Satu Rämö yltää uransa parhaaseen suoritukseen Hildur-sarjan kuudennessa osassa Dísa

 Satu Rämö: Dísa. 440 sivua, WSOY 2026.

Aina enemmän ei ole enemmän, mutta nyt on. Satu Rämön Hildur-sarja on ollut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lumoavaa luettavaa, mutta kuudes osa Dísa on vielä enemmän. Aiempia osia suurempi sivumäärä on mahdollistanut tavallista rikkaammat ja mutkikkaammat juonikuviot, niiden perinpohjaisen yhteiskunnallisen taustoittamisen sekä hyvät henkilökuvat.

Alussa Dísa tuntuu enemmän kauhuromaanilta kuin dekkarilta. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Isafjördurista sijaitsee pieni Flateyrin kylä, jonka kirjakaupan yhteydessä olevaan Airbnb-majoitukseen asettuu suomalainen liikemies Veli K. Lehto. Sitä pitävä Barbara Jónsdóttir, jota kaikki kutsuvat nimellä Satavuotias-Barbara, ei sittenkään haluaisi Lehdon nukkuvan varaamassaan huoneessa. On täysikuun aika, ja silloin talossa kummittelee.

Veli ei usko naisen höpinöitä. Kun Satavuotias-Barbara menee seuraavan kerran hänen huoneeseensa, siellä on verta kuin teurastamossa. Miestä itseään ei ole missään.

Islantilainen talvinen perinnejuhla keskeytyy, kun poliisipäälliköksi noussut Jakob huomaa notkuvilla tarjoiluvadeilla jotain outoa. Nyyttikesteille on tuotu vadillinen ihmisen suolistoa ja sisäelimiä.

Kadonneen Veli K. Lehdon tapausta selvitellessään poliisit Hildur, Jakob ja Einar tapaavat Flateyrissä kolme srilankalaista naista, jotka kutovat ahtaassa loukossa turistien himoitsemia aitoja islantilaisia villapaitoja. He kehuvat silti olojaan, onhan asunto ilmainen ja palkkaakin maksetaan. Jokin heissä jää silti vaivaamaan Hilduria.

Yhdeltä osin Dísa on taitava rikosromaani globalisaatiosta ja työperäisestä hyväksikäytöstä, mikä on meilläkin tuttua etenkin rakennusalalla.

Sitten on teoksen nimihenkilön Dísan juonihaara. Huumeiden salakuljetuksesta kiinni jäänyt yksikätinen nainen toimii nyt poliisin tiedonantajana. Poliisin tähtäimessä on Árni Emilssonin ja María Magnúsdóttirin johtama rikollisliiga, jota on sivuttu sarjan aiemmissa osissa ja joiden takia Hildurin sisar Björk istuu vankilassa, josta on pian vapautumassa.

Lisäksi Dísa käy vapaaehtoisena keskustelemassa turvakodin asukkaiden kanssa. Kun poliisi ja yhteiskunta eivät pysty suojelemaan puolisoidensa väkivallan kohteena olevia naisia, Dísa ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Kolmannella tasolla Rämö mutkistaa sarjan päähenkilöiden elämäntilannetta. Suomesta Islantiin tullut Jakob on nyt avoliitossa lentoemäntä Gudrúnin kanssa. He odottavat kaksosia, mutta sitten Jakob mokaa. Työtoveri Einar puolestaan tarjoaisi Hildurille turvallista parisuhdetta, mutta Hildur on siihen liian sitoutumiskammoinen.

Dísan eri osaset kulkevat hyvässä tasapainossa, ja nimenomaan kulkevat. Teoksen sivumäärä antaa tilaa edetä kiirehtimättä kaikilla osa-alueilla, mutta ei Rämö myöskään viivyttele turhaan. Näin hyvin rakennettua, hyvin mietittyä, täysipainoista ja pintaa syvemmälle menevää rikosromaania on miellyttävää lukea. Uusia islantilaisuuden erityispiirteitäkin on taas mukana.

Satu Rämö on ottanut kertojana harppauksen eteenpäin. Dísa nousee jo muutenkin hyvän sarjan parhaaksi osaksi. 

Arvoitus, jännitys ja tavallinen arki sulautuvat yhdeksi Nilla Kjellsdotterin taitavassa, ahdistavassakin, dekkarissa Unipoika

 Nilla Kjellsdotter: Unipoika (Drömmaren). Suomentanut Anna Heroja. 366 sivua, Gummerus 2026.

Psykologisen dekkarin huippuosaaja Nilla Kjellsdotter jatkaa vakuuttavaa työtä Murhia Pohjanmaalla -sarjassaan. Sen viides osa Unipoika tarjoaa kutkuttavia arvoituksia heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tintin Nyblom pakkaa treenikassiinsa seksikkäät alusvaatteet, mutta sanoo miehelleen lähtevänsä salille. Siitä edetään murhaan, jonka motiivia Kjellsdotter avaa vähitellen jo tutuksi tulleeseen tapaan Silloin-takaumissa. Lopulta tässä tunteisiin voimakkaasti käyvässä tarinassa on tärisyttävää jännitystä.

Murhattu on syyttäjä Björn Friberg, jonka piti seuraavana päivänä toimia Vaasan käräjäoikeudessa moottoripyöräjengin johtajaa Jyrki Salorantaa vastaan. Jälki on sellaista, että murhaaja on toiminut raivon vallassa. 

Epäilykset kohdistuvat tietysti The Silent Preachers -nimiseen jengiin. Dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että syyllinen ei löydy sieltä, mistä ensikatsomalla näyttää. Siksi tällaisen juonipaljastuksen voi tehdä, koska se on niin itsestään selvä.

Kjellsdotterin kirjoissa kuvataan Vaasan poliisin rikososastoa kollektiivina, mutta heistä etualalla on nyt vanhempainvapaalla oleva ja sillä pitkästyvä Mija Wadö. Hän tekee parin vuoden takaisesta itsemurhasta havainnon, että se ei ehkä mennytkään niin kuin luultiin. Pieni tyttövauva kainalossa ja koira hihnassa Mija alkaa tehdä omia tutkimuksia asian suhteen.

Kjellsdotter on aiemmissa kirjoissaan yhdistänyt suurenmoisesti arvoituksen, poliisiensa tavallisen arjen, koskettavat henkilökuvat ja jännityksen. Unipoika on sellainen, että kaikki tämä toimii taas saumattomasti. Hän rakentaa henkilökuvia, jotka saavat tuntemaan myötätuntoa ja nostattavat suuttumusta heikomman sortajaa kohtaan. Unipoika on psykologisesti loppuun asti mietitty traaginen tarina ihmisistä, joiden ainoa "vika" on herkkyys, ja mihin se voi johtaa.

Unipojan päätarina on Björn Fribergin murha, jonka tutkinnassa on mukana Mijan puoliso Ronnie. Hänenkin kohdalleen Kjellsdotter virittää salaisuuden heti kirjan alussa. 

Sivutarina on Mijan tutkinta itsemurhaan liittyvistä outouksista. Niiden rinnalla seurataan ravintolassa tiskaajana työskentelevää Sashaa, jolla on yhteys The Silent Preachers -nimiseen rikollisjengiin. Sen kautta Kjellsdotter laittaa liikkeelle arvoituksen, jota hyödyntää tulevissa jatko-osissa.

Edelleen dekkarien lyhyenkin oppimäärän suorittaneet tietävät, että Mijan omat tutkimukset yhdistyvät jollain lailla rikospoliisien tutkimiin murhiin, sillä Björn Friberg ei jää ainoaksi uhriksi.

Suomalainen Nilla Kjellsdotter teki läpimurron Ruotsin kautta. Nyt hänen kirjojaan julkaistaan Pohjoismaiden lisäksi Virossa. Murhia Pohjanmaalla -sarja nousi nopeasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Kjellsdotter rakentaa tavallista syvällisemmät tarinat niin, että murhaajaa ei arvaa millään ennen kuin hän itse kertoo, kuka sen teki. Tämä pätee myös Unipoikaan.

Blix ja Ramm -dekkarisarjan uusin osa Uhri on oudon junnaava, mutta juoni taas laatutyötä

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Uhri (Offer). Suomentanut Jaana Palanterä. 416 sivua, Otava 2026.

Hypertuotteliaan kirjailija Jörn Lier Horstin ja toimittaja Thomas Engerin Blix ja Ramm -sarjan suomennokset etenevät Uhri-nimisellä teoksella osaan viisi. Huomasin sarjan vasta kesällä ja ihastuin Polttomerkkiin todella paljon. Sen jälkeen olen lukenut aiemmatkin osat, jotka ovat vahvistaneet mielikuvaa pohjoismaisesta laatusarjasta.

Odotukset Uhrin suhteen olivat siis tapissa. Ehkä pettymys tuntuu sen takia suuremmalta kuin olisi tarpeen. Uhri on edellisten osien tapaan todella hyvin mietitty ja rakennettu monikerroksinen jännitystarina. Se vain junnaa harmillisen pitkään ennen kuin lähtee kunnolla liikkeelle.

Blix ja Ramm ovat epätavanomainen sankaripari dekkareissa. Alexander Blix oli sarjan alussa rikostutkija, joka tutustui verkkolehden toimittajaan Emma Rammiin ja ryhtyi antamaan hänelle vihjeitä meneillään olevasta murhatutkinnasta. Syyksi paljastui, että Blix oli nuorena poliisina ampunut Rammin isän vaarallisessa pidätystilanteessa.

Jatko-osissa Blixin tytär on murhattu ja Blix istui vankilassa murhaajan tappamisesta. Nyt hän on vapautunut tuomiostaan. Ramm taas on jättänyt toimittajan työt. Kummankin tulevaisuus on auki, mutta Uhrin lopussa sille löytyy uusi suunta.

Uhrissa menneisyys tekee paluun - useammalla tapaa. Maastosta löytyy ylös kaivettu ja löydettäväksi tarkoituksella jätetty murhattu nainen, jonka katoamisen tutkintaa Blix oli poliisina johtanut. Blix alkaa saada vihjeitä murhaajalta. Hänet on vedetty peliin, jonka sääntöjä entinen tutkinnanjohtaja ei ymmärrä.

Emma Rammia taas pyydetään tutkimaan tulipaloa ja mahdollista murhaa. Uhria ei tosin ole löydetty, mutta teinityttö Carmenin isäpuoli on vangittu epäiltynä murhasta. Carmen on vakuuttunut isäpuolen syyttömyydestä.

Paitsi että Uhrin alku on hidas, se on myös sekava kahden rinnakkain kulkevan jutun takia. Siitäkin huolimatta, että Blix ja Ramm sekaantuvat toistensa tutkimuksiin.

Menneisyydestä on kyse myös isossa kuvassa. Murhaaja kostaa lapsena kokemiaan vääryyksiä. Kenelle, sitä ei voi tässä kertoa, koska se paljastaisi saman tien jutun juonen, joka oikeasti avautuu vasta yli 200 sivun jälkeen. Siinä yhteydessä Blix joutuu tapaamaan hoivakodissa asuvan isänsä, johon ei ole pitänyt yhteyttä kymmeniin vuosiin.

Blix ja Ramm -sarjan vahvuuksia ovat etevien juonten lisäksi vahvat henkilökuvat. Uhrissa Alexander Blix saa lisää syvyyttä, mutta Emma Ramm jää hieman ulkokehälle. Valotetuksi tulee myös perheiden monimutkainen ja joskus hyvin raskas dynamiikka. Se on taustalla kummassakin murhajutussa.

Horst ja Enger ovat vakiohahmoistaan huolimatta yrittäneet kirjoittaa jokaisesta yhteisdekkaristaan erilaisen. Eikä se ole jäänyt mitenkään yritykseksi, vaan kirjojen tempo ja tyylilajikin ovat vaihdelleet kiitettävällä tavalla. Uhrissa palataan sarjan aloittaneen Lähtölaskennan sarjamurhaajajännitykseen, mutta se tehdään nyt eri tavalla. Ehkä se selittää, miksi Uhri tuntuu hitaalta ja junnaavalta, sillä Lähtölaskennassa murhaajan jäljitys on kuumeista ja kiihkeää.

Järisyttävä Islanti-dekkari Kalastajan kuolema yllättää vielä viimeisellä sivulla

 Michael Hjorth & Bjarni Thorsson: Kalastajan kuolema (Fiskarens död). Suomentanut Kristiina Vaara. 416 sivua, Otava 2026.

Rikosromaani Kalastajan kuolema alkaa kolkolla tavalla. Lopussa seisoo käänteen tekevä yllätys. Välissä on 400 sivua täyteläistä kerrontaa, hyvää Islanti-kuvausta, monipolvinen juoni ja paljon tavallista onnistuneempia henkilökuvia. Enempää dekkarilta ei oikein voi vaatia.

Vopnafjördur on Itä-Islannissa sijaitseva 500 asukkaan kylä, joka elää kalastuksesta ja kalastusteollisuudesta. Sitä yksinvaltaisesti hallitseva Vopni-yhtiön perustaja ja toimitusjohtaja, jonka islantilaista nimeä en osaa näillä näppäimillä kirjoittaa, herää autonsa takakontista sidottuna ja suu teipattuna. Vieressä on vaimo samalla tavalla. Moottori ottaa kierroksia ja syöksyy satama-altaaseen. Vopnafjördurin valtias kokee vaimoineen kauhean kuoleman.

Ruotsalaisen Michael Hjorthin ja islantilaisen Bjarni Thorssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Väkivallan saari ilmestyi suomeksi huhtikuussa. Vähän latteana alkanut teos kehittyi pirullisen jännittäväksi ja ajankohtaiseksi sarjamurhaajajännäriksi. Sen lopussa tämän Helga & Bjarki -sarjan päähenkilöt olivat mukana epätoivoisessa takaa-ajossa Islannin aavalla keskiylängöllä.

Vopnafjördurin satamaan murhatun kaksikon tapaus tuo uudelleen yhteen rikospoliisi Helga Jónsdóttirin ja rikospoliisia avustavan järkälemäisen liikennepoliisi Bjarki Gudmundssonin. Sekä muut rikostutkijat Reykjavikista. Heihin kuuluu myös tekninen tutkija Yvette, jolla on seksisuhde Bjarkin kanssa. Myös Helga on ihastunut Bjarkiin, mikä mutkistaa asioita.

Murhatapa on niin raju, että siinä on jotain henkilökohtaista, poliisit päättelevät. Epäiltyjen piiri ei ole suuri. Uhrien poika ja tytär puolisoineen, potkut saanut yhtiön laivan kapteeni ja hänen rakastajattarensa, joka toimii palvelijana uhrien talossa. Tai sitten joku kyläläinen, joka on saanut tarpeekseen yhden perheen kaiken kattavasta vallasta.

Isän ja pojan välit ovat olleet riitaisat. Kiista on koskenut yhtiön toimintaa ja tulevaisuutta. Sisarusten välit eivät ole hyvät, mutta ilmiriidaksi ne muuttuvat, kun testamentti avataan ja selviää, kenelle Vopni-yhtiön hallinta siirtyy.

Suomesta käsin on vaikea ymmärtää kalastuksen merkitystä Islannin taloudelle. Se kattaa vain noin neljä prosenttia maan kansantuotteesta, mutta tuo 40 prosenttia vientituloista ja rannikkokylissä se on suurin työllistäjä. Saaliin arvo nousi, kun Islannissa otettiin 1980-luvulla käyttöön kalastuskiintiöt, mutta ne ovat muutaman ison yhtiön hallussa. Se luo katkeruutta, mikä voisi selittää murhat.

Hjorthin ja Thorssonin käsissä juoni ja henkilösuhteet etenevät hyvässä tasapainossa. Alussa hieman häiritsee Bjarkin, Helgan ja Yvetten kolmiodraaman saippuaoopperamaisuus, mutta sitten kirjoittajat siirtävät sen taka-alalle. Yksin parhaiten viihtyvän Bjarkin ja huoltajuusriidan keskellä olevan Helgan henkilökuvat syvenevät.

Kalastajan kuoleman puolivälissä Hjorth ja Thorsson tuovat mukaan ruotsalaisen yhteyden. Alkaa selvitä, mitä on murhien takana. Tarina tihentyy. Jännitys nousee, mutta vielä on pitkä matka loppuun, kun Helga tekee omin päin luvattomia tutkimuksiaan Ruotsissa ja muut jatkavat Islannissa.

Pääpahiksen kirjoittajakaksikko on rakentanut erityisen taitavasti. Hän ei ole noussut rahamaailman huipulle niinkään taidoillaan vaan siksi, että osaa siihen vaadittavat pelin säännöt. Ihmisiä murhauttava pelimies on kotona rakastava isä, jonka pasmat menevät sekaisin, kun hänen 11-vuotias poikansa kertoo moraalia käsittelevästä kouluaineestaan.

Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat luoneet Kalastajan kuolemaan kokonaisen uskottavan pienoisuniversumin, joka iskee sekä tunteisiin että jännityksen kaipuuseen, mutta sisältää myös vähitellen aukeavia mysteerejä. Rikos ratkeaa - tavallaan, mutta loppuratkaisut vavahduttavat. Ja vasta sitten tulee se alussa mainittu iso yllätys, jota et olisi osannut arvata.

Paljon loistavia pohjoismaisia käännösdekkareita on tänäkin vuonna ilmestynyt, mutta Kalastajan kuolema tuntuu siinä sarjassa erityisen vaikuttavalta. Väkivallan saari oli hyvä alku, mutta vasta Kalastajan kuolemassa ruotsalais-islantilainen kirjoittajakaksikko iskee todella lujaa.

Kolkkoja murhia ja tosi mukavia poliiseja Jukka-Pekka Palviaisen raumalaisessa kotiseutudekkarissa

 Jukka-Pekka Palviainen: Lumiakvaario. 261 sivua, CrimeTime.

Raumalaisen Jukka-Pekka Palviaisen kolmas dekkari Lumiakvaario alkaa todella kolkosti. Varhain vappuaamuna kaksi hahmoa kuljettaa kolmatta veneellä meren rannalla sijaitsevan ökytalon rantaan. Se kolmas on nippusiteillä sidottu nainen, joka tietää kuolevansa pian. Niin myös käy. Hahmot hukuttavat naisen ja poistuvat takaisin merelle.

Vastarannalla Simo Sukkula on kiikaroinut ja kuvannut ökytalossa pidettyjä vappujuhlia. Häntä ei sellaisiin kutsuta koskaan. Simo tulee kuvanneeksi laadukkaalla kalustollaan myös murhan, mutta ei ilmoita siitä poliisille.

Palviaisen poliisiromaanit erottuvat muista kahdella tekijällä. Hänen kuvauksensa suorastaan hyväilevät Raumaa, joten kotiseuturakkauden on oltava aitoa. Lisäksi rikosylikonstaapeli Teemu Taikkosen johtama Rauman murharyhmä on näissä kuvioissa ainutlaatuisen mukava.

Taikkosen ja vanhemman rikoskonstaapeli Nelli Nurmisen lempeä naljailu käynnistyy jo murhapaikalta pois ajettaessa. Sitä riittää myös ryhmän muiden jäsenten kesken pitkin matkaa. Sanailu on nasevaa ja oikeasti hauskaa. Realismin vankina kysyn itseltäni, voivatko poliisit noin vain heittää sanalliselle viihteelle raakojen rikosten keskellä. Voivat, vastaan. Lumiakvaario on dekkari, rikosviihdettä, ei dokumentti.

Murhatun naisen taustojen selvittely vie poliisien ajatukset huumerikollisuuteen. Mutta miksi hänet hukutettiin juuri liikemies Pauli Häkösen ja tämän vaimon Olivian luksustalon rannassa?

Mukavien poliisien lisäksi Lumiakvaarion henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään. Rikkaat ovat kovasydämisiä ja häikäilemättömiä, yhteiskunnan varjopuolelle joutuneet surullisia tapauksia, joita Häkösten kaltaiset halveksivat.

Jälkimmäisiin kuuluu autistinen tai jollain muulla tavalla ihmissuhteisiin kykenemätön Simo Sukkula, joka voisi tehdä kuvillaan ison tilin. Simon ainoa lämmin "ihmissuhde" on tekoälyn avulla kommunikoiva seksinukke. Palviainen ei kerro Simon sairauden laatua eikä sitä, miten tällä on varaa kalliiseen kamerakalustoon ja tuhansia euroja maksavaan nukkeen.

Poliisien jatkuvaa hyvää tuulta lukuun ottamatta Lumiakvaario etenee niin kuin tuhannet muut poliisiromaanit. Todisteita kasataan, välillä mennään harhaan kunnes päästään ratkaisun äärelle. Ei siis mitään uutta tältä osin, mutta Palviaisen tekstissä on väkisin mukaansa tempaava viihdyttävä imu.

Huumerikollisuudesta Lumiakvaariossa on tosiaan isossa kuvassa kysymys, mutta Palviainen näyttää, miten pienestä ihmishenki voi joskus olla kiinni, kun onnen orpolapsen päässä naksahtaa. Kolmeen murhaan johtavan tapahtumasarjan alkusyy on mitätön.

Teemu Taikkonen on Palviaisen poliiseista edelleen ainoa, jolla on oikeaakin elämää. Hänen psykiatrisessa sairaalassa hoidossa ollut Taija-tyttärensä voi jo paremmin. Elämää mutkistaa edelleen paikallaan polkeva rakastuminen tai ainakin ihastuminen paljon poissa olevan merikapteenivaimon sisareen, joka myös tuntee poltetta Taikkoseen.

Jukka-Pekka Palviaisen kaksi aiempaa dekkaria ja nyt Lumiakvaario muodostavat helposti luettavan, ammattitaitoisen sujuvan ja todella rattoisan kokonaisuuden. Ei tämä ole läheskään vuoden paras kotimainen dekkari, mutta omassa cosy crimea hipovan poliisiromaanin sarjassaan se toimii jokseenkin täydellisesti.

Päivi Alasalmen historiallisessa Tampere-dekkarissa Enkelinkiharassa sarjamurhaaja iskee köyhien Kyttälässä, mutta se ei tunnu miltään

Päivi Alasalmi: Enkelinkihara. 363 sivua, Gummerus 2026.

Pitkän ja monipuolisen kirjallisen uran tehneen Päivi Alasalmen tuotannosta löytyy sekä dekkareita että historiallisia romaaneja. Enkelinkihara on yritys yhdistää ne. Valitettavasti tulos on torso. Tampereen Kyttälän kaupunginosaan pääsiäisviikolla 1899 sijoittuvan Enkelinkiharan murhajuoni jättää kylmäksi. Tampereen historiasta Alasalmi nostaa esiin mielenkiintoisia, mutta vain hajanaisia yksityiskohtia.

Tietyn ikäisille rock-musiikin harrastajille Kyttälä oli 1970- ja 1980-luvulla elämää suurempi paikka, koska siellä sijaitsi Epe Heleniuksen Epe´s levykauppa. Se oli tunnettu kautta maan postimyynnistään ja Soundi-lehden mainoksista. Niissä luetteloitiin satoja LP-levyjä, joita olisi tehnyt mieli, mutta joihin ei ollut varaa.

1800-luvun lopulla Kyttälä oli köyhien, prostituoitujen ja varkaiden kaupunginosa. Tammerkoski erotti kaksi maailmaa toisistaan melkein kuin Berliinin muuri vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän opin Enkelinkiharasta.

Kirja sijoittuu Kyttälän Matkailijakotiin, joka oli oikeasti olemassa tuohon aikaan. Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Mieliä kuohutti Helmikuun manifesti, jolla tsaari kiristi otettaan Suomesta. Matkailijakodissa suomalaiset ja venäläiset vakiasukkaat tulivat kuitenkin hyvin toimeen - silloinkin, kun siellä illanviettona esitettiin isänmaallista musiikkia ja runoja.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Matkailijakodin rappusille oli jätetty vauva. Matkailijakodin omistaja Natalie Still ja keittäjä Kaarina Suokko ottivat pojan omakseen. Enkelinkiharan aikaan Aleksi Still on rehti ja monitaitoinen nuori mies, joka auttaa äitejään ja harrastaa vapaa-aikanaan veistoa. Aleksi on niin taitava, että hänelle avautuu tilaisuus veistää pian rakennettavaan Kauppahalliin myyntikojujen koristeellisia päätyjä.

Matkailijakodin rauha järkkyy, kun ensin yksi sen vakituinen asukas murhataan, sitten toinen, ja siellä sekä lähialueella tulee lisää ruumiita. Kyttäläläisiä halveksiva poliisimestari Martti Rieponen kuittaa ne kaikki itsemurhiksi, kunnes murhaajan uhriksi joutuu myös yläluokkainen mies.

Englannin Viiltäjä-Jack on tuoreessa muistissa. Aleksi on varma, että joku samankaltainen murhaa ihmisiä köyhien kaupunginosassa. Kukaan poliisissa ei piittaa hänen mielipiteestään.

Sarjamurhaaja iskee pienellä alueella, mutta Alasalmi ei saa alavireiseen teokseensa jännityksen eikä vaaran tuntua. Ei dekkarinkaan, sillä kukaan ei varsinaisesti yritä selvittää murha-aaltoa. Takannessa puhutaan historiallisesta trilleristä, kauhuelementeistä ja niiden punoutumisesta poliittiseen myllerrykseen. Itse en löytänyt Enkelinkiharasta mitään näistä. Poliittinen myllerryskin jää sille tasolle, että muutamassa kohtauksessa miehet vannovat Suomen mielisyyttä ja itsenäisyystahtoa manifestin jälkitilanteessa.

Hieman teoksen mielenkiintoa lisää se, että Alasalmi on sommitellut jokaiselle uhrille häntä kuvaavan runon. Se tuo murhaballadin tuntua kirjaan.

Enkelinkiharassa on vähän Tampereen historiaa ja sosiaaliluokkien jyrkkää eroa riippuen siitä, kummalla puolella koskea asuu. Se on teoksen parasta antia, kun murhajuttu selviää kuin ohimennen ja murhaajan tausta jää ilmaan, vaikka motiivi tuleekin kerrotuksi. En parhaalla tahdolla ja yritykselläkään löydä pointtia, mitä Päivi Alasalmi on tällä kirjalla hakenut.

Itse jään odottamaan jatkoa Alasalmen loistavan raastavaan Hallavainen-sarjaan. Enkelinkihara aloittaa uuden trilogian, jonka jatko-osat taitavat jäädä minulta lukematta.

Kale Puonti kuvaa poliisin tietolähdetoimintaa Ilmiantajassa tavalla, josta välittyy kitkeryys Jari Aarnion tapauksen jälkeen uusittuja sääntöjä kohtaan

 

Kale Puonti: Ilmiantaja. 333 sivua, Bazar 2026.

Jo monta vuotta on totuttu siihen, että uuden kotimaisen dekkarivuoden aloittaa entisen huumepoliisin Kale Puontin Pasilan myrkky -sarjan uusin osa. Nyt eletään alkusyksyä, kun Puontilta ilmestyi yhdeksäs kirja. Ilmiantaja ei kuulu Pasilan myrkkyyn, vaan on itsenäinen teos.

Ilmiantajan alussa Puonti kirjoittaa tarinan olevan fiktiivinen. "Kaikki mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa." 

Tätä on vaikea uskoa. Ilmiantaja vaikuttaa dokumentaariselta romaanilta poliisin tietolähdetoiminnasta ja sen muuttumisesta Helsingin entisen huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapauksen jälkeen. Puonti esittää siinä sen verran kovaa kritiikkiä toiminnan byrokratisoitumisesta ja uusien pomojen aikaan saamista mokista, ettei voi välttyä lisäksi ajatukselta, että kyseessä on turhautuneen miehen terapiakirja.

Ylivilkas Esko Lehman opiskelee koulun sijaan ammattirikolliseksi jo alle 15-vuotiaana. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän myy ammatikseen huumeita Helsingin menomestoissa. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, vaikka rahaa tulee hyvin. Yöelämä alkaa kyllästyttää, ja hän hengaa yhä useammin Tuusulassa sijaitsevan moottoripyöräkerhon baarissa. Saman ikäinen Janne tutustuttaa hänet jengin kuvioihin. 

Siitä se lähtee. Puonti kuvaa jengielämän houkutuksia. On tarkat säännöt ja välittäviä ihmisiä. Menehtyneitä jäseniä kunnioitetaan hienolla tavalla.

Todellisuudessa jokainen välittää vain itsestään. On monenlaista sekoilua. Huumekaupasta suurimman hyödyn korjaa vain jengin ylin johto.

Esko saadaan houkuteltua poliisin tiedottajaksi. Nyt tullaan siihen dokumentaarisuuteen. Kale Puonti kuvaa poliisin ja tiedottajan välistä yhteistyötä tavalla josta voi päätellä hänen kuvaavan omaakin entistä työtään. Tiedottaja asettaa itsensä suureen vaaraan, koska paljastumisesta seuraisi nappi otsaan. Vinkkipalkkiot ovat niukempia kuin Esko odottaa. Ne jäävät kokonaan saamatta, jos poliisi ei reagoi riittävän nopeasti annettuun vihjeeseen ja takavarikko menee sivu suun. Niin käy Ilmiantajassa monta kertaa.

Ohjaajilleen Esko kertoo kymmeniä alamaailman juttuja siihen tapaan, että ne tuskin ovat pelkkää Puontin mielikuvituksen tuotetta.

Puonti tuntuu katsovan kaihoisasti aikaa ennen Aarnion tapauksen paljastumista. Meno poliisin ja rosvojen välillä oli jotenkin selkeämpää ja reilumpaa. Ymmärrettiin, että lakipykäliä pitää joskus venyttää, että saadaan tuloksia aikaan.

Oli myös molemminpuolista kunnioitusta. "Kentällä työtä tekevät pollarit ovat reilua sakkia, ja ainakin ne, jotka minä tapasin, tekivät duuniansa sydämellä, vaikka välillä oltiinkin hieman harmaalla alueella", Esko tilittää Ilmiantajan jälkisanoissa.

Katujengiläiset ja ulkomaalaistaustaisten rikollisryhmittymien jäsenet eivät sen sijaan kunnioita poliisia tippaakaan. Järjestäytynyt rikollisuus on yhä enemmän niiden johtamaa. Siinä yksi Puontin kuvaama muutos.

Toinen tämän kirjan kannalta olennaisempi on tietolähdetoiminta, joka pantiin uusiksi Aarnion tapauksen jälkeen. Lomakkeet piti täyttää prikulleen oikein, keksittiin uusia sääntöjä, jotka vaikeuttivat kenttäpoliisien toimintaa. Vanhat tietolähteet, joihin oli rakennettu luottamukselliset suhteet, piti siirtää uuden ryhmän hoidettavaksi.

Eskoa ohjaa aluksi huumepoliisi Koponen, Pasilan myrkky -sarjan pääpoliisin Kalle Pesosen kaltainen vanha sotaratsu. He olivat "tottuneet asioimaan rosvojen kanssa ilman krumeluureja". 

Koponen ihmettelee, että tietolähteen pitäisi kaiken lisäksi rekisteröityä rekisteriin, mikä lisäsi paljastumisen vaaraa. "Koposelle tietoa antaneet vanhat venkulat eivät koskaan suostuisi mihinkään rekisteriin", Puonti kirjoittaa.

Vanha sotaratsu Puonti ei edes yritä piilottaa tuohtumustaan uuteen aikaan, jossa vinkkitoimintaan tuli tiukat säännöt, ja poliisin toimintaa alettiin johtaa etäältä ilman kosketusta rosvoihin. Se ja ylimääräinen byrokratia johtavat Ilmiantajassa monen jutun kuivumiseen, vaikka paljon tulostakin tulee Eskon vinkeillä.

Ilmiantaja ei tunnu dekkarilta. Siitä puuttuu draama ja jännitys. Tämä ei ole moite. Pitäisin Ilmiantajaa jonain romaaniksi puetun tietokirjan ja pamfletin välimaastoon kuuluvana. Siinä kuvataan tarkasti liivijengien toimintaa kansainvälisine yhteyksineen, mikä viittaa tietokirjaan. Pamflettia taas ovat ärsyyntyneen Puontin kannanotot siitä, miten poliisin työtä on hänen näkökulmastaan vaikeutettu.

Puonti raottaa kirjoissaan sitä todellisuutta, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Pasilan myrkyssä yhdistyvät tietoaines ja dekkarillinen vetävyys esimerkillisellä tavalla. Ilmiantajassa on valtavasti tietoa, mutta se on jossain määrin itseään toistava ja ylipitkä. Paras iskevyys puuttuu.

Juonen juhlaa Talven sotureilla säväyttäneen Olivier Norekin ensimmäisessä suomennetussa rikosromaanissa Syvyyden vartijat

 

Olivier Norek: Syvyyden vartijat (Surface). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 351 sivua, Otava 2026.

Ranskalaisen Olivier Norekin talvisota-romaani Talven soturit oli viime vuoden käännöskirjatapaus. Norek kuvasi uskomattomalla ilmaisuvoimalla talvea, jäistä korpimetsää ja suomalaisten puolustustaistelua sen syleilyssä Kollaanjoella.

Entisen poliisin Norekin varsinainen leipälaji on kuitenkin dekkari. Niitä hän on kirjoittanut seitsemän vuodesta 2013. Talven soturien menestyksen jälkeen niistä päästään nyt nauttimaan Suomessakin. Ensimmäinen suomennos Syvyyden vartijat on ilmestynyt Ranskassa vuonna 2019.

Nauttimisesta voi tosiaan puhua. Norekin kirjalliset lahjat tulivat selviksi jo Talven sotureissa. Nyt päästään todistamaan tyylin lisäksi nerokasta juonen sommittelua ja sen kuljetusta.

Pariisin huumepoliisin ryhmänjohtaja Noémie Chastain haavoittuu hengenvaarallisesti huumediilerin kämpän ratsiassa. Henki säilyy, mutta kasvoihin jää rumat arvet. Kollega ja rakastettu Adriel hylkää Noémien. Poliisin johto haluaa hänestä eroon, koska runneltuine kasvoineen hän olisi muille poliiseille ainainen muistutus ammatin vaarallisuudesta. Noémie lähetetään kuukaudeksi pois jaloista Ranskan maaseudulle Decazevilleen tekemään arviota siitä, kannattaisiko sen kuuden kunnan alueella toimiva poliisilaitos sulkea.

Noémie asettuu Avalonen kylään. Sähäkkään toimintaan tottuneella pariisilaispoliisilla on aluksi sopeutumisvaikeuksia maaseudun verkkaiseen elämään ja tapahtumattomuuteen. Paikalliset poliisit pitävät pariisilaisen sankaripoliisin tuloa vahvistuksena laitokselleen. Noémie ei kerro, että on itse asiassa lakkauttamassa sitä.

Juuri kun kuukauden määräaika alkaa olla täynnä ja Noémie tekee lähtöä, järvestä löytyy tynnyri ja tynnyristä 25 vuotta aiemmin kadonneen lapsen jäännökset.

Avalonen kylän menneisyys herää henkiin. Järvi on tekojärvi, joka peittää alkuperäisen Avalonen kylän. Pato rakennettiin sähköntuotannon tarpeisiin, kylä siirrettiin sen viereen. Padon valmistuessa kylästä katosi kolme lasta. Syyllisenä pidetään Fortin-nimistä kausityöläistä, joka katosi samaan aikaan. Kansantarinoitakin muisteltiin katoamisten aikana.

Yhden lapsen ruumiin löytyminen johtaa muidenkin etsintään järven pohjasta. Noémie itse joutuu vaaraan tutkinnan edetessä. Katoamisiin liittyy salaisuuksia, joiden joku tai jotkut haluavat myös jäävän sellaisiksi.

Olivier Norek hallitsee kekseliästä juontaan kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari. Hän on rakentanut Syvyyden vartijoihin moninkertaisen arvoitusten verkon, joista jokaisen avautuminen vaikuttaa pommin lailla. 

Noémie on mahtava kerronnan edetessä kehittyvä päähenkilö. Itseinho menetetyn ulkonäön takia muuttuu varmuudeksi, yrmeyteen tulee säröjä. Sympaattinen työympäristö vaikuttaa, rakkauttakin on ilmassa.

Kerronta soljuu Norekilta vaivattoman tuntuisesti. Tiukan jännityksen sijaan Syvyyden vartijoita voisi luonnehtia kutkuttavaksi ja arvoitukselliseksi kuka sen teki -dekkariksi. Rikostarina on synkkä, mutta Norek pehmentää sitä elegantin kepeillä huumorin pilkahduksilla.

Syvyyden vartijat on loistava rikosromaani ja tervetullut lisä pohjoismaiden sekä anglosaksisten maiden hallitsemaan käännösdekkareiden valikoimaan. Minkähänlaisia eurooppalaisia helmiä jääkään niiden katveeseen?

Tuomas Lius iskee tuutin täydeltä jännitystä, seikkailua ja huumoria, mutta Routaan kaadetuissa on myös vakava huoli kännyköihinsä katoavista nuorista

Tuomas Lius: Routaan kaadetut. 664 sivua, CrimeTime 2026.

Tuomas Lius, Liperin Rabelais, on ollut uusimmissa jännitysromaaneissaan vakavoitumaan päin. Kahdeksas Etsivätoimisto Haka Routaan kaadetut on johdonmukaista jatkoa sille linjalle. Hatkanuorista liikkeelle lähtevässä pitkästi yli 600-sivuisessa järkäleessä Lius kirjoittaa teineistä ja sitäkin nuoremmista niin viiltävästi, että tällaista kahden sen ikäluokan lapsen vaarin sydäntä kylmää.

Lius on vuosi vuodelta paksunevissa jännäreissään viljellyt (tahallisen?) huonoa huumoria ja yliampuvuuksia liittyen etenkin toisen päähenkilönsä yksityisetsivä Marko Pippurisen käytökseen. Viimeistään Routaan kaadetuissa remellyksen takaa paljastuu sellainen humanismi, jota 1400 ja 1500 -luvulla elänyt kirjailija Francois Rabelais edusti. Rabelaisiin Liuksen yhdistää myös ilmeikäs tyyli ja lennokas mielikuvitus.

Marko Pippurisen ja Julia Noussairin etsivätoimisto Haka on edellisen osan Rikottu rintama jälkeen liitetty jollain tavalla KRP:n alaisuuteen. Uusi tapaus vie heidät Lieksaan kuntouttavaa sijaishuoltoa tarjoavaan Metsälinnaan, josta kaksi tyttöä on lähtenyt niin sanotusti hatkaan. Toinen löytyi huonossa kunnossa joensuulaisesta huumekämpästä, toinen on edelleen kateissa.

Lieksaan lähdettäessä Julia Noussair on ollut huolissaan 13-vuotiaasta pojastaan Alekista. Ennen valoisaa varhaisteiniä painaa jokin.

Routaan kaadettujen yhdellä tasolla Lius vie lukijan sellaiseen maailmaan, jota ei oikein uskaltaisi edes ajatella. Hän kirjoittaa siitä, miten nopeasti internetin kulttuuri nykyään valuu lasten identiteettiin asti. On suljettuja ryhmiä, niissä haasteita ja nuoria, jotka viettävät enemmän aikaa sisältövirtojen kuin oikeiden ihmisten kanssa.

"Hän sanoi nähneensä viimeisten parin vuoden aikana enemmän tunne-elämältään turtuneita nuoria kuin koko uransa aikana yhteensä", Lius panee yhden romaaninsa avainlauseen erään opettajan suuhun.

Eikä kyse ole mistään viattomista some-haasteista, hän kirjoittaa. "Se alkoi luottamuksen kalastamisesta ja päättyi kiristykseen." 

Sitten raja siirtyi. "Mitä rankempi ja paskamaisempi tehtävä, sitä enemmän sai pisteitä." Pisteillä sai enemmän kunnioitusta nimimerkeiltä, joita kukaan ei koskaan tavannut kasvotusten. Epäröiviä muistutettiin, että heistä tiedetään jo kaikki, ja yhdellä napin painalluksella se kaikki oli levitettävissä tuhansille ja taas tuhansille.

Julia Noussairin pojan Alekin kautta Lius kertoo siitä hätkähdyttävästä virtuaalitodellisuuden ja todellisuuden yhdistelmästä, jossa tuhannet nuoret elävät tänäänkin algoritmien armoilla, ja josta heidän vanhempansa ovat täysin pihalla.

Tiedon julkistamista populaarikulttuurin muodossa. Humanismia ja empatiaa. Sitä on Routaan kaadetut painavimmillaan.

Mutta jäljellä on myös se taso, josta Tuomas Lius parhaiten tunnetaan. Routaan kaadetut on verraton seikkailu- ja jännitysromaani. Lieksan erämaasta löytyy ruumiin osia, luontofanaatikoiden kultti, persuhenkinen rautarouva ja lisää kadonneita henkilöitä. Noussair, Pippurinen ja sarjan uusi henkilö mahtava punavihreästi tiedostava Valda tempautuvat sarjan aiemmista osista tuttuihin äärimmäisiin seikkailuihin marraskuun hytisyttäessä mieltä ja kroppaa.

Kun Lius kirjoittaa hukassa olevista nuorista, kurkkua kuristaa. Kun Lius heittää huumorivaihteelle, se pistää nauramaan ääneen. Ja kun Lius kiristää jännitystä, sydän tykyttää ylikierroksille kuin Pippurisen paranneltu Lada. Routaan kaadetut on hämmästyttävä eri tyylilajien ristisiitos, jossa jokainen osa asettuu tiukasti paikalleen kuin legopalikka.

Etsivätoimisto Hakat tunnetaan myös näyttävistä loppurymistelyistään. Routaan kaadetuissa sekin on pitkä ja vuolas, niin kuin koko kirja, mutta on se myös tavattoman nerokkaasti ajateltu viimeistä harhautusta myöten.

Kyselin vuosi sitten Rikotun rintaman kohdalla, joko Lius alkaisi herättää suurempaa huomiota ja saisi palkintoraatienkin suosiota. Nyt kysyn uudelleen samaa. Routaan kaadetut on taas Liuksen paras kirja. Siinä on remellystä niin kuin hänen kohdallaan pitääkin olla, mutta tämä kirja yllättää syvällisyydellään. Kaikki elementit ovat tasapainossa. Mikään ei syö toista. Se herättää tunteita äärestä toiseen. 

Routaan kaadetut todistaa suomalaisen jännityskirjallisuuden korkeasta tasosta, laajasta kirjosta ja mielikuvituksen lennosta sekä mahdollisuudesta käsitellä vakavia teemoja viihteen siivellä. Meneillään on taas kovatasoinen kotimainen dekkarivuosi. Tuomas Lius ja Routaan kaadetut kuuluu sen eliittiin.

Pyhittääkö tarkoitus keinot, kysyy vuosien tauolta palannut Samuel Davidkin mies joka tiesi liikaa -trillerissä Hippokrateen vala

 

Samuel Davidkin: Hippokrateen vala. 301 sivua, Johnny Kniga 2026.

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolmen dekkarin sarja, jossa yhdistyivät rikostarinat ja juutalainen mystiikka. Sitten tuli vuosien tauko. 

Loppukesällä Davidkin teki paluun Hippokrateen valalla. Edellisistä dekkareista jäljellä ovat poikkeuksellisen tyylikäs kerronta, tietty mystisyys, viittaukset taidehistoriaan ja Helsingin kantakaupunki tapahtuma-areenana, jopa yhtenä tarinan päähenkilönä. Juutalaisen perinteen sijaan uuden teoksen aiheena on geenitutkimus ja geenien muokkaaminen lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Helsingin yliopiston kriminologi Marcus Engel auttaa silloin tällöin poliisia. Hänen ystävänsä rikosylikonstaapeli Anton Kurki pyytää Engeliä vilkaisemaan tapausta, joka näyttää selvältä itsemurhalta. 35-vuotias Kaisa Purola on ajanut moottoritieltä ulos kallioon ja kuollut rysäyksessä. Jokin tapauksessa kuitenkin vaivaa Kurkea.

Hippokrateen valan idea selviää oikeastaan heti ensimmäisestä luvusta ja takakannen tekstistä. Tohtori Vesa Rossi on suuren läpimurron kynnyksellä. Geenejä muokkaamalla on mahdollisuus parantaa sairauksia, joihin ei nykyisellään ole hoitoa. Kokeet ovat lupaavia, mutta tulee myös takaiskuja. Kehitteillä oleva lääke tuottaa oheisvahinkoja, jotka on raivattava pois tieltä suuremman päämäärän hyväksi.

Marcus Engel löytää todellakin epäselvyyksiä Kaisa Purolan kuolemasta. Sitten tulee toinen itsemurha tai sellaiselta ainakin näyttävä tapaus. Kumpaakin kuollutta naista yhdistää sama sairaus.

Davidkin paljastaa kortit heti kirjan alussa. Lukija tietää sen, missä Marcus Engel vasta hapuilee. Siis kuka sen teki ja miksi. Se ei vähennä Hippokrateen valan kiehtovuutta eikä jännitystäkään. Engelin tekemä etsintä ja mystiseksi jäävä persoona nousevat kihelmöiväksi mies joka tiesi liikaa -tyylin trilleriksi. Engel lähestyy totuutta, mutta varjoissa on hänen jokaista askeltaan seuraava katse.

Ulkopuolisuus tekee Marcus Engelistä kiinnostavan nyt alkavan sarjan päähenkilön. Davidkin kertoo hänestä vain niukasti. Entinen lakimies, joka pettyi ammattiinsa, koska ei voinutkaan tehdä siinä hyvää. Asuu yksin Helsingin ydinkeskustassa. Etäiset välit veljeen ja äitiin. Himokuntoilija. Ei pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa paitsi sen, mitä tämä tarina vaatii.

Hippokrateen vala todistaa Samuel Davidkinin syvällisestä perehtymisestä geeneihin, samoin niihin liittyään puutteelliseen tietoon. Vaikea asia tulee selitetyksi ymmärrettävällä tavalla, ja saattaa johtaa haluun ottaa asiasta enemmänkin selvää. Sanoma tuntuu olevan se, sairauksien syyt eivät ole jäljitettävissä vain yksittäiseen geenivirheeseen, vaikka niiden tutkimukseen pannaan paljon paukkuja.

Lopulta Davidkin kysyy, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko "oheisvahingot" vain siedettävä, koska ilman niitä lääketieteellisiä tutkimuksia ei voisi tehdä, kuten yksi teoksen henkilöistä perustelee tekojaan.

Melkein kokonaan Helsingin kantakaupungin ydinalueelle sijoittuva Hippokrateen vala on enemmän kuin tervetullut paluu Samuel Davidkinilta älykkään rikosromaanin kirjoittajaksi.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen valtti on monimutkainen yllätyksellinen juoni, mutta henkilöhahmoissa ei ole eloa

 Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen. 429 sivua, Lind & co 2026.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen liikkeelle lähdössä ei viivytellä. Tukholmaan sijoittuvassa prologissa kuusikymppinen hijabiin pukeutunut nainen kokee olevansa uhattu. Ensimmäisessä luvussa hänet on löydetty puistonpenkiltä ammuttuna. Pitkältä vanhempainvapaalta töihin palannut rikosetsivä Annmari Akselsson saa lentävän lähdön uuteen arkeensa.

Hunnutettu nainen on neljäs osa Melentjeffin Nordsa-sarjassa. Nordsa on ilmeisesti kuvitteellinen yhteispohjoismainen poliisiorganisaatio. Hunnutetun naisen murha on alkusoittoa kiivaalle ruotsalais-suomalaiselle tutkinnalle, jossa lopulta etsitään jihadistista pommimiestä ennen kuin tämä tekee ison terrori-iskun täyteen kansoitetussa paikassa.

En ole lukenut sarjan aiempia osia. Hunnutettuun naiseen oli aluksi vaikea päästä sisälle katkonaisen kerronnan ja taustatietojen puutteen takia. Melentjeff luottaa liikaa siihen, että lukija tuntisi sarjan aiemmat tapahtuvat. Henkilöt jäävät uudelle lukijalle epämääräisiksi, samoin aiempien osien tähän kirjaan vaikuttavat tapahtumat. 

Annmari Akselsson on ilmeisesti saanut edellisessä osassa tietää. että Ruotsin keskusrikospoliisin NOAn erikoisryhmää johtava Håkan Holmström on hänen isänsä ja pienten kaksostensa isoisä. Nyt heidän välinsä ovat lämpimät.

Vaikeinta on ymmärtää Nordsan operatiivista toimintaa johtavan Kalle Nordinin tyttäreen kohdistuvaa uhkaa, jonka tämä ratkaisee melko yliampuvin keinoin, kun Hunnutetun naisen tyylilaji on kuitenkin realismiin ja ajankohtaisuuteen pyrkivä.

Lisäksi olisi ollut hyvä, jos takaumat olisi merkitty takaumiksi. Olin välillä pudota kärryiltä, että mitä aikaa teoksessa nyt kuvataan.

Alkuhankaluuksien jälkeen Hunnutettu nainen alkaa vetää hyvin. Se osoittautuu todella ajatelluksi mutkikkaaksi rikostarinaksi, jossa käsitellään jihadismin lisäksi maahanmuuttopolitiikan epäkohtia. Erään Suomeen jo juurtuneen perheen käännytys toimii tapahtumien laukaisijana. Melentjeffin edellinen dekkari, toiseen sarjaan kuuluva Venäläinen peli nousi tavanomaista korkeammalle tasolle juuri moraalipohdintojensa takia. Hyviä kysymyksiä hän esittää myös Hunnutetussa naisessa.

Pommi-iskua suunnittelee itseään Opettajaksi kutsuva mies. Erityisen eleganttia on, miten Melentjeff pistää arabian kielen tutkijan Aleksi Brohusin tulkitsemaan epäillyltä löytyneitä runollisia viestejä. Niissä puhutaan "kahden kaupungin yhtäaikaisista häistä", siitä "kun kevät kohtaa aamunkoiton raudan" sekä "raudan ja tulen kohtaamisesta" ja "valkoisen kukan kuolemasta".

Hunnutettu nainen on kaikkea muuta kuin suoraviivainen rikostarina. Melentjeff vie viitseliäästi sivupoluille ja väärille jäljille, nostaa esiin henkilöiden yllättäviä yhteyksiä ja yllättää lopussa perusteellisesti. Itämerellä tapahtuva loppuhuipennus on tosin jännittävän ja dramaattisen sijaan enemmänkin vaisu, jopa lässähdys.

Todella monipolvinen ja monta kertaa yllättävä juoni kannattelee Hunnutettua naista niin, että Melentjeffillä olisi todennäköisesti paljon enemmän lukijoita, jos hänestä tiedettäisiin. Tämän dekkarin on kustantanut Suomessa hyvin näkymätön ruotsalaisyhtiö.

Kehujen vastapainoksi on sanottava, että kirjan henkilöt eivät elä vaan ovat luonnosmaisia. Pätee myös Annmari Akselssoniin. Hänen uusi parinsa Suomesta Ruotsiin lainattu Christo Hanninen erottuu tasapaksusta joukosta kirjasitaateillaan.

Arttu Tuomisen uusi mestariteos Hydra repii sydämen riekaleiksi

 

Arttu Tuominen: Hydra. 332 sivua, Otava 2026.

Jännityskirjailija Arttu Tuominen keksii itsensä uudelleen joka vuosi. Vaikka hän kirjoittaa melkein kaikkien muiden alalla toimivien tapaan sarjoja, jokainen teos niiden sisällä on erilainen. 

Hydra on keskimmäinen kolmiosaiseksi nousevassa huumekaupasta laajoin kaarin kertovassa Kide-sarjassa. Taas kerran tuntuu siltä, että tämä on hänen paras dekkarinsa.

Viime vuoden Alecissa oltiin lamavuodessa 1992 ja tehtiin pikaisia pistoja vuoteen 2027. Perustarinassa huumeet vyöryivät Venäjältä Lappiin. Kilpailevat kartellit teurastivat toisiaan Sallassa. Sallalainen poliisi Sami Aho ei uskonut hänelle tuputettuihin selityksiin, että juttu on ratkaistu, kun kaikki kuolivat. 

Vuoden 2027 osuuksissa helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Tommi Kivi selvitti salamurhattujen huumekauppiaiden tapausta.

Alecissa yhdeksi päähenkilöksi noussut 14-vuotias monitaituri Liina Aho on tähän aikaan sijoittuvassa Hydrassa harmaantunut viisikymppinen Alepan kassa Helsingissä.

Arttu Tuominen ottaa Hydrassa luupin alle huumekaupan koko ketjun kolumbialaisista alkutuottajista rikollisjengien hallitsemiin pariisilaislähiöihin. Yksi lonkero ulottuu Helsinkiin, missä pelihimon riivaama pankinjohtaja Juhani Roine kävelee suoraan ansaan.

Tuominen on kirjaansa varten tutustunut huumepoliisin arkeen Ranskassa. Se näkyy ja tuntuu. Elämän armottumuus kilpailevien ryhmittymien taisteluareenoiksi muuttuneilla asuinalueilla romanttisen suurkaupungin laidoilla iskee silmille. Pilvikaupungiksi kutsutussa lähiössä asuva Louis Nivel ajattelee kotialueensa muuttuneen linnoitukseksi, jonne poliisilla ei ole asiaa ilman suurta joukkovoimaa. Päätösvalta alueen asioista on asukkaiden sijaan sitä kulloinkin hallitsevalla kartellilla.

Jo ensisivuilla aavistaa, että Hydra on loistava rikosromaani, mutta tarina inhottava. Kirjallisesti lahjakkaalla Louisilla voisi olla pääsylippu pois Pilvikaupungista, mutta hänen puolestaan joutuu jännittämään. 

Suomessa Juhani Roineen poika Miro kokee raakaa kiusaamista ja välinpitämättömyyttä. 

Kolumbiassa kartellille viidakossa työtä henkensä pitimiksi tekeviä kohdellaan kuin karjaa, pahemminkin. Raskaana olevalla Estellella ei ole vaihtoehtoa, koska tytär sairastaa leukemiaa ja hoidot maksavat.

Taustalla Helsingissä Alepan kassa Liina Aho tarkkailee ja tarvittaessa iskee elementtiviidakossa kuin myyttinen vaeltava aave.

Arttu Tuominen kuljettaa moniaineksista ja lukuisista henkilöistä koostuvaa tarinaa tunnetulla taidollaan, mutta jotenkin vielä tyylitaitoisemmin kuin ennen. Tyyli vaihtelee sitä mukaa, kuka henkilöistä on milloinkin suurimman huomion kohteena. Sympaattisten hahmojen kohtaloa jännittää todella niin kuin kyse olisi oikeista ihmisistä.

Hydra on myytin peto, jonka pää monistuu, kun se katkaistaan. Se on hyvä vertaus kaiken eteensä tulevan tuhoavalle huumerikollisuudelle. Hydra haastaa ajattelemaan, eikö kokonaiset ihmisyhteisöt tuhoavalle ahneuden ja julmuuden voimalle todellakaan voida mitään. Entä jos huumeet yksinkertaisesti laillistettaisiin johonkin rajaan saakka, ja niitä kaupattaisiin Alkon kaltaisissa myymälöissä, joissa saatavilla olisi myös tukea ja neuvontaa kuiville pääsemiseksi? Eikö laillistaminen veisi ainakin pohjan pois raa´alta lapsetkin syövereihinsä nielevältä rikollisuudelta, vaikka ei muita ongelmia ratkaisisikaan?

Vuoden kuluttua päästään lukemaan, miten tarina päättyy. Ennakkotiedoissa luvataan kostoa. Ei ole vaikea arvata, että sen toteuttaa päähenkilöksi nouseva Liina Aho, joka menetti isänsä huumekauppiaille Alecissa.

Arttu Tuominen kehittelee Hydrassa tilanteita maltilla, mutta iskee kuin kobra, kun on toiminnan aika. Syvällinen henkilökuvaus vaihtuu lennossa murskaaviin tilanteisiin, jotka korostavat elämän sattumanvaraisuutta siellä, missä rikollisen sana on laki.

Hydra on Tuomisen ensimmäinen kirja, jossa poliisit ovat sivuroolissa. Pääroolissa ovat kokonaiskuva ja ihmiset huumekaupan ja sen vaikutusten eri kerroksissa. Ei ihme, että Arttu Tuomisen maine kasvaa myös maailmalla. Hyviä rikoskirjailijoita on paljon, Tuomisen kaltaisia erityisiä lahjakkuuksia vähän.

Tapani Bagge avaa Shanghain ennustuksessa uuden kioskikirjavuosistaan muistuttavan sarjan

 

Tapani Bagge: Shanghain ennustus. 278 sivua, CrimeTime 2026.

Tapani Baggen rikosromaaneita lukiessa pitää aina katsoa pintaa ennen kuin mennään syvemmälle. Suurin osa nykyisin julkaistavien dekkarien kansista on valjuja. Kuvat ovat kuin jostain kuvapankista tai tekoälyn tuottamia. Jussi Kaakisella ulkoasut Baggen kirjoissa ovat näyttäviä ja täydellisessä sopusoinnussa teoksen sisällön kanssa ollaan sitten 1940-luvun Helsingissä tai vuoden 1924 Shanghaissa. Shanghain ennustuksen kannen kuva ja rakentelu mukailevat vanhan ajan jännityslukemistojen ultratyylikkäitä päällyksiä.

Bagge laittoi yksityisetsivä Mujusen tauolle viime vuonna. Uuden sarjan nimi on Shanghai noir. Ensimmäiseksi siinä ollaan vuodessa 1924. Sisällissodan, heimosotien ja Ranskan muukalaislegioonan koulima Juho Hartman jättää laivan kansimiehen paikkansa Shanghaissa ja ryhtyy katsomaan, mitä kansainvälinen miljoonakaupunki voisi tarjota pystyvälle nuorelle miehelle.

Paljonkin, lupaa selvänäkijä Madame Litvanoff heti kättelyssä: Hartman kohtaisi elämänsä naisen ja saisi työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä.

Molemmat ennustukset toteutuvat. Hartmanin elämän nainen on kiinalainen filmitähti Wong Qiao Hui. Työtarjouksen tekee kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa mukana olevan Vihreän liigan johtaja Du Yuesheng. Hartmanista tulee "Isona Vaaleana" Dun luottomies.

Shangain ennustuksessa mennään kuin rikshaa vetävä kuli ylimääräisen palkkion innoittamana pitkin Shanghain kujia ja katuja. Hartmanin eteen tulee päättömiä ruumiita, rikosliigojen keskinäisiä kiistoja, nousevien kommunistien juonia sekä ase-, huume- ja naiskauppaa. Hartman nousee ja vaurastuu nopeasti Vihreän liigan arvoasteikossa, mutta pettureita ja vihollisia vaanii joka nurkalla. 

Lähimmät omat luottomiehet ovat venäläinen emigranttisotilas Anton Harlamov, jota kutsutaan Varikseksi sekä inkeriläistaustainen luutnantti Miihkali Korppi.

Shanghain ennustus muistuttaa tyyliltään ja tapahtumiltaan niitä jännityslukemistoja, joilla Bagge aloitti uransa yli 40 vuotta sitten. Hän kirjoitti 57 Jerry Cottonia ja 32 FinnWestiä ennen valtavaa kirjatuotantoaan. Shanghain ennustus tuntuu kunnianosoitukselta niitä vanhempia lukemistoja kohtaan,  Kalle-Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta, mutta on teoksessa viittauksia sepänsälliinkin. Silmää isketään myös Casablanca-elokuvan ja Tintti-sarjakuvien kanssa.

Monikansallinen 1920-luvun Shanghai näyttäytyy Baggen käsittelyssä eloisana ja kuumeisena rikollisten ja poliittisten juonittelujen pesäpaikkana, jossa ihmishenki ei ole edes halpa vaan täysin arvoton. 

Väkivaltaa tarinassa on rutosti ja ihan eri tavalla kuin nykyisissä valtalinjan dekkareissa sarjamurhaajineenkin. Hartmanilta lyödään taju kankaalle monta kertaa, mutta kyllä sepänsälliltä itseltäänkin irtoaa vastustajilleen. Ruumiita tulee enemmän kuin lukija ehtii laskea, koska ihmishengellä ei ole mitään väliä. Naisia ja nuoria tyttöjä ryöstetään orjatyöhön bordelleihin. Sektoreillaan järjestystä pitävät poliisit pitävät huolta lähinnä omista korruptiopalkkioistaan.

Tunnetuilla ja tunnustetuilla taidoillaan Bagge on luonut hyvin potkivan uusvanhan jännitystarinan, josta ei meininkiä puutu ja jonka kyynisellä sankarilla on puhtauttakin sydämessään. Jännityslukemistojen parissa nuoruutensa viettäneelle Shanghain ennustus on tutulta tuntuva trippi aikaan, jolloin kioskeissa myytävien lehtien roistot olivat tosiroistoja ja sankareiden moraali vaihteli sarjasta ja kirjoittajasta riippuen.

Niin mielelläni kuin luinkin Shanghain ennustuksen, niin on pakko kysyä, pitääkö jokaisen dekkarin olla osa isompaa sarjaa. Hartmanin seikkailuille nämä 278 sivua voisivat olla juuri sopiva määrä. Kioskirjojen aika on ohi eikä tässäkään ole enemmästä kyse kuin vanhan lämmittelystä.

Ylimaallinen mysteeri Jehki on loistavalta tunnelman luojalta Tuire Malmstedtilta tähän asti suurin saavutus

Tuire Malmstedt: Jehki. 282 sivua, Aula & co 2026.

Teologi-kirjailija Jehki Valle ja hänen vaimonsa Nina ovat retkellä Tanahornissa Jäämeren rannalla Norjassa. Kesken nuotiopuuhien Jehkin kännykkä soi. Jollakin on asiaa, jonka takia Jehki sanoo käyvänsä autolla, mutta palaavansa pian. Ei palaa, vaan katoaa jäljettömiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin oikeuspsykologi Nina saa vihdoin itsensä avaamaan Jehkin työhuoneen oven. Työpöydältä löytyy editointivaiheessa ollut käsikirjoitus Kuolleiden sielujen valtakunta. Teologiaa opiskellessaan Jehki oli kiinnostunut suomalaisesta muinaisuskosta, ja kirjoittanut kolme muinaisuskontojen maailmaan sijoittuvaa romaania.

Käsikirjoituksen löytäminen sysää Ninan irtisanoutumaan työstään KRP:ssä. Hän lähtee asuntoautoksi muutetussa pakettiautossa Jäämeren rannalle Berlevågiin selvittämään, mitä Jehkille tapahtui.

Taidokkaista psykologisista jännitysromaaneista tunnettu Tuire Malmstedt kokeilee Jehkissä jotain uutta. Ei ole rikosta selvittäviä poliiseja, ei ehkä rikostakaan, onhan Jehki voinut kadota omasta tahdostaan. Sen sijaan on kolmessa tasossa tapahtuva arktinen mysteeri. 

Ensimmäinen taso on romaanin nykyhetki vuosi 2025 ja Ninan etsintä. Toinen vuosi 2015, jolloin Jehki katosi ja katoamista edeltävät tapahtumat.

Kolmannessa Malmstedt näyttää todella uudenlaista osaamista. Sitä ovat lukujen väliin ripotellut otteet Jehkin käsikirjoituksesta. Niissä ollaan muinaissaamelaisen käsityksen mukaan kuoleman maassa. On ylistä, alista, keskimaata, kaikkein alin horna, henkiä, rankaa etsiviä sieluja ja mahdollisuus hyvitykseen. 

Kuolleiden sielujen valtakuntaan Jehki on kirjoittanut, mitä tapahtui kerran. Nina ei sittenkään tuntenut miestään, ei ainakaan kokonaan.

Ninan etsinnästä, menneiden salaisuuksien vähittäisestä paljastumisesta ja toisella tasolla tapahtuvasta tarusta Tuire Malmstedt on synnyttänyt elämänsä romaanin. Jehki on kirjoitettu kauniisti hellittämättömästä kaipauksesta, joka vaatii vastauksia. Sanat ja kerronnan tapa hyväilevät lukijaa.

 Arvoituksensa Jehki säilyttää loppuun asti. Kymmenen vuoden jälkeenkin Nina saa selville, että hänelle ei aikoinaan kerrottu kaikkea. Jokin jännite vallitsi Jehkin ja hänen parhaiden kaveriensa välillä, samoin lapsuudenperheessä. 

Malmstedt kutoo näistä aineksista ja Ninan omista muistoista tiheää verkkoa, joka imaisee maailmaansa. Tässä surumielisessä jännitysromaanissa ei ole mitään jännitysromaanin tehokeinoja, mutta ylivertaisena tunnelman luojana tunnettu Tuire Malmstedt onnistuu erityisen hyvin ehkä juuri siksi. Hän ei kirjoita sitä, mitä useimmat muutkin. Hän pitää kiinni omasta tyylistään silloinkin, kun uudistaa sitä. Jehkissä tulos on erityisen vaikuttava ottamatta mitään pois Malmstedtin aiemmilta laatudekkareilta.

Kari Häkämies palaa turhaan dekkarijuurilleen Sinipunaisissa murhissa

 

Kari Häkämies: Sinipunaiset murhat. 314 sivua, CrimeTime 2026.

Entinen ministeri ja kansanedustaja Kari Häkämies on poliittisen uransa jälkeen kirjoittanut parikymmentä jännitysromaania. Erityisen ansiokas on poliittisiin kuvioihin ja tiedustelutoimintaan keskittyvä Henrik Hamilo -sarja. Niitä edeltävät dekkaritkin ovat hyviä, mutta tavanomaisia.

Sinipunaiset murhat on viides osa sarjaa, jonka päähenkilö Henrik Hamilo oli ensin pääministerin valtiosihteeri ja sitten suojelupoliisin päällikkö. Tyylikkäissä vakoiluromaaneissa näkyy kirjoittajan asiantuntemus politiikan kulisseista.

Uudessa kirjassa Hamilo on siirtynyt muodikkaasti vaikuttajaviestinnän pariin. Demaritaustaisen viestintätoimiston toimitusjohtajana hänen todellisen tehtävänsä uskotaan olevan sinipunahallituksen pohjustaminen kevään 2027 vaalien jälkeen. Henrik Hamilo luonnollisesti kiistää kaiken.

Teoksessa ollaan siis etukenossa menossa kohti ensi kevään vaaleja. Asetelma on huippukiinnostava. Lähellä toisiaan murhataan SDP:n puoluesihteeri ja kokoomuksen kansainvälisten asioiden päällikkö samalla tavalla. Molemmat ovat naisia. Onko kysymys poliittisista murhista vai jostain muusta, sitä selvittävät KRP:n konkaripoliisi Matti Joronen ja tulokas Aurora Konstari.

Verevää poliittista trilleriä odottava pettyy. Sinipunaiset muhat muistuttaa enemmän Häkämiehen poliisiromaaneja kuin aiempia Hamilo-dekkareita. Henrik Hamilo tuntuu olevan puoliksi sivuhenkilö nimikkosarjassaan, kun teos etenee hitaana perusdekkarina. Poliittisia aspekteja kyllä sivutaan Hamilon tunnustellessa maaperää eri puolueiden vaikuttajien kanssa. Mitään kovin jäntevää siitä ei synny.

Erityisesti ihmetyttää, että kahden suuren puolueen taustavaikuttajan murhat eivät tässä teoksessa vaikuta millään lailla vaalikampanjoihin tai yleensä poliittiseen elämään puhumattakaan yhteiskunnasta laajemmin. Ne tapahtuvat tyhjiössä, joka koskee vain murhia selvittäviä poliiseja sekä Hamilon lähipiiriä. 

Hamilon raskaana oleva toimittajavaimo Lotta Simula laatii murhista Helsingin Sanomiin useita merkittäviä taustajuttuja käden käänteessä kotoaan käsin. Mitään muuta hälyä Suomessa lähes ennen kuulumattomat murhat eivät aiheuta.

Ei tiedustelutoimintaa sivuavaa kirjaa ilman Venäjän hybridivaikuttamista. Sinipunaisissa murhissa se astuu kuvaan puolivälin jälkeen. Venäjä pyrkii aiheuttamaan epävarmuutta ja hajaannusta länsimaisissa yhteiskunnissa, se on selvä. Häkämiehen juonima kuvio on kuitenkin sellainen, että se on kirjoitettu ehkä vain siksi, että Venäjä on pitänyt jollain ilveellä saada mukaan juoneen sekoittamaan vaaliasetelmia. Tai ainakin yrittämään sitä.

Sinipunaiset murhat on askel taaksepäin Häkämiehen sarjassa. Tallella on hillitty tarinankerronta, mutta poliittisista asetelmista ja jännitteistä niiden erikoisasiantuntija ei saa juuri mitään irti. Se on harmillista, koska poliisiromaaneita Suomessa kyllä riittää, mutta Häkämies on ollut kirjallisesti kyvykkäimmillään politiikan ja vakoilun pyörteissä. Sillä sektorilla Suomessa on vain vähän osaajia.

Kuka murhaa hammaslääkäreitä ja miksi? - Anoppi auttaa rikostutkija Amos Kediriä esikoisestaan palkitun Mikko Koivusalon dekkarissa

 Mikko Koivusalo: Siihen loppui satumaa. 351 sivua, WSOY 2026.

Toissa vuoden parhaana esikoisdekkarina palkittiin Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu, jonka julkaisi pienkustantaja Momentum-kirjat. Todella monipuolisesti kulttuurialalla vaikuttava Koivusalo jatkaa rikosetsivä Amos Kediristä ja hänen anopistaan Emilia Kuikasta kertovaa sarjaa nyt ison kustantamon tallissa kakkososalla Siihen loppui satumaa.

Ensin yksi hammaslääkäri murhataan lenkkipolullaan otsalaukauksella. Hetkeä myöhemmin paikalle osuneet teinitytöt näkevät mustiin pukeutuneen kalpean hahmon, jolla on punainen jälki poskessaan. Ruumiilta on vedetty housut nilkkoihin ja suuhun on tungettu dildo.

Sitten murhataan toinen hammaslääkäri, ja senkin jälkeen tulee lisää ruumiita.

Personal trainer Miina Kalliolan aviomies Santeri saa nimimerkki Ö:n allekirjoittamia outoja viestejä, jotka viittaavat käynnissä olevaan jonkinlaiseen laskentaan: "Nyt on kasassa kolme. Enää yks jäljellä". Kokeeko murhaaja siis tekevänsä palveluksen jollekin?

Koivusalon murhakarusellissa on hyvä meno kunhan siihen pääsee kunnolla sisälle. Alkuun se on työlästä. Henkilöhahmoja on paljon ja sivujuonet vaikeuttavat lukemista. Sekavuuden tunnulta ei vältytä. Ottaa aikansa ennen kuin juttu selkeentyy ja alkaa kunnolla vetää.

Siihen loppui satumaa erottuu poliisiromaanien sumasta sillä, että rikosetsivä Amos Kedir hakee vastoin kaikkia sääntöjä neuvoja anopiltaan Emilia Kuikalta, joka on eläkkeellä oleva kokenut rikostutkija. Rehevän ja ronskin Emilian panos on ratkaiseva, minkä Amoksen pomokin ymmärtää alun niuhottelun jälkeen.

Alkupuolen sekavuuden jälkeen Koivusalon jutusteleva tyyli vetää mukavasti. Teoksen juonessa on potkua ja omaperäisyyttä. Ihmisen kyvystä käsittämättömään pahuuteen toista ihmistä kohtaan on kysymys, ja sen laskun tulemisesta maksuun. Murhaajan motiivi ja henkilö pysyvät silti kiitettävän pitkään arvoituksena lukijalle. Harhautuksiakin on riittämiin, jotta epäilyt osuvat vääriin henkilöihin.

Huono puoli dekkarissa on aiemmin mainittu sekavuus. Mikko Koivusalo yrittää mahduttaa 350 sivuun liikaa asioita, joista osa vain haihtuu pois. Vähän enemmän keskittymistä olennaiseen, niin seuraavaksi  voisi tulla jo merkkiteos. Koivusalolla on homma hallussa ja mainio kärkikaksikko, josta lukee mielellään lisää.

Milla Ollikainen jatkaa yksin A.M. Ollikaisen aloittamaa sarjaa rutiinidekkarilla Ruuhi

 

M. Ollikainen: Ruuhi. 268 sivua, Otava 2026.

Ensin kirjoittajanimi A.M. Ollikaiselta saatiin kaksi hyvää nordic noiriin pohjautuvaa, mutta riittävän omaperäistä dekkaria Kontti ja Kiikku. Sitten kirjailija-aviopari Aki ja Milla Ollikaiselle tuli avioero. Kymmeneen maahan myyty sarja näytti päättyvän siihen.

Neljä vuotta Kiikun jälkeen M. Ollikainen eli Milla Ollikainen jatkaa yksin rikoskomisario Paula Pihlajasta ja hänen ryhmästään kertovaa sarjaa ihan kuin vuosia ei välissä olisikaan. ALS-tautinsa kaikilta salaavan Pihlajan sairaus oireilee edelleen vain ajoittaisena kömpelyytenä.

Ruuhi alkaa niin hyytävästi kuin teoksen kannessa luvataankin. Helsingin edustalla ajelehtivassa haavasta veistetyssä ruuhessa on noin viisivuotiaan tytön ruumis. Tyttö näyttää kuolleen nälkään. Hänen alaselkäänsä on tautoitu mystinen kuvio, joka on kaiverrettu myös ruuheen.

Takakannessa taas kerrotaan, että tapaus liittyy outoon kulttiin ja suomalaiseen muinaisuskoon.

Ruuhessa on hyvät ainekset jatkaa edellisten osien laatutyötä, jossa nordic noir on lähtökohta, mutta ei jäädä sen kliseiden kahleisiin. Ruuhi on kuitenkin rutiinidekkari, jossa Ollikainen jättää käyttämättä aiheen antamat mahdollisuudet. Pienen lapsen kuolemasta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei irtoa jännitystä eikä mysteeriäkään. Loppuhuipennuskin jää niin vajaaksi, että oikein yllättyy, että tässäkö tämä nyt oli.

Ruuhi etenee sinänsä sujuvasti, mutta innottomasti. Paula Pihlaja ja hänen kolmijäseniseksi kutistunut ryhmänsä etsii todisteita ja kuulustelee asiasta mahdollisesti jotain tietäviä. Rikosjuonen lomassa tehdään pienet piipahdukset jokaisen yksityiselämään. Tautinsa lisäksi Paulalla on toinenkin salaisuus, jonka laajempaa käsittelyä pohjustetaan Ruuhen lopussa. Tavallisesti puhelias Renko on muuttunut oudon vaisuksi ja Karhu kärsii huonosta ammatillisesta itsetunnosta.

Erikoisesta aiheesta huolimatta Ruuhi on niin perusdekkari kuin perusdekkari voi olla.

Veikkaan, että Ollikainen on saanut inspiraation tarinaansa viime kesänä paljon uutisoidusta tapauksesta, jossa kokonainen perhe katosi jäljettömiin. Vuotta myöhemmin heistä ei edelleenkään tiedetä mitään. Siitä Ollikainen on ehkä lähtenyt kehittelemään skenaariota, mitä kauheaa johonkin kulttiin hurahtaneessa perheessä voi tapahtua.

Lopputulos on oudon vaisu. Kulttiin hurahtaminen jää oudoksi haahuiluksi. Sen sisällä ei käydä ollenkaan. Ei pohdita, miksi outoilu vie koulutetun ihmisen mukanaan. Ja ennen kaikkea sen sisällä olevien lasten asema jää yhtä lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta kokonaan käsittelemättä, vaikka sen pitäisi olla Ruuhen pääteema.

Norjalainen Blix ja Ramm -sarja on pohjoismaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Polttomerkki (Arr). Suomentanut Jaana Palanterä. 398 sivua, Otava 2026.

Norjalainen Jörn Lier Horst (norjalaisen ö:n saaminen windows-näppäimistöstä on ylivoimaisen vaikeaa) on todellinen dekkarityön sankari. Häneltä on suomennettu kymmeniä kirjoja. Tunnetuimpia lienevät Wisting-dekkarit, mutta Horst on myös tuottelias lastenkirjailija.

Pyrin seuraamaan tarkkaan suomalaista ja yleensä pohjoismaista dekkarikenttää, mutta Horstin yhdessä toimittaja Thomas Engerin kanssa kirjoittama laatusarja Blix ja Ramm oli mennyt ohi. Ei mene enää. Neljäs osa Polttomerkki on hyvä osoitus siitä, miten kihelmöivää jännitystä voi luoda lähes väkivallattomasti ja menneisyyden mysteeriä hitaasti avaten.

Ennen Polttomerkkiä luin kirjastosta sarjan ensimmäisen osan Lähtölaskenta. Siinä kaksikko esittelee hieman erilaisen päähenkilöparin. 

Rikostutkija Alexander Blix on sääntöjä venyttävä työnarkomaani. Sen takia tietenkin eronnut ja yhteys aikuiseen tyttäreenkin on hutera. 

Sarjan juju on siinä, että Emma Ramm on julkkisjuttuihin erikoistunut verkkolehden toimittaja, joka sekaantuu Lähtölaskennan tarinassa rikosuutisointiin. Blix on epätavallisen valmis johtamaan Rammia oikeille jäljille. Hyvin perusteltu syy siihen selviää vähitellen tarinan edetessä.

Blix ja Rammia on suomennettu neljä osaa. Viides on tulossa jo syksyllä. Kahden teoksen otoksella näyttää siltä, että Horst ja Enger haluavat välttää toistoa ja kirjoittaa mahdollisimman erilaisia dekkareita. Lähtölaskennan aiheena oli melko kaavamainen sarjamurhaajatarina, jolle potkua antoivat Blixin ja Rammin välinen side sekä se, että teos on niin hyvin kirjoitettu. 

Kesäkuussa ilmestynyt Polttomerkki on täysin erilainen. Sen alussa Blix on vankilassa edellisen osan Kalteva pinta tapahtumien takia. Poliisina Blixin asema vankien keskuudessa on erityisen vaikea. Häntä piinaa erityisesti Norjan maaseudulta Osenista kotoisin oleva Jarl Inge Ree.

Oseniin on pyrkimässä saksalainen murhaaja ja vankikarkuri Walter Kroos. Hän koki siellä parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana lyhyen ja elämänsä ainoan rakkaustarinan leirintäaluetta pitävän perheen tyttären Samanthan kanssa. Se loppui äkillisesti, kun Samanthalle tapahtui jotain, jonka takia hänen elämänsä meni pilalle. Samantha joutui jättämään kesken eräänlaisen Idols-laulukilpailun, jonka voittajaehdokas oli, ja ajautui päihdekierteeseen. Nyt hän remontoi leirintäaluetta ja elää hiljaisesti.

Blixin entinen pomo Gard Fosse saa hänet yrittämään lähestymistä Jarl Inge Reenin kanssa siinä toivossa, että jotain selviäisi Walter Kroosin liikkeistä ja aikomuksista. Miksi hän olisi palaamassa Oseniin 20 vuoden jälkeen?

Varsinaisia kenttätutkimuksia Osenissa tekee Emma Ramm. Pienellä paikkakunnalla on salaisuus, josta kaikki vaikenevat.

Ensin luin kiihkeästä sarjamurhaajan jäljittämisestä, heti perään hyytävän jännittävän psykologisen dekkarin samoilta kirjoittajilta. Lähtölaskennassa mennään hirmuista vauhtia, Polttomerkissä ei säntäillä ennen kuin lopussa. Horst ja Enger luottavat tarinan voimaan, pala palalta aukeavaan murhenäytelmään, jossa kaikki meni pieleen ja joka olisi voitu helposti välttää. Vähän pahaa tahtoa ja sormien läpi katsomista johti sarjaan väärinkäsityksiä, jonka seurauksena osenilaisen mökin kellarissa taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Polttomerkki on intensiivinen tiheätunnelmainen rikostarina, jossa on vain onnettomia loppuja.

Horstin tuotteliaisuutta voi vain ihmetellä. Keväällä häneltä ilmestyi toisen norjalaisen dekkariveteraanin Jan-Erik Fjellin kanssa kirjoitettu Huuto, jossa on myös eväät laatusarjaan. Huuto on taas ihan erilainen kuin Wistingit tai Blix ja Ramm -sarja, josta tuli heti yksi suosikkini.

Tärisyttävää jännitystä Ruotsin viime vuoden parhaassa dekkarissa ilman yhtään dekkariklisettä

 Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi (Den som vaktar flocken). Suomentanut Jänis Louhivuori. 562 sivua, Docendo 2026.

Kun kirjoittaja on voittanut aiemmilla teoksillaan Ruotsin tärkeimmät lasten ja nuorten kirjallisuuden palkinnot, on esikoisdekkarilta lupa odottaa jotain aivan erityistä. Sitä myös saadaan, ja mikä parasta, kirjaa riittää yli 560 kuumottavaa sivua. 

Tai oikeastaan vieläkin parempaa on se, että Johan Rundbergin Se joka laumaa vartioi ei muistuta mitään toista dekkaria, eikä siinä ole ollenkaan rikoskirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. On vain piinaavaa psykologista jännitystä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin saa tietää loppuratkaisun. Se lyökin sitten ällikälle.

Heti alussa otetaan luulot pois. Keski-ikäiset mies ja nainen on ammuttu haulikolla. Ruumiiden lähellä on silmät suljettuina yläasteikäinen tyttö haulikko käsissään.

Parin sivun prologista mennään itse tarinaan. Se joka laumaa vartioi kertoo nelihenkisestä keskiluokkaisesta Oscarsonin perheestä Täbyn kunnassa. Äiti Sanna on juuri vaihtanut työpaikkaa kunnan viestintään, isä Martin on menestyvä kiinteistönvälittäjä, jolla on viinikaappi ja juuri taloon hankittu valvontajärjestelmä. Molemmat vanhemmat ovat juuri aloittaneet harrastaa metsästystä.

Teini-ikäisistä lapsista 17-vuotias Teo on avoin ja urheilullinen, mutta 15-vuotias Mya on oireillut voimakkaasti koulussa ja tuntuu nytkin olevan jatkuvassa sotatilassa vanhempiaan vastaan.

Paremman kauden jälkeen Myan ongelmat kärjistyvät, kun hänet yhdistetään videoon, jonka voi tulkita koulutoverien uhkaukseksi. Videolla on mukana koulun uusi oppilas ja Myan ystävä Wilk, jolla tuntuu vanhempien mielestä olevan liian kontrolloiva ote Myaan.

Rundberg luo ensimmäisistä sivuista alkaen hillittömän jännitteen rakoilevaan perheeseen, ja kiristää ruuvia loppuun asti. Jännitystä ruokkivat lyhyet otteet ampumistapauksen esitutkintapöytäkirjasta sekä parin sivun mittaiset jaksot, jotka on kerrottu "tytön" näkökulmasta. 

Näitä pieniä poikkeamia lukuun ottamatta Rundbergin katse on koko ajan Oscarsonin perheessä, joka joutuu uhkausvideon takia anonyymien nettikeskustelujen hampaisiin. Perheen sisäiset jännitteet kasvavat. Sanna on jo muutenkin tyytymätön vastuusta luistelevaan mieheensä, mutta pitää tunteensa sisällään. Uudessa työpaikassakin on vaikeaa ihmissuhteiden takia. Työssään menestynyt Martin menettää vähitellen otettaan sisä- ja ulkopuolelta tulevien paineiden takia.

Yli nelikymppisten vanhempien ja teini-ikäisten lasten suhdetta Johan Rundberg kuvaa niin että kurkkua kuristaa. Kommunikaatiovaikeudet ja omien lasten jotenkin tuntemattomiksi muuttuminen lienevät tuttuja kaikille, jotka ovat sen vaiheen kokeneet. Rundbergin tausta lasten ja nuorten kirjailijana todella näkyy ja tuntuu tässä teoksessa suorastaan piinallisena uskottavuutena.

Rundbergin esikoisdekkarissa ei ole poliiseja. Siinä on ikäviä ihmisiä, mutta ei varsinaisesti rikollisia. Lukija ei tiedä ennen loppua, mihin alun ampumistapaus liittyy ja koska se on tapahtunut, mutta murhaakaan tässä teoksessa ei selvitetä. Silti Se joka laumaa vartioi on niin jännittävä, että tärisyttää, ja on pakko kiirehtiä eteenpäin saadakseen selville, mistä tässä mestariteoksessa on oikein kyse.

Tavallaan Se joka laumaa vartioi ei ole dekkari ollenkaan. Se on romaani perheestä nykyajassa, jossa yksi nettivideo voi saada kaiken sekaisin ja kodin sisäinen valvontajärjestelmä kääntyy turvan tuottajasta perheyhteyden hajottajaksi. Määritellään teos millä tavalla tahansa, sen psykologisen jännityksen ulottuvuudet ovat joka tapauksessa päätä huimaavat.

Ari Wahlstenin kymmenes Kit Karisma Häikäilemättömät räjähtää kuin drooni Venäjän öljynjalostamossa

 

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät. 272 sivua, CrimeTime 2026.

Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa pääosaan nousseet droonit lensivät nopeasti myös suomalaisten jännityskirjojen aihepiiriin. Helene Immonen kirjoittaa uusimmassa trillerissään Horros fantastisista nanolennokeista, jotka ovat toki olemassa vasta kiinalaisten suunnittelupöydillä. Christian Rönnbackan Henna Björk -sarjan uusimmassa osassa Valkyria sotatapahtumiin osallistutaan suomalaisella huippuunsa kehitetyllä droonilla.

Ari Wahlstenin Häikäilemättömät osallistuu droonijuoniin suomalaisella maaperällä vakoilun ja välistävetojen kautta. Suomalainen Scandic Drones on tuottanut tähän asti teknisesti edistyneimmän lennokin. Kansainvälisen läpimurron kynnyksellä sen teknologia kiinnostaa monia vaikka sitten rikollisin keinoin.

Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon seurata Scandic Dronesin kehitysjohtajaa Tuomas Helkesaloa. Tehtävä vaikuttaa tavalliselta syrjähyppyihin liittyvältä kyttäyskeikalta. Se on kaikkea muuta. Pian Helkesalo löytyy kuolleena.

Häikäilemättömät on Wahlstenin kymmenes kovaksikeitettyä perinnettä kunnioittava yksityisetsivädekkari. Tuntuu, että tasaluvun saavuttaminen ja ajankohtainen kuuma aihe ovat siivittäneet Wahlstenin vielä tavallistakin kovempaan lentoon. Drooniyhtiön ympärillä käydään tulikuumaa peliä, jossa viileänä pysyy vain kehitysjohtajan muodokas ja vapaamielinen leski Matleena Helkesalo. 

Häikäilemättömissä on vähemmän perinteen mukaisia "yksityisiä tutkimuksia" ja enemmän seikkailua, nyrkkitappeluita, ammuskelua ja ruumiita.

Kiero peli on näissä yhteyksissä itsestäänselvyys. Kuka havittelee Scandic Dronesin teknologiaa, on teoksen yksi mojova yllätys. Toinen se, kuka tai ketkä häärivät taustalla. Vauhdikas juoni on mallikkaasti rakennettu viimeiseen jysäykseen asti.

Sotateknologiassa on kysymys miljardeista, useista kymmenistä miljardeista, Kit Karismaa valistetaan teoksen kuluessa. Siinä Häikäilemättömien konnien kyyninen lähtökohta. Satumaisia summia on nyt jaossa, ja rahalle on aina ottajia. 

Ari Wahlsten on tästä lähtökohdasta luonut yhden parhaista dekkareistaan, vaikka erinomainenhan sarja on kokonaisuudessakin. Häikäilemättömät vain on vielä vähän iskevämpi ja häijympi, ja vielä tietoisempi siitä, miten mätä tämä maailma on. Perinnetietoinen dekkari kohtaa kyynisen nykytodellisuuden, jossa säännöt on rikottu ja jokainen ajaa vain omaa etuaan.

Ari Wahlstenin kirjojen kohdalla on aina erikseen kehuttava Timo Nummisen loistavaa kansitaidetta. Se iskee ytimeen tälläkin kertaa.