Lyijysydän on ohilaukaus Tuire Malmstedtilta

 Tuire Malmstedt: Lyijysydän. 303 sivua, Aula & Co.

Alkukesällä fiilistelin psykologisten dekkarien taitajan Tuire Malmstedtin varhaisdekkarien hienoa tunnelmaa ja yllätyksellisiä loppuratkaisuja. Kirjoitus syntyi kutkuttavan odottavassa tunnelmassa, olihan tiedossa, että Malmstedtin uuden sarjan kolmas osa Lyijysydän ilmestyy heinäkuun alussa. Sen edellinen osa Lumihauta oli vahva kokemus, vielä vähintään yksi askel eteenpäin upeasta kolmiosaisesta Isa Karos -sarjasta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse, opetti maailmanhistorian hirmuvaltiaisiin lukeutuva Lenin. Harmi kyllä Lyijysydän on enemmän kuin yksi askel taaksepäin Tuire Malmstedtin tähän asti nousujohteisella uralla. Psykologisen tarkkanäköisyyden, tummien tunnelmien ja yllätyksellisten juonien sijaan Lyijysydän on tarina- ja dialogivetoinen pikkudekkari, jonka palaset eivät asetu kohdalleen.

Alussa kyllä näyttää siltä, että Malmstedt käynnistää taas mahtavaa tarinaa. Jyväskylän vanhan pappilan lattian alta löytyy naisen luuranko. Ensimmäisissä takaumissa mennään vuoteen 1968 seudulla eläneiden neljän nuoren naisen maailmaan. Kolme heistä hukkui Tuomiojärveen samaan aikaan, kun neljännen sanottiin kadonneen Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Toisissa ja rankimmissa takaumissa ollaan natsien Ravensbrückin keskitysleirissä, jonne passitettu ranskalaisnäyttelijä ottaa elämäntehtäväkseen pienen tytön pelastamisen.

Ainekset ovat mieltä kiihottavat, mutta tällä kertaa Malmstedt ei saa niistä kokoon kunnollista keitosta. Lyijysydän tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja keskeneräiseltä teokselta. Tarina etenee kuin pikajuoksu, mikä toimintatrillereissä on yleensä hyvä asia, mutta psykologissa jännityskirjoissa ei. Sarjan päähenkilöt rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo rientävät paikasta toiseen ja löytävät yllättävän paljon yllättävän hyvämuistisia ihmisiä kertomaan neljästä nuoresta naisesta vuonna 1968.

Kerronnallisten ongelmien lisäksi Lyijydämen traagiseksi tarkoitettu juonikuvio on höttöinen ja täynnä aukkoja. Aika epätodennäköiseltä esimerkiksi tuntuu, että kolme naista hukkuisi järveen ja katoaisi ikiajoiksi niin, ettei yhdenkään ruumis tai sen osia nousisi pintaan. Teoksen alkuasetelmalle Malmstedt ei anna kunnon selitystä. Kuka piilotti ja miksi nuoren naisen ruumiin pappilan lattian alle?

Lisäksi Lyijysydäntä on mahdoton ymmärtää, jos ei ole lukenut ainakin Lumihautaa. Malmstedt tuo sarjan keskeisiä henkilöitä tarinaan esittelemättä heitä ja heidän suhteitaan toisiinsa. Ne tulevat toki tutuiksi kirjaa lukiessa. Suurempi ongelma on, ettei Malmstedt kertaa ollenkaan sitä, miten Matilda Metsosta tuli vahvasti traumatisoituneen ja kuolemaa leikkivän Siljan adoptioäiti. Suoraan Lyijysydämestä aloittavalle Silja on hämmentävä tapaus, edellisen osan lukeneelle taas looginen hahmo.

Lyijysydän ei ole sitä, mitä Tuire Malmstedtilta odotettiin ja toivottiin seuraavaksi. Jos teoksen taustalla on tavoitteellinen uusiutuminen, kun kyseessä on jo kuudes dekkari, niin se meni tällä kertaa väärään suuntaan.