Ritva Ylösen upea Kalle Päätalo -elämäkerta kertoo, että ”totuuden vangillekin” totuus oli suhteellista.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.10.2017.
Jo oli aikakin saada kunnon elämäkerta painosten- ja Tampereen veroäyrikuninkaasta Kalle Päätalosta (1919–2000). Päätalo-tohtoriksi vuonna 2013 väitellyt helsinkiläinen Ritva Ylönen on koonnut mölläriinsä (Kallen isän Herkko Päätalon pilkkanimi kirjoille) kaiken mahdollisen Mestarin elämästä ja henkilöstä. Pikkutarkka Päätalo tunnettiin työelämässä Milli-Kallena. Millintarkkaa työtä on myös Ylösen Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä.
Mihin tarvitaan elämäkerta miehestä, joka ikuisti elämänsä oikeastaan koko tuotantoonsa?
Sanoin vuoden 2013 Päätalo-päivien puheessani, että elämäkerta tarvitaan vastaamaan muun muassa näihin kysymyksiin: mikä sai Päätalon tunnustamaan kaikki heikkoutensa ja töppäyksensä? Miksi kaikessa vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään enemmän kuin kukaan toinen? Millainen hän todellisuudessa oli ihmisenä?
Vastaukset löytyvät Ylösen kirjasta. Syrjähyppyjen, sukupuolitautien ja muiden kolttosten julkinen tunnustaminen oli lestadiolaisuuden keskellä kasvaneelle miehelle elinikäistä rippiä.
Vaatimattomuuden vastapaino oli halu ”näyttää niille”, joiden Päätalo katsoi vähätelleen itseään.
Ihmisenä hän oli pikkutarkkuuden lisäksi helposti nokkautuva ja epävarma. Sen Päätalo myönsi itsekin esimerkiksi romaanissa Pohjalta ponnistaen.
Kirjoittaminen oli työtä
Päätalon määräävin piirre oli työn kutsumus. Siitä hän ei päässyt eroon menestyskirjailijanakaan. Uuden kirjan kirjoittaminen oli täyttä työtä. Kone alkoi käydä Kirvestien yläkerrassa kahdeksan maissa aamulla. Lounas, päiväunet ja kahvi katkaisivat luomisen aina samaan aikaan. Uutta tekstiä syntyi seitsemisen liuskaa päivässä oli sitten arki tai pyhä.
Panu Rajalan silminnäkijäkuvauksen mukaan Päätalo oli hiessä ja aivan muissa maailmoissa, kun hän kerran tuli menneeksi kylään etukäteen ilmoittamatta ja keskeytti kirjoittamisen. Muistojen nousu pintaan teki kirjoittamisestakin fyysisen ponnistuksen.
Monisairas mies tuotti uuden paksun kirjan joka vuosi 1962–1998. Pääteoksen, 26-osaisen Iijoki-sarjan, kirjoittaminen vei yli neljännesvuosisadan. Päätalo kirjoitti kirjaimellisesti kilpaa kuoleman kanssa velvollisuudentunnosta lukijoilleen, jotka pitivät häneen tiivistä kirjeyhteyttä. Onnekkaimmat saivat tehdä pyhiinvaelluksen Kallen omin käsin rakentamaan taloon Messukylän Kirvestiellä.
Ylösen kirjan ilmestyessä siitä uutisoitiin muun muassa Päätalon seksisuhteet ikään kuin sensaationa. Päätalon lukijoille ne eivät ole mikään uutinen, hän kirjoitti vuosien varrella kaiken itsekin julki. Ainakin melkein.
”Minä näytän vielä...”
Päätalo loi julkisuudessa itsestään kuvaa ”totuuden vankina”. Lukijoilleen hänestä tuli monumentti, jonka joka sana on totta. Silti, vaikka Päätalo kirjoitti pikkutarkasti asioista, joista oli kulunut 40 vuotta.
Toisenlaista totuutta on tullut ilmi jo Raimo Jokisalmen kirjoissa, joissa on haastateltu suuri joukko Päätalon lähipiiriin kuuluneita ja hänet tunteneita. Niiden ja Ylösen kirjan perusteella lienee todistettu, että hän suhtautui totuuteen suurpiirteisesti käsitellessään ihmisiä, joille kantoi syystä tai toisesta kaunaa. Erityisen väärin kohdelluksi tuli hänen ensimmäinen vaimonsa Helvi Ojala, kirjojen Laina Puronen.
Kallen aviottoman pojan äiti Kaarina Helin on tullut julkisuuteen vasta tällä vuosikymmenellä oikomaan Kallen 1950-luvun suhteesta kertomaa totuutta. Kipeää on siis tehnyt.
Kalle Päätalo oli siis monisärmäinen mies. Hänen vaikutuksensa lukevaan kansaan oli vahva ja sitä on kuvattu terapeuttiseksi, vertaistueksi. Silti Päätalokin oli vain ihminen, jolla oli monia heikkouksia. Tämän kokonaisuuden Ylönen tuo täyteläisesti esille kirjassaan.
Alkuosaltaan Kirjailijan elämä noudattaa Päätalon elämää tämän Iijoki-sarjassa kertomaa mukaillen. Koko ajan rinnalla kulkeva Ylösen tulkinta tekee siitä nautittavan tarinan tuntevallekin. On kiinnostavaa lukea, miten mikäkin varhaisvaihe vaikutti häneen myöhemmin kirjailijana.
Uudelle lukijalle sujuvasti ja eloisasti kirjoitettu kirja toimii johdatuksena kenties loppuelämän mittaiselle Päätalo-matkalle. Mutta toimii kirja myös ihan itsenään hyvänä viihteenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti