Jens Lapiduksen paluu rikospaikalle ennakoi hyytävästi aina vain syvempiä jakoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan

 Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.

Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi uskottavasti Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.

Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista lienevät liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.

On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.

Tulevaisuuskuvitelmasta Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.

Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.

Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.

Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.

Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.

Lopussa sukulaisuussuhteet aukevat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.

Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle. Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimii vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.

 Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu "vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta".

Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.

Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.

Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana. Vaikka Ruotissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka rikollisuuden kuva on täysin toinen.

Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.

Rahaeliitin maailma hajoaa

Jens Lapidus: Vip-huone. Suomentanut Jaana Nikula. Like 2014. 407 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.9.2104.

Rikkaita ja turmeltuneita bilettäjiä Tukholman cooleimmassa paikassa, alamaailmaa Serbiasta ja Syyriasta.

Jens Lapiduksen uuden sarjan alkuasetelma muistuttaa hämmentävän paljon hänen mestarillista Stockholm noir -rikostrilogiaansa, joka kertoi eri etnisistä taustoista tulevista eri portaiden rikollisista ilman yhtään poliisia. Asianajajana edelleen kirjallisesta menestyksestään huolimatta jatkavan Lapiduksen ote ruotsalaiseen nykyrikollisuuteen oli kylmäävän tehokas ja ilmeisen realistinen.

Siksi on yllättävää, että Vip-huone puolestaan kärsii uskottavuuden puutteesta. Rikas paha poika siepataan ja hänestä vaaditaan miljoonalunnaita. Julkisuuden pelossa tapausta ei anneta poliisin tutkittavaksi, vaan eteenpäin pyrkivä, mutta kokematon liikejuristi Emelie saa sen hoidettavakseen. Taustatukea hänelle antaa juuri vankilasta vapautunut pitkää tuomiota istunut Teddy Maksumic.

Juttu etenee tavanomaisten poliisielokuvien hengessä, vaikka poliiseja ei tässäkään kirjassa ole. Epäsuhtainen parivaljakko ei aluksi voi sietää toisiaan, mutta hitsautuu vähitellen yhteen ja alkaa täydentää toisiaan. Täysin vieraalle maalle joutuneesta Emeliestä löytyy nokkeluutta ja särmää kuin luonnostaan ja Teddy on kahdeksan vankilavuoden jälkeen yllättävän valmis rikostutkija omaperäisin keinoin.

Hieman latteaa vaikutelmaa lisää vielä kirjan lopun pitkä selittelyjakso, jossa tarinaa väännetään rautalangasta ja jossa tulee vielä se pakollinen yllätyskäänne.

Vip-huoneen parhaita puolia ovat Lapiduksen viiltävät havainnot ruotsalaisen yläluokan kahdesta sukupolvesta ja perinteiden hajoamisesta.

Siepattu Philip Schale on syntymävarakas mätämuna, joka on tehnyt lisää miljoonia häikäilemättömyydellä ja toisia huijaamalla. ”Jos et näy, et ole olemassa”, on Philipin ohjenuora. Edellisen sukupolven arvoja taas ovat etiketti, hienostuneisuus ja tyyli – ainakin ulospäin.
Varallisuudella pröystäily ei kuulu vanhan rahan hyveisiin. Ei myöskään perheen sisäinen lämpö.

Näistä varauksista huolimatta Jens Lapidus on edelleen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiä ja omaperäisyydellään Vip-huone on aivan luettava avaus johonkin uuteen toivottavasti seuraavalla kerralla paremmin onnistuen.

Lapidus on luksusta

Jens Lapidus: Luksuselämää. Suomentanut Jaana Nikula. Like 2011, 480 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.9.2011.

Viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana pohjoismainen – no, pääasiassa ruotsalainen – rikoskirjallisuus on tuottanut suuren joukon romaaneja, joita yhtään liioittelematta voi pitää koko lajityypin historian parhaimmistona.

Kun tässä seurassa nousee vielä päätä pitemmäksi, on kyseessä Tapaus.

Jens Lapiduksen Tukholma-trilogia kulkee omia yhteiskunnallisen ruumiinavauksen polkujaan tyylikkääseen loppuun saakka. Lapidus tarjoaa näkemyksellisen kuvan uusrikkaiden ja alamaailman yhteen kietoutuvista lonkeroista. Samalla hän päättää Rahalla saa -romaanista alkaneen tarinan siistiin nippuun sarjan päätösosassa Luksuselämää.

Romaanin nimi on vähintäänkin ironinen. Luksuselämä on kaikkea muuta kuin luksusta. Sen tavoittelu on vienyt ensimmäisen romaanin päähenkilön JW:n vankilaan. Pintaravintoloiden käyttäytymiskoodiin kuuluu, ettei ikinä saa katsoa ketään silmiin, koska toisesta välittäminen on heikkouden merkki. Ja jos joku sen luksuselämän saavuttaakin, hintana ovat iäksi menetetyt yöunet.

Vanhana lakimiehenä Lapidus myös kuvaa tarkasti, millaista on tämän päivän tuottoisin rikollisuus. Normaalin liike-elämän liepeillä liikkuvat ne suurimmat tuotot. Tavallisten konnien yritys suorittaa näyttävä rahankuljetusryöstö taas menee räpellykseksi.

Jens Lapidus onnistui trilogiallaan luomaan oman genren pohjoismaiseen dekkariin. Ei huolestuneita keski-ikäisiä komisarioita, vaan kirjojen sivuilla kaikuu aito katujen ääni.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Jens Lapidus: Siisti kosto, Stockholm noir 2. Suomentanut Anu Koivunen. Like 2009. 483 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 2.10.2009.

Vuosi sitten suomennettu Rahalla saa uudisti kunnolla ruotsalaista dekkaria. Tukholman uusrikkaiden, alamaailman ja heitä yhdistävän kokaiinin ympärillä liikkuva tarina oli rikosromaani ilman poliisia.

Jens Lapiduksen kolmiosaiseksi kaavaileman sarjan jatko on täyttä dynamiittia. Tarinan keskiössä on jälleen kolme lain varjoisalla puolella askeltavaa henkilöä, vaikka tällä kertaa yksi heistä on poliisi.

Thomas on väkivaltaan taipuvainen poliisi, jolle kellarista löytyvä ruumis muodostuu pakkomielteeksi. Niklas on Irakista Tukholmaan palannut palkkasotilas, joka näkee ympärillään vain saastaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Jugoslaavigangstereiden nöyryyttämä Mahmud hakee kostoa. Vähitellen kuin hiipien Lapidus pistää heidän tiensä risteämään.

Siisti kosto on romaani Tukholman siitä laidasta, johon tavalliset ihmiset törmäävät vain, jos käy huono tuuri. Asutaan kaupungin laitamilla, mutta siellä käydään vain nukkumassa. Todellinen elämä on punttisaleilla ja Stureplanin nuorten rikkaiden yökerhoissa.

Kaikkein vahvimmilla Jens Lapidus on kuvatessaan vähintään puolirikollisia maahanmuuttajia ja heidän alakulttuuriaan. He kutsuvat itseään ylpeillen mutakuonoiksi ja halveksivat lähiötaloissaan tylsää elämää viettäviä sveduja. Heillä on vahva tunne toiseudesta ja pyrkimys vastata kohtaamaansa halveksuntaan kieltäytymällä ruotsalaisen yhteiskunnan pelisäännöistä.

Toiseen kuppiin pannaan perussvedujen yhdeksästä viiteen -elämä, kohtuusiisti auto ja kovalla työllä ehkä omakotitalo jossain. Toiseen kuppiin pannaan jännitys, vapaus, muijat, fyge. Ja kicksit. Kicksit siitä kun saa elää, Babak nostattaa henkeä ennen ryöstöä.

Rikollisuus on tapa näyttää yhteiskunnalle keskisormea.

Siisti kosto ei yllä ihan edeltäjänsä tasolle. Olof Palmen murhaan liittyvä kytkentä ei oikein istu tarinan tyyliin ja kokonaisuuskin puuduttaa hetken ennen loppunousua. Kirjasta olisi voinut karsia 50 sivua samojen tilanteiden ja ajatusten toistoa.

Anu Koivusen ilmeikäs suomennos tavoittaa komeasti katujen kielen.

Kokaiinia ja elvistelyä Tukholman pintapiireissä

Julkaistu Kansan Uutisissa 3.10.2008.

Rahaa on ja kaikkien on se nähtävä. Merkkituotteet viestivät, että minä olen minä. Ja perässä tulee kovan luokan rikollisuus. Tervetuloa toisenlaiseen Ruotsiin.

KAI HIRVASNORO

Ruotsalainen dekkari on jo käsite, mutta tukholmalainen asianajaja Jens Lapidus sinkoaa sen kokonaan uusiin sfääreihin esikoisellaan Rahalla saa (Like, suomentanut Anu Koivunen).

Tosin Rahalla saa on dekkari vain siinä mielessä, että kirja kertoo rikoksista. Oikeammin kyseessä on vetävä ja silmiä aukova romaani Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta. Se kertoo yhteiskunnan siitä puolesta, jossa rahalla saa ja rahaa pitää sekä käyttää että näyttää.

Ja kun jetsetiä leikitään ja isoa rahaa liikkuu, niin perässä tulee rikollisuus. Kokaiini on se liima, joka yhdistää Paris Hiltonin ja Beckhamin palloilupariskunnan elämää jäljittelevät nuoret aikuiset rikollisiin piireihin.

Alamaailma sisältä päin

Rahalla saa -kirjan kohdalla ei oikeastaan pitäisi edes mainita ruotsalaista dekkaria, koska nyt on kyse ihan muusta. Kirjassa ei ole alakuloista myöhäiskeski-ikäistä poliisimiestä selvittämässä murhaa. Itse asiassa siinä ei ole ollenkaan poliisia.

Jens Lapidus tarkkailee ja kuvaa sen sijaan Tukholman alamaailmaa sen omasta näkökulmasta.
Yhdet silmät kuuluvat serbialaiselle Mradolle, joka hakkaa ja tarvittaessa myös tappaa ihmisiä balkanilaista mafiaa johtavan Radovanin toimeksiannosta. Samaan aikaan Mrado kuitenkin epäilee tekojensa oikeutusta ja ikävöi pientä tytärtään. Toista näkökulmaa edustaa serbien pettämä chileläispakolaisen poika Jorge, joka hautoo kostoa.

Uudenlaista ruotsalaista elämäntapaa taas edustaa maalta Tukholmaan muuttanut JW, köyhä opiskelija joka salaa taustansa ja ajaa pimeää taksia rahoittaakseen luksusiltansa snobikavereidensa kanssa kaupungin kuumimmissa klubeissa. Porukan flirttailu kokaiinin kanssa saa JW:n ajattelemaan, että elämässä voisi päästä kiinni isoihin rahoihin ja huipulle oikeastikin.

Näin se menee oikeastikin

Rahalla saa on realistinen ja äärimmäisen kovaotteinen tarina, sukua kreikkalaisille tragedioille siinä mielessä, että lukija tietää heti lähdössä tämän päättyvän huonosti.

Realismi on kotoisin Jens Lapiduksen ammatista. Rikosasianajajana hän tietää, mistä puhuu. Tärkein huumeiden reitti Ruotsiin on Arlandan lentokenttä ja sieltä on kotoisin moni hänen työtehtävänsäkin. Kuvaukset kokaiinin salakuljetuksesta on tehty niin kuin se oikeastikin menee.

Tyyli taas on perua amerikkalaisista rikosromaaneista, joita Lapidus lukee mieluummin kuin ruotsalaisia. James Ellroy, Raymond Chandler ja Elmore Leonard ovat nimiä, jotka kertovat kaiken asian harrastajille. Oman mahdollisesti kolmiosaiseksi kasvavan sarjansa Lapidus on nimennyt Stockholm noiriksi.

Vankiloiden luetuin kirja

Ruotsalaisesta perinteestä Jens Lapidus irtoaa siinäkin mielessä, ettei hänen kirjassaan ole sanomaa.
Syyskuussa Suomessa vieraillessaan Lapidus sanoi halunneensa kuvata alamaailmaa siinä elävän näkökulmasta osoittelematta ketään sormella.

Romaanin realismi on kuitenkin sen verran rajua, että Jens Lapidus on kuullut monien vanhempien huolestuneen. Ei kirjasta, vaan siitä, millaisessa maailmassa heidän lapsensa viettävät aikaansa.

Realismin takuu taitaa olla myös se, että Rahalla saa on ruotsalaisvankiloiden luetuin kirja ja sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät yleensä lue ollenkaan kirjoja. Rahalla saa onkin jättiläismäinen ilmiö Ruotsissa. Sitä on myyty melkein puoli miljoonaa kappaletta ja elokuva on jo tekeillä.

Mitä Ruotsi edellä, sitä...

Ja vaikka Lapidus kuinka väittää, ettei hänellä ole sanomaa, niin kyllä kirjaan sisältyy melkoisia huomioita esimerkiksi tasa-arvoiseksi mielletyssä Ruotsissa piilevästä rasismista. Jorge miettii, ettei hän ”mutakuono” voi ikinä päästä ruotsalaisten kanssa tasoihin, ei vaikka kuluttaisi kuinka massia, käyttäisi hiusvahaa ja ostaisi oikeita vaatteita. Hänen näkökulmastaan Tukholma on kuin feodaaliyhteiskunnan toisinto.

Jens Lapiduksen mukaan uudenlainen elämäntyyli alkoi levitä Tukholmaan 5-10 vuotta sitten. Uutta ei ole se, että joillakin on rahaa, paljon rahaa, vaan se, että varallisuuden saa näyttää ja se pitääkin näyttää. Perinteiseen ruotsalaisuuteen verrattuna tällainen ekshibitionistinen elämäntyyli on vallankumouksellinen eikä sitä ole aiemmin kirjallisuudessa käsitelty, kertoi Lapidus.

Uudenlaiseen elämäntyyliin kuuluvat myös kalliit merkkituotteet. Niillä näytetään, kuka minä olen, sanoi Lapidus, joka oli pannut merkille, että Helsingissäkin Esplanadille on tullut Luis Vouttonin kaltaisia brändimyymälöitä. Tulevatko seuraavaksi myös aseelliset ryöstöt ja kova väkivalta?

Ruotsissa sarjan toinenkin osa Aldrig fucka upp on ilmestynyt. Se ei ole suoraa jatkoa esikoiselle, mutta siinä esiintyy kuitenkin samoja henkilöitä.

Jatkosta vajaan vuoden ikäisen pojan vanhempainlomalla oleva isä ei tiedä. Sarjasta saattaa tulla trilogia tai laajempikin kokonaisuus. Lapsi vie nyt kaiken ajan eikä hän ole alkanut kirjoittaa uutta romaania.