Jonas Moström: Kameleontti (Kameleonten). Suomentanut Lauri Kulmala. 453 sivua, Gummerus.
Ensin ajattelin, että on tässä kirjassa sentään onnistunut kansi. Mustanpuhuva hahmo luo hyytävää tunnelmaa jääpuikko tai jokin sellainen käsissään. Mutta ei, ei edes kansi toimi Jonas Moströmin Kameleontti-dekkarissa. Sillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä teoksen sisältöön.
Gummerus julkaisee syksyllä peräti neljä Moströmin dekkaria. Niistä kolme vain E- ja äänikirjoina, ja jostain oudosta syystä perinteisenä kirjana ilmestyy sarjan viimeisin osa, jossa on viittauksia aiempiin Nathalie Svensson -dekkareihin. Se vaikeuttaa lukemista entisestään, mutta tahmeaa on muutenkin, koska kirja on taas kerran ylipitkä, ja kuten sanottu, tuskastuttavan tylsä.
Kameleontiksi kutsutaan sarjamurhaajaa, joka tekee paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hän esiintyy milloin pappina, hierojana tai psykiatrina ja voitettuaan uhrinsa luottamuksen kuristaa tämän. Käyntikorttinaan Kameleontti jättää uhrinsa napaan punaisen nopan murhan järjestyslukua ilmaiseva sivu päällimmäisenä.
Kameleonttia jäljittämään kootaan profilointiryhmä, jota johtaa häntä pitkään jahdannut Ingemar Granstam. Ryhmään kutsutaan muun muassa psykiatri Nathalie Svensson ja rikostutkija Johan Axberg, joiden välillä on jännite joskus aikaisemmin olleen sutinan vuoksi.
Kameleontissa profilointiryhmä istuu pääasiassa kokoushuoneessa ja puhuu jutusta. Oikein mitään ei tapahdu. Ryhmä on juuttunut siihen, että sillä on kaksi epäiltyä, joita yritetään saada jäämään kiinni. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes harkita.
Moström ei saa aikaan minkäänlaista jännitystä ovelan murhaajan iskiessä kerta toisensa jälkeen ja kadotessa sitten jäljettömiin. Minkäänlaista jännitettä ei synny siitäkään, että Kameleontti lähestyy murha murhalta profilointiryhmän jäseniä, koska hänellä on jotain kostettavaa. Jännityksen huipennukseksi tarkoitettu loppuratkaisu on avuton ja murhasarjan motiivi hakee typeryydessään vertaistaan.
Kuten on monesti tullut todettua, ruotsalaiset dekkarit eivät ole entisellään, mutta vanhan kovan maineensa takia niitä kai myydään ja suomennetaan paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Ainakin Kameleontin perusteella Jonas Moström kuuluu alan turhimpiin tuttavuuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti