Esko Aho: 1991 - Mustien joutsenten vuosi. 281 sivua, Otava.
Keväällä poliitikot laidasta laitaan olivat samaa mieltä siitä, että koronakriisissä ei saa toistaa 1990-luvun virheitä. Tällä viitattiin kireään talouspolitiikkaan ja säästöohjelmiin, jotka synnyttivät tilastohistorian pahimman työttömyyden ja ajoivat tuhansia yrityksiä konkurssiin.
Sen kriisin pääministeri Esko Aho (kesk.) palaa sysisynkkään vuoteen 1991 kirjassaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Vaikka kirjan tekeminen on aloitettu viime syksynä ennen koronaa, siihen on ehtinyt myös puolustuksen puheenvuoro, sillä lopussa Aho tekee vertailua tilanteeseen silloin ja nyt.
Ja kieltämättä 36-vuotias uusi pääministeri joutui heti keväällä 1991 keskelle painajaista, jonka syntymiseen hän ei juuri voinut vaikuttaa. Kuten Kansan Uutisissa keväällä kerrottiin, 1990-luvun virheet pohjustettiin jo 1980-luvun epäonnistumisilla.
Esko Ahon - Iiro Viinasen (kok.) hallitus on epäonnistuneen lamapolitiikan symboli. Nyt kaikki tapahtumat yksiin kansiin koottuna ja 30 vuoden etäisyyden päästä sitä voi katsoa armeliaammin. Leikkaukset laman keskellä pahensivat kylläkin suurtyöttömyyttä ja lisäsivät konkursseja, mutta kokonaan ilman verta, hikeä ja kyyneliä ei tilanteesta olisi voinut selvitä millään ilveellä. Niin pahaan jamaan edelliset hallitukset olivat maan päästäneet ja niin vanhentuneet idänkauppaan nojautuneet talouden rakenteet olivat.
Itäviennin tuotteet eivät länteen kelvanneet
Yrityksille erittäin kannattava idänkauppa pysähtyi kuin seinään. Vienti Neuvostoliittoon supistui vuoden 1991 ensimmäisellä vuosipuoliskolla yli 60 prosenttia.
”Suoneniskusta tuli erityinen riesa, sillä itään viedyt tuotteet kelpasivat huonosti jos ollenkaan länsimarkkinoille”, Aho kirjoittaa.
Idänkaupan kannattavuudesta kertoo teollisuusjohtajien nyrkkisääntö, jonka mukaan neuvostokauppa tuo kolmanneksen liikevaihdosta ja kaksi kolmannesta katteesta.
Romahduksen myötä myös varsinaista idänkauppaa harjoittavien yritysten alihankkijat joutuivat ahdinkoon.
Tätä olivat 1980-luvun virheet
Myös 1980-luvun hulvattoman velkaantumisen laskut lankesivat nyt maksuun. Siitä on kysymys ”1980-luvun virheissä”.
”Nousukauden suurelta osin velalla rahoitetut investoinnit oli tehty. Suuren velkakuorman mahdollistamien hankkeiden hyödyt olivat tulleet saman tien jaetuiksi yritysten voittoina, työntekijöiden palkkoina tai verotuloina. Monet löysän rahan mahdollistamista investoinneista osoittautuivat jälkikäteen täysin kannattamattomiksi, mutta laskut jäivät laman keskellä maksettaviksi”, kirjoittaa Aho.
1980-luvun jälkipuoliskolla pankkien luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat. Suurin kasvu tuli valuuttaluotoista, joiden määrä nousi viisinkertaiseksi 20 miljardista markasta 100 miljardiin. Marraskuun 1991 devalvaation jälkeen niiden kustannukset nousivat monille yrityksille ylivoimaisiksi.
Aho jatkaa, että ”Suomen talouden vaikutuksiltaan ylivoimaisesti suurin 1980-luvun reformi toteutettiin ilman, että hallitukset tai eduskunnat olisivat saaneet arvioitavakseen säännöstelyn purkamisen suunnitelman”.
Suomen Pankki hoiti liberalisoinnin suurelta osin omin päin. Se ei koskaan tuonut uudistuksen kokonaisuutta perusteluineen sen paremmin yhteiskunnallisten päättäjien kuin julkisen keskustelunkaan arvioitavaksi, Aho moittii.
Tähän vaikutti pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, joka piti parempana, että asiat kerrotaan sitten vasta, kun päätökset on tehty.
Romahdus alkoi vuoden 1990 alussa
Esko Ahon hallituksen aloittaessa talous oli jo romahtanut ja työttömyys nousi sen ensimmäisenä kesänä 223 000:een, vuodessa 140 prosenttia. Kaikki talouden mittarit olivat punaisella, kun se alkoi valtiovarainministeri Iiro Viinasen johdolla koota ensimmäistä budjettiaan.
Kansantuotteen supistuminen oli alkanut jo vuoden 1990 ensimmäisellä neljänneksellä, jolloin Harri Holkerin (kok.) hallituksella oli yli vuosi aikaa yrittää korjata tilannetta, ja supistuminen kesti vuoden 1993 alkuun. Bruttokansantuote laski 1990-luvun laman kolmessa vuodessa 12 prosenttia, josta seitsemän prosenttiyksikköä ehti tapahtua jo Holkerin hallituksen kaudella.
Velalla ei haluttu pönkittää vanhoja rakenteita
Miksi Ahon hallitus ei ottanut velkaa ja elvyttänyt niin kuin nykyinen Sanna Marinin (sd.) hallitus? Tätä on perusteltu sillä, että velkaa ei yksinkertaisesti saanut. Viinasen piti anoa hattu kourassa luottoa kansainvälisiltä sijoittajilta.
Näin ehkä olikin myöhemmin 1990-luvulla, mutta vuonna 1991 valtio oli käytännössä velaton.
Velan välttäminen ja sisäinen devalvaatio olivat Ahon hallituksen linjana alusta lähtien, koska kriisiä ei nähty vain suhdanteesta johtuvana vaan rakenteellisena. Vanhoja rakenteita ei haluttu pönkittää velkarahalla. Hallitusta ajoi eteenpäin luovan tuhon ajatus: vanha saa mennä ja tilalle syntyy jotain uutta.
Aho kirjoittaa, että ”ilmaisten julkisten palvelujen nopea rakentaminen yhdessä koko ajan parantuvan sosiaaliturvan kanssa vahvisti mielikuvaa siitä, että hyvinvointi on saavutettu etu. Syntyi aika yleinen harhakäsitys, että aineellisen elintason määräävät työmarkkinaneuvotteluissa tehdyt sopimukset ja lainsäätäjän tahto. Niillä voitiin toki säätää asioita, mutta lopulta kaiken ratkaisi kansantalouden suorituskyky”.
Aiemmin suorituskyvylle oli annettu devalvaatio-niminen ryyppy, mutta Ahon hallituksen pirtaan se ei sopinut, koska sodan jälkeisestä sääntelytaloudesta oli luovuttu ja vakautta, työtä ja yrityksille kannattavuutta luonut idänkauppa oli muuttunut suureksi riskiksi.
”Mitä 1990-luvun virheillä tarkoitetaan?”
Devalvaatioon Ahonkin hallitus joutui lopulta turvautumaan pakon edessä. Kun se marraskuussa 1991 tapahtui, vuoden 1990 alussa alkaneesta kansantuotteen kolmivuotisesta supistumisesta yli 80 prosenttia oli jo takana.
Ahon mukaan ”syksyllä 1991 käynnistyi ankara kamppailu, jossa ei enää ollut kyse laman torjunnasta. Todellisuudessa väännettiin kättä siitä, miten kansantuotteen romahduksen laskut jaetaan ja millaisilla keinoilla palataan kasvuun”.
1990-luvun virheistä varoittavilta Aho kysyy, mitä virheitä mahdetaan tarkoittaa:
”Kehnoa varautumista kriisiin, liian hidasta ja ponnetonta tarttumista päälle kaatuviin ongelmiin vai riittämättömiä välineitä kriisin kouriin joutuneiden auttamiseksi?”
Hänen mukaansa velanottoa ei silloinkaan pelätty, mutta ongelmia tuottivat lainan saanti ja sen korkea hinta. Toisin kuin nykyisten nolla- ja jopa miinuskorkojen aikana, 1990-luvulla korot huitelivat kymmenen prosentin tasolla ja velanhoidon kustannukset uhkasivat karata käsistä. 1990-luvun loppupuolen budjeteissa velan vuosittaiset hoitokulut olivat miljardiluokkaa. Niihin kului yhtä paljon rahaa kuin joidenkin ministeriöiden koko vuoden menoihin.
Aho myös painottaa, että ”velalla ei ratkaista ongelmia vaan ostetaan aikaa niiden ratkaisemiseen”.
”Tarvitaan uudistuksia, jotka tekevät mahdolliseksi nopean ja joustavan siirtymisen uuteen. Niitä taas on mahdoton tehdä puuttumatta saavutettuihin etuihin tai tapaan tuottaa julkisia palveluja.”
”Kriisit tuskallisia, mutta raivaavat tilaa uudelle”
Aho katsoo, että lopulta kriisistä nousi uusi Suomi. Kansantalous pääsi uuteen kasvuun vuonna 1993 ja sitä riitti vuoden 2008 finanssikriisiin saakka.
”Viidessätoista vuodessa kansantuote kasvoi noin 40 prosenttia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta pelastui.”
Finanssikriisistä alkanut seuraava 15 vuoden jakso täyttyy vuonna 2022. Nyt kansantuotteen muutos jää miinusmerkkiseksi.
”Menestyäkseen ja kehittyäkseen kansakunnan pitää säännöllisin väliajoin luoda nahkansa. Vakaissa oloissa muutosvastarinta tekee siitä hankalaa, jopa mahdotonta. Kriisit ovat tuskallisia, mutta ne pakottavat luopumaan vanhasta ja raivaavat siten tilaa uudelle”, Aho kirjoittaa.
Nyt hyvinvoinnin perusta täytyy jälleen rakentaa osin uusiksi, kuuluu ex-pääministerin testamentti – tai ehkä sittenkin lähtölaukaus. Esko Aho on pitkän tauon jälkeen ilmaantunut niin paljon ja monella tapaa julkisuuteen, että mielessä kangastelevat ehkä seuraavat presidentinvaalit vuonna 2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti