Haastattelu on julkaistu Kansan Uutisissa 5.12.2001.
Asianosaiset ovat muistelleet myyttisiä 1970-luvun taistolaisvuosiaan pääasiassa kahdella tavalla. Toiset ovat katuneet julkisesti, useimmat vaienneet.
Oli taistolaisuudesta mitä mieltä tahansa, ilmiötä ei voi sivuuttaa silloin, kun puhutaan Suomen lähihistoriasta. Nuorille tuli miltei yhtäkkiä pakottava tarve kokoontua punalippujen alle ja marxismi-leninismin pariin. Varsinkin kulttuurielämässä taistolaisuuden vaikutus oli järisyttävä.
Mutta millaista elämää taistolaiskodeissa elettiin? Miten lapsi koki sen, että vanhemmat olivat aina menossa kokouksiin ja kotona puhuttiin lakkaamatta politiikkaa?
Vuonna 1970 syntynyt Laura Honkasalo tuo ilmiöön uuden näkökulman romaanissaan Sinun lapsesi eivät ole sinun. Hän tarkastelee taistolaisuutta sisältä päin ja lapsen silmin. Honkasalo ei tyydy helpoimman kautta irvailemaan taistolaisten kummallisuuksia. Kyllähän kirjassa kerrotaan, miten pienen Nelli-tytön taistolaiskodissa vappu oli suurempi juhla kuin joulu ja että barbeilla sai leikkiä vain naapurissa.
Romaanin pääpaino on kuitenkin muualla. Se kuvaa lämminhenkistä kotia, jossa talo oli hieman rempallaan, mutta ihmissuhteet eivät. Perheen lapset saivat usein nukahtaa puheenporinaan, jossa taloon kokoontunut toverijoukko pohtii Chilen tilannetta ja Vietnamin sotaa, ja stereoissa soi Joan Baez.
Honkasalon kirjan saama vastaanotto osoittaa, että taistolaisuus ilmiönä kiinnostaa. Laura Honkasalo on ollut syksyn kysytyimpiä haastateltavia ja lokakuussa hänen romaaninsa oli kahdeksanneksi myydyin kotimainen teos.
Tarvitseeko niin hirveästi katua?
Laura Honkasalo kertoo, että jotkut toimittajat ovat olleet jopa närkästyneitä hänen tavastaan esittää taistolaisuus näin myönteisessä valossa. Hän kuitenkin korostaa kirjoittaneensa taistolaisesta kasvatuksesta, ei taistolaisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä.
– Romaanihan on kirjoitettu kokonaan lapsen näkökulmasta. Kun ihmiset ovat säälitelleet, että on kasvanut ihan epänormaaleissa oloissa ja fanaattisessa perheessä, niin halusin tuoda vähän toistakin näkökulmaa. Entisiä taistolaisia on julkisuudessa ruoskittu ja he ovat ruoskineet itseänsä. Voisi herättää keskustelua siitä, oliko taistolaisuudessa jotain hyvääkin ja tarvitseeko niin hirveästi katua.
Laura Honkasalo, entinen pikkupioneeri Pakilan nuorista demokraattisista pioneereista, ei ole kokenut, että hänelle olisi pakkosyötetty kommunistista ideologiaa.
– Minä uskon, että kun lapsuudessa opetetaan, mikä on oikeaa ja väärää ja annetaan jotkut moraaliset ja eettiset eväät, niin se luo turvallisuuden tunnetta, hän puolustaa kasvatustaan.
Yhteisöllisyyttä ja vallankumousromantiikkaa
Laura Honkasalo ei ole Nelli eikä Sinun lapsesi dokumentti, vaan romaani. Silti sekä Nellin että Lauran lapsuudessa yhteisöllisyys ja ystävyyden korostaminen oli tärkeää, samoin solidaarisuus ja toimiminen rauhan aatteen puolesta.
– Eiväthän ne olleet yksin taistolaisten hommia, hän myöntää.
– Mutta mitä lähipiiristäni muistan, niin me kasvoimme tajuamaan tosi selvästi sen, ettei ole vain jotain tiettyä ihmisluokkaa, joka ansaitsee hyvinvoinnin ja sitten on ihmisroskaa, joka ansaitsee köyhyyden. Tai että jotkut aasialaiset ja afrikkalaiset ansaitsevat kurjat olonsa. Sellainen ajattelu on minulle tosi vierasta.
Lapsuudesta Laura Honkasalo muistaa myös vallankumousromantiikan.
– Muistan tosi selvästi sen tunteen, kun kuvitteli, että Suomeen tulee vallankumous ja se on mahtavaa ja kaikki muuttuu paremmaksi.
Hän kuvitteli, että vallankumous Suomessa näyttää samalta kuin maalaukset Venäjän vallankumouksesta. Vallankumousta seuraa maailma, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, pääoma on jaettu tasaisesti ja kaikkien asiat ovat yhtä hyvin.
Sitä tunnetta kaipaan yhä, vaikka tiedän, että se oli ihan höppänää.
Parodia olisi liian helppoa
Laura Honkasalo kertoo tietoisesti välttäneensä taistolaisuuden parodioimista.
– Se olisi minusta ollut liian helppo lähestymistapa.
Hänestä ruotsalainen Kimpassa-elokuva, joka kuvaa ruotsalaisten kommunistien kommuunielämää 1970-luvulla, oli ihan kiva ja hauska.
– Mutta minua ärsytti, miten ihmisten vakaumus vesitettiin siinä tekemällä aiheesta parodiaa. Sen porukan ainoa kunnon kommari oli tajuton tosikko, jota kukaan ei voi ottaa todesta.
Kokonaan Honkasalo ei kuitenkaan halunnut olla ottamatta esiin taistolaisuuteen liittyviä merkillisyyksiäkään. Esimerkiksi sitä, että joululahjaksi saatiin kirjaston kirjoja, jotka piti tammikuussa palauttaa takaisin.
– Se kirja-juttu ei edes alunperin ollut kirjassa. Kun kerroin työkavereille juttuja siitä, millaista lapsena oli, he kiemurtelivat naurusta. Sitten ajattelin, että ehkä tämä on toisten mielestä kiinnostava asia ja se tuli mukaan. Kyllä minusta huumoriakin pitää olla.
Ei se ollut aivopesua
Laura Honkasalo oli pioneerien merileireillä mukana vielä 1980-luvullakin, mutta sen jälkeen poliittiset järjestöt jäivät. Eivät aatteen katoamiseen, vaan siihen, että hän viihtyi paremmin omissa oloissaan harrastaen maalaamista ja varsinkin kirjoittamista.
Nellin lapsuudessa ei paistanut aurinko aina. Pieni tyttö pelkäsi sotaa ja oli huolissaan Neuvostoliiton ja Kiinan suhteista.
Laura Honkasalo ei omasta mielestään joutunut aivopesun kohteeksi pioneereissa, vaikka hän olikin 11-vuotiaana suorittanut kurssin rakenteellisen väkivallan ja sodan suhteista.
– Pioneeritoiminnassa enemmänkin kannustettiin ajattelemaan. Mietittiin esimerkiksi sitä, miksi neekeri on paha sana ja miten rotusortoa voitaisiin vähentää. Reaganille lähetettiin kirjeitä, että älä räjäytä ydinpommeja. Ei se minun mielestäni varsinaista aivopesua ollut.
Nellin ahdistuksen sodanuhkasta Honkasalo uskoo juontuvan 1970- ja 80 -luvun vaihteesta, jolloin ydinsodasta puhuttiin paljon ja arvioitiin sitä, millainen maailma olisi ydinpommin jälkeen.
– Aikuiset kuitenkin puhuivat, että Reagan on ihan täyshullu, ja kun on pieni, niin tulee sellainen olo, että valtionpäämiehet oikeasti ovat hulluja ja niillä on yksi nappula, jolla ne voivat raivokohtauksen vallassa laittaa ydinpommin liikkeelle, hän sanoo.
Kapitalismikin epäonnistunut
Kun Neuvostoliiton arkistot kymmenen vuotta sitten alkoivat avautua, ne kertoivat, ettei ihannevaltio ollutkaan sellainen kuin kuviteltiin. Laura Honkasalo kertoo, että paljastukset Neuvostoliiton todellisuudesta ovat vaikuttaneet häneen hyvin paljon.
– Olen kiinnostunut ihmisoikeusasioista, kuulun Amnestyyn ja vastustan kuolemanrangaistusta ja väkivaltaa kaikissa muodoissaan.
– Silti mielenpohjalla on kommariromantiikkaa, että mitä jos niitä kielteisiä asioita ei olisi koskaan ollutkaan. Olisiko kommunismi voinut onnistua ja olisivatko asiat sitten paremmin? Minusta kapitalismi on ihan yhtä epäonnistunut yhteiskunnallinen kokeilu. Sen ihmisoikeusrikkomuksia ei vain haluta tunnustaa. Ne ovat joko liian lähellä tai sitten ns. ukkabukka-maissa, joista harva jaksaa miettiä jotain Aasian lapsityöläisiä.
Tuskallinen luopuminen
Sinun lapsesi -kirjan toisella aikatasolla vanhemmat ovat luopuneet aatteestaan. Isä on häipynyt selityksiä jättämättä uuteen elämään Kanadaan ja äiti vähättelee menneisyyttään uuden arkkitehtimiehensä kainalossa.
Juppivuosina teini-ikäinen Nelli oli mukana Uuden Kapinan Koululaisissa, kapina-aamunavauksissa, boikoteissa ja talonvaltauksissa. Mutta päällimmäiseksi romaanissa nousee hänen raivonsa ja paha olonsa aatteensa hylkäämiä vanhempia vastaan.
Nellin paha olo syntyy siitä, että vanhemmat ovat luopuneet nuoruuden idealismista, Laura Honkasalo pohtii. Tilalle on tullut kyynisyys, kun he ovat tajunneet, etteivät voi muuttaa asioita niin kuin kuvittelivat.
Romaanin nykyajassa isä palaa Suomeen, mutta vanhaa yhteyttä isän ja nyt 23-vuotiaan tyttären välille ei synny. Entinen revari-isä suhtautuu suorastaan pilkallisesti entiseen kommunismiinsa.
– Nelli on silloin vielä opintojensa alkuvaiheessa. Minusta se on ehkä sellaista aikaa, että silloin vielä itse kuvittelee pystyvänsä muuttamaan asioita. Ja jos vain kaikki ihmiset haluaisivat muutosta, ne muuttuisivat, Honkasalo selittää.
Hänen mukaansa Nellin happamuus syntyy ehkä siitä, että hän vähän päälle kaksikymppisenä tuntee vielä olevansa kaikkivoipa.
– Kun vanhemmat sitten elävät vaan ihan tyytyväisinä arkipäiväistä elämää eivätkä yritä vaikuttaa mihinkään, se voi tuntua turhauttavalta.
Laura Honkasalo sanoo tunnistavansa kuvauksesta myös itsensä, vaikka hän ei yliopistolla hirveästi ollutkaan toiminnassa mukana sitoutumatonta vasemmistoa lukuunottamatta.
– En ollut oikein varma, mitä minun pitäisi tehdä. Olin vain kauhean kiukkuinen koko ajan.
Edelleen häntä kiukuttaa "noin ziljoona asiaa."
– Suomessa minua ällöttää se, että ahneudesta ja hedonismista on tullut täysin hyväksyttäviä asioita. On olevinaan oikein, että kulutetaan hullun lailla ja ostetaan lapsityövoimalla tuotettuja epäekologisia polyesterivaatteita joka viikko. Ihmisten pitää näyttää hyvältä ja näyttäytyä tietyissä baareissa. Työelämä on muuttunut niin, että työntekijöillä ei ole oikein mitään oikeuksia.
Tyttöjä kiinostaa uusnoituus
Laura Honkasalo tekee työkseen suunnilleen 13-18 -vuotiaiden tyttöjen lukemaa Demi-lehteä. Hän sanoo, että kyynisyys näkyy jo nuorissa. Ajatellaan merkkivaatteita välittämättä siitä, missä ja miten ne on tuotettu.
Vastapainoksi tälle Honkasalosta on hienoa, että on kuitenkin syntynyt sellaista liikehdintää, mitä muutamana viime vuonna on nähty esimerkisi WTO-mielenosoituksissa.
– Kun olen paljon tekemisissä lukioikäisten kanssa, niin huomaa, että nuoret ovat jakautuneet kahtia sellaisiin, jotka haluavat vaikuttaa ja niihin, jotka eivät välitä pätkän vertaa. Minulle on täysin käsittämätöntä, ettei välitetä lapsityövoimasta, koska ei sitä kuitenkaan pysty estämään. Kyllä esimerkiksi kaupassa pystyy vaikuttamaan tosi paljon, vaikka se ei ehkä muuta maailmaa, Honkasalo vakuuttaa.
Positiivista hänestä on muun muassa se, että monet tytöt ovat kiinnostuneita uusnoituudesta, wicca-liikkeestä.
– Aikuiset yleensä pitävät sitä ärsyttävänä hörhöilynä, mutta minusta siihen kuuluu juuri luonnon ja toisten ihmisten kunnioittaminen ja rauhanomainen, vaatimaton elämä.
– Uusnoituus sekoitetaan usein saatananpalvontaan, mutta he eivät usko personofioituun hyvään tai pahaan. Eivät he silloin voi palvoa saatanaa, kun he eivät usko, että se on olemassa, hän huomauttaa.
Vielä on kiihkomielisiäkin nuoria
Tärkeää monille tytöille on myös eläinten suojelu. Demi-lehteen tulee jatkuvasti kysymyksiä meikeistä, joita ei ole testattu eläimillä. Muuten yhteiskunnalliset asiat eivät näytä juuri nuorten päätä liikuttavan.
Laura Honkasalo on itsekin jättänyt vappumarssit väliin, mutta osallistunut rauhanmarsseille.
– Vappu on minulle vähän sama kuin muille joulu. Kun se lapsena tuntui niin ihanalta, niin nyt pelkäisin, ettei siellä olisi samaa tunnelmaa, hän perustelee.
Oma poliittinen kotikin on edelleen hakusessa.
– Symppaan kyllä Vasemmistoliittoa enemmän kuin vihreitä tai mitään muutakaan, mutta ei minulla ole sille mitään painavia perusteita.
– Tosi paljon sympatiaa tunnen Sosialistiliittoa kohtaan. On hienoa, että jotkut nuoret jaksavat vielä olla kiihkomielisiä ja heillä on selvä käsitys siitä, miten tämän maan asioiden pitäisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti