Julkaistu Kansan Uutisissa 20.2.2009.
Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin ulkopoliittinen neuvonantaja Anatoli Tshernjaev nimeää päiväkirjoissaan vuoden 1987 perestroikan huipuksi. Gorbatshovilla oli silloin kaikki valta käsissään eikä vanhoillisten vastaiskusta näkynyt vielä merkkejä. Maailmalla neuvostojohtaja oli ennen kuulumattomasti kansainvälisen politiikan suosituin mies.
Myös vuosi 1988 oli Gorbatshoville hieno ja kansainvälisesti konkreettisen aseistariisunnan vuoksi vielä edellistäkin menestyksellisempi.
Mutta kotimaassa alkoivat jo kasautua ne ongelmat, jotka pian tekisivät lopun koko maasta. Vanhoilliset alkoivat koota voimiaan, tosin vielä verhotusti. Uudistusten katsottiin menneen aivan liian pitkälle.
Kansallisuuskiistat ja varsinkin Baltian maissa noussut kansallismielisyys laittoivat liikkeelle voimia, joita ei enää voinut pysäyttää.
Mihail Gorbatshov itse ei vielä ymmärtänyt valtakuntansa olevan vaarassa. Hän arvioi, että Viro, Latvia ja Liettua haluavat jatkaa suuressa neuvostoperheessä kunhan niille annetaan lisää omaa liikkumatilaa.
Tämä ilmenee Anatoli Tshernjaevin vuoden 1988 päiväkirjasta, jonka englanninkielinen käännös on julkaistu amerikkalaisessa turvallisuuspolitiikkaan keskittyvässä George Washingtonin yliopiston arkistossa.
Kymmenen käskyä ohittaa sosialismin?
Anatoli Tshernjaev itse aloitti vuoden 1988 lomailemalla sanatoriossa ja pohtimalla yhteiskunnan arvoja. Mille arvoille Neuvostoliitto jatkossa rakentuu, kun sen perusta – sosialismi – murenee yksityisomistuksen myötä? Jääkö ainoaksi arvoksi yleismaailmallinen humanismi Raamatun kymmenen käskyn mukaan? Siksikö Gorbatshov oli sanoutunut irti sosialismin stalinistisesta versiosta ja ryhtynyt puhumaan juhlista, joilla kunnioitettaisiin kristinuskon tuloa Venäjälle tuhat vuotta sitten?
Vuoden alussa Tshernjaev merkitsi myös muistiin, että Pravdaan on tullut sivu lukijoiden keskustelupuheenvuoroille. Se oli yritys kääntää perestroikaan yhä nihkeästi suhtautuvan lehden levikin lasku nousuun.
Lukijakirje nosti kiistat pintaan
Maaliskuussa 1988 vanhoilliset nostivat päätään arvostelemalla jyrkästi Neuvostoliiton kehitystä Mihail Gorbatshovin vuosina.
Tätä ei voitu tehdä avoimesti, vaan kritiikki, Tshernjaevin sanoin anti-perestroikan manifesti, julkaistiin Sovjetskaja Rossia -lehdessä kemianopettaja Nina Andrejevan pitkänä lukijakirjeenä. Gorbatshovilaisten tulkinnan mukaan Andrejevan kynää oli kuitenkin ohjannut NKP:n kakkosmies Jegor Ligatshov, joka oli yhä selvemmin noussut opposition ykkösmieheksi.
Kyseessä ei ollut mikä tahansa yleisönosaston kirje. Se aiheutti niin suurta kuohuntaa neuvostoyhteiskunnan huipulla, että politbyroo pui asiaa kaksi päivää maaliskuun lopun istunnossa.
Kirjeessä Andrejeva muun muassa arvosteli nykyistä neuvostojohtoa siitä, että stalinismin tuomitessaan se mitätöi kaikki sosialismin saavutukset. Paljastukset menneisyydestä eivät pidä paikkaansa, vanhoja tekoja liioitellaan ja perättömiä skandaaleja nostetaan. Neuvostoliittoon syntynyt vasemmistoliberalismi uskotteli maan historian olevan ainoastaan virheitä ja rikoksia.
Valtarakennelma uusiksi kesällä
Politbyroossa kirje nähtiin Ligatshovin ja hänen tukijoidensa hyökkäyksenä kesällä pidettävää puoluekonferenssia vastaan. Vaikka kirjeessä oli Nina Andrejevan allekirjoitus, sen uskottiin syntyneen Kremlin muurien sisäpuolella.
Kesä-heinäkuun puoluekonferenssissa oli määrä riisua NKP:n valtaa yhteiskunnassa ja demokratisoida oikeasti Neuvostoliittoa. Näin sitten tehtiinkin. Puolue ja valtiokoneisto linjattiin erotettaviksi toisistaan. Puolue olisi vastedes puolue, mutta valta siirtyisi vaaleilla valittavalla korkeimmalle neuvostolle.
Maaliskuussa Gorbatshov perusteli politbyroolle tätä muun muassa sillä, että nykyisin korkeimman neuvoston jäsenet kuuntelevat istuntoja suu kiinni ja moni ei jaksa pitää edes korviaan auki. Kansanedustajilla ei ollut muuta virkaa kuin osoittaa suosiotaan ja äänestää johtajien aloitteiden puolesta.
Alle 60-vuotiailla ei silloisessa rakenteessa ollut ylipäänsä etenemisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa, pääsihteeri kuvaili.
Sitten Gorbatshovkin otti kantaa Nina Andrejevan kirjeeseen. Hän sanoi, että glasnostin oloissa sellaisiakin mielipiteitä on lupa esittää. Pravda kuitenkin määrättiin julkaisemaan murskaava vastaus kirjoitukseen.
Pravdan vastaus julkaistiin 5. huhtikuuta. Gorbatshov kertoi Tshernjaeville Ligatshovin käyneen sen jälkeen lyödyn näköisenä puheillaan ehdottomassa virallista tutkintaa asiasta. Gorbatshov ei pitänyt sitä tarpeellisena.
Lopullinen ero stalinismiin
Asia kuitenkin vaivasi. Huhtikuun lopussa Gorbatshov testasi demokratiaideoitaan alueiden puoluejohtajien kokouksessa ja palasi sen lopulla aiheeseen. Hän sanoi Stalinin tapattaneen miljoona puolueen aktivistia ja lähettäneen kolme miljoonaa leireille mädäntymään.
– Nina Andrejevan logiikan mukaan meidän pitäisi palata vuoteen 1937. Haluatteko sitä? Gorbatshov kysyi Tshernjaevin tekemän nauhoituksen mukaan.
Anatoli Tshernjaevin tulkinnan mukaan Mihail Gorbatshov muuttui juuri Andrejeva-tapauksen vuoksi keväällä 1988. Vain vähän aiemmin hän oli epäröinyt joidenkin Stalinille kriittisten kirjojen päästämistä julkisuuteen, mutta enää hän ei sietänyt minkäänlaista pehmeyttä stalinismin suhteen.
”Jos Nina Andrejevaa ei olisi ollut, hänet olisi pitänyt keksiä”, Tshernjaev itse pohtii päiväkirjassaan.
”Kaikki tämä nostatti sellaisen anti-stalinistisen myrskyn ja vapauden sanomalehtiin, jollaista Ligashov ja muut eivät olisi ennen kohdanneet. Nyt hän on häntä koipien välissä”, Tshernjaev myhäili.
Gorbatshovkin pisti Ligatshovia paikalleen. Ylimääräisessä puoluekonferenssia valmistelevassa sihteeristön kokouksessa hän johti puhetta itse, vaikka protokollan mukaan tehtävä olisi kuulunut kakkosmiehelle.
Mutta kevään edetessä tavanmukainen pessimismikin vaivasi Tshernjaevia. Hän pohti sekä itsekseen että seurassa, mitä nyt julistettu paluu leniniläiseen sosialismiin käytännössä merkitsee. Julistuksia on riittänyt, mutta kansalta menee usko uudistuksiin, jos ne jäävät vain puheeksi eikä etenkään taloutta saada toimimaan uusien periaatteiden mukaisesti. Todellisuutta oli se, että ruuan tuotanto väheni ja elintarvikkeista oli pulaa. Moskovassa sokeri oli kortilla.
”En halua olla tsaari”
Valtaa hajauttaneen puoluekonferenssin jälkeen Anatoli Tshernjaev piti pitkän tauon ennen kuin palasi päiväkirjansa ääreen. Kun hän sen syyskuussa teki, ei mieli ollut puoluekokouksen menestyksestä huolimatta valoisa. Oli käynyt selväksi, että vanha neuvostoapparaatti on halvaannuksen tilassa, mutta uusikaan ei ole käynnistynyt. Sen näki esimerkiksi kauppojen hyllyiltä.
Myös Mihail Gorbatshov alkoi tuskastua. Tuntui, ettei mikään etene, ellei hän itse anna käskyjä. Mutta Gorbatshov ei halunnut olla tsaari eikä Stalin. Hän oli jakanut valtaa alemmas, joten alue- ja paikallistasolla pitäisi jo tapahtua tai sitten antaa entisille johtajille potkut ja valita tilalle uudet. Kun näin ei tapahtunut, niin perestroikan luonnetta ei vieläkään ymmärretty oikein.
Syyskuun lopulla puoluekoneistoa järjesteltiin uudelleen ja useita viimeisiä vanhoja virkailijoita passitettiin eläkkeelle. Niin myös Neuvostoliiton ulkoministerinä 1957–1985 toiminut Andrei Gromyko, joka oli vuodesta 1985 toiminut muodollisessa virassa korkeimman neuvoston puhemiehenä. Hän kuoli seuraavana vuonna 80-vuotiaana.
Sotilaita pois Itä-Euroopasta
Vuoden 1988 huipensi vanhan sotilasopin hylkääminen ja joukkojen yksipuolinen vähentäminen Keski-Euroopan sosialistisista maista.
3. marraskuuta Gorbatshov sanoi politbyroossa Neuvostoliiton armeijan olevan liian suuri ja liian kallis. Sotilasmenot ovat kaksinkertaiset Yhdysvaltoihin verrattuna eikä maailmassa yksikään maa kuluta yhtä paljon aseisiin henkeä kohden laskettuna. Armeijassa on kuusi miljoonaa miestä, mikä on aivan liikaa.
YK:n yleiskokouksessa joulukuussa Gorbatshov sitten ilmoittikin joukkojen supistuksista. Kun samana vuonna oli lisäksi sovittu ohjusten rajoittamisesta ja lopullinen vetäytyminen Afganistanista oli käynnissä, niin maailman silmissä Mihail Gorbatshov oli epäilemättä tämänkin vuoden mies.
Virossa missikin haukkui venäläiset
Ongelmat alkoivatkin kasautua kotirintamalla. Neuvostotasavallat Armenia ja Azerbaizhan ajautuivat syksyllä kohti sotaa kiistellessään Vuoristo-Karabahin alueesta.
Ja marraskuun puolivälissä Baltian maissa vierailleet puoluevirkailijat toivat ”kauhistuttavia” terveisiä Moskovaan: kaikkialla heitä oli tervehditty ”venäläiset ulos” -tyylisillä iskulauseilla ja vaatimuksilla itsenäisyydestä. Virossa missikisoissa bikinityttö oli käskenyt venäläisiä jättämään heidät rauhaan.
Marraskuun lopulla politbyroossa Jegor Ligatshov sanoi varoittaneensa jo helmikuussa maan hajoavan ellei järjestystä palauteta vaikka voimalla. Gorbatshov kuunteli ensin pilkallisesti hymyillen, mutta räjähti sitten itse. Hän sanoi olevansa valmis eroamaan välittömästi, jos politbyroo sitä vaatii. Jos ei, niin sitten valitusta linjasta ei peräännytä.
Vuoden viimeisenä päivänä Anatoli Tshernjaev teki päiväkirjaansa yhteenvetoa. Tiedotusvälineet olivat täynnä murhaavaa kritiikkiä 70 vuotta vallinnutta järjestelmää kohtaan. Mikään sana, ei edes totalitarismi, ollut enää kielletty. Kolhoosien ja sovhoosien perustaminen oli nimetty virheeksi alusta alkaen. Lähes kaikki maanpakoon ajetut oli julistettu hyviksi ja isänmaa syylliseksi. Papit ja piispat saivat runsaasti tv-aikaa.
”Vuosi oli todellinen käännekohta”, Tshernjaev kirjoitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti