Ne järisyttävät neljä vuotta jäivät pysyvästi rockmusiikin historiaan. The Doorsin ensilevy ilmestyi 41 vuotta sitten ja viimeisestäkin virallisesta studioalbumista tuli juuri kuluneeksi 37 vuotta. Mutta rokkia ainutlaatuisilla teksteillä, hypnoottisella musiikilla sekä omaperäisillä saundeillaan uudistaneen bändin lumous ei haihdu. Kuusi LP:tä neljässä vuodessa toivat ikuisen paikan rokin korkeimmassa aatelistossa.
Mutta oliko The Doors oikea bändi vai runoilijanero Jim Morrison ja kolme persoonatonta taustamuusikkoa?
Morrisonin elämäkerta No One Here Gets Out Alive sekä Oliver Stonen Doors-elokuva kallistuivat pohjustamaan jälkimmäistä tulkintaa. Eivätkä rumpali John Densmoren ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin omat Doors-muistelmat onnistuneet sitä juuri heiluttamaan. Rokin myyttisimpiin hahmoihin kuuluvan Morrisonin varjo on pitkä haudan takaakin.
Ben Fong-Torresin ja bändin elossa olevien jäsenien nimiin pantu, juuri suomeksi ilmestynyt loistelias kirja The Doors (suomentanut Pekka Jääskeläinen, Like 2008) kertoo vihdoin koko bändin tarinan ja tekee viimeisillekin epäilijöille selväksi, että kyllä Doors oli nimenomaan Bändi. Suuren osan lyhyestä elinkaarestaan sitä kannatteli nimenomaan vielä elossa oleva kolmikko, Densmoren ja Manzarekin lisäksi kitaristi Robby Krieger, kun herra liskokuningas itse oli sekaisin päihteistä.
Kirjassa kuuluu koko nelikon ääni kerrankin tasavertaisena. Densmoren, Manzarekin ja Kriegerin tuoreiden muisteluiden ja tulkintojen lisäksi sen materiaalina ovat olleet kaikki Jim Morrisonin haastattelut.
Mutta sen lisäksi Ben Fong-Torres on haastatellut myös Jim Morrisonin perheen jäsenet. Visuaalisesti upean kirjan täydentää parisataa valokuvaa sisäpiiriläisten ja perheenjäsenten omista kokoelmista. Ennen tätä niitä ei ole julkisuudessa nähty.
Kirjassa Morrisonin pisimpään tuntenut Manzarek pitää tästä yllä kuvaa myyttisenä shamaanina. Densmore ja Krieger toteavat melko suorasukaisesti, että pahimmillaan suuri Jim Morrison oli vain rasittava ja sekoileva hörhö.
Pilveä, filosofiaa ja rokkibändejä
The Doors alkoi syntyä Los Angelesin yliopiston elokuvalaitoksella, jossa Jim Morrison ja Ray Manzarek kohtasivat vuonna 1964, pössyttelivät yhdessä pilveä ja puhuivat musiikista, elokuvista, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Pilven lisäksi tajuntaa laajensivat Englannista tulleet bändit, ensin Beatles ja sitten The Doorsiin suuremman vaikutuksen tehnyt Rolling Stones.
The Doors alkoi syntyä heinäkuussa 1965, kun Manzarek ja Morrison kohtasivat toisensa vuoden tauon jälkeen sattumoisin rannalla. Ray Manzarek soitti silloin Rick and the Ravens -surfbändissä. Jim Morrison ei ollut muusikko eikä hän ollut sellaiseksi koskaan tähdännytkään. Mutta hän kehitteli biisejä päänsä sisällä ja hyräili nyt niitä rannalla Manzarekille. Ray Manzarekille puolestaan syntyi heti visio, millaista musiikkia sanoitukset vaativat ympärilleen; psykedeliaa.
Bändi päätettiin perustaa siinä paikassa ja Morrisonilla oli nimikin valmiina: The Doors.
”Jos tajunnan ovet puhdistettaisiin, kaikki ilmenisi ihmiselle sellaisena kuin se todellisuudessa on: äärettömänä.”
Ja:
”On tunnettuja asioita. Ja on tuntemattomia. Ja se mikä erottaa ne toisistaan on ovi.”
Täysosuma viikossa
Bändilegendoihin kuuluu aina eteneminen vaikeuksien kautta voittoon. Niin tässäkin tapauksessa. Mutta jo tammikuussa 1967 ilmestyi yhtyeen ensilevy The Doors. Uskomattomasti vain kuudessa päivässä levytetyltä LP:ltä löytyvät jo klassikot Break On Through, Light My Fire ja The End. Noin esimerkiksi.
Jo saman vuoden lokakuussa oli vuorossa Strange Days, ja sitten kesällä 1968 The Doorsin siihen asti suurin menestys Waiting For The Sun.
Ja sitten juhlat alkoivatkin olla ohi. Jim Morrison oli yhä pahemmin pihalla ja keikoista tuli yhä kaaosta, kun hän kieltäytyi laulamasta ja haukkui sen sijaan yleisön.
Neljäs levy Soft Parade oli jousineen ja torvineen liian erilainen ja pettymys monille faneille.
Muutoksen merkit näkyivät myös siinä, että ensi kertaa biisejä ei laitettu koko bändin nimiin. Morrisonin kiinnostus bändiin oli hiipumassa ja puolet biiseistä oli Kriegerin, joka joutui nyt entistä enemmän myös sanoitushommiin.
Uusi nousu ja myytin synty
Sitäkin yllättävämmin The Doors nousi uudelleen lentoon ja kesällä 1969 julkaistun Soft Paraden jälkeen jo helmikuussa 1970 ilmestyi Morrison Hotel ja siitä vuoden kuluttua L. A. Woman. Bändi palasi perusasioihin ja takaisin huipulle. Viimeinen studiolevy päättyi maagisesti Riders On The Storm -biisiin.
Sitten Jim Morrison muutti Pariisiin, kuoli 3. 7. 1971 kylpyammeeseen ja myytti oli valmis.
Ja ehkä juuri siksi The Doors on säilyttänyt arvostuksensa kaikki nämä 40 vuotta. Heistä ei tullut onnettomia levyjä tekeviä ja vanhoja hittejä konserteissa jauhavia rahastaja-papparaisia niin kuin esikuvansa Rolling Stones.
Arvoituksellinen viimeinen viesti
Lopullisen Jim Morrison -myytin synnyttivät hänen kuolemaansa liittyneet epäselvyydet. Kuolema julkistettiin vasta viikkoa myöhemmin. Ruumiinavausta ei tehty. Ruumis laskettiin maahan sinetöidyssä arkussa. Hautajaisissa läsnä ollut manageri Bill Siddons ei nähnyt ruumista. Ja vielä hautajaisten jälkeenkin joissakin tiedotusvälineissä kerrottiin hänen olevan toipumassa vakavasta sairaudesta.
Oliko rocktähteyteen kyllästynyt Jim Morrison tehnyt katoamistempun ja elossa jossakin? Vai sittenkin Pére Lachaisen hautausmaalla Pariisissa?
Ben Fong-Torres yrittää Doors-kirjassa selvittää mitä todella tapahtui. Juorujen mukaan Jim Morrison kuoli heroiinin yliannostukseen, mutta Fong-Torresin todistajana on patologian parissa työskennellyt Morrisonin tyttöystävän Pamela Coursonin äiti Penny Courson, jonka mielestä kuolinsyy oli keuhkoveritulppa.
Mutta miksi sitten Jim Morrison oli kirjoittanut lappuun viimeisenä viestinään ”Viimeiset sanat, viimeiset sanat, loppu?”
Ja miksi tämäkin juttu Doors-yhtyeestä pyörii niin paljon Jim Morrisonin ympärillä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti