Kalle Päätalo: Huonemiehen poika. Gummerus 1971. 544 sivua.
Alkuperäinen julkaisu 4.10.2012.
Kalle Päätalo oli yksitoista romaania kirjoittanut ammattikirjailija vuonna 1971. Viidenkymmenen ikävuoden rajapyyykki oli jo ohitettu, kun hän aloitti suururakkansa Juuret Iijoen törmässä -sarjan.
Kalle oli kuvannut lapsuutensa, nuoruutensa ja sota-ajan kotiseutuaan jo viisiosaisessa Koillismaa-sarjassa. Sen viimeinen osa Mustan lumen talvi ilmestyi vuonna 1969 ja käsitteli ilmestymisaikansa ilmiöitä, kuten suomalaisten muuttoa Ruotsiin, keskioluen vapautumista, uusien tuulien saapumista syrjäisimpäänkin mökkiin television välityksellä sekä ajankohdan radikalismia.
Nyt mieli paloi kuvaamaan Koillismaata aiempaa tarkemmin. Piti kirjoittaa talteen sen mennyt elämäntapa ja värikäs kieli. Oli kuvattava, miten säälimätöntä köyhien ihmisten kohtelu oli ollut. Halutti myös osoittaa partaradikaaleille, millaisten vaiheiden kautta asiat Suomessa olivat nyt 1970-luvun alussa muuttuneet todella paljon paremmiksi.
Huonemiehen pojassa eletään 1920-luku Kallen silmin. Kyseessä on mitä klassisin lapsuuskuvaus, jossa pienet kokemukset saavat suuren merkityksen. Paha maailma on niin kaukana, ettei sitä edes tiedä olevankaan. Kallen elämänpiiri rajoittuu Iijoen rannalla sijaitsevaan Kallioniemeen ja sen lähiympäristöön.
Nykyisin nopeiden liikenneyhteyksien, tietoverkkojen ja television ansiosta maailma on pieni. Kallen lapsuudessa se vasta pieni olikin, mutta aivan toisessa merkityksessä. Koko vuosikymmenen aikana hän kävi kirjansa perusteella yhden kerran Taivalkosken keskustaajamassa eikä juuri muutenkaan kotikylän Jokijärven ulkopuolella. Ainoa mahdollinen tulevaisuus oli siirtyä isän jalanjäljissä metsätöihin.
Kotiin sidottu Riitu
Traagisemmalta tuntuu sen tajuaminen, ettei Kallen äiti Riitu poistu Kallioniemen mökin valmistumisen jälkeen kertaakaan Jokijärveltä.
Tietenkin voi olla, että jokin matka on jäänyt Kallelta kirjaamatta, mutta oikeastaan se on aika epätodennäköistä. Riitu oli tiukasti sidottu kotiinsa. Hän oli käytännössä yksinhuoltaja, sillä aviomies Hermanni oli savotoissa viikkokausia, jopa kuukausia yhteen menoon. Onhan Riitun täytynyt käydä joen vastarannalla Hiltu-Iikan kaupassa ja henkiystävien kanssa porinoimassa, mutta oliko matkustaminen sitä edemmäs edes mahdollista, kun kotona odottivat pienten lasten lisäksi aamuin ja illoin lypsettävät lehmät?
Herkko kävi talvisavotoitten aikana harvoin kotona paidan vaihetuksella. Silloinkin hän hiihti kilometrien päästä kuusipäiväisen työviikon päätteeksi lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä oli pahnostettava takaisin markan perrään. Talvisin aviopari piti yhteyttä kirjeitse eikä niissä hempeilty, vaan Herkko antoi käytännön ohjeita ja muistutti olemaan markalle nuuka.
Suomen talibanistan?
Maalaiskylän nuoren naisen elämä oli hirvittävän näköalaton Kallen kuvaamana aikana. Nuoruus tansseineen oli ohikiitävä hetki kunnes edessä oli nappiutuminen todennäköisesti oman kylän poikaan. Sen jälkeen elämä oli raatamista ja kerran vuodessa tapahtuvia synnytyksiä. Luultavasti myös jokunen oma lapsi oli saatettava hautaan, sillä Suomihan oli kehitysmaan asteella ja terveydelliset olot sen mukaiset.
Houkuttaa verrata Jokijärven naisia ääri-islamististen kylien naisiin. Molempien elämää säätelivät tiukat uskonnolliset ja ikiaikaisesta perinteestä huokuvat tavat, joiden rajoja ei voinut ylittää. Jokijärven naiset saivat sentään liikkua ilman miespuolista saattajaa, mutta mihin se olisivat lapsilauman kanssa menneet?
Selkoseen vangittu nero
Nuoren naisen näköalattomuutta ja vapauden kaipuuta Kalle kuvaa parhaiten toisessa romaanissaan Koillismaa. Iijkoki-sarjan traagisin henkilö on ”selkoseen vangittu nero” Kalle Loukusa, Hoikkalan Kalle, Päätalon Kallen paras kaveri.
Hoikkalan Kalle oli synnynnäinen lahjakkuus ja kova lukumies. Toisiin oloihin syntyneenä hän olisi voinut tehdä merkittävän uran tieteen parissa. Pääkön isänsä vuoksi hän ei saanut käydä edes kansakoulua loppuun, vaikka jopa koulun johtokunta kävi isä-Lassia tähän taivuttelemassa.
Hoikkalan Kalle hautautui talon töihin, rantteelle hakkaamaan havuja tunkioon. Armeijassa ollessaan hän teki itsemurhan Mikkelissä.
Huonemiehen poika oli hieno avaus pitkälle sarjalle, mutta jokin sen lukemisessa tuntuu yhä työläältä. Vihdoin keksin, mikä.
Kirjassa on heti kymmeniä henkilöitä, joilla on lukematon määrä ”puherooleja”. Henkilöiden perässä on vaikea pysyä, koska heillä on niin monta nimeä. On ristimänimi, jota ei kuitenkaan koskaan käytetä, vaan jokaisella on yleensä useampia korkonimiä. Toisia käytetään edessä- toisia takanapäin. Korkonimi taas määräytyy joskus asuinpaikan, toisinaan jonkin luonteenpiirteen perusteella, tai ulkomuodon. Oikeastaan mitään logiikkaa ei ole.
Tämä on pieni haitta. Huonemiehen poika on Päätaloa parhaimmillaan ja koukuttavimillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti