Jim Pembroken muistelmat svengaavat

 Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation - Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.

Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain  muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.

Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon ja Riki Sorsan kanssa.

Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä. 

Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken tämän linjan juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.

Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Section biisillä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblella. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.

Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.

Suomessa vasta parikymppinen Pembroke liittyi managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin - onneksi.

Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.

Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä. Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin, ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään, kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistossaan.

Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Reckhard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.

Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. Myöhemmin tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.

Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta vuoden 2018 50-vuotisjuhlakonsertteihin, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolo-osuuksissa.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?

Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?

Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.

Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola - Bassokenraali sivuaa tietysti Wigwamiakin. Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Reckhardin näkemykset olisivat myös tervetulleita.