Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa. 399 sivua, CrimeTime.
Sen maksaa minkä tilaa on dekkari tyyppiä saat juuri sitä mitä tilaat. Seppo Jokisen 28. Koskinen on juuri sellainen, jonka takia fanit rakastavat sarjaa. Siinä on mielettömän hieno rikosjuoni, Koskisen elävä persoona ja tilannehuumoria, jota toisella kaudellaan muuten juoksuaan parantanut tv-sarja ei vieläkään tavoita. Nyt tutkittavana oleva rikos on jälleen kerran onnettomien sattumien summa ja rikollisen osalta tämäkin juttu päättyy kyyneleihin.
Jokinen ei ole kai sanonut missään suoraan, että hänen tavoitteenaan on kirjoittaa 30 Koskista ja lopettaa sitten. Apu-lehden haastattelussa toissa vuonna siihen kyllä vihjattiin. Toisaalta samoihin aikoihin Kansan Uutisissa Jokinen kertoi jatkavansa niin kauan kuin tykkää kirjoittamisesta.
Jäähyväisiä Jokinen kuitenkin tuntuu virittelevän Koskiselle uusimman kirjan lopussa. Suhde kollega Ulla Lundeliniin on kariutunut ja yhteinen talo myyty. Koskinen asuu väliaikaisesti poliisiammattikorkeakoulun asuntolassa sitä vastaan, että kokeneena rikostutkijana pitää luennon poliisikoululaisille.
Luennolla Koskinen muistelee menneitä juttujaan siimamiehestä alkaen, ja aikaa, jolloin tutkintamenetemät olivat nykyisiin verrattuna kehittymättömämmät puutteellisen tekniikan takia. Rikokset ratkaistiin enemmän intuitiolla, Koskinen kertoo, mutta kertoo esimerkin, että kyllä päättelykykyä vieläkin tarvitaan.
Jo parissa aiemmassa osassa Koskisen ja ex-vaimo Raijan välit ovat olleet lämpenemään päin ja nyt niitä lämmitellään lisää. Uskallan veikata, että kun sarja joskus päättyy, ympyrä sulkeutuu yhteisessä kodissa Hervannassa.
Mutta ennen kuin luennolle päästään, Koskinen-fani saa nauttia melkein 400 sivua täyspainoisesta konstailemattomasta dekkarista varmana kevään merkkinä.
Liikkeelle lähdetään ripeästi. Vanha autokauppias tunnustaa kuolinvuoteellaan eläkkeelle olevalle pojalleen tehneensä murhan. Synkkä moottorikelkkailija yrittää piilottaa kuolleen miehen jään alle Näsijärveen, mutta voimat kairaamiseen loppuvat kesken. Sieltä se löytyy lumien sulaessa samoihin aikoihin kun poliisin pysäyttämän auton takakontista naisen ruumis.
Äkkipikainen ja toisaalta liian hyväsydäminen Koskinen lupautuu auttamaan entistä autokauppiasta, vanhaa armeijakaveriaan. Ennen kuin jutut kietoutuvat yhteen, näyttämölle marssitetaan vielä pari elämän kolhimaa reppanaa, joista Jokinen kirjoittaa suurella sydämellä.
Olen jo aikoja sitten julistanut Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaissa kirjoitetuksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Sen maksaa minkä tilaa lisää kirjasarjan arvoa entisestään. Ei voi kuin ihmetellä Jokisen taitoa pitää tasoa yllä vuosikymmenestä toiseen.
Sarjan ainoat epäonnistuneet osat Koskinen ja taikashow ja Kreikkalainen kolmio ilmestyivät vuosina 1999 ja 2000. Niiden jälkeen Jokinen ilmeisesti ymmärsi itsekin Koskisen kuuluvan Sorin poliisilaitokslle, eikä onnistunutta kirjaa voi olla ilman Pekkiä, Kaatiota ja muita sarjaan olennaisesti kuuluvia sivuhenkilöitä.
En ole varmasti ainoa sarjaa alusta asti lukenut fani, joka toivoo maalin olevan kauempana kuin 30 osassa. Vaikealta tuntuisi ajatella kevättä ilman Koskista.
Mielestämi yksikään Koskinen ei ole epäonnistunut. Taikashow ja Kreikkalainen kolmio toi erilaista ulottuvuutta ja erilaisia maisemia lukijalle.
VastaaPoistaSamaa mieltä, kuin ylempi kommetti. KAIKKI Koskiset ovat onnistuneita. Kreikkalainen kolmio ja Taikashow ovat vieläpä mieleenpainuvimpia ainakin mulla. :-)))
PoistaKyllä minusta kaikki Koskiset ovat oikein hyviä ja mielenkiintoisia. Kiitos
VastaaPoistaUusinkin on jo luettu. Kiinnostavat kirjat kiitos. Ihana Koskinen kun se saa aina anteeksi Omapäisyyttänsä kun aina löytyy sitten ratkaisu
VastaaPoistaKaikki Koskis-kirjat ovat erinomaisia, mutta oma ehdoton suosikkini on Australiaan sijoittuva Mustat sydämet. Kun tuossa esittelyssä mainittiin tv-sarja, niin henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se ei todellakaan tee kunniaa kirjoille. Siitä on tehty tosikkomainen ja Koskisesta synkkämielinen, jota hän ei monista ongelmistaan huolimatta ole. Siinä on myös tehty perustelemattomia juonellisia muutoksia. Kuulun niihin sarjan alusta lukeneisiin, joka haluaa Jokisen jatkavan ikuisesti, vaikka hyväksynkin, puhtaasti laadun säilyvyyden kannalta, ajatuksen kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä!
VastaaPoistaUlkomaille sijoittuvat Koskiset ovat mielestäni parhaita, erityisesti Australiaan sijoittuva Mustat sydämet. Tampereelle sijoittuvissa poliisien yksityiselämää vellotaan liikaa dekkarijuonen kustannuksella ja rikoksia selvitetään toisinaan ihan vain siinä sivussa, jos muistetaan. Ja kirjoittajan naishenkilöhahmot ovat toinen toistensa kaltaisia hoito- ja huoltotyyppejä. Kaipaan Jarkko Sipilää ja hänen virkistävän vaihtelevia henkilöhahmojaan, jotka osasivat myös yksin elämisen taidon.
VastaaPoista