Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen avaa sukunsa tarinan kautta ikkunan siihen, miksi venäläiset eivät vastusta sotaa eivätkä Putinia

 

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattama. 320 sivua, Bazar 2026.

Haluavatko venäläiset sotaa, kysyttiin 1970-luvun laulussa. Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan, kuului vastaus runoilija Jevgeni Jevjutshenkon sanoin.

Nyt Venäjä käy viidettä vuotta raakaa sotaa Ukrainaa vastaan, ja monet venäläiset toivovat ja kannattavatkin sitä. 

Kansan alistumista Vladimir Putinin valtaan ja sotaretkeen on selitetty milloin kansanluonteella, milloin demokratian perinteen puuttumisella. 

Suomessa parikymmentä vuotta lastensuojelun parissa työskennellyt sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Julia Kuokkanen avaa oman kehityskertomuksensa ja perheensä kautta näkymän venäläiseen ajatteluun puhuttelevassa kirjassaan Kremlin kasvattama. Neuvostoliitossa syntynyt Julia tyttönimeltään Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen neljävuotiaana vuonna 1987. Suomessa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hän pysyi jollain lailla uskollisena venäläiselle maailmankuvalle siihen asti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vasta sitten silmät avautuivat.

Hänen Suomessa pitkään asuneet, mutta takaisin Venäjälle muuttaneet vanhempansa kannattavat sotaa, ja enemmänkin: tämä ei ole julmuutta, vaan välttämättömyys, Venäjältä soittaneet sukulaiset selittivät.

Julia Kuokkanen luuli, että pitkä Suomessa asuminen olisi avartanut hänen vanhempiensa näkemyksiä. Turhaan.

"Mutta vastassani ei ollut empatiaa, vaan ylimielisyyttä, aggressiota ja kylmäävää välinpitämättömyyttä. Heille hyökkäys ei ollut hirmuteko, se oli vanhurskas ristiretki vapauden puolesta, uhraus suuremman hyvän eteen", hän kirjoittaa.

Venäläistä yhteiskuntaa muovaa ajatus globalistien pahan salaliitosta Venäjän tuhoamiseksi. Venäläinen imperialismi ja venäläisen kansakunnan ylivertaisuus ovat täysin oikeutettuja taistelussa tuota salaliittoa vastaan.

Sukulaisten mukaan Nato olisi muuten hyökännyt Venäjälle, ja Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen veljeskuntaan yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Jos he eivät liity siihen vapaaehtoisesti, heitä autetaan sitten väkisin.

Julia Matjuhina syntyi neuvostoliittolaiseen eliittiperheeseen. Isovanhemmissa oli NKVD:n ja KGB:n upseereja. Isoisä toimi Neuvosto-Ukrainan maatalousministerinä. Kesiä vietettiin isovanhempien datshalla, missä mustaa kaviaaria kauhottiin leivän päälle suoraan purkista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Julia lomaili veljensä kanssa kesät maaseudulla Moskovan lähellä.

Vuonna 1987 Julian perhe muutti Suomeen, koska isä palkattiin öljy-yhtiö Teboiliin. Hän kävi aluksi suurlähetystön venäläistä koulua ja sai venäläisen kasvatuksen. Siihen kuului totteleminen, ei kyseenalaistaminen. Uskollisuus, hyödyllisyys ja yhdenmukaisuus, ei itsenäinen ajattelu.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hänen isänsä toimi bisneksessä, jossa öljyä tuotiin Venäjältä Suomeen. Sitten muissa liiketoimissa. Epäonnistuneet liiketoimet ajoivat perheen kuitenkin takaisin kotiin Venäjälle. Isä lähti vuonna 2001, äiti kymmenen vuotta myöhemmin.

Julia Kuokkasen mukaan venäläiset uskovat pohjimmiltaan samaan kertomukseen, joka opetettiin jo Neuvostoliitossa: länsi on paha. Se haluaa pyyhkiä Venäjän pois maailmankartalta. Demokratia on heikkoutta. Naiset eivät sovellu politiikkaan. Ihmisoikeudet ja ylipäänsä liberaalit arvot ajavat Euroopan tuhoon.

Niiden vastapaino on monarkia ja ortodoksinen usko.

Venäläinen identiteetti periytyy neuvostovallan luomasta homo sovieticusin ihanteesta. Se varautuu aina pahimpaan, on ehdollistunut selviytymään ankarissa olosuhteissa, on kuuliainen auktoriteeteille ja halveksuu niitä, jotka uskaltavat haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

Lisäksi venäläistä ihmiskuvaa ovat muovanneet sodat, nälänhädät, teloitukset ja poliittiset vainot. Tiliä maan väkivaltaisesta menneisyydestä ei ole tehty. "Menneisyyden käsittelyä" pidetään 1990-luvun teemana, johon yhdistyy käsitys lännen yrityksistä heikentää Venäjää.

Julia Kuokkanen kirjoittaa:

"On olemassa sanonta, että Venäjällä jokainen on joko uhri tai vasara. Historia tuntuu olevan samaa mieltä. Sukupolvi toisensa jälkeen toiset ovat käyttäneet valtaa pyöveleinä ja toiset kantaneet sen taakan teloitettavina. Ei kovin mairitteleva kuva, mutta tämä perintö ohjaa usein anteeksiantamattomasti seuraavien sukupolvien moraalista kompassia."

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat sekä opittuja että historiallisesti periytyneitä asioita. Siinä Kuokkasen mukaan syy, miksi kansa ei noussut laajamittaisesti Putinin aloittamaa sotaa vastaan. Ja miksi Putinin Venäjällä militaristinen kasvatus aloitetaan jo päiväkodeissa.

Kremlin kasvattama on silmiä avaava henkilökohtainen kasvukertomus, sukutarina ja analyysi venäläiseen ajatteluun vaikuttavista tekijöistä samassa paketissa. Julia Kuokkanen laittaa todella itsensä peliin, sillä teos voi katkaista lopullisesti välit sukuun.

Miksi hän tekee sen?

"Tässä mielessä minulla on vastuu, velvollisuus kertoa seuraavalle sukupolvelle vakaumuksella, että asioiden ei tarvitse kulkea samaa vanhaa rataa. Että se tie voi päättyä tähän. Vaikenemalla otan riskin, että tulen osasyylliseksi juuri niihin rikoksiin, joihin Venäjä tänä päivänä syyllistyy."

Antony Beevorin uusi huipputeos kertoo, miksi vuonna 1916 murhatulla Rasputinilla oli olennainen rooli Venäjän vuoden 1917 vallankumouksissa

 Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho (Rasputin: And the Downfall of the Romanovs). Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua, WSOY 2026.

Perjantaina 16. joulukuuta 1916 salaliittolaiset olivat valmiita: illan päätteeksi Rasputin olisi kuollut, ruumis upotettu Nevaan ja todisteet murhasta tuhottu. Murhassa käytettäisiin hyväksi Rasputinin himokkuutta naisiin. Hänet houkuteltiin ruhtinas Feliks Jusupovin palatsiin tapaamaan Jusupovin kaunista vaimoa Irinaa, joka todellisuudessa oli samaan aikaan Krimillä. Murha oli tarkoitus toteuttaa syanidilla, jolla Rasputinille tarjottavat leivonnaiset ja viini oli käsitelty.

Salaliiton alkuosa toimi, mutta myrkky ei vaikuttanut Rasputiniin. Joko se oli vanhentunutta tai leivonnaisissa ollut sokeri neutraloi myrkyn. Jusupovin hermot olivat riekaleina. Rasputin alkoi epäillä jotain ja teki lähtöä, koska luvattu tapaaminen Irinan kanssa siirtyi ja siirtyi.

Jusupov haki Browning-pistoolinsa ja ampui Rasputinia rintaan. Ruhtinaan kauhistukseksi tämä ei kuollut vieläkään, vaan kompuroi ulos palatsista. Äärioikeistolainen duuman edustaja ja maanomistaja Vladimir Puriskevits kiirehti perään ja viimeisteli verityön.

Siihen päättyi yksi merkillinen vaihe Venäjän historiassa. Historioitsija Antony Beevor katsoo uudessa teoksessaan Rasputin ja Romanovien tuho Rasputinin aiheuttaneen välillisesti Venäjän vallankumoukseksi kutsutun bolshevikkien vallankaappauksen seuraavana syksynä. Pistäväkatseinen hengenmies ja elostelija oli saanut keisarillisen perheen niin pauloihinsa, että hänestä tuli kansan ensimmäisen maailmansodan aikana kokeman kurjuuden ja vallanpitäjien väärinkäytösten symboli, joka pilasi keisarin ja keisarinnan maineen. Kurjuus sai aikaan spontaanin kansannousun monarkiaa vastaan helmikuussa 1917. Lenin ja muut bolshevikit poimivat suuttumuksen hedelmät omaan taskuunsa lokakuussa 1917.

Grigori Rasputinin tarina on niin kummallinen, että jos se olisi sepitettä, se kuulostaisi epäuskottavalta. Miten siperialainen hädin tuskin kirjoitustaitoinen talonpoika ja mystikko nousi keisarillisessa hovissa asemaan, jossa hän toimi sen neuvonantajana ja lopulta lähes sijaishallitsijana, joka käytännössä erotti useita ministereitä ja kuvernöörejä maan hallinnosta? Sotahistoriallisista kirjoistaan tunnettu Beevor kertoo tositarinan vetävällä otteella kuin paraskin trilleristi.

Rasputinilla oli taitoja, joille ei kirjasta löydy selitystä. Niiden takia keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja keisari Nikolai II luottivat häneen. Suurin selittävä tekijä oli heidän poikansa, kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti. Rasputin sai sen useita kertoja hallintaan sen jälkeen, kun he tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905. Syvästi uskonnolliset keisari ja keisarinna uskoivat ihmeisiin.

Beevor kuvaa viime vuosisadan alun Pietarin yläluokan olleen yleensäkin mystiikan ja spiritualismin pauloissa. Siperialainen Rasputin ei ollut niin outo ilmestys kuin voisi olettaa, sillä kaupungin palatseissa liikkui yleensäkin puoskareita ja guruja. Keisaria ja keisarinnaa viehätti ajatus talonpoikaisista tietäjistä, parantajista ja yksinkertaisista jumalan valituista.

Rasputinilla oli outo kyky saada naiset lumoutumaan itsestään, mutta miehet suhtautuivat tapoja osaamattomaan tai niistä piittaamattomaan maalaiseen kielteisesti. Beevor kirjoittaa monien ylhäisönaisten leikanneen Rasputinin kynnet ja ommelluttaneen sitten kynnenpalasia pukuihinsa salaisiksi talismaaneiksi.

Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan aikana keisari Nikolai II otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden. Keisarinna evästi häntä kampaamaan hiuksensa Rasputinin kammalla löytääkseen vahvuutta päätöksiinsä.

Rasputinista tuli Pietarin puheenaihe, ja jalosukuiset naiset kilpailivat, kuka saa hänet illallisilleen. Lehdistö teki hänestä maanlaajuisen julkkiksen värikkäillä jutuillaan.

Rasputinin maine kyltymättömänä elostelijana ja juoppona perustuu mitä ilmeisimmin tosiasioihin. Hän kaatoi sänkyynsä ruhtinattaria ja prostituoituja. Vuonna 1919 hänen tyttärensä Maria sanoi kuulustelijalle hänen isänsä perustelleen juomistaan näin: "En pysty juomaan unohduksiin sitä, mitä myöhemmin tulee. Hän oli vakuuttunut siitä, että isänmaalle tapahtuisi jotakin kauheaa, ja joi hukuttaakseen viiniin huolensa, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin pahaa."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli täysin Rasputinin lumoissa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä keisarille sotarintamalle siitä, miten nyt pitäisi toimia "meidän ystävämme" mukaan.

 Sotaonni kääntyi vuonna 1916, ja Venäjä koki raskaita tappioita. Armeija oli vanhanaikainen ja upseerit epäpäteviä. Kansan raivo alkoi kohdistua Rasputiniin, jonka tiedettiin toimivan keisarinnan tuella. Heitä myös epäiltiin saksalaismielisiksi, jotka sabotoivat Venäjän sotatoimia.

Tuhansia miehiä kuoli sodassa huonon ja vanhanaikaisen johtamisen takia, mutta Pietarissa juhlittiin, tanssittiin ja törsättiin. Vihamielisyys eliittiä kohtaan kasvoi nousuveden lailla. 

Varsinkin keisarinna menetti kunnioituksen, jolla häntä oli aiemmin kohdeltu kuin luonnostaan asemansa takia. Hän oli tehnyt käytännössä vallankaappauksen yhdessä Rasputinin kansa, kun keisari oli sotarintamalla. Kaksikon valitsemat huonot johtajat saivat Venäjän hallintojärjestelmän hajoamisen partaalle ja kansan kurjuus lisääntyi. Vallankumous kyti jo, mutta keisarinna ei halunnut nähdä todellisuutta.

Rasputinin murha joulukuussa 1916 ei ehtinyt muuttaa kehitystä. Nikolai joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1917.

Huhtikuussa 1918 keisarillinen perhe oli viimeisellä matkallaan kohti Jekaterinburgia. Hevosia pysähdyttiin vaihtamaan Pokrovskojen kylässä vastapäätä Rasputinien taloa. Suuriruhtinatar Maria piirsi siitä luonnoksenkin, joka on Beevorin kirjan kuvaliitteessä.

"Halusivatpa tai eivät, he tulevat Tobolskiin ja näkevät kyläni ennen kuolemaansa", Rasputin oli ennustanut vuosia aiemmin.

17. heinäkuuta 1918 koko keisarillinen perhe teloitettiin Jekaterinburgissa. Romanovien yli 300 vuotta kestänyt valtakausi päättyi siihen. Rasputinilla ei ollut tsaarin Venäjällä mitään muodollista asemaa, mutta silti hän vaikutti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu, Antony Beevor katsoo.

Rasputin ja Romanovien tuho on kiehtova elämäkerta kiehtovasta miehestä, mutta ei vain sitä. Se on elävä kokonaisen aikakauden kuvaus ja ruumiinavaus tapahtumista, jotka muuttivat maailmanhistorian.

Venäjän alueella on sodittu yli tuhat vuotta, mikä vaikuttaa uhattuna olemisen kokemukseen tänäänkin, kirjoittaa Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan

 

Mark Galeotti: Sodista taottu Venäjä - Muinais-Venäjästä nykypäivään (Forged in War: A military history of Russia from its beginnings to today). Suomentanut Tapio Kakko. 553 sivua, Docendo 2025.

Varhaisimpien historiankirjoitusten mukaan keskenään kiistelevät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot Laatokan rannoilta kutsuivat varjageiksi kutsutut viikingit johtamaan ja hallitsemaan itseään vuoden 862 tienoilla. Viikinkipäällikkö, jonka nimi oli ehkä Rurik, tarttui tarjoukseen. Hänen miestensä kanssa perustama kauppa-asema kehittyi Novgorod-nimiseksi rusien kaupungiksi, josta tuli yksi Venäjän esiaste.

Rurikin veljet Askold ja Dir valtasivat Kiovan. Sen jälkeen he käänsivät katseensa rikkaaseen Konstantinopoliin, jossa suuralueiden kauppareitit yhdistyivät.

Näistä tapahtumista alkoi Venäjän edeltäjien ja nykyisen Venäjän sotaisa historia, joka vaikuttaa tällä hetkellä ennen kaikkea maan hyökkäyksessä Ukrainaan. Pitkälti yli tuhat vuotta sotia ja piirityksiä on jättänyt jälkensä venäläiseen sieluun, kirjoittaa maan turvallisuuskysymyksiin erikoistunut tutkija Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan Sodista taottu Venäjä. Siinä hän käy läpi maata koskettaneet sodat rusien valtakunnan synnystä uusimpaan, joka jatkuu Ukrainassa.

Kaikki muutkin valtiot ovat muotoutuneet sotien ja vallankumousten seurauksena. Galeottin mukaan Venäjä on erityistapaus. Sen alueelle on hyökätty vuosisatojen saatossa kaikista ilmansuunnista. Siksi sodasta on tullut maan kehityksen kantava voima varhaisista ruhtinaista Vladimir Putiniin asti. Se puolestaan on vaatinut kansalaisten laittamista lujille maan turvallisuustarpeiden täyttämiseksi.

"Alituinen vaaran tunne, pelko jäämisestä loukkuun ulkopuolisten maahantunkeutujien ja sisäisten kapinaliikkeiden väliin, on muovannut Venäjän hallitsijoiden ajattelutapaa", Galeotti kirjoittaa.

Uhka on ollut ja on aina läsnä venäläisten hallitsijoiden mielessä. Nyt se on Nato ja Ukrainan luisuminen Venäjän käsistä länteen. Ainoa vastaus uhkaan on voima ja aggressiivinen politiikka.

Galeottin mukaan Putinin ajatusmaailmassa hyökkäys Ukrainaan ei ole imperialistinen sota. Se on välttämätön itsepuolustuksellinen toimi ennen kuin vihamielinen länsi käyttäisi Ukrainaa aseena Venäjää vastaan.

Galeotti pitää Putinin logiikkaa kieroutuneena, mutta hän onkin vain yksi raakaan voimaan uskovista venäläisistä valtionpäämiehistä pitkässä jatkumossa. Putin rinnastaa itsensä Venäjän aluetta laajentaneeseen Pietari Suureen, joka kykeni uhmaamaan Venäjää voimakkaampaa länttä ja nosti Venäjän suurten eurooppalaisten kansakuntien joukkoon.

Kyse ei ole vain Putinista eikä vain venäläisistä johtajista. Maan hyvin tuntevan Galeottin mukaan Venäjällä törmää kaikkialla militarismiin lasten kasvatuksesta alkaen.

Ukrainassa Putin laski samalla lailla väärin kuin Stalin aloittaessaan talvisodan Suomea vastaan. Kummankin maan piti kaatua parissa viikossa. Sotaan lähdettäessä oli valmistauduttu voitonparaatiin.

Galeotti pitää Putinin virhelaskelman syynä sitä, että aiemmat sotilasoperaatiot Krimillä, Donbasissa ja Syyriassa olivat suhteellisen pienellä alueella tapahtuneita erikoistapauksia, joissa riitti maan eliittijoukkojen käyttäminen. Hän ymmärsi väärin Venäjän asevoimien sotilaallisen suorituskyvyn ja Ukrainan taistelutahdon ja -valmiuden.

Voiko Venäjä muuttua? Galeotti hakee toivoa menneiden vuosikymmenten tapahtumista, joissa läntiset imperialistiset suurvallat ovat joutuneet sotilaallisten tappioiden takia mukautumaan uuteen heikentyneeseen asemaansa ja tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Venäjän suhteen Galeotti tuntuu olevan liian optimisti, sillä hän väittää rohkeiden mielenosoittajien vastustavan meneillään olevaa Ukrainan sotaa. Mielenosoitukset on kuitenkin tukahdutettu heti sodan alkaessa. Mitään merkittävää vastarintaa ei ole vaan kansalaismielipide vähintään sietää Ukrainan kaupunkien pommittamisen ja ukrainalaisten tappamisen.

Sodista taotussa Venäjässä on yli 500 sivua sotien ja taisteluiden kuvauksia. Silti se kattaa vain osan sodista, jotka ovat koskettaneet Venäjää. Kaikkien käsittely vaatisi Galeottin mukaan teossarjan, jossa ei olisi mitään järkeä. Teos on aihepiiriltään raskas, mutta helppolukuinen katsaus siitä, miksi Venäjä on kehittynyt sellaiseksi kuin se on. 

Galeottin tavoitteena on ollut lisätä ymmärrystä siitä, miten sota ja sotilaallisen turvallisuuden tavoittelu ovat muovanneet Venäjän menneisyyden lisäksi tapaa, jolla se tiedostaa nykyisen asemansa. Tavoite toteutuu erinomaisesti.

Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle kettu-sarjan kihelmöivän jännittävässä päätösosassa

Helena Immonen: Operaatio Tulikettu. 512 sivua, CrimeTime.

Todella harvoin käy näin, mutta Helena Immosen tänään ilmestynyttä Operaatio Tulikettua lukiessa piti monta kertaa havahduttaa itsensä nostamaan katseen pois kirjasta: tämä ei ole totta eikä uutistekstiä. Tämä on romaani kuvitteellisista tapahtumista. Vaikka maailma on levoton, Suomessa vallitsee rauha.

Immosen Operaatio Punainen kettu oli jännärivuoden 2020 suurin sensaatio. Toden tuntuinen ja asiantunteva kuvitelma Suomen ja Venäjän välisestä sodasta teki sissiradisti ja reserviupseeri Immosesta kertaheitolla suomalaisen jännityskirjallisuuden kuumimman nimen. Vuoden välein ilmestyneet jatko-osat todistavat alan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

Operaatio Tulikettu päättää neljän kirjan sarjan, jonka päähenkilöitä ovat sotaan joutuvat nuoret isät ja äidit. He ovat erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar Riina, joka on Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani sekä Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Jonin vaimo Meri on viimeisessä osassa sivuroolissa.

Hyvää tiedettiin odottaa, mutta priimaa siitä pukkasi. Neljännessä jännitys/sotakirjassaan Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle. Todelta tuntuva jännitys puree, ja juuri se pakottaa muistuttamaan itseä, että tämä on vain romaani.

Viime vuonna ilmestyneessä Operaatio Napaketussa kiristynyt kansainvälinen tilanne puhkeaa nyt avoimeksi Venäjän hyökkäykseksi Suomen Lapissa ja sitä myöten Natoa vastaan. Sitä ennen Venäjä on räjäyttänyt taktisen ydinaseen Ukrainassa. Kiinankin puheet kovenevat. Ollaan vähintään kolmannen maailmansodan kynnyksellä.

Vaikka kyseessä on jatko-osa, Operaatio Tulikettu toimii aivan hyvin itsenäisenä teoksena. Sen alussa kerrataan, että Venäjä on edellisessä osassa miehittänyt Norjalle kuuluvat Huippuvuoret ja Mikael Koivu on joutunut venäläisten vangiksi Barentsinmerellä yhdessä jäänmurtaja MSV Nordican miehistön kanssa. Mikael Koivua koskevaa tarinalinjaa lukuun ottamatta Tuliketun juoni on kokonaan uusi.

Suomi on siis taas sodassa. Operaatio Tuliketun tarina jakautuu kolmelle taholle. Riina Koivu lähetetään agenttitehtävään Kaliningradiin tavoitteena saada selville Suomen sotasalaisuuksia Venäjälle vuotavan vakoojan henkilöllisyys. Joni Koivu puolestaan osallistuu erikoisjoukkojen mukana Venäjän puolella tapahtuvaan operaatioon. Hänestä tulee siis uuden ajan kaukopartiomies.

Kentällä tapahtuvan toiminnan lisäksi kolmas olennainen taso ovat edellisten esimiehet ja Suomen poliittinen johto etunenässä presidentti Sauli Niinistö. Tämän kärsivällisyys on koetuksella eversti Vesa Ilvesvuoren uskaliaitten suunnitelmien ja omavaltaisen toiminnan takia. Ilvesvuori asettaa isänmaan asian oman asemansa edelle.

Näillä kolmella tasolla Helena Immonen operoi tavalla, joka saa haukkomaan henkeä. Jännitys on tiivistä yhtä aikaa Kaliningradin kaupungissa, Venäjän metsissä ja pääesikunnan käytävillä. Sotilastekniikan suhteen lukija voi olla varma, että kirjassa kaikki on oikein, mutta Immonen ei raskauta tekstiään liialla nippelitiedolla. Termistö on tullut tutuksi kaikille, jotka ovat vähänkin seuranneet Ukrainan puolustustaistelua Venäjän hyökkäystä vastaan. Se riittää.

Jonkinmoinen yllätys on, että sotakirjallisuuden alalajeista Immonen on valinnut juuri kaukopartiotoiminnan, jonka aiempien sotakirjailijoiden sukupolvet ovat kirjoittaneet viimeksi kuluneiden 60 vuoden ajan koko lailla tyhjiin. Hyvä että valitsi. Immonen puhaltaa uutta henkeä kuluneeseen teemaan ja luo sietämätöntä jännitystä, kun Muurmannin rataa katkaisemassa olevat erikoisjoukot saavat matkallaan uusia tehtäviä. 

Jatkosodassa radan katkaiseminen jäi suomalais-saksalaisilta joukoilta tekemättä. Jääköön tässä kertomatta, miten käy tällä kertaa.

Yli 500-sivuinen kirja on niin vetävä, että sitä ei oikein voi laskea käsistään. Immonen annostelee toimintaa ja suvantoja sekä vaihtuvia näkökulmia niin taitavasti, että jokainen lyhyehkö luku päättyy cliffhangeriin.

Jos nyt hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin Immosen alussa taitavasti luonnehtimat kansaivälisen tilanteen kaikkinainen kiristyminen sekä Pohjois-Suomessa alkanut sota lähes unohtuvat taustalta, kun kuvaus keskittyy Koivujen ponnisteluihin. Helsingissäkin suhtaudutaan aika kevyesti siihen, että Lappia pommitetaan, koteja tuhoutuu, siviilejä kuolee ja evakot ovat taas liikkeellä.

Kaiken kaikkiaan Operaatio Tulikettu on kuitenkin mahtava näyttö siitä, että jännitys/sotakirjan voi luoda koskettavasti ja älykkäästi jonkinlaisen realismin puitteissa ilman supersuorituksiin pystyviä yksilöitä. Tavallisissa ihmisissä on Operaatio Tuliketun ja koko sarjan voima.

Kari Häkämiehen kolmas vakoiluromaani on polttavan ajankohtainen, mutta karikatyyrimäiset FSB-upseerit syövät tehoa

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat. 329 sivua, CrimeTime.

Eleetön, tyylikäs, hillitty. Luonnehdinnat sopivat Kari Häkämiehen vakoilusarjan kolmanteen osaan Pietarin verikoirat siinä kuin kahteen edelliseenkin. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja kirjoitti niitä ennen kymmenkunta perinteistä dekkaria, jotka toimivat hyvin, mutta eivät juuri erotu massasta. Politiikkaan kietoutuvat tiedustelumaailmaan sijoittuvat ajankohtaisjännärit ovat enemmän hänen leipälajiaan. Tai eiväthän Henrik Hamilo -teokset kovin jännittäviä ole. Tiedustelu sijoittuu varjomaailmaan, jossa keskustellaan, ei ammuskella.

"Linnan hämähäkki" Henrik Hamilo palaa Pietarin verikoirien alussa virkaansa eduskunnan perustuslakivaliokunnan valiokuntasihteeriksi. Viime kesään sijoittuvassa teoksessa demarit joutuvat oppositioon ja Hamilon päivät suositun pääministerin valtiosihteerinä ovat ohi. Pian hän saa kutsun ryhtyä suojelupoliisin uudeksi päälliköksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ehti mukaan sarjan ensimmäiseen osaan Linnan hämähäkki, joka ilmestyi toissa kesänä. Nyt myös Nato-Suomen horjuttaminen on Venäjän kohteena.

Presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana sanoa, että "jotain ilkeyttä", sieltä, siis Venäjältä, saattaa olla tulossa. Häkämies kuului 1990-luvulla eduskunnassa Niinistön ystäväpiiriin. Hän on ehkä ottanut tehtäväkseen pohtia, mitä se ilkeys voisi käytännössä tarkoittaa.

Pietarin verikoirilla eli FSB-upseereilla Viktor Valujevilla ja Sergei Makarovilla on suomalaisen yhteiskunnan huipulla kiristettävissä oleva myyrä, jota voi tässä tapauksessa hyödyntää. Operaatio käynnistyy, kunhan ensin yksi venäläinen toisinajattelija on ammuttu ja pudotettu parvekkeelta Tukholmassa.

Henrik Hamilo tuntuu kolmannessa osassa vierailijalta nimikkosarjassaan. Aktiivisempi rooli on hänen naisystävällään, Ilta-Sanomien Venäjään erikoistuneella toimittaja Lotta Simulalla. Hän todistaa murhaa Tukholmassa ja matkaa pian Pietariin tapaamaan mahdollista arvokasta kontaktia. Eletään siis viime kesää, jolloin Pietariin pääsi bussilla. 

Samassa bussissa matkustaa Venäjän äänitorvena Suomessa toimiva Martin Kosygin, jonka esikuvaa ei ole kovin vaikea arvata. Yksi taso Häkämiehen kirjoja lukiessa ovatkin henkilöt, joilla on vastine todellisuudessa.

Valujevin ja Makarovin operaatio Suomessa tuntuisi tehokkaammalta, jos FSB-upseerit eivät olisi viinaan menevinä niin karikatyyrimäisiä. Uskottavuutta sillä kyllä on. Suomen ja Neuvostoliiton / Venäjän monikymmenvuotinen erityissuhde synnytti niin paljon riippuvuuksia, että Putinin pussiin pelaavat eivät tee sitä välttämättä aatteesta, vaan kiristyksestä tai puhtaasti rahasta.

Operaatio heikentäisi onnistuessaan Suomen uskottavuutta Natossa, mutta tavalliset kansalaiset tuskin huomaisivat mitään. Tåssä suhteessa todellisuus vesilaitoksiin kohdistuneina murtoyrityksineen tuntuu kylläkin jättävän Häkämiehen skenaarion varjoonsa.

Pietarin verikoirilla Häkämiehen vakoilusarja jatkuu tasaisen varmana. Ehkä liiankin tasaisen. Maammelaulun hengessä siinä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Klassisten vakoiluromaanien vaikutus näkyy, agenttitoiminta ei ole tavoitteenakaan, eikä siitä ole kysymys. Räväkkä Lotta Simula toki tasapainottaa Henrik Hamilon harmaata virkamiesmäisyyttä, mutta jotain uutta seuraavaan osaan jo kaivattaisiin.

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa

Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

Ex-diplomaatti arvostelee tiukasti presidentti Sauli Niinistöä ja toivoo presidentin riisumista vallasta

 Hannu Himanen: Missä enkelitkin pelkäävät - Hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus. 328 sivua, Docendo.

Kuukausi sitten 12-vuotisen virkakautensa päättänyt Sauli Niinistö jäi Suomen historian viimeiseksi tasavallan presidentiksi, joka ylläpiti erityissuhdetta Venäjään. Runsaat kaksi vuotta sitten "naamiot riisuttiin", ja Venäjän aloittaman sotaretken vuoksi poliittiset suhteet maiden välillä olivat poikki.

Kokonaisarviota Niinistön kaudesta on vielä ennenaikaista odottaa, mutta väliarviota tekee Suomen Moskovan suurlähettiläänä vuodet 2012-2016 toiminut Hannu Himanen juuri ilmestyneessä kirjassaan Missä enkelitkin pelkäävät. 

Niinistö tuntui olevan julkisen arvostelun yläpuolella koko kautensa ajan. Joko se johtui hänen suuresta kansansuosiostaan tai sitten siitä, ettei arvosteltavaa juuri ollut. Nyt kritiikkiä kuitenkin tulee. Ex-diplomaatin mitta-asteikolla se on jopa tylyä. Himanen arvostelee Niinistöä johtajuuden puutteesta Nato-prosessissa ja valtansa kasvattamisesta yli perustuslain. Lisäksi eräät Niinistön aloitteet pelasivat Himasen mielestä Venäjän pussiin.

Missä enkelitkin pelkäävät on kronikka vuosilta 2020-2023. Teoksen rungon muodostavat Himasen Ilkka-Pohjalainen -lehteen kirjoittamat kolumnit noina vuosina. Niissä keskityttiin Suomen ja Venäjän suhteisiin sekä kansainväliseen tilanteeseen, jonka kiristymiselle ei näy loppua. Koko 2020-luvun ja paljon sitä ennenkin presidentti Vladimir Putinin yksinvalta ja kansainvälisistä säännöistä piittaamattomuus vahvistuivat Venäjällä. 

Nyt Ukrainaa vastaan käytävässä sodassa on käynnissä jo kolmas vuosi. Putinin tavoitteena oli estää Naton laajeneminen lähemmän Venäjää. Nyt Natossa ovat sekä Suomi että Ruotsi. Vielä tammikuussa 2022 kukaan ei olisi uskonut niiden liittyvän sotilasliittoon.

Himanen pitää yhtenä kansainvälisen tilanteen käännekohtana koronapandemiaa, joka alkoi jyllätä keväällä 2020. Hänen mukaansa se näytti vahvistavan Kremlin käsitystä maailman tilasta. Valtio teki paluun maailmanpolitiikan tärkeimmäksi toimijaksi. Väistyä saivat "globalismi", sääntöpohjainen järjestys ja kansainväliset järjestöt. Kriisi paljasti Venäjän näkökulmasta erityisesti EU:n heikkouden.

Suomessa presidentti Niinistö koetteli valtansa rajoja pandemian hoidossa. Hän esitti koronaa hoitamaan nyrkiksi kutsutun asiantuntijaelimen ja hoputti Sanna Marinin hallitusta julistamaan poikkeusolot. Himanen kiinnittää huomiota siihen, että kryptisesti esiintynyt Niinistö puhui usein selvemmin ulkomaisissa haastatteluissa. Dagens Nyheterissä Niinistö perusteli aktiivisuuttaan sillä, että "jag är ju president", minähän olen presidentti.

Keväällä 2021 Niinistö esitti, että Helsingissä järjestettäisiin Ety-kokouksen 50-vuotispäivänä vuonna 2025 huippukokous, jossa "Helsingin henki palautetaan maailmalle". Kyseessä olisi kunnianhimoisempi tapaaminen kuin vain juhlakokous. 

Himasen mielestä esitystä ei ollut helppo ymmärtää. Hän muistuttaa Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin esittäneen uutta eurooppalaista turvallisuussopimusta jo vuonna 2009. Medvedevin esittämän sopimuksen tarkoituksena oli  käytännössä Naton laajenemisen pysäyttäminen.

"Niinistön ehdottama huippukokous tarjoaisi Venäjälle hopetarjottimella mahdollisuuden edistää omia suunnitelmiaan eurooppalaisen järjestyksen muuttamiseksi. Ne suunnitelmat eivät Suomen eivätkä koko lännen kannalta olleet mitenkään positiivisia", Himanen suomii kirjassaan.

Suomi kuitenkin toimii ensi vuonna Etyj-järjestön puheenjohtajana.

"Seuraava presidentti ja hallitus joutuvat ihmettelemään outoa ja huononmakuista ruokalistaa Niinistön kattamassa Etyj-pöydässä", Himanen arvioi vuonna 2021 tarkoittaen Venäjän taholta odotettavissa olevia paineita nykyiselle hallitukselle ja presidentti Alexander Stubbille.

Heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Suomen kansalaisten Nato-kannoissa tapahtui käänne, jonka perässä valtiojohto ei meinannut pysyä. Niinistö teki maaliskuussa Washingtonin-vierailun, jonka yhteydessä hän toppuutteli keskustelua Nato-jäsenyydestä ja puhui sen sijaan Suomen ja Yhdysvaltain välisen yhteistyön kehittämisestä "prosessimuotoisesti". Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt, mitä presidentti tarkoitti prosessillaan. 

Himasen mukaan johtavat poliitikot yrittivät lymyillä ja väistellä Nato-kysymystä ennen kuin kortit paljastettiin toukokuussa 2022.

Sauli Niinistö koetteli valtaoikeuksiensa ylärajaa jälleen toukokuussa 2023 Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin vieraillessa Suomessa. Vierailua isännöi Niinistö, mutta pääministeri Sanna Marinia ei kutsuttu mukaan vaikka muiden pohjoismaiden pääministerit olivat paikalla. Näin Niinistö korosti jälleen johtajuuttaan ulkopolitiikassa tavalla, joka herätti kysymyksiä ja arvosteluakin.

Kirjansa jälkisanoissa Hannu Himanen pitää Niinistön kahden kauden tavaramerkkinä presidentin vallan asteittaista kasvua perustuslakiin koskematta. Sitä edesauttoi, etteivät viimeaikaiset pääministerit ole olleet erityisempiä ulkopolitiikan harrastajia. Niinistö otti tilaa tulkitsemalla perustuslakia tavalla, joka asetti presidentin selkeästi ykköspaikalle ulkopolitiikassa ja jätti valtioneuvoston avustavaan rooliin.

Himasen mielestä asetelmasta seuraa, että pääministeri on vajavainen toimija EU:n Eurooppa-neuvostossa ja presidentti Naton huippukokouksissa. Ex-diplomaatin johtopäätös on "Suomen kehittäminen normaaliksi eurooppalaiseksi parlamentaariseksi demokratiaksi, jossa eduskunnalle tilivelvollinen valtioneuvosto vastaa täysimittaisesti myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta". Presidentiltä riisuttaisiin siis valta. Hän jäisi edustukselliseksi valtionpäämieheksi.

Peli Niinistön presidenttikausien jälkiarvionnille on avattu yllättävänkin kirpeästi. Niinistö sanoi toimikautensa viimeisessä tiedotustilaisuudessa, ettei aio kirjoittaa muistelmia. Toivottavasti tämä ei ollut viimeinen sana. Viimeksi kuluneet 12 vuotta olivat niin mullistavaa aikaa, että ex-presidentti on suorastaan velvollinen esittämään näkemyksensä tapahtuneista.

Lisäksi puolustuksellekin kuuluu puheenvuoro.

Vaikka Putinista joskus päästään, fasismista Venäjällä ehkä ei, koska Z-sukupolvea on aivopesty siihen yli 20 vuotta

Ian Garner: Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat (Z Generation: Into the Heart of Russia´s Fascist Youth. Suomentanut Kyösti Karvonen. 336 sivua, Docendo.

Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli viime lauantaina kuluneeksi kaksi vuotta. Muistetaan silti, että Venäjä on käynyt sotaa Itä-Ukrainassa jo vuodesta 2014. Siis kymmenen vuotta.

Keväällä 2022 esiteltiin toiveikkaita skenaarioita siitä, että presidentti Vladimir Putin kaatuisi tavalla toisella aloittamaansa järjettömään sotaan, kun Kiovan miehitys kolmessa päivässä ei onnistunutkaan ja Venäjä kärsi sarjan nöyryyttäviä tappioita. Nyt nämä puheet ovat vaienneet. Venäjä on saanut viime aikoina voittoja, ja Putin valitaan maaliskuussa järjestettävissä leikkivaaleissa uudelle kaudelle.

Aleksei Navalnyin kuolema ja häntä julkisesti surevien pidätykset olivat tuorein esimerkki siitä, että diktaattori on yhtä häikäilemätön kuin ennenkin.

Eikä kyse ole enää yksin Putinista ja hänen kätyreistään. Kanadalainen Venäjän kulttuurin ja sotapropagandan tutkija Ian Garner heittää kylmää vettä niiden niskaan, jotka olettavat Venäjän siirtyvän liberaaliin demokratiaan tai edes jonkinlaiseen demokratiaan ja vapaampiin aikoihin Putinin jälkeen. Tänään ilmestyneessä teoksessaan Z-sukupolvi - Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat Garner kuvaa, miten pian 25 vuotta vallassa olleen Putinin kaudella Venäjälle on kasvatettu kirjan nimen mukaisesti fasistinen sukupolvi, joka uskoo sodan kulttiin ja Venäjän messiaaniseen tehtävään maailmanhistoriassa.

Venäjä yhdistetään edelleen yllättävän harvoin fasismiin, vaikka merkit ovat selvät. Fasismille ei ole yhtä selkeää määritelmää. Mitä muutakaan on demokratian, sananvapauden ja riippumattoman oikeuslaitoksen lakkauttaminen, yksi vahva johtaja, valtion ja kansalaisten militarisointi ja sota, jota oikeutetaan historialla, uskonnolla ja myyteillä, ja johon yhdistyvät erilaiset spektaakkelit? 

Garner puhuu kirjassaan johdonmukaisesti fasistisesta Venäjästä. Venäjän vallanpitäjät markkinoivat sotaa välttämättömänä puhdistautumisena vanhoista nöyryytyksistä, jotta kansakunta voi syntyä uudelleen. Taustalla on Neuvostoliiton jälkeinen kaoottinen 1990-luku, jonka raunioista Putin nostettiin valtaan. Heti aluksi hän hyökkäsikin Tsetsheniaan.

Garnerin mukaan Putinin Venäjällä venäläisenä oleminen tarkoittaa,että on maskuliininen ortodoksikristitty, voimakas ja aggressiivinen sekä hyväksyy kansakunnan historiallisen aseman maailman messiaanisena pelastajana.

Muut ovat pettureita. Heitä ovat liberaalit ja värilliset sekä seksuaalivähemmistöt, joista koko toiseuttamisen projekti alkoi. Yhteistä pahoina pidetyille asioille on, että ne ovat lähtöisin "ulkomailta", uhkaavat Venäjän nuorisoa, jonka voi pelastaa vain hengellinen vallankumous, uusi kansallinen identiteetti, kuten Putin määritteli jo vuonna 2012.

Venäjällä lapset ovat fasistisen aivopesun kohteina koulussa ja vapaa-ajalla. 

Kouluissa otettiin vuonna 2022 käyttöön kaikille pakolliset keskusteluja tärkeistä asioista -oppitunnit, joissa lapsille opetetaan patriotismia, konservatiivisia arvoja, perinteitä ja isänmaanrakkautta. Tärkein oppi on, että isänmaa on elämää rakkaampi. Ei siis ole pelottavaa kuolla isänmaan puolesta.

Vapaa-ajalle Venäjälle on luotu Putinin kauden alusta asti erilaisia ylhäältä ohjattuja nuorisoliikkeitä, jotka jo aivan 2000-luvun alussa jakoivat ihmiset "meikäläisiin" oikeisiin venäläisiin ja "natseihin". Tunnetuin niistä oli nashi, meikäläiset. Nyt 8-17-vuotiaita aivopesee nuorisoarmeija junarmija, jossa lapsiin iskostetaan isänmaallisia arvoja ja opetetaan paraatimarsseja ja sotimista. 

Toisin kuin Hitlerjugend 1930-luvulla, "Putinjugend" toimii suurelta osin sosiaalisessa mediassa, etenkin TikTokissa. Siinä fasistinen kasvatus puetaan koukuttavaksi ja hauskaksi nuorisokulttuuriksi johon kuuluu yhteisöllisyys, ja itsensä kehittäminen fyysisellä ja moraalisella tasolla. Nuorisoarmeijalaiset pukeutuvat univormuun ja osallistuvat sotaan hyökkäämällä verkossa Venäjästä esitettyjä "valheita" vastaan ja puolustamalla Putinia.

Ian Garnerin masentava väite on, etteivät venäläiset käänny pois fasismista, vaikka sota Ukrainassa loppuisi ja Putin poistuisi näyttämöltä. Hänen mukaansa kansallisaate ei enää ole riippuvainen hallinnon jatkuvista toimista. Venäläiset taistelevat putinismin puolesta vapaasta tahdostaan, eivät kenenkään pakottamana. Eivät tietenkään kaikki, mutta ne toiset on hiljennetty raskaiden rangaistusten uhalla.

Garnerilla on ollut kirjaa tehdessään yhteys lukuisiin venäläisiin hallinnon kannattajiin ja vastustajiin. Etenkin Putinin kannattajiksi liukuneiden kertomukset antavat teokselle syvyyttä normaalia tietokirjaa enemmän. Venäläisnuoret saavat tietää, että heidän maansa on maailman mahtavin ja voimakkain, ja jumala on sen puolella, kertoo venäläisnuorille uutta identiteettiä rakentava Jegor Ian Garnerille.

Mitä nuorempia lapset ovat, sitä sujuvammin he Garnerin mukaan puhuvat valtiovallan kieltä Ukrainan natseista ja toisen maailmansodan neuvostoliittolaisista sankareista. Vaihtoehtoisiin näkemyksiin he eivät pysty tutustumaan vaikka siihen olisi haluakin. Yleensä ei ole, koska Venäjä on sulkeutunut omaan kuplaansa.

Hallinnon vastustajat joko vaikenevat tai ovat poistuneet maasta.

Z-sukupolvi vahvistaa, että Euroopan on jatkettava Ukrainan tukemista entistä päättäväisemmin. Kirja on hyytävä todistus siitä, ettei kyse ole vain Putinin pakkomielteestä Ukrinaan vaan Venäjän muuttumisesta vaaralliseksi koko maanosalle. Tämä muutos on toteutettu määrätietoisesti ja johdonmukaisesti, ja sen jatkuvuuteen on panostettu lähes neljännesvuosisadan kestäneellä uuden ihmisen kasvatuksella ja muokkaamisella.

Suomalaisten kansanmurhan koko kuva Stalinin Neuvostoliitossa avautuu Anni Reuterin tärkeässä kirjassa

 

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 397 sivua, SKS kirjat.

Suomalaisten raskaista kokemuksista Stalinin 1930-luvulla toteuttamissa vainoissa on saatu viime vuosina monta hyvää tietokirjaa. Tohtori Anni Reuter onnistuu silti yllättämään kirjallaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. Kun muissa kirjoissa on pitkälti keskitytty Karjalaan muuttaneisiin punapakolaisiin, loikkareihin ja amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, on vainojen kokonaiskuva jäänyt hämäräksi. Reuter kattaa vavahduttavassa kirjassaan kaikki Venäjän suomalaisryhmät ja vainojen ajallisen keston 1920-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle asti. 

Reuterin mukaan Stalin tapatti noin 25000 suomalaisperäistä ihmistä. Se on lähes yhtä paljon kuin suomalaisia kuoli talvisodassa. Arvio on huomattavasti suurempi kuin mihin muissa tutkimuksissa on päädytty. Niissä luku on 9000-11000. Reuter puolustaa omaa arviotaan sillä, että muissa tutkimuksissa suomalaisuus on määritelty liian kapeasti. Niistä puuttuvat suomalaissyntyiset neuvostokansalaiset, kuten inkeriläiset ja kuolansuomalaiset.

Kotiseuduiltaan karkotettuja suomalaisia oli Reuterin mukaan 100000.

Reuterin kirjalle on onneksi, että hän ehti tehdä arkisto- ja muita tutustumismatkoja Venäjälle juuri ennen kuin Putinin vainot kärjistyivät nykyiseen mittaansa. Oppaana hänellä oli nyt kielletyn ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajia. Välähdykset näiltä matkoilta tuovat tietokirjaan poikkeuksellista elämyksellisyyttä.

Elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta teoksessa on muutenkin paljon, sillä Reuter tutki samalla oman sukunsa historiaa. Hän muistelee kuunnelleensa lapsena isoisänsä serkun Toivo Jääskeläisen kertomusta tämän paosta karkotuksesta Kazakstanista. Reuterin isoisä oli inkeriläispappi Juhani Jääseläinen.

Reuterin käytössä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden arkistoon talletettuja kirjeitä ja muita muistoja vainon vuosilta. Teoksen kylmien numeroiden ohessa ne todistavat, millaista oli kohdata äärimmäinen kurjuus ja väkivalta kaukaisilla karkotuspaikkakunnilla. Suomalaiset ja muut vangit olivat pakkotyössä käytännössä orjia, joista otettiin kaikki irti ennen kuolemaa. Maanviljelijöistä tehtiin samanlaisia maaorjia, joita Venäjällä oli vuoteen 1861 asti tsaarien aikana. Vainotut saavat nimet ja kasvot, sillä kirjassa on paljon ainutlaatuisia valokuvia

Suomen sukuisten vainot alkoivat inkeriläisistä ja heihin ne ulottuivat kauimmin. Jatkosodan jälkeen Venäjän suurimpaan suomalaisryhmään kuuluneet inkeriläispakolaiset houkuteltiin tai vietiin väkisin Suomesta. Lupaukset paluusta omalle maalle petettiin. Myös Suomeen adoptoidut yli 300 lasta pakkopalautettiin ja heidän yhteytensä juuriinsa ja kieleensä pyrittiin katkaisemaan. Lapsista kasvatettiin neuvostoihmisiä. 

Tämä ei ole ainoa karmaiseva yhtäläisyys sen kanssa, mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa ja ukrainalaisille.

Inkeriläisiä oli Venäjällä vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 115000, yli kymmenen kertaa enemmän kuin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneita punaisia. Sosialismia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia oli 6500. Uskonnoltaan luterilaisten inkeriläisten jälkeen toiseksi suurin suomalaisryhmä olivat ortodoksiset inkerikot.

Talonpoikaiset inkeriläiset joutuivat ensimmäisinä vainojen kohteeksi ammattinsa ja elämäntapansa vuoksi. Vapaat talonpojat eivät suostuneet vapaaehtoisesti kolhooseihin, joten heidät piti pakottaa. Bolsevikkien väkivalta kohdistui aluksi ylipäätään kulakeiksi leimattuihin maanomistajiin. Inkerinmaalla painostukseen osallistuivat myös Suomesta muuttaneet kommunistit.

"He olivat kommunisen järjestelmän ilmeisiä vihollisia, ja heitä vietiin ensimmäisinä", Reuter kirjoittaa vuosien 1937 ja 1938 suurta terroria edeltäneistä tapahtamista. 

Suomenkielinen kulttuuri hävitettiin samalla tavalla mitä Venäjä tavoittelee nyt Ukrainassa. Reuterin mukaan kirjaroviot edelsivät ihmisten massamurhaamista samalla tavalla kuin natsi-Saksassa.

1930-luvun edetessä kaikkia suomalaistaustaisia alettiin pitää epäluotettavina ja vastavallankumouksellisina. Tuhansia ammuttiin joukkohautoihin, mutta historialliset suomalaisalueet tyhjennettiin myös pakkosiirroilla. Siperian lisäksi suuri joukko tapasi kohtalonsa Kazakstanissa viljelemässä puuvillaa aivan kuin Afrikasta siepatut orjat Yhdysvalloissa.

Gulagiin karkotetut saapuivat härkävaunuissa tyhjälle maalle. Majoitusta, ruokailua, työvälineitä tai terveydenhuoltoa ei oltu suunniteltu. Karkotetut joutuivat rakentamaan itse omat vankilansa äärimmäisissä olosuhteissa. Kesällä oli kuuma, talvella hirveä pakkanen. Kylmässä yritettiin selviytyä hatarissa parakeissa ja jopa maakuopissa asuen. Kuolleisuus oli valtavaa.

Reuter kirjoittaa, että "pakkotyön teettämistä oikeutettiin propagandassa sillä, että se kasvatti kurittomasta väestä hyviä neuvostokansalaisia".

Samaan aikaan Pravadassa kauhisteltiin kapitalististen maiden työläisten kurjia oloja.

Neuvosto-Karjalassa suomalaisen kulttuurin ja hallinnon kukoistus päättyi vuonna 1935. Moskovan neuvostojohto julisti taistelun suomalaista porvarillista nationalismia vastaan. Murhat ja karkotukset alkoivat huipentuakseen vuosina 1937 ja 1938. Suomalaisia demonisoitiin samalla tavalla kuin ukrainalaisia nyt. He joutuivat kahden tulen väliin, koska Suomikaan ei halunnut loikkareita takaisin kotiin. Sekä NKVD että Suomen Valtiollinen poliisi pitivät suomalaistaustaisia neuvostokansalaisia vakoojina.

Punainen terrori ei sinänsä erotellut kansanryhmiä. Sen uhreiksi joutuivat kaikki, myös NKVD:n pyövelit kukin vuorollaan. Silti suomalaiset olivat niin yliedustettuja etenkin teloitetuissa, että Anni Reuterin mielestä voidaan puhua kansanmurhasta. Neuvostoliitossa asuneista tuomituista suomalaisista 90 prosenttia sai kuolemantuomion. Teloituskiintiöt ylitettiin Karjalassa nopeasti, sillä alueen uusi venäläinen johto väitti paljastaneensa suomalaisten fasistien terroristiryhmän.

Virallinen Venäjäkin tunnusti suomalaisten kansanmurhan vuonna 1993 Boris Jeltsinin kaudella. Siitä on tasan 30 vuotta. Nyt Venäjä on murhattujen sijaan rehabilitoinut murhaajan, Stalinin, ja vainojen muistoa häivytetään tai vääristellään, kuten joukkoteloituspaikka Sandarmohin taannoissa kaivauksissa. 

Poliisiveteraani esittää raskaita syytöksiä omasta alastaan vakoilutrillerissä, jossa Venäjä sabotoi Olkiluodon ydinvoimalan valmistumista

 Petri Kangas: Harhautus. 295 sivua, Atena.

Vuonna 1963 syntynyt ylikomisario Petri Kangas on työskennellyt muun muassa hälytyspartiossa, rikostiedustelussa ja vastannut ydinvoimala-alueen turvallisuudesta. Monipuolinen kokemus näkyy hänen ensimmäisessä dekkarissaan Harhautus. Mutta niin näkyy myös kokemattomuus kaunokirjallisen tekstin parissa. Teoksessa on paljon kiinnostavaa, mutta jännityskirjana se ei oikein toimi. Kangas vyöryttää tapahtumia sellaista kyytiä, että mitään kunnon jännitettä ja jännitystä ei synny.

Harhautus sijoittuu viime vuosikymmenelle ja kytkeytyy ainakin jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Venäjän tiedustelupalvelu on turhautunut Pyhäjoelle suunnitellun ydinvoimalan lupaprosessin hitauteen ja vauhdittaa sitä salaisella operaatiolla. Olkiluotoon rakenteilla olevan ydinvoimalan valmistumisen hidastaminen aiheuttaisi Suomessa sähköpulaa ja saisi viranomaiset katsomaan läpi sormien Pyhäjoen hankkeen ongelmia.

Teoksessa sivutaan myös vuoden 2018 eri viranomaisten yhteisoperaatiota kiinteistöyhtiö Airiston helmeen.

Sabotööriksi värvätään Turun poliisin rikoskomisario Ville Rush, jolla on kunnianhimoa saada itselleen nimeä ja ylennyksiä. Sen sijaan viitseliäisyyttä laadukkaaseen poliisityöhön häneltä puuttuu. Turussa vaikuttava Niko Jansson nimeä käyttävä venäläisagentti järjestää rikoksia ja terroriuhkia, jotka suomalaisenglantilainen Rush saa selvittää ja tie tähtiin on valmis. Mutta niin on koukkukin hänen kidassaan. Rush tosin luulee ensin työskentelevänsä Britannian tiedustelupalvelulle ennen kuin totuus valkenee.

Niko Jansson eli Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n upseeri Nikita Janajev on aiemmin toiminut Britanniassa, missä hänet on etsintäkuulutettu. Kun tieto Rushin ja "Janssonin" yhteisistä liikkeistä Lontoossa saavuttaa brittiviranomaiset, käynnistyy Suomessa MI5:n ja MI6:n mittava yhteisoperaatio. 

Rushin värväyksen ja brittitiedustelun operaatioiden kuvaukset ovat Kankaan jännärin parasta antia. Niissä on sitä jännitettä ja jännitettävää, joka Harhautuksesta kokonaisuutena puuttuu.

Ville Rush on mätänä poliisina epäuskottava hahmo. Hän välttelee työtehtäviä ja toisaalta järjestää omin päin tiedotustilaisuuksia venäläisten avulla selvittämistään jutuista ja jopa keskeneräisistä tutkinnoista, joille niistä on haittaa. Silti hänen leväperäinen toimintansa saa jatkua.

Ja nyt tullaan otsikossa mainittuihin Kankaan esittämiin raskaisiin syytöksiin. Paikallinen poliisijohto suosii Rushia, järjestää hänelle ylennyksiä ja opintomatkoja vaikka muut tutkinnanjohtajat protestoivat ja ihmettelevät tämän saamia resursseja esimerkiksi tavalliseen varkausjuttuun. On häiritsevä ajatus, jos tämä perustuu Petri Kankaan omiin kokemuksiin poliisina. Voiko poliisijohto todella olla näin sokea ja supliikkimiehen vietävissä?

Toisena raskaana syytöksenä pidän sitä, että suojelupoliisi pääsee Rushin jäljille ja tietää hänen olleen sabotoimassa Olkiluodon hanketta. Silti Rushia ei panna viralta saati syytteeseen, vaan hänelle järjestetään uusia tehtäviä rikosten ennalta ehkäisemisessä.

Eräät viime vuosien parhaat kotimaiset dekkarit ovat poliisien kirjoittamia. Niko Rantsi ja Kale Puonti nousivat kärkijoukkoon heti esikoisteoksillaan. Petri Kangasta en tähän joukkoon nostaisi. Harhautuksessa on hyviä aineksia, mutta kuten sanottu, myös liikaa epäuskottavuuksia, että se nousisi huipputasolle. Niistä mainittakoon vielä se, että Ville Rushin avopuoliso Tiina Mäki on poliisilaitoksen hallintopäällikkönä junailemassa Rushin etenemistä urallaan.

Tai sitten sen voi tulkita Kankaan kolmanneksi raskaaksi syytökseksi siitä, millaista meno on poliisin kulissien takana.

Hittiluennon kirjaversio on sujuva johdatus Venäjän vuosituhantiseen vainoon ja väkivaltaan

Martti J. Kari - Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. 380 sivua, Docendo.

Linnan juhlat ja jääkiekon MM-kisojen loppuottelu ovat yleensä vuoden katsotuimmat tv-ohjelmat. Viime talvena niiden katsojamääriin ylsi taltiointi Jyväskylän yliopistossa vuonna 2018 pidetystä luennosta YouTubessa. Entisen tiedustelueversti Martti J. Karin luentoa Venäjän strategisesta kulttuurista katsottiin viime vuoden aikana 1,8 miljoonaa kertaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, suomalaisilla heräsi valtava tarve ymmärtää, miten on mahdollista, että vielä 2020-luvullakin joku valtio turvautuu viime vuosisadalle luulluksi jääneeseen hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Nyt Karin luentoa täydentää ja ajankohtaistaa yhdessä Jyväskylän historian professorin Antero Holmilan kanssa kirjoitettu kirja Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii. Se on selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu johdatus jatkuvuuksiin, jotka yhdistävät Venäjää satojen, jopa tuhannen vuoden ajanjaksolla hallitsijasta ja hallintomallista riippumatta.

Kirjoittajat ovat pessimistejä. Vaikka Vladimir Putin kaatuisi, ja tottahan lähes 70 vuotiaan miehen aika käykin vähiin, ei Venäjä välttämättä muutu hänen jälkeensäkään. Ja se voi muuttua entistä pahempaan suuntaan. Venäjä palaisi ajassa noin sata vuotta taaksepäin Stalinin kaltaiseen aikaan.

Kari ja Holmila pitävät "Moskovan kevättä", alhaalta kansasta päin lähtevää muutosta, kuitenkin epätodennäköisenä. "Mongolivallan aikana syntynyt, tsaarien ja Neuvostoliiton aikana vahvistunut tunne siitä, että valta on kaukana ja tavallinen kansalainen ei pysty vaikuttamaan maansa eikä edes omaan kohtaloonsa, on aiheuttanut syvää välinpitämättömyyttä", he kirjoittavat.

Venäjällä on pitkät perinteet siinäkin, että yksinvallan haastajat tapetaan tai ainakin he joutuvat vankileirille. Ikkunasta putoaminen on ollut suosittu "onnettomuus". Siinäkään suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Miksi Venäjä toimii on hyvä johdatus Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan yleisemminkin. He kertaavat myyttisen Venäjän juuria samaan tapaan kuin Pekka Lehtonen viime talvena ilmestyneessä kirjassaan Myyttien ja utopioiden maa. Taustalla on messianistinen tehtävä levittää omaa aatemaailmaa slaavilaisiin kansoihin heiltä kysymättä, koska Venäjällä on muita kansoja läheisempi suhde jumalaan. Se taas periytyy Kiovan Rusin prinssi Vladimirin Krimillä vuonna 989 ottamasta kasteesta.

Venäjän hallintokulttuuri on Karin ja Holmilan mukaan säilynyt periaatteessa samanlaisena vuonna 1240 alkaneesta mongolivallasta lähtien. Siihen kuuluu hallitsijan yksinvalta, kansan ehdoton alistuminen, esivallan pelko sen kunnioittamisen sijaan, jatkuva epävarmuus. Siksi venäläiset kaipaavat ennen kaikkea harmoniaa ja vakautta, jonka Putin toi Boris Jeltsinin sekasortoisen kauden jälkeen.

Mongolivallan peruja on sekin, että ehdottoman johtajan alla ovat pajarit, jotka saavat vaurastua ja pitää omaisuutensa, jos ovat hyödyksi hallitsijalle. Jos eivät, he menettävät ne.

Venäjää kautta vuosisatojen vaivannut korruptio on sekin peräisin yli tuhannen vuoden takaa. "Mongolivalta opetti venäläisille, että lahjonta oli valehtelun ja väkivallan käytön rinnalla tapa selvitä tai pysyä edes vähän pidempään hengissä", kirjassa todetaan.

Kun Venäjä omien sanojensa mukaan taistelee Ukrainassa natseja vastaan, on erityisen kiinnostavaa pohtia, mikä on sen oma suhde fasismiin. Karin ja Holmilan mukaan Venäjästä on tullut fasistinen valtio. Fasismille ei ole yleispätevää määritelmää, mutta he lainaavat professori Umberto Ecoa, jonka mukaan fasismilla on 14 yleispiirrettä. Niitä ovat muun muassa perinteen kultti, toiseuden pelko, eri mieltä olemisen määritteleminen maanpetokseksi, pakkomielle salaliitoista ja uuskieli.

Nämä kaikki sopivat Putinin Venäjään.

"Suuri isänmaallinen sota", jossa Neuvostoliitto oli ensin natsi-Saksan liittolainen, on maan tärkein pyhä ja suurkultti, jota ei voi tarkastella kriittisesti. Toiseuden pelosta kertoo Venäjän Euroopalle lanseeraama uussana Gayropa, homoeurooppa. Vähäinenkin kritiikki Ukrainan sotaa kohtaan johtaa vankilatuomioon. Sotilaallinen erikoisoperaatio on uuskielinen kiertoilmaus sodalle. Ja salaliitoista: Putinin mukaan Venäjä on vihamielisen ja rappioituneen lännen piirittämä.

Venäjän kansan ja etenkin nuorison militarisointi on ollut pitkä ja johdonmukainen projekti. Kari ja Holmila rekisteröivät, että heti Putinin noustua valtaan vuonna 2000 perustettiin nuorisoliike Yhdessäkulkijat antamaan militaristis-isänmaallista kasvatusta.

Sitä seurasi vuoden 2005 jälkeen Nasi, Meikäläiset, patrioottinen fasisminvastainen liike, joka korosti Venäjän suuruutta ja vihasi länttä. Karin ja Holmilan mukaan sen tehtävä oli estää värivallankumousten leviäminen Venäjälle. Järjestö lakkautettiin vuoteen 2013 mennessä.

Nuorisopolitiikka ja ja sotapolitiikka kietoutuvat yhteen vuonna 2015 muodostetussa nuorten armeijassa Junarmijassa. Venäjän puolustusministeriön alaisuudessa toimiva järjestö kasvattaa jopa 8-vuotiaita lapsia militaristiseen elämänkatsomukseen.

Miksi Venäjä toimii niin kuin toimii on helppolukuinen ja vetävästi kirjoitettu. Martti J. Karilla ja Antero Holmilalla ei ole tippaakaan sordiinoa päällä. Edellä mainittujn asioiden lisäksi he kuvaavat siekailematta Venäjää esimerkiksi mafiavaltioksi hyvin taustoittaen ja perustellen. Jos haluaa ymmärtää Venäjän käsittämätöntä sotaa, tämä kirja on ajantasalla ja suorastaan tempaa mukaansa.

Bolsevikkien vallankaappausta seurasi pöyristyttävien veritekojen sarja sisällissodassa, jossa kaikki syyllistyivät julmuuksiin

 

Anthony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota (Russia - Revolution and Civil War 1917-1921). Suomentanut Markku Päkkilä. 620 sivua, WSOY).

Yksi kohta tämän hetken tunnetuimman sotahistorioitsijan Anthony Beevorin uusimmassa teoksessa hymyilyttää. Kun Venäjällä vallan kaapanneet kommunistit, bolsevikit, olivat alakynnessä sisällissodassa vuonna 1918, puna-armeijaan värvättiin entisiä tsaarin upseereita. Ideologisista syistä luokkavihollisina pidettyjä upseereita ei kuitenkaan voitu kutsua sanalla "upseeri". Siispä he olivat "sotilaallisia erityisasiantuntijoita".

Kiertoilmauksilla on siis vähintään yli satavuotinen perinne. Ukrainassa käymäänsä sotaa Venäjä kutsuu sotilaalliseksi erityisoperaatioksi.

Muuten ei paljon naurata. Venäjän vallankumous ja sisällissota on ihan hirveää luettavaa. Vladimir Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, mutta Neuvostoliiton perustaminen oli katastrofi sen jalkoihin jääneille ihmisille. Sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä.

Suomessakin suurin menoin vielä 1980-luvulla juhlittu Lokakuun vallankumous oli itse asiassa psykopaatti Leninin johtamien bolsevikkien toimeenpanema vallankaappaus. Se onnistui, koska bolsevikit olivat muita poliittisia ryhmittymiä järjestäytyneempi, kurinalaisempi ja häikäilemättömämpi joukko.

Sen ainoan kerran, kun puolueen kannatus mitattiin vaaleissa kesällä 1917, bolsevikkien tulos oli nykyisten tietojen mukaan kymmenen prosentin hujakoilla.

Kiertoilmausten lisäksi toinen asia muistuttaa nykyisestä sodasta Ukrainassa. Kun valta kaapattiin, sitä seurasi silmitön omaisuuden rikkominen, ryöstely ja paskominen sisätiloihin.

Sisällissodassa tappamisen vimma sai valtaansa kaikki osapuolet, punaiset, valkoiset, taisteluihin osallistuneet kasakat, kiinalaiset ja tshekit. Ei riittänyt, että valtaajat tuhosivat kokonaisia kyliä, kaikki miehet, naiset ja lapset. Tappaminen ei riittänyt, vaan sen haluttiin olevan niin julmaa kuin mahdollista. Ihmisiä hirtettiin lyhtypylväisiin, poltettiin elävältä, hukutettiin, kidutettiin hengiltä - mitään rajaa ei ollut.

Omia ei säälitty yhtään. Bolsevikit ottivat jo sisällissodassa käyttöön tavan, jossa eturintaman takana olivat ampujat valmiina teloittamaan perääntyvät tai taistelusta kieltäytyvät. Kuolemanrangaistus omia kohtaan oli käytössä muutenkin.

Miksi valkoiset lopulta hävisivät sisällissodan? Beevorilla on useita selityksiä. Yksi oli epäonnistuminen liittolaispolitiikassa. Valkoiset upeerit halusivat palauttaa tsaarin imperiumin, mikä olisi tarkoittanut Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden menetystä. Se vei heiltä ulkovaltojen tuen.

Toinen on valkoisten julmuus, he eivät siinä suhteessa olleet yhtään parempia kuin bolsevikkivihollisensa.

"Valkoisten riveissä oli liian monta pahimman lajin ihmistä. Armottomassa epäinhimillisyydessä bolsevikit olivat sen sijaan vailla vertaa", Beevor päättää kirjansa.

Teoksena Venäjän vallankumous ei ole yhtä vangitseva kuin Beevorin toista maailmansotaa kuvaavat kirjat Stalingrad ja Berliini 1945. Uutuus kuvaa sisällissodan eri rintamien tapahtumia turhankin pikkutarkasti, mikä alkaa puuduttaa. Ehkä tapahtumista olisi sen sijaan voinut tehdä vähän enemmän yhteenvetoja. Tappaminen oli koko ajan samanlaista.

Tällaisenakin Beevorin teos on silti värisyttävää luettavaa. On tuskallista, että runsaat sata vuotta myöhemmin Venäjällä ovat samat opit käytössä. Väkivallan kieli on ainoa kieli, jota maan johtajat osaavat, olivat he sitten tsaareja, kommunisteja tai nykyinen diktaattori.