Suomalaisvaimo Martta Piilikangas vankileirien saaristossa

Martta Piili: Kohtalona Siperia – Neljätoista vuotta pakkotyövankina. 176 sivua, Like.

Kansallisarkisto aloitti viime syksynä suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa 1917–1964 selvittävän tutkimushankkeen.

Yhden erikoisimmista koki Kannaksen Koivistolla asunut ratavartijan vaimo Martta Piilikangas (1902–1978). Yksin kotona ollut Piilikangas jäi talvisodan aikana epähuomiossa evakuoimatta – tai ei suostunut lähtemään kotoaan – ja helmikuussa 1940 puna-armeijan sotilaat vangitsivat hänet.

Siitä alkoi matka vankileirien saaristoon, josta 14 vuotta kului Siperiassa helvetillisissä olosuhteissa. Suomeen Piilikangas pääsi palaamaan vasta syyskuussa 1956.

Vankeudesta palattuaan Piilikangas kirjoitti, tai ehkä saneli, muistelmansa, jotka julkaistiin Martta Piilin nimellä. Teos Pakkotyövankina Siperiassa 1939–1956 on nyt julkaistu uudelleen nimellä Kohtalona Siperia. Piilikankaan muistelmia täydentävät Gulagin suomalaisvankien muistelmista väitöskirjan tehneen Erkki Vettenniemen tapahtumia taustoittavat jälkisanat.

Koivistolta vangittu Piilikangas vietiin ensin kuulusteltavaksi ja pakkotyöhön Terijoelle. Sitten muistelmissa hypätään vuosi eteenpäin ja hän on vankilassa Leningradissa. Kuri on ankara. Päivällä ei saa maata eikä edes istua, yöt menevät kuulusteluissa, joissa jankataan samaa asiaa: miksi ja kenen käskystä Martta jäi kotiinsa.

Piilikankaan muistelmissa vangitsemisen syy jää epäselväksi, mutta Vettenniemen mukaan hän sai aluksi viiden vuoden tuomion vakoilusta. Piilikankaan katsottiin jääneen kotiseudulleen vakoilemaan valloittaja-armeijaa. Vettenniemi kirjoittaa, ettei Piilikangas itse tullut koskaan tuntemaan pakkotyötuomionsa perusteluita.

Siviilisotavankeja Neuvostoliitto otti talvisodan aikana noin 2 500, mutta valtaosa pääsi palaamaan kotiin kesään 1940 mennessä.

Piilikankaan pitkä matka oli silloin vasta alussa. Leningradista alkoi viikkojen junakuljetus Siperian eri vankileireille.

Piilikangas teki vuosien ajan maatalous- ja keittiötöitä, oli siivoaja, työskenteli tehtaissa ja kivilouhimolla. Työ oli raskasta, huono ruoka sidottu urakkatavoitteiden saavuttamiseen ja vaatteet niitä ryysyjä, mitkä sattuivat päällä olemaan. Piilikangas oli useita kertoja nälästä ja fyysisestä rasituksesta sairaalaparakeissa, ja yritti itsemurhaakin.

Elokuussa 1954 Piilikangas vapautettiin vankilasta, mutta Suomeen pääsyä hän joutui odottamaan vielä kaksi vuotta. Säälimättömässä neuvostobyrokratiassa puuttui aina joku lupalappu, joka esti matkustamisen.

Sen kaksi vuotta hän työskenteli palvelijana Siperiassa enimmäkseen hyvien ihmisten luona.

”Kolhoosielämän kurjuus, viinanhuuruinen arki ja puuduttava byrokratia välittivät Neuvostoliitosta sellaista kuvaa, johon ei edellisinä vuosina ollut tässä maassa totuttu”, Vettenniemi luonnehtii muistelmien uutuusarvoa aikalaislukijoille.

Hän kummeksuu, ettei Piilikangas kirjassaan ja sen jälkeen antamissaan haastatteluissa kokemastaan huolimatta vähättele eikä vieroksu venäläisiä. Kommunistien pakkovalta ei selity kansanluonteen heikkouksilla, sillä he sortivat tasapuolisesti kaikkia alamaisiaan, myös venäläisiä.

Pakkotyövankina Siperiassa 1939–1956 ei ollut suuri menestys. Yhden ihmisen silminnäkijäkuvaus on nyt kiehtovaa ja kauhistuttavaa luettavaa, mutta sen ilmestyessä vuonna 1957 yleisöä liikutti enemmän Unto Parvilahden ”vimmattu vankeustodistus” Berijan tarhat, jossa Neuvostoliittoa syytettiin suoraan kansanmurhista.

Martta Piilikankaalla oli kaksi pientä evakkoon lähetettyä tytärtä, kun hänet 38-vuotiaana vangittiin. Hän oli yksin kotona, koska aviomies Jalmari oli saanut loman ja mennyt tyttäriä tapaamaan Kesi-Suomeen.

Suomeen palasi 54-vuotias nainen, jota vastassa Helsingin rautatieasemalla oli toinen tyttäristä, nyt neljän lapsen äiti. Äiti katosi, mummo palasi, kuuluu Erkki Vettenniemen osuuden otsikko tässä kirjassa.