Pekka Jaatinen: Tie Sturmbockiin. Johnny Kniga 2006, 362 sivua.
Pekka Jaatisen viisiosainen Lapin sota -sarja saattaa olla tämän vuosisadan tärkein yhtenäinen suomalainen sotaromaanien kokonaisuus. Ylisanoja on nyt syytä välttää, koska sotaromaaneja ei enää juuri arvioida eivätkä ne saa muutakaan julkisuutta. Voi siis olla vielä tasokkaampiakin kirjoja, niistä ei vain tiedä.
Jaatisen sarja alkaa Tornion valtauksesta kertovasta romaanista Viimeiseen patruunaan (2004). Samasta aiheesta ilmestyi viime syksynä Kristian Kososen hieno teos Isku Tornioon.
Uhrivalkeat (2005) kertoo tiestä Rovaniemelle ja Tie Sturmbockiin JR 8:n vaiheita seuraillen Lapin sodasta länsirajalla. Sturmbock oli Kaaresuvannossa Käsivarren-Lapin poikki kulkenut linnoitus, jonka saksalaiset jättivät tammikuussa 1945.
Jaatisen sotakirjoissa seurataan aina sodan kaikkia osapuolia. Ei ole kasvottomia sotilaita, on ihmisiä sodaksi kutsutun inhimillisen kärsimyksen kourissa. Jaatisen uusimmassa kirjassa Suomussalmi näkijöinä ja kokijoina ovat suomalaiset sotilaat ja siviilit sekä talvisodan alussa hyökänneet neuvostoliittolaiset, jotka eivät oikein käsitä, missä ovat ja miksi.
Tie Sturmbockiin -romaanissa seurataan ryhmää, joka on Tornion valtauksen jälkeen lähetetty koulutuskeskuksesta Oulusta jahtaamaan saksalaisia pois maasta. He ovat varusmiehiä, sodan todellisuudesta vielä tietämättömiä. Joukkoja johtaa legendaarinen Marokon Kauhu, kapteeni Aarne Juutiainen. Poikien lähiesimies on ikuiseksi alikersantiksi juuttunut inhimillinen, suorastaan isällinen sotatyönjohtaja Palo.
Nuorista varusmiehistä keskushenkilöksi nousee Alanko, naimisissa oleva ja pian isäksi tuleva mies, joka miettii, pitäisikö kirjoittaa kirje tulevalle lapselle, jos itselle käy huonosti. On edes joku viesti isältä.
Järvelä on nuori sotilas, jonka maailmankuva järkkyy, kun sodan todellinen luonne alkaa valjeta. Isänmaallisen kasvatuksen saanut nuori mies on ennen varusmiespalvelustaan saanut sotaoppinsa Vänrikki Stoolin tarinoista ja ihanteellisista lehtijutuista. Lapin kairassa käy nopeasti selväksi, että sota on jotain ihan muuta kuin univormuja ja paraateja.
Jaatisen ihmeellinen taito on kirjoittaa periaatteessa samanlaisista taisteluista ja niihin siirtymisistä aina tuoreesti ja vangitsevasti. Luin tätä ennen Uhrivalkeat. Siinä näkökulma on muutaman suomalaisen sotilaan, suomalaiseen naiseen palavasti rakastuneen saksalaisen upseerin ja muutaman rovaniemeläisen siviilin.
Tie Sturnbockiin on perinteisin tähän mennessä lukemistani Jaatisista. Saksalaisten tukikohdassakin käydään pariin otteeseen toteamassa, että eivät ne kaikki olleet hulluja natseja, vaan samanlaisia maailmanhistorian uhreja kuin suomalaisetkin sotilaat. Päänäkökulma on kuitenkin tiukasti suomalaisissa sotilaissa.
Romaanin opetus löytyy Alangon kirjeen viimeisestä lauseesta: Toivo, ei koskaan enää sotaa.
Vielä on luettava Verenpunainen kaupunki (2007) ja Hyökkäys Schutzwalliin. Lapin sotaa Jäämerentiellä (2008).
Sturmbock on nykyään kesäisin auki oleva museo. Lisätietoa täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti