Julkaistu Kansan Uutisissa 14.9.2007.
Tulin vuosi sitten julistaneeksi Stieg Larssonin esikoisdekkarin Miehet jotka vihaavat naisia maailman parhaaksi. En tullut ajatelleeksi, että trilogia saattaa edetessään petrata entisestään ja maailman parhaan titteli vaihtua turhan usein.
Millennium-trilogian keskimmäinen kirja Tyttö joka leikki tulella on hieno kirja, mutta ei aivan sellainen timantti kuin edeltäjänsä. Kirjassa on ainakin sata sivua silkkaa tyhjäkäyntiä eikä sen juonikaan ole aivan yhtä nerokas.
Toisessa osassa lukijalle käy selväksi, että Millennium on itse asiassa yksi yhtenäinen kertomus. Se vain julkaistaan kolmessa pätkässä.
Ensimmäisen osan päähenkilö oli toimittaja Mikael Blomqvist. Kakkonen on tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin tarina.
Ja se onkin hirveä tarina. Stieg Larsson kuorii kerros kerrokselta esiin sen, miksi Salander on psyykkisesti häiriintyneenä suljettu laitoksiin jo lapsena ja vielä aikuisenakin holhouksen alainen. Ja samalla kuitenkin joiltain ominaisuuksiltaan ylivertainen nero. Jotenkin tuntuu, että Stieg Larsson on Lisbeth Salanderissa kuvitellut Peppi Pitkätossun myöhemmät vaiheet.
Lisbeth Salanderiin kohdistuvan murhaepäilyn nostattama julkisuusvyöry tuo mieleen tuoreet tapaukset kotimaasta. Ihminen, jota ei ole todettu syylliseksi mihinkään, tuomitaan kuitenkin välittömästi lehdistössä ja hänen elämänsä kaikki vaiheet revitellään julkisuuteen. Tältä osin Larsson kirjoittaa komeaa mediakritiikkiä.
Ja komeaa on myös se, miten Stieg Larsson harhauttaa lukijan täysin väärille jäljille, kun hän vihdoin turhan pitkän esinäytöksen jälkeen saa murhajuonen liikkeelle.
Yksi tarina saa ratkaisunsa tässä romaanissa, mutta monta lankaa jää vielä kerimättä. Ruotsissa on ilmestynyt jo sarjan päätösosakin. Sen takakannen perusteella odotettavissa on vielä monta herkkuhetkeä ensi syksynä.
Vain 50-vuotiaana äkillisesti kuollut Stieg Larsson teki elämäntyönsä aivan muualla kuin dekkarikirjailijana. Hän oli toimittaja, joka piti elämäntehtävänään taistella rasismia vastaan. Ehkä Larsson on ilmiömäisen hyvä dekkaristi juuri siksi, että hän oli alan ulkopuolinen. Hän näyttää kyllä tunteneen dekkariperinteen perinpohjaisesti, mutta osasi välttää kaikki vakiintuneet kaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti