Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.
Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.
Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella.
Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.
Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.
Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.
Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.
Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä.
Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat.
Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.
Minulla on alkanut tökkiä näissä kirjoissa tuo pieruhuumori, joka huvittaa yleensä vain peruskouluikäisiä eikä fiksuinta osaa heistäkään. Itsetarkoituksellinen sanakikkailu on myös alkanut rasittaa, joten jätän tämän sarjan lukemisen nyt tähän...
VastaaPoista