Maija Saviniemi (toim.): Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta. 416 sivua, SKS 2026.
Kirjailija Kalle Päätalon ansiot perinteen ja Koillismaan murteen tallentajana tunnustettiin silloinkin, kun hänen teostensa kirjallista arvoa vähäteltiin, niille jopa naureskeltiin. 26-osaisessa ja noin 17000-sivuisessa Iijoki-sarjassa Päätalo kuvasi monia kadonneita töitä niin tarkkaan, että ne olisi voinut rekontsruoida hänen tekstiensä pohjalta. Hän myös pani kuvaamansa henkilöt, jotka esiintyvät kirjoissa omilla nimillään, veäntämään sydämensä kyllyydestä.
Nyt kun Päätalon kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi 26 vuotta, voi sanoa hänen ottaneen selkävoiton arvostelijoistaan jo kauan sitten. Äänikirjoina ilmestyvän Iijoki-sarjan osat keikkuvat listojen kärjessä, ja Päätalo-harrastus on vireää. Kellään muulla kirjailijalla, ei kuolleella eikä elävällä, ei esimerkiksi ole viikon kestävää nimikkotapahtumaa.
Viime vuosina eri alojen akateemiset tutkijat ovat löytäneet Kalle Päätalon teosten merkityksen aiempaa laajemmin. Oulun yliopiston suomen kielen yliopistonlehtori Maija Saviniemi on toimittanut kielitieteeseen painottuvan teoksen Kalle Päätalo tutkijoiden silmin, joka ilmestyi vuonna 2022. Nyt toukokuussa 2026 se sai jatkokseen kirjan Päättymätön savotta - Analyysejä Kalle Päätalon tuotannosta, joka käsittelee Iijoki-sarjan antia myös kansatieteen ja historiantutkimuksen näkökulmista.
Kansantaiteilija Juice Leskinen sanoi, että muista kirjoista voidaan lukea, mitä milloinkin tapahtui, Kalle Päätalon kirjoista, miten kansa sen koki. Tämä pitää paikkansa, mutta sillä varauksella, että 1920- ja 1930-luvulla metsästä elantonsa vuodenaikojen kiertokulun mukaan ottanut Iijoen kansa eli täysin eri todellisuudessa kuin kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien väki.
Päättymättömässä savotassa on 12 tutkimusta ja 14 kirjoittajaa. Iijoki-sarja on 26-osainen romaani, joka kertoo päähenkilönsä Kallen elämäntaipaleesta 1920-luvun alkupuolelta vuoteen 1998, jolloin sen viimeinen osa ilmestyi. Se pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta on muistinvarainen ja osin sepitetty. Tutkijoiden näkökulmasta teossarja on muistitietoaineistoa eletystä elämästä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Muista kirjoista tiedetään, mitä kuninkaiden ja ruhtinaiden pöydissä syötiin, Kallen kirjoista, että köyhä kansa söi pikkulintujakin nälkäänsä.
Päättymättömän savotan ensimmäisessä osassa perehdytään muun muassa maaseudun sosiaalipolitiikkaan Päätalon teosten valossa, oman aikansa taivalkoskelaiseen ruokakulttuuriin, pukimiin, erityisesti kenkiin, ja rakentamisen muutoksiin.
Kuten hyvin tunnettua, Päätalon lapsuuden perheessä syötiin 1930-luvulla useita vuosia "kunnan jauhoista" tehtyä leipää, kun isä Herkko Päätalo oli sairas. Tutkijat löytävät 1930-luvun sosiaalipolitiikasta yllättäviä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Järjestelmän suhde avuntarvitsijoihin oli silloin ja on nyt valtasuhde. He vertaavat Päätalon perheen kunnan jauhojen anomista nykypäivän toimeentulotukihakemuksiin. Kokemus on molemmissa tapauksissa samanlainen, vaikka käytännön tasolla eletään eri maailmassa.
"Pysytellessään oman kokemuspiirinsä sisällä Päätalo pystyy näyttämään menneisyydestä ja menneisyyden yhteiskunnan rakenteista jotain sellaista, mitä paraskaan akateeminen historiantutkimus ei kykene kertomaan", teoksessa kiitetään.
Päättymätön savotta tarjoaa paljon löytämisen iloa kokeneellekin Päätalo-harrastajalle. Hänen teostensa kaikkinainen rikkaus nousee vielä uudelle tasolle, kun tutkijat osoittavat, miten ainutlaatuista aineistoa ne ovat.
Kallen kielestä nauttivakin kokee uusia elämyksiä esimerkiksi artikkelissa, joka käsittelee hiihtämistä hänen teoksissaan. Päätalo käyttää sanoja luikutella, lörötellä, rentostaa, suhauttaa viuhtaista ja vohlasta kuvaamaan vaivatonta menoa, Vaivalloista hiihtämistä kuvaavat sanat haakuroida, kaluuttaa, mäskätä, nylykkästä ja pungertaa.
Kalle totesi kirjoissaan olevansa kotoisin Suomen rikkaimmalta murrealueelta. Ei tee mieli väittää vastaan. Hän oli itsekin erinomainen kielenkäyttäjä, mikä tulee esiin myös artikkelissa, joka käsittelee vienankarjalaa hänen kirjoissaan.
Myönteisestä, jopa nautinnollisesta lukukokemuksesta huolimatta Päättymätön savotta pistää pohtimaan, kenelle se on kirjoitettu. Toisille tutkijoille vai sille suurelle fanikunnalle, joka edelleen lukee, ja nykyisin myös kuuntelee, Kalle Päätalon tuotantoa? Teoksessa on nimittäin sellaista akateemista raskautta, että joiltain osin se ei avaudu ollenkaan edes tällaiselle lukijalle, joka on käyttänyt kieltä työkseen nelisenkymmentä vuotta. Ja yleistajuisissakin artikkeleissa on lukemista haittaavia tekstin sisällä olevia lähdeviittauksia ja koukeroisia sanontoja. Ne ja äärijuureva Kalle Päätalo eivät oikein sovi yhteen.
Mitä seuraavaksi? Ilmeisesti akateemista tutkimusta on tulossa lisää. Se on hyvä, sillä Päätalo-tutkimus on vasta lähtenyt liikkeelle. Iijoki-sarjaa ei ole vielä ammennettu tyhjiin ja muun hänen tuotantonsa tutkimus ei ole edes alkanut, vaikka oikeastaan se kaikki on omaelämäkerrallista.
Mutta olisiko akateemisen tutkimuksen rinnalla mahdollista selvittää myös, mitä Päätalon käsikirjoituksista jäi painamatta valmiisiin kirjoihin? Tämä tuntuu kutkuttavan tavallisia Päätalon lukijoita.
Suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila vertailee Päättymättömässä savotassa Ratkaisujen aika -romaanin painettua versiota sen käsikirjoitukseen. Lopullinen teos on noin 200 sivua lyhyempi kuin käsikirjoitus. Mantila tekee selkoa, miten Ratkaisujen ajan toimittanut Juhani Syrjä on yhdistellyt lauseita, muuttanut sanoja ja poistanut tekstistä toistoa ja muuta aineistoa. Tämähän on normaalia kustannustoimittajan työtä. Iijoki-sarjan alkupään teoksia toimitti hänen veljensä Jaakko Syrjä.
Itseäni kiinnostaa, jäikö käsikirjoituksia lyhentäessä teoksista jotain olennaista pois. Mantilan mukaan Ratkaisujen ajasta on poistettu sivun mittainen humoristinen kohtaus, jossa Kalle ja Laina "intoutuvat huikeaan kielelliseen leikkiin". Herää kysymys, mitä muuta mielenkiintoista teoksesta on poistettu.
Iijoki-sarjan kirjat ja käsikirjoitukset tulisi vihdoin lukea rinnakkain, etsiä niistä tällaisia sisällön kannalta olennaisia tai vaan lukijoita kiinnostavia kohtauksia ja julkaista ne. Helpommin sanottu kuin tehty, kun kyseessä on todellakin 26 kirjaa ja 17000 sivua. Mutta jos urakan voisi joukkoistaa, se ei olisikaan ylivoimainen, vaan jopa hauska. Vapaaehtoisia luulisi riittävän. Käytännössä hankaluus on siinä, että käsikirjoitukset ovat Päätalo-arkistossa Taivalkoskella ja me fanit hajallaan ympäri Suomea. Olisiko esimerkiksi mahdollista digitoida käsikirjoitukset niin kuin painetuille kirjoille on jo tehty?
Kalle Päätalo on ollut ja on vankemmin elossa kuin yksikään toinen edesmennyt kirjailija. Hänen ympärillään oleva vilkas harrastuneisuus on yksi merkki siitä, jatkuva Päätaloa sivuava julkaisutoiminta toinen. Lisää uutta lukemista saadaan jo elokuussa. Silloin ilmestyy Kalle Päätalon elämäkerran kirjoittaneen Ritva Ylösen uusi teos, joka käsittelee Kallen sotavuosia.
Vaikka tässä myös arvostelen Päättymättömän savotan akateemisuuksia, nostaisin Maija Saviniemelle hattua, jos sellaista käyttäisin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, "erityisesti Iijoki-sarja on poikkeuksellisen rikas lähde suomalaisen yhteiskunnan, arjen ja ajattelutapojen tutkimukselle". On arvokasta, että tämä tehdään perustellen näkyväksi.
Teeman käsittely jatkuu heinäkuussa Päätalo-päivillä Taivalkoskella. Silloin järjestetään tutkijaseminaari aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti