Bo Svernström: Uhri ja pyöveli. Suomentanut Pekka Marjamäki. 525 sivua, WSOY.
Ruotsista tulee edelleen valtavasti uusia kirjoittajia, jotka pyrkivät maailmanmaineeseen dekkareilla. Bo Svernström on lisäksi yksi monista toimittajataustaisista sellaisista. 1964 syntyneen Aftonbladetin toimittajan esikoisteos Uhri ja pyöveli on myyty kymmeneen maahan.
Tässä dekkaristien tulvassa moni koettaa erottautua vielä kovemmalla väkivallalla kuin aiemmin aloittaneet kollegat. Svernströmin avauksen jälkeen tulokkaiden pitää kyllä keksiä jotain muuta, Tästä on vaikea panna enää pahemmaksi.
Uhrissa ja pyövelissä komisario Carl Edson ryhmineen saa tutkittavakseen kammottavien kidutusmurhien sarjan. Uhrit on naulattu raajoistaan paikoilleen ja se on ollut vasta alkua eri tavoin tehdylle kidutukselle. Silpomista, polttamista, raiskausta riittävän taiten, että kärsimys on maksimaalista ja kestää pitkään.
Murhatuilla on rikollinen tausta. Luonnollinen johtopäätös on, että jossain liikkuvan kostajan mielestä he ovat päässeet oikeusjärjestelmän läpi liian helpolla ja saavat vasta nyt ansionsa mukaan.
Uhri ja pyöveli alkaa muuten kuin mikä tahansa poliisiriomaani. Edson ja hänen pieni ryhmänsä taustoitetaan tarinan edetessä. Lehdistö seuraa tapahtumia ja erityisesti keskitytään Aftonbladetin Alexandra Bengtssonin tutkivaan journalismiin.
Puolivälissä tulee kiinnostava käänne. Näkökulma siirtyy Edsonista murhaajan kertomukseen. Saamme tietää, miksi hän tekee niin kuin tekee. Murhaajan sairaskertomukseen kyllästyy kuitenkin pian. Sitä niin kuin kaikkea muutakin on kirjassa liikaa.
Raakaa väkivaltaa tulee lisää, kun murhaaja itse joutuu pinteeseen.
Lopussa tulee toinen iso käänne. Juttu saa yllättävän ja onnistuneen lopun.
Svernströmissä on kyllä aineksia bestselleriksi, mutta Uhrin ja pyövelin ansiot peittyvät raakuuksilla mässäilyyn ja romaanin liialliseen sivumäärään. Ei kiinnosta lukea hänen seuraavaa dekkariaan. Debyytti on vastenmielinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti