Marko Kilpi: Undertaker - Kuoleman kosketus. CrimeTime, 442 sivua.
Jarmo Kivi on hautausurakoitsija ja häikäilemätön suurrikollinen samassa mustassa puvussa. Paljon kehuttu ja palkittu rikoskirjailija Marko Kilpi esitteli suomalaisessa dekkarissa käänteentekevän hahmon neljä vuotta sitten. Nyt on jatkuvajuonisen tarinan aika loppua. Kuoleman kosketus tekee sen hurjalla, mutta myös hämmentävällä tavalla.
Jos sarjan aiemmat osat eivät ole tuttuja, niin kannattaa hankkia vaikka pokkari, jossa kolme edellistä ilmestyivät samassa niteessä. Ei ole kovinkaan hyvä idea tehdä jatkuvajuonista dekkarisarjaa, kun siinä on niin paljon henkilöitä ja käänteitä kuin Undertakerissa. Nytkin jatketaan suoraan siitä, mihin viime vuonna päädyttiin: Kiven apuriksi houkuteltu Tuomas on haudattu elävältä ja komisario Saari on vangittuna Saarnaajaksikin kutsutun hauturin tekemistä rikoksista.
Päätösosassa meno on julmaa, totista ja synkkää. Kilpi ylittää rajoja, joihin dekkariviihteessä ei yleensä - eikä ainakaan Suomessa - mennä ikinä. Kylmä, rationaalinen ja kaikkeen varautunut Kivi on hahmo, josta ei enää voi olla varma, meneekö kirja parodian puolelle. Mutta jos menee, niin mitä näin rankalla ja lohuttomalla tarinalla parodioitaisiin?
Neljännessä osassa Kivi on yhä selvemmin saalis, ei saalistaja. Vauhti kiihtyy sivujen vähetessä ja sen Kilpi ainakin todistaa taas kerran, että hän on armoitettu jännityksen synnyttäjä.
Silti olen jollain lailla tyytymätön sarjan niin odotettuun lopetukseen. Kivi jää henkilönä arvoitukseksi ja loppuhuipennus pistää kysymään, mistä tässä oikein oli kysymys - siis koko sarjassa. Ruumiita neljässä kirjassa tulee läjäpäin ja tappamisessa on paljon sadismia mukana. Miksi?
Viihteeksi Undertakeria ei voi enää tämän jälkeen kutsua, mutta kaukaa haetulta tuntuu ajatella sitäkin, että kirjasarja olisi kuva maailmasta, jossa elämme. Tai sitten siviiliammatiltaan poliisina työskentelevä Marko Kilpi tietää jotain häiritsevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti