Lisbeth Salanderin välkky veljentytär varastaa shown Millennium-sarjan paluussa

 

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.

Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006-2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.

Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.

Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.

Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.

Merikotkan huuto on Smirnoffin avaus, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.

Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?

Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.

Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.

Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.

Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja "siivooja" asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.

Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.

Millennium -sarja päättyy täydellisesti

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Suomentanut Marja Kyrö. WSOY 2008. 698 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 19.6.2008.

Siinä on kolme osaa, yhteensä 1 850 sivua, ja se on paras koskaan kirjoitettu rikosromaani. Sillä vaikka Stieg Larssonin Millennium on trilogia, niin käytännössä kyseessä yksi yhtenäinen tarina.

Juuri suomeksi ilmestynyt finaali, Pilvilinna joka romahti, on täydellinen ja täyteläinen päätös tarinalle, joka alkoi muodoltaan klassisena salapoliisiromaanina Miehet jotka vihaavat naisia ja jatkui toiminnallisella Tyttö joka leikki tulella -kirjalla.

Pilvilinna joka romahti on puolestaan hyytävä poliittinen trilleri. Larssonin mukaan ruotsalainen kansankoti oli pilvilinna, jonka kulisseissa turvallisuuspoliisin äärimmäisen salainen osasto eli omaa elämäänsä itse itseään ohjaten. Sen toiminta muistuttaa todellisessa elämässä jo 1970-luvulla paljastunutta IB-vakoilujuttua, mutta romaanissa ”totaalipuolustuksella” on myös lupa tappaa.

Täysin puskista jännityskirjailijana markkinoille tullut toimittaja Stieg Larsson osoitti taitojaan laajalla skaalalla kirjoittamalla romaanisarjansa jokaisen osan eri tyylilajilla.

Varsinaisesti Larsson tunnettiin Ruotsissa rasismia ja äärioikeistoa vastustaneena toimittajana. Jännäreitä hän kirjoitti eläkepäiviensä turvaksi.

Ja kyllä turvaa onkin kertynyt. Maailmalla menestynyttä sarjaa on myyty jo viisi miljoonaa kappaletta. Mutta Larsson ei kirjan menestyksestä nauti. Hän kuoli sydänkohtaukseen vain 50-vuotiaana ennen kuin ensimmäinenkään kirjoista ehti ilmestyä.

Nyt perikunta riitelee kirjojen tuottamista miljoonista.

Stieg Larsson itse aikoi jättää paljon pienemmäksi luulemansa omaisuuden uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle.

Sankaritoimittaja Mikael Blomqvistin ja tunnehäiriöisen hakkerin Lisbeth Salanderin tarina päättyy näyttävästi. 700 sivua aikaisemmin Pilvilinna alkaa suoraan siitä, mihin edellinen romaani päättyi. Lisbeth Salander kiidätetään sairaalaan luoti päässään yhdessä isänsä Aleksander Zalatsenkon kanssa, jolla on kirveen iskemä kasvoissaan. Isä ja tytär ovat yrittäneet tappaa toisensa.

Jo edellisessä romaanissa kävi selväksi, että väärällä nimellä Ruotsissa elänyt Zalatsenko on 1970-luvulla Neuvostoliitosta Ruotsiin loikannut sotilastiedustelun agentti.

Nyt Stieg Larsson räväyttää hänen tarinansa lukijalle heti kirjan alussa. Ruotsin turvallisuuspoliisissa toiminut huippusalainen ja laiton Sektio on suojellut ja käyttänyt Zalatsenkoa kaikki vuodet. Hänen salaisuutensa säilyttämiseksi Lisbeth Salander tuomittiin väärin perustein pakkohoitoon 12-vuotiaana ja on holhouksen alainen vielä aikuisenakin.

Ja nyt salaisuutensa säilyttämiseksi Sektio yrittää haudata Salanderin lopullisesti psykiatriseen pakkohoitoon. Mutta vastassa ovat tinkimättömät lehtimiehet, jotka lööppijournalismin sijaan haluavat paljastaa vääryydet.

Mikä kaunis illuusio.

Lisbeth Salander: Peppi Pitkätossun myöhemmät vaiheet

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella. Suomentanut Marja Kyrö. WSOY, 616 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 14.9.2007.

Tulin vuosi sitten julistaneeksi Stieg Larssonin esikoisdekkarin Miehet jotka vihaavat naisia maailman parhaaksi. En tullut ajatelleeksi, että trilogia saattaa edetessään petrata entisestään ja maailman parhaan titteli vaihtua turhan usein.

Millennium-trilogian keskimmäinen kirja Tyttö joka leikki tulella on hieno kirja, mutta ei aivan sellainen timantti kuin edeltäjänsä. Kirjassa on ainakin sata sivua silkkaa tyhjäkäyntiä eikä sen juonikaan ole aivan yhtä nerokas.

Toisessa osassa lukijalle käy selväksi, että Millennium on itse asiassa yksi yhtenäinen kertomus. Se vain julkaistaan kolmessa pätkässä.

Ensimmäisen osan päähenkilö oli toimittaja Mikael Blomqvist. Kakkonen on tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin tarina.

Ja se onkin hirveä tarina. Stieg Larsson kuorii kerros kerrokselta esiin sen, miksi Salander on psyykkisesti häiriintyneenä suljettu laitoksiin jo lapsena ja vielä aikuisenakin holhouksen alainen. Ja samalla kuitenkin joiltain ominaisuuksiltaan ylivertainen nero. Jotenkin tuntuu, että Stieg Larsson on Lisbeth Salanderissa kuvitellut Peppi Pitkätossun myöhemmät vaiheet.

Lisbeth Salanderiin kohdistuvan murhaepäilyn nostattama julkisuusvyöry tuo mieleen tuoreet tapaukset kotimaasta. Ihminen, jota ei ole todettu syylliseksi mihinkään, tuomitaan kuitenkin välittömästi lehdistössä ja hänen elämänsä kaikki vaiheet revitellään julkisuuteen. Tältä osin Larsson kirjoittaa komeaa mediakritiikkiä.

Ja komeaa on myös se, miten Stieg Larsson harhauttaa lukijan täysin väärille jäljille, kun hän vihdoin turhan pitkän esinäytöksen jälkeen saa murhajuonen liikkeelle.

Yksi tarina saa ratkaisunsa tässä romaanissa, mutta monta lankaa jää vielä kerimättä. Ruotsissa on ilmestynyt jo sarjan päätösosakin. Sen takakannen perusteella odotettavissa on vielä monta herkkuhetkeä ensi syksynä.

Vain 50-vuotiaana äkillisesti kuollut Stieg Larsson teki elämäntyönsä aivan muualla kuin dekkarikirjailijana. Hän oli toimittaja, joka piti elämäntehtävänään taistella rasismia vastaan. Ehkä Larsson on ilmiömäisen hyvä dekkaristi juuri siksi, että hän oli alan ulkopuolinen. Hän näyttää kyllä tunteneen dekkariperinteen perinpohjaisesti, mutta osasi välttää kaikki vakiintuneet kaavat.

Maailman paras dekkari Stieg Larssonilta?

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Suomentanut Marja Kyrö. 542 sivua. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.11.2006.

Otsikossa luvataan kieltämättä aika paljon, ja voi ihan yhtä hyvin sanoa, ettei sellaista asiaa kuin maailman paras dekkari voi millään mitata.

Mutta ainakaan itseäni vastaan ei ole koskaan ennen tullut yhtä täydellistä jännityskirjaa, ja olen lukenut niitä tuhansia.

Stieg Larssonin ensimmäinen romaani on mielestäni maailman paras ainakin seuraavista syistä:
Se yhdistää useita dekkarien ja yleisemmin jännityskirjojen alalajeja saumattomaksi kokonaisuudeksi. On suljetun huoneen salaisuutta, sarjamurhaa, talousrikollisuutta, yksityisetsivägenreä, perinteistä ruotsalaista yhteiskuntakritiikkiä a´la Henning Mankell, hyppysellinen toimintaa sekä paljon talouspolitiikan kritiikkiä.

Miehet jotka vihaavat naisia on myös äärettömän hyvin kirjoitettu. Silloinkin kun siinä ei ole mitään ulkoista toimintaa, kirja suorastaan pakottaa etenemään vielä seuraavalle sivulle.
Ja Stieg Larsson onnistuu yhdistämään sietämättömän jännityksen oikeaan sanottavaan ilman saumakohtia.

Tai pystyi.

Hän nimittäin kuoli toissa vuonna sydänkohtaukseen vain 50 vuotiaana. Jälkeensä hän jätti kolmesta jännäristä muodostuvan Millennium-sarjan, jonka ensimmäinen osa tämä on. Ruotsissa sarjan toinen romaani ilmestyi toukokuussa.

Ennen jännäriuraansa Stieg Larsson tuli Ruotsissa tunnetuksi journalistina, joka oli erikoistunut oikeistolaisten ääriliikkeiden analyysiin ja rasismin vastustamiseen. Yksi hänen tutkimuskohteensa oli syyskuun vaaleissa osassa maata hyvin menestynyt siirtolaisvastainen Sverigedemokraterna.
Juuri ennen kuolemaansa Larsson sanoi kirjoittaneensa jännäreitä eläkepäiviensä talouden turvaamiseksi.

Mistä tässä vaikuttavassa kirjassa sitten on kyse?

Millennium-aikakauslehden kriittinen taloustoimittaja Mikael Blomqvist saa vankeustuomion kunnianloukkauksesta. Hän on lehdessään paljastanut teollisuuspohatta Wennerströmin kähmintöjä, mutta todistusaineisto oli heppoinen.

Lehti ja Blomqvist ovat heikoilla, mutta apu tulee yllättävältä suunnalta. Hiipuvan ruotsalaisen Vangerin teollisuussuvun vanhin haluaa Blomqvistin selvittävän 40 vuotta sitten tapahtuneen katoamisen, mahdollisesti murhan. Runsaan rahapalkkion lisäksi tarjolla on todisteet Wennerströmiä vastaan, jos tehtävä onnistuu.

Vastoin penseän Blomqvistin odotuksia Vangerin suvun salaisuudet alkavatkin paljastua, mutta eivät sillä epäuskottavalla tavalla kuin useimmissa rikosromaaneissa, missä amatööri selvittää yllätyskäänteen avulla poliiseilta pimeäksi jääneen jutun. Avaimena on journalistinen silmä katsoa kuvaa.

Apua Mikael Blomqvist saa tunnehäiriöiseltä hakkerinero Lisbeth Salanderilta, jonka hahmo menee kyllä liioittelun puolelle kirjan ainoana miinuksena.

Ja kyllä totta vieköön jutusta alkaa löytyä katetta romaanin hieman kankealle ja kummalliselle nimellekin.

Stieg Larssonin romaanin voimaa on myös se, että se jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. Kun juttu näyttää jo selviävän, on sivuja vielä jäljellä ja tarina sen kuin paranee ja etenee jälleen uudelle tasolle.

Jos kirjaa on pakko jostain moittia, niin sitten kirjoittajan lempeydestä. Toisin kuin oikeassa elämässä, paha saa palkkansa.