Kale Puonti: Saarni (Pasilan myrkky 3). 286 sivua, Bazar.
Pitkän linjan huumepoliisi Kale Puonti debytoi viime syksynä toimivalla poliisiromaanilla Manni ja nyt Pasilan myrkky -sarjassa mennään jo osassa kolme. Saarnikin on niin hyvä poliisidekkari, että antaa tulla vaan vaikka vieläkin kiivaampaan tahtiin. Kyllä näitä lukee mielikseen. Seuraava osa onkin tulossa jo tammikuussa.
Saarni on poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarni, joka ahneuksissaan sotkeentuu huumekauppaa ja muuta rikollista toimintaa harjoittavan lapsuudenystävänsä Veijo Virkin bisneksiin. Sotkeentuu ja sortuu. Aluksi Saarni saa Virkiltä kuumia vinkkejä, jotka lisäävät hänen mainettaan, mutta eihän ole palveluksia ilman vastapalveluksia ainakaan ammattirikollisten maailmassa.
Puonti valottaa sarjassaan huumekauppaa eri näkökulmista. Manni oli huumediileriksi päätynyt yksityisyrittäjä ja kakkososan Milo pieni ratas Suomessa vaikuttavassa albanialaismafiassa. Saarnissa on vuorossa korruptoituneen poliisipomon tapaus, joka on koko sarjankin lähtökohta. Pettymys entiseen päällikköönsä Jari Aarnioon pisti Puontin kirjoittamaan realistisia romaaneja huumedekkareista.
Kahdessa ensimmäisessä kirjassa realismi onkin tiukkaa. Puonti kuvaa huumekaupan reittejä ja kytköksiä toden tuntuisella, mutta vetävällä tavalla. Ei liikaa poliisitoiminnan nippeleitä ja riittävästi inhimillistä kosketusta sekä rosvoihin että poliiseihin.
Saarnia lukiessa tuntuu, että Puontille on tullut tarve vähän irrotellakin. Virkki on uskottava vanhan liiton rikollinen, joka pyörittää liiketoimiaan Tattarisuon rähjäisestä käytettyjen autojen liikkeestään käsin. Poliisipomon sortuminen rikollisille teille on puolestaan oikeudessa vahvistettu juttu.
Realismin kahleista Puonti irtaantuu siinä vaiheessa, kun korttitalo sortuu ja pakomatka alkaa. Jälkien peittäminen kahta ruumista kuljettamalla on rankasti yliampuvaa, mutta oudon viihdyttävää. Se tuo mieleen Sam Peckinpahin makaaberin elokuvan Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa päähenkilö kuljettaa autonsa etupenkillä aina vain pahemmin haisevaa päätä.
Puonti kirjoittaa reilusti alle 300-sivuisia kirjoja. Mittaa edes sen verran niihin on saatu normaalia isommalla fonttikoolla. Tämä on varmasti yksi syy tuotteliaisuudelle. Saarnia olisi voinut kirjoittaa viitseliäämminkin. Nyt loppuratkaisu tulee liian uskomattoman sattuman kautta ja vähän töksähtäen. Silti: laatutyötä tämäkin osa. Puonti tuntee kuvaamansa maailman ja osaa kertoa siitä eloisasti ja kiinnostavasti. .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti