keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Remes popularisoi mallikkaasti tiedettä

Ilkka Remes: Pahan perimä. WSOY 2007. 539 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 9.11.2007.

Pahan perimä on Ilkka Remeksen yhdestoista trilleri. Se on myös hänen parhaansa. Silti, vaikka niissä kymmenessä ensimmäisessäkin on useita valioluokan saavutuksia.

Ilkka Remes on turbotoiminnan mestari, mutta hän on koko uransa etsinyt toisenkinlaista kerrontatapaa. Rauhallisemman jännityksen luomisessa hän ei ole aiemmin onnistunut, mutta nyt homma toimii. Tällaisen romaanin pakollinen loppukiihdytyskin on enemmän tyylikäs kuin täyteen ahdettu kilpajuoksu.

Tieteen etiikka on vähitellen noussut Ilkka Remeksen keskeisimmäksi teemaksi. Nytkin hän on aivan perimmäisten kysymysten äärellä. Natsi-Saksassa tiedettä tehneiden vanhempien suomalaispoika saa tuta, että isien ja äitien pahat teot tunkevat väkisin myös nykyisyyteen.

Se, mikä 1930-luvulla kaikkialla länsimaailmassa, myös Suomessa, oli pyrkimystä ihmisjalostukseen, eugeniikkaan, muuttui jossain vaiheessa genetiikaksi, mutta perimmäinen pyrkimys on sama, Remes väittää.

Parhaissa kirjoissaan Ilkka Remes on lahjakas tieteen popularisoija. Pahan perimän lähdeaineistona hän mainitsee lähes 40 tutkimusta. Osalla kirjan henkilöistä on aidot esikuvat natsi-Saksassa vaikuttaneista tiedemiehistä ja -naisista, jotka ajattelivat tekevänsä vain tiedettä ilman sen kummempia poliittisia tarkoitusperiä. Se, että tutkimusmateriaali tuotiin keskitysleireistä, ei heitä häirinnyt.

Vaikka natsien rotuopit suunnilleen tuntisikin, niin silti Pahan perimä on paikoin hirveää luettavaa. Ilkka Remes tuntuu tavoittavan jotain aivan olennaista siitä kylmyydestä, millä huippuälykkäät ihmiset voivat tietyissä olosuhteissa sivuuttaa toisten kärsimykset.

Tämä ei koske vain natseja.

Natsi-Saksan ihmiskokeita rahoitti mm. amerikkalainen Rockefeller-säätiö. Sodan jälkeen saman säätiön rahoituksella samanlaisia kokeita jatkettiin Yhdysvalloissa, ja pitkälti vielä samojen tutkijoiden voimin.

Radioaktiivisten aineiden vaikutusta ihmiseen tutkittiin ruiskuttamalla koehenkilöihin plutoniumia suonensisäisesti. Siis 1950-luvun Yhdysvalloissa, ei 1930-luvun Saksassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti