Camilla Grebe on niin hyvä, että häneltä lukee sujuvasti huonommankin kirjan

 Camilla Grebe: Pimeyden polut (Flickorna och mörkret). Suomentanut Markus Myllyoja. 412 sivua, Gummerus 2025.

Kaksi kertaa parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon voittanut ruotsalainen Camilla Grebe kirjoittaa sekä omia teoksiaan että yhteisteoksia muiden kirjoittajien kanssa. Yhteistyökumppanina on ollut hänen sisarensa Åsa Träff ja viimeksi poikansa Carl-David Pärson.

Kuten palkinnoistakin voi päätellä, omillaan Grebe on kiistaton psykologisen jännityksen mestari. Teoksissa on käsitelty naisiin kohdistuvaa vihaa, tasa-arvopolitiikan kokemaa takaiskua ja niin sanottuja kunniamurhia. Kerta toisensa jälkeen Grebe on yhdistänyt ajankohtaiset teemat värisyttäviin jännitysjuoniin.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Pimeyden polut oli siis odotettu uutuus, mutta nyt Grebe on kaukana parhaastaan. Puuttuu niin psykologinen taso kuin jännityskin.

Pimeyden polut sijoittuu Keski-Ruotsiin kuvitteelliseen Storforsan kuntaan. Siellä sijaitsevaa metsäaluetta kutsutaan nimellä Pimeys, ja marraskuussahan pimeys on todella pimeää. Teinityttö Ella katosi noin vuosi sitten. Pimeydestä löytyy nuoren tytön ruumis, mutta se ei ole Ellan. Poliisi ei ole pystynyt selvittämään katoamista.

Ellan 15-vuotias siskopuoli Myra saa idean. Ehkä jotain selviäisi, jos hän tekisi kaiken juuri niin kuin Ellakin ennen katoamistaan. Myra liftaa Tukholmaan ja palaa sitten junalla kotiin. Ellakin nähtiin viimeksi nousemassa paluujunaan.

Pimeydestä löytyneen ruumiin tapausta selvittää rikospoliisi Pirjo Lundquist yhdessä paikallispoliisissa työskentelevän Kentin kanssa. Vahvistukseksi lähetetään vielä Tukholmasta Manfred, joka on Pirjon ex siltä ajalta, kun hänkin työskenteli Tukholman poliisissa.

Grebe ei ole oikein osannut päättää, mistä hän oikeastaan kirjoittaa. Pimeyden polut on välillä teini-ikäisten tyttöjen kipuilusta ja kasvamisesta kertova nuortenromaani, välillä romanttinen kertomus Pirjon ihastumisesta Kentiin.

Liftimatkalla Tukholmaan Myra kohtaa kliseisen ällöttäviä ukkoja, jotka pyrkivät hänen pöksyihinsä. Pirjon ja Kentin keskinäinen vetovoima on niin vahva, ettei Manfred voi olla huomaamatta sitä. Aloitetta kumpikaan yksinhuoltaja ei kuitenkaan saa tehdyksi.

Jännitys loistaa poissaolollaan väistämättömään loppuhuipennukseen asti. Se tapahtuu tietenkin Pimeydessä. Murhaaja on kieltämättä yllätys, mutta Grebe ei pysty luomaan mitään oikeaa motiivia hänen teoilleen. Päässä oli vain pimahtanut.

Huonommalta kirjoittajalta Pimeyden polkujen lukeminen olisi jäänyt kesken. Camilla Grebe on niin taitava, että se ei tullut mieleenkään. Osin siksi, että häneltä odottaa loppuun asti nousua omalle parhaalle tasolleen. Osin taas siksi, että huonompikin Grebe on riittävän hyvä, että sen haluaa kaikesta huolimatta lukea kokonaan.

Petja Lähde parantaa kirja kirjalta

 

Petja Lähde: Kolme kärkeä. 300 sivua, Gummerus 2025.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Petja Lähde ylsi vuosi sitten Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon ehdokkaaksi toisella teoksellaan Kaksi astetta. Siinä ilmastokriisiä vähättelevät isokenkäiset saivat maistaa sitä, mitä olivat vähätelleet.

Sarjan aloittanut Yksi neljästä esitteli viittäkymppiä lähentelevän Terhi Nuoran, joka kantoi menneisyyden painolastia. Hänen kotiinsa tietokoneiden pariin sulkeutunut poikansa Taneli oli saanut alkunsa Terhin raiskauksesta. Terhi väitti pojan syntyneen keinohedelmöityksen kautta.

Sarjan kolmas osa Kolme kärkeä tuntuu muuten itsenäisiä dekkareita yhdistävän tarinalinjan päätepisteeltä. Terhin parikymmentä vuotta sitten raiskannut rikoskomisario Tapio Keinänen on joutunut eromaan ministerin paikalta, koska nimetön tietovuotaja on paljastanut hänen ottaneen lahjuksia ja olleen läheisessä suhteessa rikollisjärjestöön. Vuotaja on Terhi Nuora.

Taneli puolestaan on selvittänyt isänsä henkilöllisyyden ja hänkin hakee kostoa.

Kolme kirjaa läpäisevä juoni on komeaa perhedraamaa, joka saa Kolmessa kärjessä arvoisensa lopun. Itsensä kuntoon laittaneen Tanelin tapa kostaa on mojova ja juuri oikein Tapio Keinäsen kaltaiselle itsekeskeiselle paskiaiselle.

Miehistä ja heidän pojistaan kertoo myös Kolmen kärjen varsinainen oma tarina. Marjaniemen rantaan ajautuu nuoren miehen ruumis. Tutkimuksissa paljastuu, että häntä on pidetty nälässä ja raiskattu peräsuoleen. Kuollut Tatu Kanerva on kotoisin Jyväskylästä, mutta muuttanut Helsinkiin, koska ei tullut toimeen isänsä kanssa. Hän on ollut sosiaalisesti sulkeutunut kotiinsa pelejä pelaamaan jumittunut ylipainoinen nuori mies, joka katosi pari kuukautta aikaisemmin.

Samanlaisia katoamisia paljastuu lisää. Jokaisen taustalta paljastuu ankara perinteisiä arvoja kannattava isä, joka on pettynyt, kun poika ei vastaa hänen odotuksiaan.

Terhin tiimi saa vahvistuksekseen seksuaalirikostutkija Jouni Tawastin, joka oli ottamassa kiinni nuoria miehiä raiskanneen Janne Mäen. Mäki on ollut kymmenen vuotta vankilassa, mutta voisiko hänellä olla jäljittelijä? Ja miksi Janne Tawast itse käyttäytyy niin omituisesti?

Kolmen kärjen pääjuoni ja kolmen teoksen läpäisevä pitkä juoni vuorottelevat mallikkaasti koko ajan parantaneen Petja Lähteen otteissa. Tunnelma tiivistyy, eikä herkeä hetkeksikään, kun tapahtumat etenevät kahdella raiteella.

Lopussa räjähtää kunnolla, molemmissa tarinalinjoissa. Kadonneiden nuorten miesten arvoitukseen Petja Lähde on keksinyt todella omaperäisen idean. Terhin, Tanelin ja Tapion viimein kohdatessa asetelma huipentuu kolkon komeasti.

Terhi Nuora erottuu edukseen dekkarien päähenkilönä. Viittäkymppiä lähenevä empaattinen nainen janoaa kosketusta, mutta ei oikein osaa ottaa läheisyyttä vastaan, kun sitä on tarjolla. Työssään hän on pätevä, looginen ja varma. Ammatillinen suhde työpari Jari Hirvoseen on mutkaton ja hyvä.

On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Terhi Nuoran tarina vai keksiikö Lähde seuraavaksi jotain uutta.

Aamos Hongan vuoden toinen turvallisuuspoliittinen trilleri hyytää toden ja painajaismaisen mahdollisen rajapinnalla

 

Aamos Honka: Viides artikla. 510 sivua, Gummerus 2025.

Vuoden paras poliittinen trilleri taisi ilmestyi heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Aamos Hongan Punaista verkkoa ei ole ohittanut kukaan, kun kirjasyksyn kuumin sesonki alkaa olla ohi. Mutta ehkä sen tekee Honka itse vuoden toisella trillerillään Viides artikla, joka ilmestyi lokakuun puolivälin jälkeen.

Aamos Honka on nimimerkki, koska kirjoittaja toimii itse tiedustelualalla. Leipätyö näkyy kirjoissa. Ne vakuuttavat asiantuntemuksellaan. Punaisessa verkossa hän kirjoitti väristyksiä aiheuttavalla tavalla Kiinan luomasta uhkasta läntisille demokratioille. Viidennen artiklan aihe on perinteisemmin Venäjä, mutta siinäkin Honka nousee täysin omalle tasolleen.

Ei ole juonipaljastus, että Honka kuvailee, millä lailla Venäjä voisi haastaa ja testata Nato-maita siitä, ovatko ne oikeasti valmiita tukemaan toisiaan, jos yhtä vastaan hyökätään. Siis aktivoimaan sen teoksen nimen mukaisen viidennen artiklan.

Hongan kuvittelemassa operaatiossa venäläiset erikoisjoukot nousevat maihin Skotlannissa ja murhaavat Royal Apex Banking Groupin hallituksen puheenjohtajan. Pian koko Britannian finanssijärjestelmä uhkaa halvaantua. Valko-Venäjällä on raskasta sotilaallista toimintaa samaan aikaan, kun pakolaisia kuljetetaan busseilla kohti Liettuan rajaa. Venäjän laivaston sotaharjoituksessa Itämerellä pääsee karkuun miinoja, jotka rajoittavat liikkumista alueella. Yhdysvalloissa tilanne kärjistyy niin, että maa on sisällissodan partaalla.

Hongan skenaario toimii niin hyytävästi, koska lukijan mielessä hänen kuvittelemansa ja kuvaamansa tapahtumat sekoittuvat päivän oikeisiin uutisiin. Aivan kuin Punainen verkko, myös Viides artikla voisi olla totta. Osa siitä onkin, tilanne, jota kohti Yhdysvallat voi olla ajautumassa, ja pakolaisten käyttö hybridiaseena, mistä Suomessakin on kokemusta. Samoin Venäjän uhkailu ydinaseilla Ukrainan sodan aikana. Lopulta tapahtumat huipentuvat Savukoskella tavalla, joka on koettu lähimenneisyydessä.

Teoksen toimijat eivät luonnollisestikaan tiedä edellä mainittua kokonaisuutta. He joutuvat ottamaan huomioon, että venäläinen harhauttaa aina, myös silloin kun ei tee harhautusta, mikä on kuulemma suomalaisten sotilaiden lentävä lause. Mutta muutakaan ei voi kuin varautua pahimpaan.

Hongan ensimmäisestä kirjasta tutuista henkilöistä Janne Peura on nyt puolustusasiamies Washingtonissa. Supon etsivä Tiina Mäkelä lähetetään ensin Valko-Venäjälle selvittämään, mitä maassa on meneillään. Sen jälkeen vuorossa on Lappi, jossa venäläiset kuljettavat salaperäistä lastia kohti erämaata.

Toimisiko Naton viides artikla tositilanteessa? Hongan näkemys on pessimistinen, mutta hänen taustansa takia ehkä realistinen. Venäjällä on keinot saattaa länsi sellaiseen sekasortoon, että jokainen joutuu huolehtimaan itsestään. Loppusanoissaan hän tosin kertoo uskovansa, että Naton yhtenäisyys pitää, mutta niitä edeltävien 500 sivun aikana Honka kertoo monta syytä sille, miksi se ei pidä.

Trilleritaivaalle syttyi uusi tähti, kirjoitin vuoden ensimmäisenä päivänä. Nyt näyttää siltä, että siellä loistaa pysyvä tähti. Tuhat sivua armottoman todenmakuista jännitystä saman vuoden sisällä todistaa, ettei esikoisteoksen onnistuminen ollut sattumaa. Aamos Hongalla on edellytykset olla alansa ykkönen pitkään tästä eteenpäin.

Tapani Bagge lähettää yksityisetsivä Mujusen pitkälle tauolle, mutta eläkekin voisi olla paikallaan

 

Tapani Bagge: Lyijynharmaa taivas. 241 sivua, CrimeTime 2025.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen saapuu uuden vaimonsa Orvokin kanssa Rovaniemelle vuoden 1956 toisena päivänä. Alkamassa on yhdistetty työ- ja häämatka. Heti ensimmäisessä luvussa haulikkomies on heitä vastassa hotelli Pohjanhovin parkkipaikalla. Suunnitelmat menevät uusiksi.

Tapani Baggen värisarjan kymmenes osa Lyijynharmaa taivas alkaa baggemaisen vauhdikkaasti. 160 kirjaa julkaissut dekkariveteraani osaa tämän.

Mujunen on kymmenessä osassa kulkenut 1930-luvun lopun Etsivän keskuspoliisin / Valpon leivistä yksityisetsiväksi, jonka jutut sivuavat kulloisenkin ajankohdan todellisia tapahtumia. Uusimmassa osassa lähestetytään vuoden 1956 presidentinvaaleja, joihin Urho Kekkosen vastustajat ovat varautuneet jopa tappolistoilla, koska isänmaa on vaarassa.

Sisäministeri Kekkosen hengen Mujunen pelasti jo sarjan avanneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 1938.

Baggen värisarja on ollut yllättävän epätasainen. Osa kirjoista on huippuluokan rikosviihdettä, mutta sitten on tullut jähmeä tai sekava osa.

Kekkosen ja vuoden 1956 vaalien ympärille on mahdollista punoa mehevä salaliittojuoni kansainvälisine agentteineen. Sen osoitti muutaman vuoden takainen tv-sarja Nyrkki. 

Bagge ei saa aiheesta läheskään samaa irti Lyijynharmaassa taivaassa. Se on sekava teos, jossa salaliitto on sivuosassa ja osoittautuu lopulta hörhöilyksi. "Koko jutusta tuntui puuttuvan punainen lanka", hän pistää Mujusen miettimään, ja se pätee itse teokseenkin.

Hyvät ainekset kommunismia ja Kekkosta vastustavasta "teollisuuspamppujen ja pankinjohtajien Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki- lafkasta" ja SDP:n entisen puoluesihteerin Veikko Puskalan putiikista ovat vajaakäytöllä. Sivumäärältään vähäinen teos haarautuu moniaalle, mutta ei mihinkään kunnolla. On Vanhan kirkon puistoon sijoittuvaa huumekauppaa ja 1920-luvun Läskikapinaa, jossa Neuvosto-Venäjältä tulleet punaupseerit yrittivät käynnistää vallankumouksen Lapissa.

Ei auta edes se, että Lyijynharmaassa taivaassa käydään Suomen dekkarihistorian todennäköisesti ensimmäinen takaa-ajo potkukelkoilla.

Bagge kertoi maanantaina kirjansa ilmestymispäivänä, että Mujunen menee nyt useamman vuoden tauolle. Seuraavaksi hän kirjoittaa rikosromaanitrilogian. Mujunen palaa kuvioihin vuonna 2029, jolloin siirrytään taas ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1958.

Jos Bagge haluaa välttämättä palata trilogiansa jälkeen vanhoihin aiheisiinsa, niin minulla olisi pitkäaikaisena lukijana parempi ehdotus. Enemmän kiinnostaisi, mitä Hämeen hurjille nykyään kuuluu. Poliisi-Leilan ja pikkukonna Allun seikkailut eivät ole koskaan pettäneet. Vieläkö he ovat yhdessä? 

Merirosvot riehuvat Itämerellä ja haaveet kaatuvat hirmuvireessä olevan Tuomas Liusin seikkailujännärissä Rikottu rintama

 Tuomas Lius: Rikottu rintama. 637 sivua, CrimeTime 2025.

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Liusin edelliset jännärit olivat alle 600-sivuisia. Nyt sivuja on 637. Yksikään niistä ei ole liikaa. Kirjan maailmasta ei tahtoisi erota. Niin huiman jutun kimpussa etsiväkaksikko Julia Noussair ja Marko Pippurinen on.

Liusin kirjoista paistaa läpi, että hän rakastaa seikkailujuttuja ja etenkin 1980-luvun populaarikulttuuria. Molempia on Rikotussa rintamassakin.

Ukrainassa sotineet suomalaistaistelijat eivät oikein saa siviilielämästä kiinni. Tarinan pääpahis on muodostanut heistä nykyajan merirosvoja. He kaappaavat jo kerran ryöstettyjä arvolasteja Itämerellä, ikoneja, joiden perään kukaan ei huutele. Veljeskuntaa kutsutaan Vitaaliveljiksi kuten Itämerellä 1300- ja 1400-luvun vaihteessa toimineita oikeita kaappareitakin.

Nyt tähtäimessä on vielä jotain suurempaa. Oikea natsiaarre, jonka saamiseksi on tehtävä arvokuljetusryöstö jossain Hangon tienoilla.

Julia Noussair ja Marko Pippurinen ovat jo valmiiksi paikalla merirosvouksen takia. Epäsovinnaisilla otteillaan he pääsevät tekeillä olevan ryöstön jäljille, mutta poliisi on saamaton.

Pettureita on joka puolella.

Tuomas Lius kirjoittaa henkeä salpaavan upeita toimintakohtauksia. Arvokuljetusryöstön toteutus on vain yksi niistä. Välillä tapellaan henkensä edestä kämäisessä leikkipuistossa, lopussa Hangon sataman konttinosturin laella ja merellä kiitävässä purjeveneessä.

Loppuhuipennuksen aluksi kolme miestä tähtää toisiaan pistooleilla. Ollaan kuin hongkongilaisen toimintaelokuvan mestariohjaajan John Woon 1980-luvun elokuvissa. Pistooli kummassakin kädessä sylkee luoteja, yksi hyppää sivuun ja ampuu liukuessaan, kyyhkyset nousevat ilmaan.

Liusin kieli on hioutunut kirja kirjalta. Rikotussa rintamassa se rullaa tarinaa koko ajan eteenpäin vievänä ja dynaamisena. Välistä löytyy tosi hienoja ilmauksia, kuten tämä edesmenneistä sukupolvista: "Seinillä oli valokuvia menneen loiston päivistä, iltapuvuissa hymyilevistä ihmisistä, jotka olivat aikoja sitten liunneet tuuleen jättäen jälkeensä vain kehyksiin suljetun varjon siitä, mitä oli kerran ollut."

Huumoria Lius ei ole kokonaan unohtanut. Kun sitä on, se on oikein makoisaa pieruhuumoria. Kyllä nauratti, oikeasti. Mutta sitä ei ole enää liikaa. Siinä on se ero, miksi Etsivätoimisto Haka on nyt Suomen rikosviihteen timanttiluokkaa.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Rikottu rintama on niin kova ja niin monesta erilaisesta elementistä koostuva nautinnollinen paketti, että johan on kumma, jos Tuomas Lius ei ala herättää laajempaa huomiota ja palkintoraatien suosiota. Meneillään on loistava kotimainen dekkarivuosi. Rikottu rintama sijoittuu ainakin sen kärkipäähän, ehkä jopa terävimpään kärkeen.

Jaakko Laakso vaikenee muistelmissaan taistolaisuudesta, koska "se ei kiinnosta enää"

Jaakko Laakso: Punainen takapiru. 416 sivua, Docendo 2025.

 Entinen taistolaisvaikuttaja ja vasemmistoliiton pitkäaikainen kansanedustaja Jaakko Laakso tietää, että moni pettyy hänen muistelmateokseensa Punainen takapiru. Kirja liittyy siihen pitkään jatkumoon, jossa entiset taistolaiset vaikenevat kokemuksistaan vähemmistökommunistien toiminnassa.

Tätä ennen tänä vuonna vaikenemisen kulttuuria ovat harjoittaneet levytuottaja Atte Blom Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa alkusyksyllä ja monet taistolaislauluklassikot runoillut Aulikki Oksanen talvella ilmestyneessä elämäkerrassaan Hyppy syreenien tuleen, jonka kirjoitti Helena Ruuska.

Jaakko Laakso perustelee teoksen jälkisanoissa omaa vaikenemistaan sillä, että arkistomateriaalia kyllä riittäisi, mutta ne kokemukset ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä harvoja”.

Joten hän kirjoittaa vuosien 1981–1982 presidenttipelistä ja Ahti Karjalaisesta, SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen pyrinnöistä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa ja puolustusvaliokunnan kohulausunnosta vuonna 1994.

Nekö sitten jaksavat kiinnostaa tätä nykyä?

Toki paljosta muustakin hän kirjoittaa. Laakso tuntuu olleen aina siellä missä tapahtuu – sekä kotimaassa että ulkomailla. Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen vasemmistoryhmän kymmenvuotinen puheenjohtajuus vei hänet moneen kuumaan paikkaan ja tutustutti maanosan poliitikkoihin laidasta laitaan.

Siitä pääsin kerran itsekin nauttimaan. Olin osa suomalaista toimittajaryhmää, joka oli Strasbourgissa seuraamassa Euroopan neuvoston tavallista tärkeämpää istuntoa. Asialistalla oli äänestys Venäjän hyväksymisestä neuvoston jäseneksi. Olimme europarlamentin jättirakennuksessa hoomoilasina, koska emme tienneet yhtään, kuka on kuka.

Jaakko Laakso pelasti tilanteen. Hän toi haastateltaviksemme eri poliittisten ryhmien keskeisiä vaikuttajia ja tuntui olevan jokaisen kanssa kuin kala vedessä.

Vuoden 1968 ylioppilaat avainroolissa

Muistelmiensa mukaan Laakso oli ensimmäinen suomalainen, joka sai tietää, että Turkki aikoo vastustaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Ja hän oli myös ainoa Tamminiemen sisäpiirin ulkopuolinen, joka tiesi, ettei presidentti Urho Kekkonen pysty jatkamaan presidenttinä vuonna 1981. Tämän tiedon hän sai neuvostosuhteidensa kautta.

Lisäksi oikeastaan Laakso oli Tarja Halosen presidenttiehdokkuuden varhaisin takapiru.

Silti on lähes rikollista, joka tapauksessa täysin käsittämätöntä, että Jaakko Laakso jättää taistolaisuuden muistelmiensa ulkopuolelle. Hän oli liikkeen keskeisiä ja loistavana puhujana sekä Tiedonantajan toimittajana vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Hän jos kuka tietää, mitä tapahtui ja miksi.

Kun Laakso itse vaikenee, täytyy lainata hieman poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan vuonna 1990 julkaisemaa erinomaista artikkelia Kevään 1968 isänmaan toivot nuortaistolaisuudesta.

Rentolan mukaan taistolaisuuden synnyssä keskeisiä olivat vuoden 1968 ylioppilaat. Laakso oli yksi heistä.

”Nimenomaan vuoden 1968 tulokkaat olivat se kriittinen massa, joka tarvittiin 60-luvun ihanteista luopumiseen ja uuden aatteen läpimurtoon”, Rentola kirjoitti.

Taistolaisen nuorisoliikkeen ja sen Toveri-nimisen lehden perusti ”ratavarren ryhmä”, johon kuuluivat Aku Alanen (Järvenpään yhteiskoulu), Jaakko Laakso (Keravan yhteiskoulu) ja Alpo Halonen (Lahden lyseo).

Kyllä tämä ja sen jälkeiset vaiheet vähän kiinnostaisivat tänäänkin. Etenkin verrattuna siihen, että Laakso käsittelee muistelmissaan menneiden vuosikymmenten tapahtumia paitsi Euroopan neuvoston kokemustensa, myös puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajuutensa kautta. Mutta myöhemmästäkin vasemmistopolitiikasta hän vaikenee.

Muistelmissa kerrotut nimet ja tapahtumat ovat tuttuja enää politiikan veteraaniharrastajille.

Olisi ollut kiinnostavaa tietää myös, miksi politiikalle kaikkensa yli 40 vuotta antanut Laakso katosi kokonaan kuvasta jäätyään pois eduskunnasta vuoden 2011 vaalien jälkeen. Hän on vasta hiljattain aktivoitunut uudelleen, nyt kirjoittamaan putinistien perustaman Naapuriseuran lehteen. Mutta kirjassa Laakso ei käsittele myöskään Venäjän Ukrainassa käymää sotaa, ei puoleen eikä toiseen.

Suomi hivutettiin Natoon

Punaisen takapirun jonkinlaisen punaisen langan muodostaa Suomen pitkä hivuttaminen Natoon, niin kuin Laakso asian koki, kokee ja tulkitsee tapahtumia. Tässä muistelmien pääkonna on entinen pääministeri Paavo Lipponen, joka kiisti asian keväällä ilmestyneissä muistelmissaan Valtionhoitaja.

Laakson mukaan hivuttaminen alkoi vuonna 1997, kun Yhdysvallat tarjosi Suomelle Nato-jäsenyyttä Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella. Suomi oli silloin alkanut valmistella isäntämaasopimusta Naton kanssa. Jäsenyyden kannalla olivat myös presidentti Martti Ahtisaari ja Puolustusvoimien uusi komentaja Juhani Kaskeala.

Edelletykset Natoon liittymiselle eivät kuitenkaan toteutuneet. Kansa vastusti, ja niin vastusti myös presidentiksi vuonna 2000 valittu Tarja Halonen.

Isäntämaasopimus vietiin läpi vasta vuonna 2014 presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Alexander Stubbin johdolla.

Laakson mukaan Nato-jäsenyyden toteutumista kaavailtiin joissain piireissä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen. Tämän hänelle vahvisti Tarja Halonen vuoden 2003 kesällä. ”Joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenyydestä”, Halonen oli kertonut Laaksolle Kultarannassa.

Lipponen Washingtonissa, vain Laakso tajusi

Lipponen oli pohjustanut asiaa Yhdysvaltain vierailulla marraskuussa 2002. Yhdysvallat valmistautui silloin täyttä päätä hyökkäämään seuraavan vuoden alussa Irakiin.

Vuoden 2003 vaalit ratkesivat kuitenkin siihen, mitä Lipponen oli mennyt lupaamaan presidentti George W. Bushille. Keskusta nousi täpärästi suurimmaksi puolueeksi, kun puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki nosti vaalikeskusteluissa esiin Lipposen lupaukset Suomen liittymisestä Yhdysvaltain johtamaan liittoumaan ja ristiriidan siitä, mitä oli puhuttu ja mitä siitä kerrottiin julkisuuteen.

Mutta todellinen keskustan vaalivoiton takapiru oli luonnollisesti Jaakko Laakso. Hän oli ainoa poliitikko, joka tiesi, että Washingtonissa oli puhuttu muuta kuin mitä julkisuuteen kerrottiin, ja tajusi asian poliittisen merkityksen. Nostaessaan Washingtonin keskustelut julkisuuteen Laakso tarjoili keskustalle vaalivoiton ja Jäätteenmäelle pääministeriyden avaimet käteen.

Sitä seurasi Laakson mukaan Lipposen kosto: hänet pudotettiin pois Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta ex-pääministerin määräyksestä.

Mitä Nato-jäsenyyteen tulee, se toteutui vasta vuonna 2022. Laakson tulkinnan mukaan ”tekosyynä käytettiin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan”.

Henkilö katoaa muistelmissa

Laakso kuvaa muistelmissaan ylätason tapahtumia ja henkilöitä menneiltä vuosikymmeniltä. Vähäistä inhimillistä puolta edustavat kokemukset Moskovan puoluekoulussa 1970-luvun lopulla ja puhujamestaruus Äidinkielenopettajien liiton tilaisuudessa Lappeenrannassa kesällä 1984.

Pian sen jälkeen Yleisradio järjesti puhekilpailun Laakson ja konkaripoliitikko Johannes Virolaisen välille, koska ennakkosuosikki Virolainen oli estynyt osallistumaan Lappeenrannan kilpailuun.

Laakso voitti senkin.

Kokoomuksen Ilkka Kanervan kanssa Laakso teki yhteistyötä 55 vuotta. Siitäkin hän kertoo vain poliittisen pelin kautta. Tämä harvinainen äärivasemmistolaisen ja kokoomuslaisen yhteistyö ja ystävyys olisi ansainnut tulla valotetuksi muutenkin.

Mutta se on kuvaavaa koko Punaiselle takapirulle: muistelmateos kuvaa politiikkaa, juonitteluja ja henkilöitä, mutta läsnäolon tuntu ja lämmin kosketus puuttuvat.

Ex-poliitikko ja muistelmakirjailija Jaakko Laakso ulkoistaa itsensä kaikkialla häärääväksi poliittinen toimija Jaakko Laaksoksi, joka on tavannut tärkeitä henkilöitä ja ollut aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun on elänyt kymmeniä vuosia politiikkaa, on pakosta kokenut iloa, surua, vihaa, pettymyksiä, onnistumisen euforiaa ja tappion karvasta kalkkia.

Tämän inhimillisen puolen Laakso on taistolaisuuden lisäksi halunnut aktiivisesti unohtaa. Lopputulos on hyvältä kirjoittajalta puiseva.

Viisi syytä sille, miksi oikeistovalta jyllää nyt kerrotaan vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

 Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. 395 sivua, Otava 2025.

Suomessa on oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun. Kokoomuksen johdolla se toteuttaa kaiken, mitä elinkeinoelämä on osannut pyytää, ja perussuomalaiset taas saavat ne maahanmuuttopolitiikan kiristykset ja maahanmuuttajien elämän hankaloittamiset, jotka olivat puolueen tavoite.

Miten tämä on mahdollista?

Helsingin Sanomien entinen pitkäaikainen politiikan toimittaja Teemu Luukka esittää perustellun ja kiihkottoman näkemyksensä vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. Se sisältää jonkin verran uutta tietoa viime vuosien poliittisista tapahtumista sekä hallituspuolueiden puheenjohtajien pienoishenkilökuvat. Parhaimmillaan kirja on sen viimeisessä osassa, joka kertoo oikeistovallan synnyn syyt kirjoittajan näkemyksen mukaan.

Luukan mukaan syitä on viisi: perussuomalaisten nousun myötä tapahtunut protestiäänien kanavoituminen vasemmiston sijaan oikealle ja puolueen oma oikeistolaistuminen Timo Soinin jälkeen, oikeiston oma oikeistolaistuminen, talouspuheen hallitseva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa, SDP:n toissa vaalikaudella tapahtunut käänne vasemmalle ja ay-liikkeen voimien hiipuminen.

1. Perussuomalaisten nousu

Luukan mukaan perussuomalaiset on muuttanut Suomen politiikkaa enemmän kuin kukaan muu 2000-luvulla. Puolueen nousu on keskeinen syy sille, että Petteri Orpo pystyi muodostamaan kokoomuslaista politiikkaa toteuttavan hallituksen.

Aiemmin maailmaan pettyneiden ääniä olisi kanavoitunut vasemmistolle, nyt ne ovat menneet oikeistolaiselle perussuomalaisille. Perussuomalaisten nousu on heikentänyt muita puolueita, mutta ei kokoomusta. 

Kokoomus on pitänyt kannattajansa myös siksi, että se kiristi maahanmuuttopolitiikkaansa jo viime vaalikaudella perussuomalaisten paineessa.

Siemen oikeistovallalle kylvettiin Luukan mukaan Jyväskylässä kesäkuussa 2017, jolloin perussuomalaisten koko puoluejohto siirtyi Jussi Halla-ahon ja halla-aholaisten käsiin. Puolue oli Soinin aikana jonkinlainen kristillis-sosiaalinen liike, "työväenpuolue ilman sosialismia". Uuden ja nykyisen puoluejohdon aikana siitä tuli talousoikeistolainen.

Petteri Orpo oli heittämässä perussuomalaisia ulos Juha Sipilän hallituksesta heti Halla-ahon valinnan jälkeen perustellen tätä arvopohjalla. Luukan kirjassa Orpo sanoo, että nyt hallitusyhteistyö oli mahdollista, koska puolue on muuttunut.

Ainoa todellinen muutos on, että perussuomalaiset ei tavoittele eroa EU:sta ainakaan nyt. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys on ehkä tiivistynyt lisää puolueen ydinsanomaksi, se vähättelee kaikista muista puolueista poiketen rasismia, ei pidä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä tavoiteltavana, eivätkä sen jäsenet eivät luota mediaan tai tutkittuun tietoon.

Vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksen perusteella perussuomalaiset on puolueena yhtä oikeistolainen kuin kokoomus, mutta sen äänestäjät ovat vähemmän oikeistolaisia kuin kokoomuksen.

Luukan kirjassa puheenjohtaja Riikka Purra sanoo perussuomalaisten olevan selkeästi oikeistolainen puolue siinä, miten se korostaa yksilön vastuuta yhteiskunnassa.

Kesän 2017 väärä arvopohja ei estänyt Orpoa lähestymästä Halla-ahoa jo keväällä 2019 yhteisen hallituksen muodostamisen merkeissä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kävi kirjan mukaan alustavia keskusteluja Orpon kanssa, mutta samaan aikaan Orpo tunnusteli hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa siltä varalta, että Rinteen yritys epäonnistuu.

"Hiukan maireissa yhteydenotoissa vakuuteltiin, että ne arvopohja-asiat, joista puhuttiin 2017, olivat silloin ja nyt on nyt", Halla-aho kertoi omassa elämäkerrassaan.

2. Oikeistolaiset ovat entistä enemmän oikealla

Toinen syy oikeistovaltaan on oikeistolaisten oma muutos. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn arvo- ja asennetutkimuksissa näkyy, että suomalaiset ovat siirtyneet kymmenessä vuodessa poliittisesta keskustasta oikealle, mutta vasemmistoon itsensä sijoittavien osuus on pysynyt ennallaan.

Muutos on tapahtunut myös oikeiston sisällä. Maltilliseksi itseään kutsuvien määrä väheni, vahvojen oikeistolaisten määrä kasvoi. Tänä vuonna tehdyssä kyselyssä 23 prosenttia suomalaisista sijoitti itsensä oikeistolaidan äärimmäiseen kolmannekseen, vuonna 2013 heitä oli vain 13 prosenttia.

Vasemmistossa vastaavaa siirtymää äärilaidalle ei ole tapahtunut.

3. Talouspuheen ylivalta

Vuonna 2018 suomalaisten suurin huoli oli ilmastonmuutos. 2023 se oli siirtynyt talouteen, nuorten väkivaltaan ja hybridivaikuttamiseen. Talous- ja turvallisuuspuhe suosivat oikeistoa. Venäjän hyökkäyssota lisäsi sitä entisestään.

EVAn tutkimuksen mukaan kansalaiset luottivat velan hoidossa eniten kokoomukseen ja rikollisuuden torjumisessa perussuomalaisiin.

Saman tutkimuksen mukaan kansalaiset pitivät vähiten tärkeinä vasemmistolle ja vihreille tärkeitä aiheita, kuten kehitysyhteistyö, vähemmistöjen asema, maahanmuuton edistäminen ja sosiaaliturvan korottaminen. Vuoden 2018 huoli ilmastomuutoksesta oli sekin hiipunut talouden ja turvallisuuden taakse.

Taloudessa erottuu Nokian romahdus. Vuonna 2000 Nokia vastasi yksin noin puolesta Suomen talouskasvusta ja 20 prosentista viennistä. Se ja vuoden 2008 finanssikriisi on johtanut jatkuvaan kurjuuteen ja leikkauskierteeseen, joka katkesi vain neljäksi vuodeksi viime vaalikaudella.

Kokoomuksen kannatus ei ole ainoana puolueena kärsinyt julkisten menojen leikkauksista, jotka alkoivat vuonna 1991.

4. Antti Rinteen nousu SDP:n johtoon

SDP:n puheenjohtajaksi valittiin ay-demari Antti Rinne toukokuussa 2014. Voitto oli täpärä. Jutta Urpilainen joutui väistymään vain 14 äänen tappiolla.

Rinteen valinta siirsi SDP:n vasemmalle ja katkaisi pitkään jatkuneen yhteistyön kokoomuksen kanssa, mikä pohjusti tietä oikeistohallitukselle.

Urpilaisen kohtaloksi muodostui, että hänet koettiin oikeistolaiseksi. Hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Suomeen iskivät finanssikriisi, eurokriisin jälkeinen matalasuhdanne sekä Nokian ja metsäteollisuuden tuottavuuden romahdus. Laadittiin pelastuspaketti ja tehtiin leikkauksia.

 Urpilainen sanoo kirjassa, että valtiontaloudesta huolehtiminen leimataan oikeistolaisuudeksi, vaikka se ei ole sitä.

Kokoomuksen ja SDP:n välit kiristyivät myös henkilösuhteiden takia. Se muutti kirjan mukaan Orpon suhtautumisen demareihin.

5. Ay-liike menetti mahtiasemansa

Viides ja viimeinen syy nykyiseen oikeistovaltaan on ay-liikkeen aseman heikentyminen elinkeinoelämän pitkän hivutuksen tuloksena.

Se alkoi marraskuussa 2015 Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n ilmoittaessa, ettei se tee enää keskitettyjä tupo-sopimuksia, jotka olivat olleet neuvottelujärjestelmän kivijalka 1960-luvun lopusta lähtien. EK:n tavoitteena oli viedä työehtosopimukset yritystasolle.

Sen jälkeen tehtiin kuitenkin vielä yksi tupo: Sipilän hallituksen kiky, jolla työnantajien maksutaakkaa sosiaaliturvamaksuissa kevennettiin ensimmäisen neljän vuoden aikana kuusi miljardia euroa.

Yksi kiky-neuvottelijoista oli Petteri Orpo. Luukan kirjan mukaan hän oppi silloin, että jos haluaa saada kokoomuksen tavoittelemia muutoksia läpi, sananvaltaa ay-liikkeelle annetaan vain se minimi, mihin kansainvälinen oikeus velvoittaa.

Sitä oppia Orpon hallitus on toteuttanut myllätessään työelämän suhteet työnantajille ja elinkeinoelämälle mieleisiksi. SAK järjesti viime vuonna suuria lakkoja lakimuutoksia vastaan, mutta työnantajapuoli oli päättänyt, että ne kestetään, maksoi mitä maksoi.

Nyt jäljellä on enää työmarkkinasuhteiden mullistuksen viimeinen silaus, kun hallitus helpottaa työntekijöiden irtisanomista.