Päivi Alasalmen Hallavainen-sarja vain paranee vanhetessaan, Tuhon airut tuo sävyjä psykopaatti Karlaan

 

Päivi Alasalmi: Tuhon airut - Hallavainen 5. 383 sivua, Aviador 2026.

Päivi Alasalmen rankan Hallavainen-rikossarjan viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Kylväjä oli pieni pettymys. Se oli liian tavallinen dekkari ollakseen osa sarjaa, joka kertoo kostoa janoavasta über pahasta Karla Kuusivaarasta. Kostoa vankilasta paennut Karla hautoo sisarelleen Anu Murtovuolle, josta on sarjan edetessä tullut vanhemman rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen vaimo Anu Hallavainen.

Viidennessa osassa Tuhon airut Alasalmi palaa heti ensimmäisillä sivuilla sille erityisen hyytävälle tasolle, joka tekee sarjasta niin hyvän. Salaperäinen vieras murhaa toimintakyvyttömäksi saamansa Erkka Tuhkasen tavalla, jota ei ennen ole käytettykään dekkareissa: täyttämällä hänen hengityskanavansa turpoavalla muovieristeellä uretaanilla.

Murhan jälkeen jatketaan suoraan siitä, mihin Kylväjä päättyi. Karla on siepannut Anun ja Jarkon Henri-vauvan ja pakenee pitkin Tampereen katuja. Pelkästä kostosta ei ole kysymys, vaan Karlalla on kaikesta sekoilustaan huolimatta palava tarve tulla äidiksi. Hän antaa Henrille nimen Kinos, mutta varastettu vauva ei riitä. Karla haluaa myös oman lapsen. Hän on vankilapakonsa jälkeen majaillut vuoden päivät rekkakuski Kurikan asunnossa. Kurikka on umpirakastunut Karlaan, mutta tällä on jo uusi poka tähtäimessä, koska Kurikka on hedelmätön.

Karla Kuusivaara on psykopaatti, tappaja ja kaikkien mahdollisten, ja mahdottomienkin, päihteiden väärinkäyttäjä. Tuhon airueessa Päivi Alasalmi tuo ensi kerran Karlan persoonaan muitakin sävyjä. Karlan unelma äitienpäivän pullantuoksuisesta aamusta saa näkemään, että sisimmässään hänellä on ehkä kaipuu olla muutakin kuin paatunut roisto.

Tuhon airueen loppuun Alasalmi on kehittänyt taas ovelan käänteen, jossa Karla alkaa toteuttaa uutta kieroa suunnitelmaa. Hallavainen-sarja on kirjoitettu alunperin lukuaikapalvelulle, jossa on ilmestynyt kuudeskin osa. Painettuja kirjoja on siten tiedossa ainakin vielä yksi.

Karlan teutarointi on Tuhon airueessa sivujuoni. Pääjuonessa Tampereen poliisit jäljittävät uretaanimurhaajaksi julkisuudessa kutsuttua tappajaa. 

Erityisillä tavoilla murhattuja ruumiita ja niiden yhteyteen kirjoitettuja arvoituksellisia mietelauseita tulee lisää. Joku on päättänyt kostaa menneet vääryydet rankimman jälkeen. Takaumissa murhattuja yhdistäväksi tekijäksi paljastuu Sampolan yläasteen kahdeksas luokka Tampereen Kalevassa vuonna 1997. Siellä tapahtunut raaka kiusaaminen jätti osaan oppilaista elämän mittaiset jäljet. Opettajilla ei ollut kykyä eikä aina haluakaan puuttua asiaan.

Alasalmi paljastaa murhasarjan motiivin jo varhaisessa vaiheessa, mutta se ei mitenkään himmennä Tuhon airueen tehoa, vaikka epäiltyjen piiri on pieni. Murhasarjan tutkinta ja Karlan uudet liikkeet vuorottelevat kiihkeässä rytmissä. Karlaan onnettomasti rakastuneesta Kurikasta syntyy pienin vedoin inhimillinen köriläs. Jalkansa edellisessä osassa raitiovaunun alle menettäneeseen luikurimaiseen Hammaskeijuun liittyy lievää optimismia ja muutoksen mahdollisuutta.

Alamaailman kuningattaresta painettuina kirjoina vuonna 2022 alkanut rikossarja oli alussa tyrmäävän tehokasta ja suoraviivaista rankistelua. Jatko-osissa Alasalmi on näyttänyt, ettei hän ole yhden idean varassa. Karlan persoonan lisäksi koko sarja on muuntautunut sävykkäämmäksi. 

Lisäksi jokaisessa osassa on jokin painava yhteiskunnallinen kulma. Tuhon airueessa se on koulukiusaamiseksi kutsuttu väkivalta, jota ei välttämättä tunnisteta sellaiseksi. Sarjan myötä Päivi Alasalmesta on kasvanut Suomen ykkösluokan murharouva, mutta samalla myös jotain enemmän. Karlan kirjan lopussa tekemän siirron seurauksista voi odottaa uutta nautittavaa rikostarinaa.

Antti Halmeen Lintukodossa on ainesta olla vuoden paras esikoisdekkari

 Antti Halme: Lintukoto. 341 sivua, WSOY 2026.

Kylläpä teki vaikutuksen. Parikymmentä vuotta nuorisokirjoja kirjoittanut espoolainen Antti Halme liikuttaa voimallisesti esikoisdekkarillaan Lintukoto. Hyvät henkilöhahmot, ajassa kiinni oleva rikosjuoni ja luistava kerronta pistävät jo tässä vaiheessa harmittamaan, miksi Björn Sten -sarjasta on tulossa vain kolmiosainen.

Somevaikuttaja Sara Salmela, SaSa, on kutsunut sankan fanijoukkonsa Espoossa sijaitsevan kotitalonsa luo. Luvassa on jotain jännää. Nuoren fanikunnan järkytykseksi Sara hirttäytyy kotinsa parvekkeelta. Tai siltä näyttää, koska murhahan se on.

Heti teoksen alussa nuori mies murhataan polttamalla hänet elävältä espoolaisessa metsässä. Murhien uhreja yhdistää lintu-symboli. Mikään muu ei sitten yhdistäkään maahanmuuttajataustaista Saraa ja uusnatsipiireissä liikkunutta työtöntä Jani Pärnästä, mutta yhteen jutut kietoutuvat.

Sympaattinen rikospoliisi Björn Sten alkaa tutkia tapauksia työparinsa Krista Katajan kanssa. Kyseessä on uusi hieno kaksikko suomalaiseen rikoskirjallisuuteen. Viisikymppinen Nalle Sten on jalat maassa -tyyppi ja kaapista ulos tullut homo, joka asuu yhdessä temperamenttisen miesystävänsä Fernando Cortezin kanssa. "Risu" Kataja on yh-äiti, joka suhtautuu asioihin porilaisella tylyllä suoruudella. Kaksikon kemia toimii loistavasti ja saa lukijan hykertelemään mielihyvästä.

Sara Salmelan murhan tutkinta pakottaa poliisikaksikon tutustumaan influensserien maailmaan, jossa kauppatavarana on oma persoona. Teoksen ainesosia ovat myös äärioikeisto ja uskonnolliset kultit, joihin etenkin nuoret miehet ovat alkaneet tuntea vetoa. 

Antti Halmeen tausta pitkän linjan nuorisokirjailijana tuottaa hyvää tulosta myös aikuisten dekkarissa. Hänen kuvaamansa maailma nuorten epävarmuuksineen ja haluna samaistua johtajatyyppeihin tuntuu aidolta ja raikkaalta avaukselta rikoskirjallisuuden aihepiiriin. Björn Stenin muistot omista ylipainoisen nuoren kiusaamiskokemuksistaan täydentävät kuvaa.

Stenin homoudesta ja liitosta Nando Cortezin kanssa Halme kirjoittaa paisuttelematta arkisena asiana. Parisuhde mikä parisuhde. Espoon poliisissa Nallen suuntautumisesta tiedetään, mutta poikaystävän kanssa on vielä vaikeaa kulkea kadulla käsikkäin.

Sten on sikälikin miellyttävä poliisihahmo, että hänellä asiat ovat kunnossa. Suhde Fernandoon ja omaan tyttäreen on hyvä. Ex-vaimokaan ei kanna kaunaa.

Kahden murhan rikostarina yksinkertaisesti toimii. Nallen ja Risun tutkimukset ovat viihdyttävää luettavaa, jota kaksikon keskinäinen naljailu ryydittää mukavasti. Loppuratkaisu tuntuu loogiselta ja koskettaa.

Viime vuonna ilmestyi erityisen paljon hyviä kotimaisia esikoisdekkareita. Antti Halmeen Lintukoto antaa lupauksen, että niin voisi käydä tänäkin vuonna. Tässä on nyt vähän aikaista puhua mistään koko vuoden parhaista kirjoista, mutta Lintukoto on niin onnistunut avaus, että ei sitä voi olla hehkuttamattakaan.

On vaikea ymmärtää, miksi Jeneva Rosen höttöinen dekkari Täydellinen avioliitto on bestseller

Jeneva Rose: Täydellinen avioliitto (The Perfect Marriage). Suomentanut Juha Ahokas. 411 sivua, Like 2026.

Kirja-arvostelujani mahdollisesti seuraavat ovat panneet merkille, että haluan ensisijaisesti nostaa esiin kotimaisia dekkareita ja yleensä pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Anglosaksiset dekkarit, jopa maineikkaat brittiläiset, lakkasivat kiinnostamasta vuosikymmeniä sitten. Etenkin amerikkalaisten dekkarien maailma alkoi tuntua täysin vieraalta, joten miksi lukea sellaisia, kun pohjoismaista laatutarjontaa riittää.

Pyytämättä ja yllätyksenä sain "New York Times -bestselleristi" Jeneva Rosen "valtaisaksi ilmiöksi ja myyntimenestykseksi" nousseen teoksen Täydellinen avioliitto. Annoin sille mahdollisuuden, koska muutakaan uutta lukemista ei ollut. Alkuvuosi on hiljaista aikaa kirjamarkkinoilla.

Täydellinen avioliitto kertoo menestyksekkäästä puolustusasianajaja Sarah Morganista ja epäonnistuneesta kirjailijasta Adam Morganista. He asuvat kaksistaan Washingtonin laitamilla talossa, jossa on kuusi makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta. Adam haaveilee lapsesta, mutta täysin työlleen omistautuneella Sarahilla ei ole siihen mielenkiintoa. Lisäksi heillä on maaseutumökki Lake Manassasin rannalla noin tunnin ajomatkan päässä kodistaan.

Mökkiä käyttää melkein yksin Adam, koska Sarah ei koskaan ennätä sinne työkiireiltään. Adam yrittää kirjoittaa siellä uutta kirjaa, mutta enemmän aikaa kuluu vaimon pettämiseen mökkipaikkakunnan kahvilan tarjoilijana työskentelevän Kelly Summersin kanssa.

Kelly löytyy mökistä murhattuna hänen ja Adamin yhteisen yön jälkeen. Adam pidätetään ja häntä uhkaa kuolemantuomio. Sarah ryhtyy kaikesta huolimatta puolustamaan petturimiestään.

Siinä Täydellisen avioliiton alkuasetelma, johon sukelletaan yhtään viivyttelemättä, mistä kiitokset. Sitä riittää ensimmäiset noin 350 sivua. Sitten tulee ilmeisesti tällaisten bestsellerien pakollinen käänne, joka muuttaa kaiken edellä luetun. Yllätys oli kieltämättä melkoinen, joten lisää pisteitä Jeneva Roselle.

Miinuspisteitä taas tulee paljon enemmän siitä, että ensimmäiset 350 sivua Täydellistä avioliittoa on puuduttavan tylsää luettavaa henkilöistä, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa, ja käänteistä, joissa ei ole tolkun häivää. 

Sarah on joka suhteessa niin täydellinen, että hänen hiuksensakaan eivät sekoa edes nukkuessa. Hänen assistenttinsa Anne palvoo Sarahia ja yrittää muuttua häneksi. Adam on joka suhteessa vastuuton pölvästi, joka on elänyt vaimonsa rahoilla. Kellyn murhaa tutkivat poliisit käyttäytyvät pohjoismaisten dekkarien kollegoihinsa verrattuna epäammattimaisesti ja täysin luonnottomasti. Adamin äiti Eleanor on poikaansa palvova hirviö. Murhatulla Kellyllä on epäilyttävä menneisyys.

Koko henkilögalleria on kalsea ja muovinen.

Täydellinen avioliitto on niin sanottu eroottinen trilleri. Se tarkoittaa tulikuumia seksikohtauksia, joissa vaatteita ei riisuta, vaan ne revitään päältä, ja sitten pannaan, ei rakastella. Adam tuntuu olevan pätevimmillään panomiehenä, sillä viimeisenä iltana Kellyn kanssa otetaan useampi erä ja samana yönä Sarahin kanssa vielä yksi.

Teoksen juonenkäänteet ovat niin epäuskottavia ja henkilöt vastenmielisiä, että jännitystä ei synny, ei edes pikkuisen. Mutta niin vain Täydellinen avioliitto uppoaa ainakin amerikkalaislukijoihin, ja elokuvakin on tekeillä. Eiköhän tästä synny "eroottinen trilleri" jonkun suoratoistopalvelun loputtomaan kitaan. Enempään on vaikea uskoa.

Pekka Vänni nousee divarista mestaruussarjaan toisella dekkarillaan Garrotte

 

Pekka Vänni: Garrotte. 355 sivua, Docendo / CrimeTime 2026.

Toivoin arvostelussani puolitoista vuotta sitten Hesekielillä debytoineelta Pekka Vänniltä jatkossa kahta asiaa: vähemmän korkealentoista juonta ja parempaa rytmitystä. Kumpikin toive toteutuu Taru Wahlberg -sarjan kakkososassa Garrotte. Sillä hyvinkääläinen suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä vaikuttava Vänni nousee suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkikaartiin. Siinä toki riittää tungosta näinä uusina hyvinä aikoina.

Hesekieliksi kutsuttu palkkamurhaaja pääsi ensimmäisessä osassa pakoon, ja jäi pakkomielteeksi KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlbergille. Ainoastaan pahiksia murhaava Hesekiel pelasti Wahlbergin hengen kirjan lopussa.

Nyt Hesekiel näyttää tekevän paluun jutussa, joka alkaa Hyvinkäällä tapahtuneesta murhasta. Kuristetun Noora Katajan taustalta ei löydy mitään, mikä selittäisi murhan. Mutta hänen velipuolensa Kalle Kataja on tunnettu huumerikollinen, joka istuu vankilassa. Voisiko Nooran murha olla kosto tai uhkaus Kallelle entisiltä bisneskumppaneilta? Mitä Nooran kodin kätköistä löytyvä kymppitonni merkitsee?

Vänni vetää lukijan taas yhtään viivyttelemättä rikostutkinnan ytimeen. Nooran liepeiltä löytyy henkilöitä, jotka eivät ole, miltä aluksi näyttivät. Epäilyttävillä tyypeillä on kuitenkin vedenpitävä alibi ajalle, jolloin Noora kuoli.

Arvoituksellisuutta lisäävät herkullisesti sivuhenkilöt, ainakin siltä aluksi näyttävät. Ihan ensimmäiseksi Garrottessa joku vaanii metsän pimeydestä miestä kiikaritähtäimellä kosto mielessään. Nooran poikaystävä Mika Marttila puhuu poliisille puolitotuuksia. Rakennusbisnestä pyörittävä Juho Rekola ajautuu vaikeuksiin venäläisten ja virolaisten kumppaniensa kanssa.

Hesekielin rytmityksen ongelmien kanssa tarkoitin kerronnallista tasapaksuutta. Räjähtävän alun jälkeen siinä juututaan KRP:n tilannehuoneeseen.

Garrottessa Vänni vie tarinaa eteenpäin niin etevästi, että jännite ei katkea hetkeksikään. Monipolvinen juoni avautuu kerros kerrokselta ja pitää otteessaan alusta loppuun.

Rikostutkinnan ja toiminnallisempien jaksojen lomaan Vänni annostelee sopivasti päähenkilönsä Taru Wahlbergin yksityiselämää. Hän on mitä tyypillisin tämän ajan dekkarisankari, kamppailulajeja harrastava nainen, erinomainen ampuja ja härkäpäisesti juttuihinsa suhtautuva puurtaja. Ei kuitenkaan mikään yksinäinen susi. Poliisiyhteisö Vännin kuvaamana on miellyttävää luettavaa.

Tarun menneisyydestä löytyy traumoja ja lapsuuden perheestä salaisuuksia, jotka valottunevat seuraavissa osissa. Näitä asetelmia Vänni kuvaa odotuksia nostattaen.

Hesekielin juoni oli mielestäni liian korkealentoinen, koska poliittinen salamurha linkittyi suomalaisten mahtimiesten salaliittoon, jonka päämääränä oli demokratian horjuttaminen. Liian epäuskottavaa, vaikka dekkarimaailmassa uskottavuuden rajat paukkuvat eri tavalla kuin harmaassa arjessamme.

Garrottessa juoni on maanläheisempi, mutta kuitenkin mielikuvituksekas ja salaisuutensa loppuun asti säilyttävä. Irralliselta näyttävistä langanpätkistä Vänni solmii kokonaisuuden, joka kertoo suuresta kunnianhimosta ja osaamisesta. Lisäksi hän jättää monia asioita sen verran auki, että seuraavaa jatko-osaa jää odottamaan, mutta Garrotte toimii myös itsenäisenä teoksena.

Esikoisteoksessa Pekka Vännillä oli jo hyvä aihio, vaikka viimeistely ei aivan onnistunut. Garrotte onkin sitten jo puhtaaksi hiottu timantti.

Mikke on tähänkin asti loistotyötä tehneen Kale Puontin vieläkin parempi romaani rikoksista

Kale Puonti: Mikke, Pasilan myrkky 8. 382 sivua, Bazar 2026.

Entinen huumepoliisi Kale Puonti on tehnyt tarkkaa työtä edellisissä seitsemässä Pasilan myrkky -dekkarissaan. 270-301 sivua todelta maistuvaa rikosdraamaa, jossa seurataan kulloisenkin nimihenkilön pyrkimyksiä rikastua huumekaupalla ja säilyä hengissä sen ankarassa maailmassa, jossa jokainen ajattelee lopulta vain omaa etuaan. Vastassa ovat rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon johtamat huumedekkarit, joista etualalla on esimiesten kanssa jatkuvassa hankauksessa oleva rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen.

Sarjan kahdeksannessa osassa Mikke sivuja on yllättäen 382. Miten näin paljon aiempia osia suurempi sivumäärä näkyy teoksen sisällössä? Hyvin, suorastaan erinomaisesti. Koko Pasilan myrkky -sarja on suomalaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan, mutta nyt Puonti vielä ylittää itsensä. Huumerikollisuus, sen verkostot ja toimijoiden petollisuus toisiaan kohtaan tulevat Puontin käsittelyssä esiin musertavalla voimalla. Henkilökuvaus on aiempaakin syvällisempää.

Mikke on huumekaupan pikkutekijä ja sählääjä, jonka takia hänen paras ja ainoa kaverinsa Antti joutuu syyttömänä miehenä vankilaan. Antilla on jonkin verran menneisyyttä, mutta nyt hän on keskittynyt harjoittelemaan nyrkkeilyn SM-kisoihin ja parisuhteeseen Piian kanssa. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu vasikoimaan edes petollista kaveriaan.

Onnekkaiden sattumien kautta Mikke löytää alan, jossa hän kerrankin onnistuu ja tienaa jopa rahaa puolalaisen huumeringin "kokkina". Paha vaan, että Mikke on velkaantunut somalijengille, joka ei unohda.

Vankka realismi on itsestäänselvyys Kale Puontin kirjoissa. Hän kirjoittaa siitä, mitä rikollisuus on juuri nyt. Se on muun muassa ehkä jo Suomeenkin ulottuvaa crime as service -rikollisuutta, jossa väkivaltakeikoille värvätään tekijöitä anonymisti Telegramissa. Niihin tarttuvat myös teinit, jopa lapset, kuten Yousif ja Farhan Mikessä. Heidän tehtävänään on kuljettaa termospulloon rakennettu pommi helsinkiläiseen osoitteeseen 100000 kruunun palkkiota vastaan.

14-vuotias Farhan on teoksen ensimmäinen riipaiseva henkilö. Hän haluaisi palata kotiin kesken keikan, ja pelkää poliisia enemmän sitä, että äiti saa tietää. Toiveissa on, että voisi ostaa äidille tuliaisia Suomen laivalta.

Sydäntä särkevä tapaus kaikesta huolimatta on Mikkekin, joka on kaiken lisäksi onnettomasti rakastunut Antin Piiaan. Puontin inhimillinen ote kuvattaviinsa konniin tuo mieleen Seppo Jokisen komisario Koskiset. Lämpöä lisää kaikenlaisiin ihmisiin ymmärtävästi suhtautuva Pesonen.

Antin kautta Puonti kertoo vankien keskinäisestä hierarkiasta ja vankilan tavoista tavalla, josta tavallisella keskiluokkaisella tallaajalla ei ole aavistustakaan.

Mikke etenee lyhyin luvuin ja on koko ajan dynaamisessa liikkeessä. Puonti löysi tyylinsä heti ensimmäisessä dekkarissaan Manni, eikä "uudistumiselle" ole ollut mitään tarvetta. Realismi, hyvä henkilökuvaus ja kerronnallinen taito ovat tuottaneet pelkkiä onnistumisia. Uuden teoksen suurempi sivumäärä mahdollistaa, että tässä kaikessa päästään vielä syvemmälle.

Ehkä dekkari ei ole aivan oikea sana kuvaamaan Puontin teoksia. Rikoksiahan niissä selvitetään, mutta käsitellään myös rikokseen ajautumisen syitä ja seurauksia. Pohjoismaisen dekkarin historiasta löytyy parempi kuvaus: romaani rikoksesta. Tai Miken tapauksessa romaani rikoksista.

Outi Hongiston uuden sarjan ideassa on omaperäisyyttä, mutta toteutuksessa saisi olla enemmän kipinää

 

Outi Hongisto: Hylätyt lapset. 311 sivua, Docendo 2026.

Pete hoippuu humalassa ja pilleripäissään uurnalehdon kupeeseen Espoon Niittykummussa, ja sammuu marjakuusen juurelle. Herättyään hän huomaa maanneensa tapetun naisen vieressä. Pete on niin sekaisin, ettei tiedä, onko hän syyllinen ja pakenee paikalta.

Alueelle juuri muuttanut Tuukka Halmeenkivi huomaa parvekkeeltaan oudosti käyttäytyvän miehen, jonka takissa näyttää olevan verta. Hän kuvaa miestä kännykkäkamerallaan. Juuri poliisiammattikorkeakouluun pyrkineellä nuorella miehellä on sellainen vaisto.

Outi Hongisto aloittaa kolmannen dekkarisarjansa kiitettävän suoraviivaisesti. Aiemmin häneltä on ilmestynyt loistava Veljet-trilogia ja rakennusalan epäkohtia ruotiva Hans ja Venla -ratkaisee, jossa myös oli kolme osaa. Se on asiasisällöltään erittäin kiinnostava sarja, mutta rikosromaaneina aika tasapaksu.

Hylätyissä lapsissa Pete saa apua kovapintaiselta lähihoitajasiskoltaan Katalta, jonka nykyinen kumppani on liivimies  Late.

Kun tieto uurnalehdosta löydetystä kuolleesta naisesta leviää, Tuukka haaveilee selvittävänsä rikoksen. Apua hän saa autistiveljeltään Miikalta, joka osaa kaivaa tietoverkosta kaiken löydettävissä olevan ja myös sen, mitä tavallisen ihmisen ei sieltä pitäisi löytää.

Tuukan, Miikan ja Peten tarinan rinnalle Hylätyissä lapsissa kuvaan astuu traumaattisen menneisyyden omaava kiinteistövälittäjä Laura, jonka mökkireissu saa karmean päätöksen. Vai saako? Kokeeko hän asioita vain mielikuvituksessaan entisten asioiden takia?

Hongisto pitää mielenkiintoa yllä annostelemalla kumpaakin tarinalinjaa sopivan mittaisin luvuin, joissa tapahtumat etenevät koko ajan, mutta arvoituksellisuus säilyy: miten nämä henkilöt liittyvät yhteen? Ja keitä ovat hylätyt lapset? Eivät ainakaan Tuukka ja Miikka, koska heidän vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.

Kuvio selkiintyy takaumien kautta ja osoittautuukin todella yllätykselliseksi. Niin yllätykselliseksi, että tätä enempää juonta ei enää voi kuvata. Hongisto yhdistää seitsemännen dekkarinsa tarinalinjat ammattinaisen varmuudella.

Rikos, rikokset, ratkaistaan nokkeluudella ja Miikan velhomaisella tietoteknisellä osaamisella. Normaalisti en pidä rikosromaaneista, joissa amatööri ratkaisee murhan, mutta Tuukan ja Miikan kombinaatio ylittää kyllä riman kirkkaasti.

Ikävä vaan, että Hylätyt lapset on vähän vaisu tapaus. Monia jännitysromaaneja kuvaillaan sanalla korkeaoktaaninen. Hylätyt lapset on enempi matalaoktaaninen. Se kulkee kahdeksaakymppiä moottoritiellä ilman nousuja ja laskuja, ja myös ilman pulssia nostattavia huippukohtia. Sama tahti jatkuu loppuhuipennuksessakin.

Terävyys puuttuu, vaikka teoksen käännekohta onnistuukin yllättämään. Henkilöt ovat särmättömiä, etenkin partiopoikamaisen rehti Tuukka. Eikä Miikankaan autismi käytännössä juuri käy tekstistä ilmi, ellei Hongisto kertoisi siitä. Hyvät ovat erityisen hyviä ja kaidalta tieltä eksynyt niin äkkivalmis muutokseen, että pienin muutoksin Hylätyt lapset voisi olla opettavainen kristillinen kirja.

Rauhallisista arvoitusdekkareista pitäville Hylätyt lapset on varmasti oivaa luettavaa, mutta särmää arvostavat jäävät vaille tarttumapintaa.