Pankkikriisin todellinen hinta oli sata miljardia markkaa, väittää toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki. Virallinen hinta oli puolet vähemmän.
KAI HIRVASNORO
Eduskunta pani omalta osaltaan pisteen 1990-luvun raastavan pankkituen käsittelylle huhtikuussa 2000. Silloin palautekeskustelussa oli hallituksen selonteko pankkikriisin hoidosta.
Jälkikäteenkin arvioiden pankkikriisi hoidettiin syvän taloudellisen laman oloissa suhteellisen hyvin, jota tukevat myös aiheesta tehdyt tutkimukset, totesi talousvaliokunta yksimielisesti.
Pankkikriisin lopulliseksi hinnaksi arvioitiin 48 miljardia markkaa.
Selonteon eduskunnalle esitellyt ministeri Suvi-Anne Siimes totesi, ettei kriisiä olisi voitu hoitaa olennaisesti toisella tavalla. Rahoitusjärjestelmän turvaamisen takia pankkituelle ei ollut vaihtoehtoja ja kokonaistaloudellisesti kriisi hoidettiin kohtuullisen järkevästi.
Oikeudenkäynnit kalliiksi valtiolle
Kahdeksan vuotta myöhemmin julkisuuteen on saatu uusia, aiemmin salaisia asiakirjoja 1990-luvun kriisivuosilta. Ne nostavat uudelleen esiin kysymyksen, miten kohtuullista se järki kriisin hoidossa oli.
Tammikuussa Timo-Erkki Heinon Ykkösdokumentti Lama ja oikeus kertoi 14 vuotta jatkuneiden säästöpankkioikeudenkäyntien lopputuloksen. Noin 300 säästöpankkien johtokuntien jäseneltä, useimmiten aivan tavallisilta pienyrittäjiltä ja viljelijöiltä, vaadittiin 425 miljoonan euron korvauksia hulvattoman luotonannon aiheuttamista vahingoista. Oikeudessa läpi menivät 21 miljoonan euron vaatimukset. Niistä perityksi on saatu 4,3 miljoonaa euroa.
Valtion kulut oikeudenkäynneistä olivat 23 miljoonaa, joten vahingonkorvausoikeudenkäynnit maksoivat veronmaksajille vielä kaiken muun pankkituen päälle 19 miljoonaa euroa.
Syntipukit vastuuseen
Talouspolitiikan päättäjien edellisellä vuosikymmenellä tekemien virheiden takia Suomen bruttokansantuote aleni laman aikana 13 prosenttia ja työttömyysaste nousi 20 prosenttiin. Tuhannet yritykset ajautuivat konkurssiin eduskunnan annettua pankeille päätösvallan siitä, mitkä luokitellaan elinkelpoisiksi ja mitkä ei. Valtiosihteeri Pekka Tuomisto arvioi suuren osan konkursseista olleen tarpeettomia. Suomen Yrittäjien mukaan pankit ajoivat pari tuhatta yritystä tarpeettomasti konkurssiin. Niissä menetettiin 13 000 työpaikkaa.
Näistä virheistä vastuullisista tuli valtiomiehiä ja -naisia. Suurin osa on jo eläkkeellä, mutta Harri Holkerin hurlumhei-hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen neuvoo nykyisiä talouspolitiikan päättäjiä Suomen Pankin pääjohtajana ja kansliaministeri Ilkka Kanerva johtaa ulkoministerinä ja Etyj:n puheenjohtajana Eurooppaa.
Valtiomiesten sijaan pankkikriisin syntipukeiksi laitettiin nimenomaan säästöpankkien maallikkojohtajat, vaikka säästöpankkien osuus kriisissä ei lopulta ollut sen suurempi kuin muidenkaan pankkien. Säästöpankkien uhraamisella tuettiin kuitenkin pörssiomistettuja liikepankkeja, väittää toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki - Kuinka velallista kyykytettiin.
Konttisen kirja on ensimmäinen Tammen henkiin herättämässä maineikkaassa Huutomerkki-sarjassa, joka ilmestyi vuosina 1968-1983 tuottaen yhteensä 92 pamflettia.
Pelastetut pankit nyt ulkomaalaisia
Seppo Konttinen luuli monien muiden tapaan, että pankkikriisin koko tarina oli jo tullut kerrotuksi.
Sitten hän sai käsiinsä aiemmin julkisuudelta piilossa pysyneitä asiakirjoja ja tuli täysin toiseen tulokseen. Kriisistä onkin vasta raaputettu pintaa.
Konttisen arvion mukaan pankkikriisin todellinen lasku oli noin kaksinkertainen verrattuna sen viralliseen hintaan, sata miljoonaa markkaa. Veronmaksajat maksoivat tämän hinnan nimenomaan suomalaisten liikepankkien pelastamiseksi, ja mikä on lopputulos? Ainoa jäljellä oleva suomalainen pankki on Osuuspankki. Liikepankit ovat ulkomaisissa käsissä.
Kriisin ”ainoa mahdollinen” hoitaminen johti tuhannet ihmiset käsittämättömiin velkoihin ja inhimillisiin katastrofeihin. Siksi kriisin ”lopullinen” selvittäminen olisi Konttisen mielestä tärkeää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takia. Mutta se jää tulevien pamflettien tehtäväksi, sillä suuri osa pankkikriisin asiakirjoista määrättiin salaisiksi 25 vuodeksi.
Oikeuslaitos joutui manuaaliseen ohjaukseen
Erityisesti Seppo Konttista ihmetyttää erään tietyn asiakirjan salaaminen.
Hänen mukaansa tasavallan presidentti Mauno Koivisto ohjasi oikeuslaitosta tekemään ratkaisuja pankkien puolesta velallisten etua vastaan. Koivisto hermostui, kun vuonna 1992 Korkein oikeus määräsi Tampereen Aluesäästöpankin laskemaan kahden velallisensa korot aiemmalle tasolla ja maksamaan heille korvauksia. Pankki oli nostanut heidän korkojaan yksipuolisesti, mutta KKO katsoi, ettei pankeilla ole tähän oikeutta.
Presidentti Mauno Koivisto moitti Korkeimman oikeuden tulkintaa lehdistön kautta.
Mutta toukokuussa 1992 hän myös kutsui koolle joukon oikeusoppineita sanan kuulolle.
Olen kiinnittänyt huomiota pulmiin, joihin joudutaan, jos tuomioistuin ratkaisuissaan ei nojaudu ensi sijassa pankkilainsäädäntöön, vaan ottaa lähtökohdakseen yleiset yhteiskunta- ja sopimuspoliittiset lähtökohdat, Koivisto luonnehti tilaisuutta muistelmissaan.
Mitä seminaarissa puhuttiin, sitä emme saa tietää. Tasavallan presidentti Tarja Halonen on Koiviston pyynnöstä määrännyt asiakirjat salaisiksi.
Professori Heikki Ylikangas on myöhemmin kertonut, että tilaisuuden tarkoituksena oli painostaa oikeus presidentin arvovallalla tekemään Koivistolle mieleisiä ratkaisuja pankkien asiassa. Ja Koiviston kanta oli se, että pankeilla pitäisi olla yksipuolinen oikeus nostaa lainakorkoa.
Myöhempinä vuosina Korkein oikeus asettuikin tälle kannalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti