Gorbatshovin neuvonantajan päiväkirja kertoo, miten perestroika alkoi vuonna 1985

Julkaistu Kansan Uutisissa 17.11.2006

Vanha aika Neuvostoliitossa päättyi maaliskuussa 1985, kun puoluejohtaja Konstantin Tshernenko kuoli ja hänen seuraajakseen nousi Mihail Gorbatshov. Gorbatshovin ulkopoliittisena neuvonantajana kuusi vuotta toiminut Anatoli Tshernjaev kirjasi muutosten vuoden päiväkirjaansa, jonka amerikkalainen tutkimuslaitos on julkistanut.

Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kansainvälisen osaston virkamiehen Anatoli Tshernjaevin vuosi 1985 alkoi tavanomaisen ankeissa merkeissä. Hänen varsinainen työnsä oli yhteydenpito sellaisiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen merkittäviin voimiin kuin mm. Maltan, San Marinon ja Britannian kommunistiset puolueet. Mutta suuren osan työajasta haukkasivat osastoa 30 vuotta johtaneen Boris Ponomarevin ja muiden esimiesten tieteellisten artikkelien ja analyysien muokkaaminen Kommunisti- ja Rauhan ja sosialismin ongelmia -lehtiin.

Myös Boris Ponomarevin päätoimittama kahdeksanosainen teossarja Kansainvälinen kommunistinen liike työllisti Tshernjaevia huomattavasti.

Anatoli Tshernjaev oli pitänyt päiväkirjaa vuosikymmenet. Sinne hän saattoi purkaa ne tunteet, joiden julkinen esittäminen oli mahdotonta.

Erityisen tympääntynyt hän oli juuri tammikuussa 80 vuotta täyttävään Ponomareviin, joka eli pitkälti yli 20 vuoden takaisissa muistoissaan. 1960-luvun alussa tämä oli ollut yksi NKP:n uuden puolueohjelman kirjoittajista.

”Työssä lähes jokainen päivä todistaa hänen (Ponomarevin) avuttomuudesta”, Tshernjaev tuskaili päiväkirjalleen 4. tammikuuta 1985.

Gorbatshovin kanssa Neuvostoliiton loppuun

Tuona päivänä Neuvostoliitossa edettiin vauhdilla kohti vanhan ajan viimeisiä hetkiä, sillä NKP:n pääsihteeri Kostantin Tshernenko teki jo kuolemaa.

Uusi aika oli orastanut vähän aikaisemmin, kun keskuskomitean jäsen Mihail Gorbatshov oli joulukuussa ällistyttänyt maailmaa Englannin vierailullaan sulavalla ja kansaan menevällä esiintymisellään.

Jo maaliskuussa 1985 Gorbatshov oli itse pääsihteeri. Seuraavana vuonna hän nimitti Anatoli Tshernjaevin ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen. Miehet tekivät sen jälkeen yhdessä töitä Neuvostoliiton loppuun asti.

Nyt 85-vuotias Tshernjaev lahjoitti päiväkirjansa vuosilta 1972 - 1991 yhdysvaltalaiselle George Washingtonin yliopistolle. Siellä toimiva National Security Archive on aloittanut niiden englanninkielisten käännösten julkaisemisen. Ja ensimmäisenä päivänvalon näkivät juuri muutosten vuoden 1985 huippukiinnostavat päiväkirjat. Ne kertovat Gorbatshovin noususta valtaan, perestroikan ensimmäisistä oireista sekä sen kohtaamasta vastarinnasta.

Menneisyyteen takertuen

Mutta Anatoli Tshernjaevin alkuvuosi sujui siis tavalliseen tapaan. Hän kuunteli keskuskomitean sihteeristön tuntikausien puhemyllyä, tapasi San Marinon kommunisteja ja evästi länsimaihin matkustavia NKP:n edustajia.

Myös seuraavaan puoluekokoukseen valmisteltava puolueohjelma työllisti Tshernjaevia, vaikka muodollisesti siitä vastasivat Boris Ponomarev ja Vadim Zagladin.

Kommunistisen puolueen jäsenen moraalisista velvoitteista kirjoittaessaan Tshernjaev koki sanojen ja todellisuuden välisen ristiriidan henkilökohtaisesti tuskaisimmin. Puolueen periaate oli, että mitä korkeampi asema, sitä enemmän se velvoitti. Käytännössä Tshernjaevin kokemuksen mukaan kaikkein korkeimmat puoluevirkailijat olivat kuitenkin kaikkein kyvyttömimpiä muotoilemaan omia lauseitaan oli kyse sitten kirjoitetusta tai puhutusta tekstistä.

Ideologisesti Tshernjaevia kiusasi eniten se, että uudessakin puolueohjelmassa haluttiin pitää kouristuksenomaisesti kiinni NKP:n johtaman kansainvälisen kommunistisen liikkeen illuusiosta, vaikka monet puolueista olivat tosiasiassa levinneet omille teilleen jo edellisellä vuosikymmenellä.

Esimerkkinä hän mainitsi Suomen Kommunistisen Puolueen, jonka kiihkeimpänä hajottajana Tshernjaev piti juuri Boris Ponomarevia. Hän yhdessä Vitali Shaposhnikovin, Stefan Smirnovin ja Vladimir Fjodorovin suosiollisella avustuksella oli loukannut SKP:n johtajia niin, että he olivat todellisuudessa liittymässä neuvostovastaiseen kuoroon. Kremlin sisäpiireissä nelikkoa kutsuttiinkin maantierosvoiksi, Tshernjaev kirjoitti.

Suorapuheinen Gorbatshov

Politbyroon jäsenen, NKP:n kakkosmiehenä pidetyn Mihail Gorbatshovin joulukuussa 1984 Englantiin tekemä vierailu oli hurmannut itsensä rautarouva Margaret Thatcherin tavalla, joka herätti keskusteluja Gorbatshovin asemasta. Ajan merkkejä yritettiin Kremlin virkakoneistossa lukea rivien välistä. Mitä esimerkiksi tarkoitti se, että Gorbatshovin piti esiintyä tähtivieraana Ranskan Kommunistisen Puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1985, mutta hän joutuikin jäämään kotiin Boris Ponomarevin 80-vuotissyntymäpäiville? Oliko se varoitus, että liian pitkälle ei saa omin päin mennä?

Toisaalta Mihail Gorbatshov herätti huomiota kotimaansa vallan sisäpiirissä kärsimättömyydellään ja kriittisyydellään. Anatoli Tshernjaevin luonnehdintojen mukaan Gorbatshov oli selvästi kyllästynyt kuuntelemaan loputtomia, mutta päämäärättömiä keskusteluja milloin minkäkin teollisuudenalan ongelmista – ja ainakin paperilla myös saavutuksista – ja esimerkiksi 22. tammikuuta tuleva johtaja sanoi suorat sanat, kun käsittelyssä oli Neuvostoliiton lihantuotannon tila. Kolmen ministerin sekä talouden suunnitteluviraston Gosplanin edustajan puheenvuorojen jälkeen Gorbatshov kimmastui ja sanoi Neuvostoliiton jälkeenjääneisyyden elintarviketeollisuudessa olevan kuin luola-ajalta.

Tshernenko ehti äänestää

Helmikuussa päänvaivaa tuottivat Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit, joita varten myös Neuvostoliiton ylimmän johdon oli pidettävä vaalipuheita. Konstantin Tshernenkon puhe julkaistiin sanomalehdissä 23. helmikuuta. Anatoli Tshernajevin mielestä puhe oli hyvä, mutta parhaat spesialistit olivatkin kirjoittaneet sitä kaksi kuukautta.

 24. helmikuuta Neuvostoliiton televisiossa sitten näytettiin Tshernenko äänestämässä.
Pitkään sairastaneen miehen nimissä oli toki koko hänen sairaalassaolonsa ajan julkaistu puheita, avauksia ja muistioita. Maaliskuun alussa Tshernjaev kirjoitti Moskovan olevan täynnä huhuja ja kaskuja Tshernenkon todellisesta tilasta. Jotkut epäilivät hänen jo kuolleen ja huhupörssi kävi kuumana Tshernenkon seuraajasta. Anatoli Tshernjaev itse oli tähän aikaan hieman pettynyt Mihail Gorbatshoviin. Tämä näytti sittenkin mukautuvan vanhaan menoon.

11.3. Moskovan radio alkoi soittaa Chopinia. Se oli merkki johtajan kuolemasta. Iltapäivällä siitä annettiin myös virallinen tiedote.

Gromyko kaivoi oman kuoppansa

Kello 17 kokoontui keskuskomitea. Mihail Gorbatshov sanoi muistosanat ilman tunteilua ja siirtyi nopeasti varsinaiseen asiaan, seuraavan pääsihteerin valintaan, josta ehdotuksen tekisi politbyroon päätöksen mukaan ulkoministeri Andrei Gromyko. Jo tämä ilmoitus sai useimmat Tshernenkon seuraajaehdokkaana itseään pitäneet kalpenemaan ja ehdokkaan kehumisen jälkeen Gromyko ehdotti muitta mutkitta NKP:n pääsihteeriksi Mihail Gorbatshovia.

Ehdotus otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin.

Anatoli Tshernjaev arvioi samana päivänä, että vuodesta 1957 ulkoministerinä toiminut Gromyko päättäisi uransa tähän ehdotukseen. Vielä samana vuonna hän saikin väistyä Eduard Shevardnadzen tieltä ja siirtyä uransa päätteeksi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemieheksi.

Odotuksia ja epävarmuutta

Anatoli Tshernjaev jatkoi synkkää yksinpuheluaan vallan vaihtumisen päivänä. Gorbatshovilta odotetaan paljon, mutta niin oli odotettu Juri Andropoviltakin. Puoluekoneiston uudet virkailijat ja todellinen älymystö tukevat Gorbatshovia, mutta riittääkö hänellä rohkeutta?

Koetinkiviä oli Tshernjaevin ajattelun mukaan kolme: Uskaltaisiko hän syrjäyttää epäpäteviä ihmisiä viroistaan, sallisiko hän henkilöönsä kohdistuvan kultin ja siirtäisikö hän uudistuksia jälleen eteenpäin vai toisiko jotain uutta jo huhtikuun keskuskomitean kokoukseen.

Varovaisen myönteiset odotukset alkoivat toteutua jo muutaman päivän kuluttua, kun Gorbatshov Tshernenkon hautajaisten yhteydessä kävi neuvotteluja ulkovaltojen edustajien kanssa. Tässä näytti olevan mies, joka todella pystyy keskustelemaan muiden maailman johtajien kanssa tasavertaisesti ja ilman varta vasten paperille kirjoitettuja vuorosanoja.

Maaliskuun loppuun mennessä Mihail Gorbatshov oli jo ehtinyt vähentää pääsihteerin avustajakaartia kolmanneksella sekä lakkauttaa kaksi kokonaista keskuskomitean osastoa. Hän alkoi tehdä työtä myös lauantaisin ja otti ulkopolitiikan ohjia omiin käsiinsä.

Afganistanissa ensin vanha linja

Huhtikuun alussa alettiin puhua Afganistanin miehityksestä. Anatoli Tshernjaev kuuli, että sekä keskuskomitea että Pravda saivat paljon kirjeitä, joissa vaadittiin sodan loppua ja ainakin varusmiesten vetämistä pois Afganistanista. Toisin kuin aiemmin, kirjeet allekirjoitettiin avoimesti omalla nimellä. Myös sotilaat kirjoittivat, etteivät he ymmärrä, miksi ovat Afganistanissa. Kirjeissä myös syytettiin Pravdaa vääristelevästä sotauutisoinnista.

Sisäpiireissä alettiin ensi kertaa keskustella vetäytymisestä, mutta ymmärrettiin myös, että sillä olisi korkea-arvoisia vastustajia. Gorbatshovin itsensä pitäisi tehdä päätös, joka olisi samaa jymyluokkaa kuin Nikita Hrustshevin Stalin-puhe vuonna 1956.

Mutta keskustelumuistion mukaan Gorbatshov oli Raul Castron kanssa neuvotellessaan todennut, että ”me emme hylkää avun tarpeessa olevia veljiämme.”

6. huhtikuuta politbyroo sai raportin alkoholismista Neuvostoliitossa. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli viety juoppoputkiin ja puolitoista miljoonaa oli viinan takia pakkohoidossa. Toisin kuin tsaarin Venäjällä, viinapiru vietteli myös naiset ja nuoret. Valtio nettosi vodkan myynnistä viisi miljardia ruplaa vuodessa, mutta alkoholismin haitat maksoivat 80 miljardia.

Mihail Gorbatshov sanoi, ettei kyseessä ollut enää vain sosiaalinen ongelma, vaan uhattuna oli koko kansan tulevaisuus. Ellei asiaa ratkaista, kommunismin rakentamisesta on turha haaveillakaan.
Toimenpiteisiinkin oli jo ryhdytty. Viinan valmistusta vähennettiin ja kotipolton sakko kymmenkertaistui tuhanteen ruplaan.

Politbyroon vyörytys huhtikuun aikana

Mihail Gorbatshovin vauhti ulottui joka suuntaan. Hän halusi uudistaa suhteet muihin sosialistisiin maihin tasavertaiselta pohjalta ja lopettaa niiden kohtelemisen satelliitteina. Maatalouskollektiiveille piti taata suora pääsy markkinoille ja teollisuustuotannon ongelmia alettiin ratkoa aidolta pohjalta. Ministereiltä lakkautettiin erikoisravintola Moskovassa, jotta he pääsisivät henkilökohtaisesti tutustumaan ruokatuotannon tarjonnan ja laadun todelliseen tilaan. Avustajat saivat tyytyä Tshaikojen sijaan Volgiin virka-autoina.

Huhtikuun loppuun mennessä Gorbatshov oli lähettänyt epäpäteviä virkamiehiä eläkkeelle ja nostanut suosikkejaan siinä määrin, että politbyroo oli täydellisesti hänen hallussaan. Tähän meni vain puolitoista kuukautta Konstantin Tshernenkon kuolemasta.

Kakkosmiehekseen hän nosti Jegor Ligatshovin, mikä oli väärä valinta. Kun perestroika ja glasnost pääsivät myöhemmin todella vauhtiin, Ligatshovista tuli Kremlin konservatiivien kärkimies. Vuonna 1990 hän sanoi glasnostin menneen liian pitkälle ja vaati rajoittamaan lehdistön vapautta. Heinäkuussa 1990 Jegor Ligatshov asettui Mihail Gorbatshovin vastaehdokkaaksi NKP:n pääsihteerin vaalissa. Hävittyään hän jäi eläkkeelle, mutta edusti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunisteja Venäjän duumassa.

Gorbatshov kannusti ottamaan riskejä, ratkaisemaan ongelmia paikallisella tasolla ja ylipäänsä lisäämään autonomiaa. Hyvinä esimerkkeinä hän piti Eestin Kommunistisen Puolueen johtajaa Karl Vainoa ja Georgian Eduard Shevardnazhea.

Tyyli oli täysin muuttunut jo huhtikuun lopun keskuskomitean kokouksessa. Puheita pidettiin vapaasti jopa huumoria viljellen niin, että välillä kokoussali purskahti spontaaniin nauruun.
Puoluevirkailijoiden keskuudessa uusi tyyli herätti epävarmuutta ja pelkojakin. Jokainen joutui miettimään, riittävätkö omat kyvyt Gorbatshovin aikakaudella.

Ihmisoikeuksissakin tehtiin täyskäännös

Anatoli Tshernjaev sai kesäkuussa tehtäväkseen laatia suuntaviivat Neuvostoliitossa noudatettaville ihmisoikeuksille. Tasan vuotta aiemmin keskuskomitea oli aikonut voimistaa ideologista työtään länsimaisia ihmisoikeuskäsityksiä vastaan ja nyt edessä oli jälleen yksi täyskäännös.

”Näitä tyypillisiä sanaleikkejä: voimistaa, lisätä, saavuttaa, parantaa, laajentaa...Luonnollisesti asiat unohtuivat myöhemmin, mutta jos joku kysyi, niin aina saattoi sanoa, että kyllä me olemme voimistaneet, lisänneet jne”, hän purnasi päiväkirjalleen aiempaa menoa.

Loppukevät ja alkukesä sujuivat Kremlissä samaan malliin. Politbyroon ja keskuskomitean eteen nostettiin alastomana neuvostotalouden karmea tila ja vanhaa kaartia siirrettiin eläkkeelle ja vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Vapaat tuulet puhalsivat koko neuvostoyhteiskunnassa.

Kesällä Afganistan uuteen arvioon

Kysymys Afganistanista nousi esiin jälleen kesäkuun lopulla. Sisäpiirille alkoi valjeta, että miehityksen moottorina oli toiminut Andrei Gromyko puolustusministeri Dmitri Ustinovin tuella. He olivat vihkineet ”projektiin” myös Leonid Brezhnevin, Juri Andropovin ja Boris Ponomarevin. Sotilaat olivat olleet hyökkäystä vastaan, mutta Ustinov oli pannut heidät järjestykseen kysymällä, milloin sotilaat ovat alkaneet kyseenalaistaa poliitikkojen heille antamia tehtäviä.

Nyt Gorbatshov viestitti keskuskomitean ulkopoliittiselle neuvonantajalle Georgi Arbatoville olevansa samaa mieltä siitä, että Afganistanin sotkusta on päästävä irti.

Heinäkuun alussa hän teki jälleen yhden suurista siirroistaan. Andrei Gromyko sai lähteä ulkoministerin paikalta ja vanhan kaartin järkytykseksi hänen paikkansa otti Eduard Shevardnadze. Samassa kokouksessa Gorbatshov siirsi syrjään jälleen yhden potentiaalisen vastustajansa, Grigori Romanovin, joka sai lähteä eläkkeelle.

Toisaalta kaikista uusista tuulista huolimatta Kremlin sisäpiirejä kiersi kuin kuuma peruna yhden varhaisen perestroikaromaanin käsikirjoitus. KGB:tä myöten pohdittiin, voiko Anatoli Rybakovin romaania Arbatin lapset julkaista. Puolueveteraanit kauhistelivat, ettei romaanin kuvaamalla 1930-luvulla nyt niin paljon seksiä harrastettu.

Mihail Gorbatshovin pyörremyrskymäinen aloitus huipentui syksyllä 1985 lupaukseen vetää neuvostojoukot pois Afganistanista, missä heitä kuoli kymmenen sotilaan päivävauhdilla. Afganistanin puoluejohtaja Babrak Karmal vieraili salaa Moskovassa lokakuun puolivälissä, jolloin häntä neuvottiin pyrkimään kompromissiin jopa kapinallisten kanssa.

17. lokakuuta politbyroo sitten teki historiallisen ratkaisun. Gorbatshov sanoi, että kesään 1986 mennessä afgaanien tuli oppia pärjäämään omillaan. Neuvostoliitto antaisi muuta mutta ei enää sotilaallista apua. Sosialismin voisi unohtaa ja valta pitäisi jakaa niiden kanssa, joilla todella on kansan luottamus.

”1985 oli kuin vuosi 1917”

Ja pari päivää myöhemmin Gorbatshov asemoi uusiksi koko kansainvälistä kommunistista liikettä. Puolueiden tuli uudistua ja mukautua nykyaikaan, hyväksyä, että niitä koskevassa kritiikissä oli usein perää ja kommunististen puolueiden erilaisuus ja itsenäisyys oli realiteetti. Kommunististen puolueiden kansainväliselle konferenssille ei ollut tilaa, eli Tshernjaevin tulkinnan mukaan Boris Ponomarevin linja oli haudattu lopullisesti.

Loppusyksyn aikana Neuvostoliitossa ei tapahtunut mitään ulkoisesti mullistavaa, mutta vanhaa kaartia, yli 80-vuotiaita puoluevirkailijoita, siirrettiin tasaiseen tahtiin eläkkeelle. Aivan joulun alla Moskovan puoluejohtajaksi nousi Viktor Grishinin seuraajana muuan Boris Jeltsin, josta Tshernjaevilla ei ollut mitään kommentoitavaa.

Päiväkirjansa jälkisanoissa Anatoli Tshernjaev toteaa, että jälkikäteen vuosien 1917 ja 1985 vaikutukset olivat samaa suuruusluokkaa.

Vaikka kirjoittaja itse ja monet muut panivat toivonsa Mihail Gorbatshoviin ja hänen uudistuksiinsa, kukaan ei osannut kuvitella, että oven raottaminen tulee päästämään irti vyöryn, joka lopulta päättää Neuvostoliiton historian. Maagisia sanoja glasnost ja perestroika ei tuona vuonna edes ehditty nostaa uudistusten symboleiksi ja ainoa todella perustavaa laatua oleva päätöskin koski viinan myynnin rajoituksia.

Vuoden 1985 tärkeimpänä muutoksena Anatoli Tshernjaev pitääkin sitä, että politiikassa tyyli muuttui. Totaalisen byrokraattisessa yhteiskunnassa oli valtava muutos, että voitiin keskustella avoimesti ja kritisoida jopa johtajia ilman pelkoa seurauksista.

Mihail Gorbatshov lakkautti aluksi pelon ilmapiirin.