Julkaistu Kansan Uutisissa 15.11.2002.
Viime vuoden syyskuussa kuollut viihdetaiteilija Pertti "Spede" Pasanen oli hauskuuttaja, jonka kaikki tiesivät, mutta vain harvat ja valitut tunsivat. Hänen yhden miehen viihdetallinsa oli Suomen oloissa ainutlaatuinen. Se tuotti viidellä vuosikymmenellä radiohupailuja, tv-ohjelmia, elokuvia ja muutaman hitin musiikinkin puolella.
Vuosien myötä Spede kääri viihdebisneksellä miljoonaomaisuuden, mutta näyttää siltä, että raha ei tehnyt onnelliseksi. Ikääntyessään entinen huuliveikko erakoitui ja taisi lopullisesti katkeroituakin, koska ei saanut virallista arvostusta elämäntyöstään.
Henkilö Pertti Pasanen oli arvoitus eläessään ja taitaa siksi jäädäkin. Tommi Aition kirjoittama tuore elämänkerta Spede kaivaa kyllä hyvin esiin spedeismin taustat maestron lapsuus- ja nuoruusvuosilta, mutta hukkaa otteensa juuri kun tullaan hänen elämäntyönsä kiintoisimpiin ja luovimpiin vuosiin 1960-luvulle.
1960-luvun alussa Spede oli valmis astumaan niihin saappaisiin, joihin hän oli koko siihen astisen elämänsä sovittautunut ensin koulun juhlien sketsimestarina, sitten armeijakaverien hauskuuttajana, Helsinkiin tultuaan elokuvien innokkaana avustajana ja vihdoin Niilo Tarvajärven paikalle palkattuna radion viihdeosaston toimittajana.
Se 1960-luku oli rautainen...
Sanovat kriitikot mitä tahansa, Speden 1960-luku oli huikea. Television muisteluohjelmissa syyskuussa nähdyt mustavalkoiset sketsit palauttivat mieleen, miten parhaimmillaan tappohauskoja juttuja häneltä syntyi. Selittäjä-Förklararen Pentti Siimeksen esittämänä ja Speden itsensä tekemät hahmot Konsta Kuttaperkasta rautakaupan laiskaan myyjään ovat suomalaisen tv-viihteen suuria klassikoita.
Samoin hänen viimeiset huipputyönsä, 1970-luvun alun tv-sketsit, joissa Uuno Turhapuro esittäytyi ensimmäisen kerran.
Speden vuosina 1964-1971 tekemät 13 elokuvaa ovat viatonta hyvän olon viihdettä. Eihän niissä ehkä hirveästi elokuvallisia arvoja ole, mutta huikeita oivalluksia sitäkin enemmän. On Spedelle suuri vääryys, että niistä nostetaan esiin aina vain esikoiselokuva X-paroni, koska sitä olivat tekemässä "oikeat" elokuvataiteilijat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta.
Farssina X-paroni ei eroa Pasasen seuraavista töistä mitenkään erikoisena.
Speden klassikkokausi loppui hänen kaupallisesti suurimman menestyksensä Uuno Turhapuron siirtymiseen televisiosta valkokankaalle vuonna 1973.
Uunoja leimaa hengetön sarjatuotannon maku ja ennen niin sutjakkaliikkeinen sketsinikkari jähmettyi itsekin. Niin Uunoissa kuin viimeisissä tv:n sketsisarjoissaankin Spede alkoi jahkailla, pitkittää vitsejä ja selittää niitä niin perin pohjin puhki, että katsoja tuskastui.
Mutta mitä tapahtui kultaisella 1960-luvulla? Miten ideat syntyivät ja millaista hauskaa pidettiin kuvauspaikoilla tutun tiimin kesken? Sitä Tommi Aitio ei kerro. Harmillisesti hän käy Speden varsinaisen uran läpi pikakelauksella.
Kirja jättää lukijan epätietoiseksi suurelta osin siitäkin, miten Spede keräsi luottomiehensä ympärilleen. Jukka Virtasen kanssa tiet yhtyivät yliopistolla, missä tämä hämäläisen osakunnan aktiivi meni katsomaan "aivan mahotonta" savolaisen osakunnan uutta opiskelijaa.
Mutta mistä Speden matkassa ensimmäisestä viimeiseen elokuvaan viihtynyt Simo Salminen esimerkiksi tuli mukaan kuvioihin?
Yritys vakavaan karkotti yleisön
Speden hurja 1960-luku huipentui vuonna 1969, jolloin häneltä ilmestyi peräti kolme elokuvaa. Spede-fanin silmin määrä ei mitenkään heikentänyt laatua, vaan Pohjan tähteet, Näköradiomies ja Leikkikalugangsteri ovat kaikki huippuhauskoja ja kolmikosta viimeisenä ensi-iltaan ehtinyt Pohjan tähteet yleensäkin Speden parhaita.
Paavali Pohjan (Vesa-Matti Loiri) johtaman epäonnisen filmiryhmän kommelluksissa saattaa olla mukana hyvinkin aitoja kokemuksia ja tuntoja elokuvantekijän joskus ohdakkeiselta polulta.
Noihin aikoihin Spede kokeili muutakin kuin päätöntä farssia. Näköradiomiehen rivien välistä on luettavissa, ettei ollut aina niin mukavaa olla koko kansan tuntema hauska mies, vaan jokaisella koomikolla on myös ne kyyneleensä. Jopa Spedellä.
Ja seuraavana vuonna Spede kokeili elokuvaa, josta on vaikea sanoa, onko se komedia ollenkaan. Opiskelijapolitiikan ylilyöntien satiirina Jussi Pussi saattaa olla jälkikäteen katsottuna pätevämpi ajankuva kuin vakavien taiteilijoiden silloiset teokset.
Tommi Aitio pohtii, minkä suunnan Speden elokuvatuotanto olisi saanut, jos hänen toisenlaiset produktionsa olisivat saavuttaneet myös yleisön suosiota. Ne olivat kuitenkin tappiollisia ja hän palasi vanhaan kaavaan.
Hienon uran onneton loppu
Toisaalta Spede itse oli 1970-luvulle tultaessa joka tapauksessa siirtymässä taustalle. Hän oli viihteen tekijänä saavuttanut kaiken, mikä Suomessa oli mahdollista ja jättäytyi tässä vaiheessa tuottajaksi ja sivurooleihin. Vetovastuu päärooleissa siirtyi Loirille.
Speden menestyksekkään elokuvauran loppu oli surkea. Hän yritti siirtää vielä yhden tv-sketsin valkokankaalle ja sai Elokuvasäätiöltäkin tuotantotukea Naisen logiikalle. Speden itsensä ohjaama ja kirjoittama elokuva kuvattiin jo vuonna 1992, mutta esityskuntoon se ei valmistunut ennen kuin säätiö alkoi karhuta maksamaansa 1,1 miljoonan markan tukea takaisin.
Viikon ajan yhdessä helsinkiläisessä elokuvateatterissa toukokuussa 1999 esitetty hieman yli tunnin pituinen sketsikooste keräsi nöyryyttävät 232 katsojaa.
Elokuvasäätiö oli tukenut ikuisen kriitikkonsa viimeistä elokuvaa 4 700 markalla jokaista katsojaa kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti