Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. 407 sivua, WSOY.
Odotin kovasti Markus Ahosen uutta dekkaria, koska edellinen, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Sieluttomat oli niin loistava. Se oli harvinaisen onnistunut yhdistelmä kaunokirjallista taituruutta ja henkeäsalpaavaa rikosromaania.
Valitettavasti Anna pahan kiertää ei yllä Ahosen edellisen Isaksson-dekkarin tasolle. Korkea kaunokirjallinen kunnianhimo näyttäytyy tällä kertaa lukemista vaikeuttavana sekavuutena. Lähiönuorten silmittömänä väkivaltana purkautuva tuska ja näköalattomuus puolestaan lyö yli, vaikka sen todellisuuspohja on vankka. Lienevätkö lähiöt silti sellaisia kokonaisvaltaisia helvettejä kuin Ahonen kuvaa.
Markus Ahonen on juuriltaan Vantaan martinlaaksolainen, mutta asuu nykyisin Irlannissa. Nuoruudessa koettu lähiötuska on antanut pohjan uudelle teokselle. Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonista kertovia dekkareita hän on kirjoittanut vuodesta 2006. Ahonen on pohjoismaisen dekkariperinteen vankka kasvatti, yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaja rikosromaanin kautta.
Anna pahan kiertää -dekkarissa Isaksson hoitaa kahta juttua. Ensimmäinen on raaka pahoinpitelyjen sarja. Kannelmäestä tuleva nuorisokolmikko hakkaa satunnaisia vastaantulijoita ja lopuksi uhrin suussa räjäytetään omatekoinen pommi. Osa uhreista jää henkiin, osa kuolee.
Isakssonille ja muille vain sukunimellään kirjassa esiintyville kasvottomille poliiseille tapahtumasarja on käsittämätön, mutta lukija kulkee alusta asti Hapan, Epun ja Miskan matkassa. Kolmikon johtajan Hapan raivoa kaikkea kohtaan Ahonen taustoittaa perusteellisesti. Aina kun tämän julmuus tuntuu yliampuvalta, mieleen muistuu Koskelan teinimurha viime vuodelta. Se ei ehtinyt vaikuttaa Ahosen teokseen, mikä tekee teoksen vielä kylmäävämmäksi. Ahonen tavallaan ennusti, mitä kaduilla kytee.
Toisessa juonilinjassa Ahonen palaa esikoisromaaninsa Meduusan murhasarjaan, jonka jäljille Isaksson pääsee uudelleen. Tämä on se, joka tekee uudesta romaanista liian sekavan. Pienkustantajan aikoinaan julkaisema Meduusa sai hyvin vähän huomiota, eivätkä sen tapahtumat ole tuttuja edes dekkarien hard core -lukijoille. Niinpä nyt on vaikea päästä sisään opettajana työskentelevään murhaaja-Maaretiin, joka on ensin murhannut joukon ihmisiä kostoksi ja sitten aivan sivullisia vaientaakseen mahdollisia todistajia.
Sekavuutta lisää vielä se, että aina lukujen välissä on kursivoituja jaksoja, joissa joku käy läpi synkkiä ajatuksia. Kuka ja mihin aikaan, romaanin tässä hetkessä vai joskus aiemmin? Se kerrotaan vasta aivan lopussa.
Aina välillä Markus Ahonen väläyttelee taitojaan jäntevän rikostarinan, inhimillisten tunteiden ja keskiluokalta pimentoon jäävän armottoman todellisuuden kuvaajana, mutta liikaa tarina hukkuu, sanotaan nyt suoraan, liialliseen kaunokirjalliseen keekoiluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti