Alkuperäinen julkaisu 7.10.2012
Luin ensimmäisen Päätaloni Huonemiehen pojan kesä-heinäkuun vaihteessa 2010. Joulunpyhinä pääsin koko sarjan loppuun.
Uudelleen tartuin Huonemiehen poikaan kesäkuussa 2011. Oli tarkoitus vain vähän selailla ja imeytyä tunnelmaan, koska heinäkuussa oli lähtö ensi kerran Päätalo-päiville. Tarkoitus ei toteutunut, koska eihän tätä voi jättää kesken. Valmista tuli tällä kertaa huhti-toukokuun vaihteessa 2012. Perään luin koko Koillismaa-sarjan ja Ihmisiä telineillä.
Päätin, että nyt saa Päätalo riittää vähäksi aikaa.
Jo loppukesällä alkoivat poltteet ja tässä sitä nyt mennään, Tammetun virran ensimmäisissä luvuissa.
Olen ahminut kirjoja ennenkin Viisikoista Väinö Linnan kautta Henning Mankelliin ja Ilkka Remekseen. Tällaista tunnesidettä mihinkään kirjaan en ole aiemmin kokenut. Ensimmäisellä kerralla piti varata kirjastosta seuraava osa jo hyvissä ajoin, koska parinkin päivän katko lukemiseen tuntui ylivoimaiselta. Nyt koko sarja on tietenkin omassa hyllyssä ja muutama vielä Kallen nimikirjoituksella varustettuna aarteena.
Ensimmäisellä kierroksella oudoksutti se, miten uusi kirja alkaa täsmälleen siitä, mihin vuotta aiemmin ilmestynyt päättyi. Enää ei, koska Juuret Iijoen törmässä ei oikeastaan ole kirjasarja, vaan yksi romaani, jolle kätevämpi käyttöliittymä on kuitenkin 26 nidettä kuin yksi.
Unia ja entiijan pelluuta
Tammetun virran alku on Kallen elämän valoisinta aikaa. Riitun ja Herkon sovut ovat poikkeuksellisen hyvät ja Herkko raatailee antaumuksella kokemuksistaan. Kalle oikein imee hyvien raatimiesten tarinoita ja nauttii kodin poikkeuksellisen sopuisasta tunnelmasta.
Kirjasarjan tärkeimpiin henkilöihin kuuluva Kummun Kalle, Herkon veli, tulee nyt kunnolla mukaan. Kummun Kalle, Herkon sanassa Patruuna, oli veljessarjan vähätöisin mies. Isokumpu, Kumpu, sijaitsee Jokijärven ja Taivalkosken puolivälissä ja se oli aikanaan suosittu levähdyspaikka matkalaisille. Tämä oli Kallelle mannaa, koska puhuminen oli hänen lempihommaansa.
Kallen ominaispiirteisiin kuului entiijan pelluu eli soutaminen ja huopaaminen päätösten kanssa sekä uniensa selvittely, mikä erityisesti raivostutti veli-Hermannia. Päätalonsa lukeneet tietävät kuitenkin, että Kallen unet toteutuivat ainakin jatkosodan aikana.
Kummun Kalle oli tämän meidän Kallemme elämän varsitien tärkeimpiä henkilöitä. Patruuna peri torppansa mukana laajat hyvät metsät ja niiden hakkuissa pienempi Kallekin tienasi markan poikineen. Niiden aikana hän myös asui pitkät ajat Kummussa. 1950-luvulla Kalle lainasi kaimalleen suuren summan rahaa. Sovut särkyivät, kun hän peri velkaa jo rakennusmestariksi noussutta Kallea loukkaavalla tavalla. Mutta nuoruusvuosinaan Kalle nautti suunnattomasti setänsä tavasta värittää kertomuksiaan.
Myös Kallelle toinen tärkeä aikuinen, romakka Hiltu-Jakki, saa tässä kirjassa persoonansa valloilleen.
Varas, nuljus, huono
Tammetun virran alkupuolen valoisaa jaksoa varjostaa Kallen joutuminen korttipirun kelkkaan. Hän häviää järkiään vähät markkansa ventin peluussa, pelaa velaksi, häviää lisää ja joutuu sitten velkojensa kanssa suuriin tunnontuskiin ja käytännön vaikeuksiinkin. Vastarannalle asuvien poikien luo ei ole menemistä, kun lupaukset nopeasta maksusta on rikottu.
Korttipiru saa Kallen varastamaan ensin isältään ja sitten äidin talousrahoista. Velat ovat huomattavia, jopa metsätyöläisen päiväpalkan verran rahaa. Varastamisen lisäksi niistä selviäminen vaatii muutakin kieroilua ja valehtelua.
Iijoki-sarjan läpäisevä teema on Kallen tunne siitä, että hän on huonompi kuin muut. Huonon itsetunnon siemeniä kylvettiin jo toisena kouluvuotena. Kalle pyrkii isompien poikien joukkoon matelemalla, mielistelemällä ja toisista kantelemalla, mutta saa usein vastaukseksi naureskelua ärräviastaan. Tyttöjen seuraan pyrkimistä haittaa lisäksi kieroon katsova silmä, tai niin Kallesta ainakin tuntuu. Luonteeltaan hän oli nuljus.
Elämä poikajoukossa Jokijärven kansakoulussa oli Kallen todistuksen mukaan kovaa ja liiankin armotonta herkälle luonteelle. Kalle ei kuulunut suosituimpiin poikiin, minkä hän sai karvaasti kokea elämänsä ensimmäisessä kuusijuhlassa vuonna 1930. Lahjoina oppilaat lähettivät toisilleen joulukortteja eikä Kalle saanut yhtään. Tästä jäi sieluun sellainen viilto, joka johti entistä suurempaan vetäytymiseen yksinäisyyteen ja jota Kalle ei tainnut ikinä unohtaa.
Toisaalta poikavuosista periytyy myös Kallen voimavara, itseään säälimätön työnteko. Paras lääke paksuja ajatuksia vastaan oli rääkätä ruumiinsa väsyksiin asti. Sitä ohjetta Kalle noudatti yli nelikymppiseksi ja ehkä sen takia hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa jo siinä iässä.
Kun blogin ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin, oliko Kalle koskaan onnellinen, niin nyt luulen tietäväni vastauksen. Oli. Äärimmäisen työsuorituksen jälkeen ainakin. Ehkä tietysti monesti muulloinkin, mistä me voimme hänen sisimpiä tuntojaan tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti