Julkaistu Kansan Uutisissa 10.11.2006.
Jännityskirjailijana jo pitkän uran tehnyt Markku Ropponen lähti ikään kuin uuteen lentoon keksittyään kymmenen romaanin jälkeen itselleen vakiohahmon, Jyväskylässä seikkailevan yksityisetsivä Otto Kuhalan. Sarjan ensimmäinen kirja, Puhelu kiusaajalta, ei ihan vakuuttanut, mutta Kuhala ja musta juhannus oli kertakaikkinen täysosuma.
Ylivoimainen kielenkäyttö ja mehevät hahmot olivat Ropposen tavaramerkkejä jo vanhastaankin, mutta kotikutoisessa yksityisetsivähahmossa oli lisäksi sellaista keski-ikäisen miehen (itse)tarkkailua ja ironiaa, että vastaavaan pystyy Suomessa vain toinen dekkarimestari, Tampereen Seppo Jokinen. Ja kun jännitysjuonetkin olivat kohdallaan, niin Otto Kuhalasta näytti sukeutuvan pitkäaikainen ja mieluisa tuttavuus.
Mutta yllättävän nopeasti Otto Kuhalasta katosi tuoreus.
Käsillä on vasta sarjan viides romaani, mutta turhan paljon samoja latuja siinä kuljetaan kuin aiemmissakin. Nyt Otto Kuhala saa selviteltäväkseen betonilähiön ruokakaupassa kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen murhan. Kaupassa kesätöissä ollut Ilona tapetaan viimeisen työpäivänsä viimeisinä minuutteina. Edessä ollut uusi elämä ja opiskelu Helsingissä katkeaa ennen kuin ehti alkaakaan.
Poliisi on voimaton ja tytön katkeroitunut isä palkkaa Kuhalan seuraamaan olemattomia jälkiä.
Ei voi mitään, mutta jotain äärimmäisen epäuskottavaa on dekkareissa, joissa sankari selvittää muutamassa päivässä murhan, joka poliiseilta on täysin pimeä. Ja kun poliisit vielä heittävät kapuloita yksityisetsivämme rattaisiin, niin suoritus tuntuu turhan uskomattomalta.
Ihan elävän oloisesti Otto Kuhala pyörii ja puhuttaa moniongelmaisia ihmisiä lähiössä ja työttömien tuvallakin, mutta on siinäkin jotain häiritsevää, että murhan kestoepäilty on lähes erakkona elävä mies, joka kuitenkin on valmis avautumaan juuri Kuhalalle.
Jos jättää dekkarijuonen ongelmat vähemmälle huomiolle, niin Otto Kuhalan oman elämän kuvaamisessa Markku Ropponen panee taas parastaan. Asioinnit urologin luona, ahdinko autoaan ikuisesti rassaavan Ilonan entisen poikaystävän kanssa sekä tunnelmat uskollisen Jeri-koiran kera ovat niin mehevää luettavaa, että tällaiseen pystyy vain sanankäytön suurmestari. Jännäriä luetaan, mutta hymy pyrkii suupieleen.
Aivan erityinen mestari Markku Ropponen on luomaan vain väläyksenomaisia tuokiokuvia, joissa vilahtaa Silinterimiehen tapaisia hahmoja.
Markku Ropposella on niin paljon silmää arjen komiikalle, että ehkä hänen kannattaisi vaihteeksi tehdä romaani ilman rikoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti