Nilla Kjellsdotterin Ei sinun lapsesi pesee ruotsalaiset dekkarit heidän omilla aseillaan

 

Nilla Kjellsdotter: Ei sinun lapsesi (Inte ditt barn). Suomentanut Anne Heroja. 400 sivua, Gummerus 2025.

Kymmenvuotiaat parhaat kaverit, ja ylipäätään toistensa ainoat kaverit, Albin ja Elliot leikkivät lumisotaa Oravaisissa Pohjanmaalla. Lumipallo rikkoo autioksi jääneen työläisasunto Capellan ikkunan. Rakennukseen meneminen on oikeastaan kielletty, mutta uteliaisuus vie voiton. Kotiin seikkailusta palaa ainoastaan Elliot. Albin on kadonnut. Lumipyry peittää kaikki jäljet. On joulukuu.

Oravaisissa asuva Nilla Kjellsdotter on siitä poikkeva suomalainen dekkaritähti, että hänen kirjansa julkaisee ruotsalainen kustantaja, jonka jälkeen ne saadaan kotimaahan suomennoksina. Kolmea ensimmäistä Murhia Pohjanmaalla -sarjan kirjaa myytiin 350000 kappaletta. Niistä ensimmäisestä Kivipuiston tytöstä ruotsalaiskustantajat kilpailivat huutokaupalla.

Ruotsissa on omastakin takaa kymmeniä menestyviä naisdekkaristeja, mutta naisten kirjoittamien murhatarinoiden jano tuntuu olevan suurempi kuin tarjonta. Kjellsdotterin ensimmäinen dekkari solahti hyvin periruotsalaiseen kaavaan, jossa työssään huipputaitavalla rikostutkija Mija Wadölla on yksityiselämässä ongelmia ja menneisyydessä salaisuus.

Kivipuiston tyttö oli siis kaikin tavoin pätevä, mutta ei mitenkään omaperäinen dekkari. Kahta seuraavaa osaa en ole lukenut, mutta sana on kiirinyt, että niissä taso on noussut huomattavasti.

Neljäs osa Ei sinun lapsesi vahvistaa, että huhut pitivät paikkansa. Kjellsdotter on laatinut niin taitavan tarinan, että vaikeaa olisi pistää enää paremmaksi. Albinin katoamisesta lähtevä tapahtumasarja käy tunteisiin, on mysteerinä kekseliäs eikä piinaavaa jännitystäkään puutu.

Sijaisvanhemmilla asuvan Albinin on määrä muuttaa lähipäivinä äitinsä Johannan luo. Sairaanhoitajana työskennellyt Johanna jäi vakavan pahoinpitelyn jälkeen huumekoukkuun, jonka takia hänet irtisanottiin. Nyt asiat ovat kunnossa ja edessä on yhteinen joulu Albinin kanssa.

Johannalla on kuitenkin salaisuus, ja niin on myös Elliotin äidillä Marialla, jota kylällä pidetään epäsosiaalisena. 

Vaasan poliisilla on tutkinnassa joukko raa´an rikosjengin tekemiä kultasepänryöstöjä, mutta se saa jäädä taka-alalle Albinin katoamisen takia.

Teoksen takaumissa seurataan Ruotsissa asuvaa pienen pojan äitiä, jota tuntematon vainoaja uhkaa.

Näistä aineksista Nilla Kjellsdotter kehittää ihanan piinalliseksi kohoavan arvoitusdekkarin. Jos ensimmäisessä osassa liian tutut ruotsalaisvaikutteet latistivat kokonaisuutta, niin viimeistään nyt kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan omalla äänellä niin paljon kuin se on mahdollista tässä genressä, jossa pohjoismaisia dekkareita kirjoitetaan ja suomennetaan kymmeniä vuodessa.

Kjellsdotterilla on hieno kosketus muihinkin kuin päähenkilöihinsä. Hän saa oikeasti kiinnostumaan Johannan ja Marian taustoista, ja huolestumaan Albinista, joka tuntuu olevan kultainen poika.

Päähenkilön yksityiselämä kuuluu itsestäänselvästi pohjoismaiseen dekkariin. Raskaana oleva Mija Wadö on työnarkomaani, joka salaa ennenaikaiset supistukset kumppaniltaan poliisikollega Ronnielta. Tulevasta äitiydestä huolimatta Mijan on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen, jossa hänen kotiinsa on muuttanut mies tapoineen ja tavaroineen.

Rikosjuoni ja Mijan yksityiselämä solahtavat teoksessa saumattomasti yhteen. Muukaan poliisiyhteisö ei jää enää hahmottomaksi niin kuin alussa hahmottomaksi.

Ei sinun lapsesi on perinteinen, mutta silti riittävän persoonallinen rikosromaani, jossa menestys ja laatu kohtaavat. Sen luulisi olevan vahvoilla, kun vuoden parhaan kotimaisen dekkarin valinta alkaa loppuvuodesta. Nilla Kjellsdotter pesee nyt useimmat ruotsalaiset heidän omilla aseillaan.

Christian Rönnbackan neljännessä Henna Björkissä "Hydra" kirjan mittainen takaa-ajo huipentuu Raatteentiellä

Christian Rönnbacka: Henna Björk Hydra. 349 sivua, Bazar 2025.

Christian Rönnbackan jännäritehdas kulkee kaksilla raiteilla. Porvoon poliisissa komisario Antti Hautalehdon ryhmä on tutkinut rikoksia jo 12 dekkarissa. Toiminnallinen Henna Björk -sarja etenee Hydrassa neljänteen osaan. Laadukkaiden rikossarjojen vertailu on vaikeaa, ja turhaakin, mutta nyt alkaa tuntua, että Henna Björk on nousemassa Rönnbackan ykköstuotteeksi.

Suomalaistaustainen ruotsalaispoliisi Henna Björk on värvätty ja koulutettu suojelupoliisin agentiksi. Tarinoissa liikutaan vinhaa vauhtia kansainvälisissä kuvioissa, joita sävyttävät salamurhat ja terrorismi. Nykyään niissä oleellista on tietoturva, johon liittyviin asioihin Rönnbacka on perehtynyt perusteellisesti.

Hydrassa terrori-iskuja tapahtuu eri puolilla Ruotsia. Jäljet johtavat minnekä muuallekaan kuin näinä aikoina Venäjälle, mutta suorittavaksi portaaksi on palkattu jengiläisiä.

Henna Björk hälytetään lomaltaan Ruotsiin, sillä Venäjälle vakoillut ja lähellä kiinni jäämistä oleva sähköisiin ohjainratkaisuihin erikoistunut Jörgen Wallinski on valmis antautumaan, mutta ei ruotsalaisille, vaan suojelupoliisille. Tuomisinaan hänellä olisi meheviä tietoja.

Rönnbacka kiihdyttää Hydran vauhtiin ilman alkupohjustuksia. Henna Björk esimiehensä Jarmo Rautiaisen kanssa kehittää operaation, jolla Wallinski salakuljetetaan Suomeen. Heidän on harhautettava sekä Ruotsin viranomaiset että Venäjän sotilastiedustelu GRU luulemaan, että Wallinski on kuollut pakomatkallaan.

Ruotsin sotilastiedustelun Mustin ylitarkastaja Jasmine Storhus seuraa tilannetta ja yrittää pitää operatiiviset voimat lähellä Wallinskia ja suomalaisia. Hänelle on mysteeri, mitä suojelupoliisilla on meneillään Ruotsissa.

Kolmannella raiteella seurataan pakomatkalla olevan Wallinskin valmisteluja ennen suomalaisten kohtaamista.

Täpärällä ollaan koko ajan. Vakoojaloikkarin saaminen Suomeen edellyttää taitoa ja juonikkuutta, kun takaa-ajajat ovat koko ajan kannoilla. Rönnbackan mielikuvitus tuottaa hienoja oivalluksia, puhdasta toimintaviihdettä, jossa liike ei pysähdy hetkeksikään. Ollaan kaukana porvoolaisen poliisiaseman leppoisasta naljailusta kahvikupin ääressä.

Toiminnan lisäksi toinen avainsana Henna Björk -jännäreihin voisi olla oveluus. Rönnbacka ei suostu helpoimpiin ratkaisuihin vaan lähes kirjan mittaisen takaa-ajon käänteiden ja haasteiden kuvaamisessa on nähty vaivaa.

Hydra huipentuu Suomussalmen Raatteentiellä, pahaisella tiellä jolla on talvisodan suurvoiton takia myyttinen maine. Koska teos sijoittuu vakoilun maailmaan, mikään ei tietenkään lopulta ole, miltä näyttää. Raatteentiellä odottaa mehevä käänne, jossa toiminta nousee vielä astetta kovemmalle tasolle.

Henna Björk -sarjan ensimmäinen osa Isku tuntui entisaikojen kioskikirjalta, jossa ylivertainen sankari selviää mahdottomista tilanteista liian helpolla. Vuosi sitten ilmestyneessä Koodissa Rönnbackan kekseliäisyys ja toiminnan kirjoittamisen osaaminen tuottivat sitä vastoin nautittavan lopputuloksen. Hydra on hienoa jatkoa sarjalle, joka tuo mieleen 1970-luvun toimintaseikkailut, etenkin Desmond Bagleyn Suomalaisen nuorallatanssin, mutta on päivittänyt ne 2020-luvulle, jossa julmetun taitavat naiset ovat tapahtumien keskipisteessä.

Paavo Lipponen muistelee pääministerivuosiaan 20 vuotta myöhässä

 

Paavo Lipponen: Valtionhoitaja, muistelmat 1995-2024. 679 sivua, WSOY 2025.

Paavo Lipposen kaksi täyttä kautta pääministerinä (1995-2003) päättyivät 23 vuotta sitten. Pääministerimuistelmien aika olisi ollut vuonna 2005, ei 2025. Nyt Lipponen muistelee tapahtumia ja henkilöitä, jotka muistavat ja tuntevat vain pitkän linjan politiikan harrastajat. Aikanaan suurta kohua aiheuttanut Suomen markan ERM-kytkentä ei sano nykylukijalle mitään, Länsi-Euroopan unioni WEU on painunut historian hämärään.

Niin on käynyt myös teoksessa mainituille uuden Euroopan rakentajille, kuten Theo Weigel, Guy Verhofstadt ja Manuel Barroso. Lipponen itsekin saattaa olla nykyään useimmille tuttu uusintana pyörivästä poliittisesta satiirista Itse valtiaat, ei määrätietoisena poliitikkona, joka vei Suomen EU:n ytimeen. Omien sanojensa mukaan hän ei sen sijaan ajanut Suomea salaa Natoon niin kuin hänen jälkimaineensa väittää.

Vähintään Lipponen olisi saanut aloittaa kolmiosaisen mustelmasarjansa lopusta, jolloin pääministeriaikaa olisi kerrattu jotenkin vielä tuoreena vuonna 2009. Toisenkin osan ilmestymisestä on kulunut 11 vuotta. Pääministerimuistelmien kymmenen vuoden kypsytys tuntuu oudolta, koska pääasiassa vuodet 1995-2003 käsitellään vuosi kerrallaan luettelomaisesti. Laajempia yhteenvetoja Lipponen tekee vasta kirjansa lopun pitkissä esseissä.

Lipposen sateekaarihallituksissa edustettuina olivat SDP, kokoomus, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP. 13.4.1995 nimitetystä ykköshallituksesta tuli traumaattinen kokemus vasemmistoliitolle. Osa sen kansanedustajista vastusti hallituksessa olemista kuin vanhasta muistista. Heidät erotettiin eduskuntaryhmästä, mutta otettiin seuraavissa vaaleissa takaisin puolueen listoille. Vasemmistoliiton puheenjohtajan, kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja puolueen vahvan vaikuttajan Esko Seppäsen välit menivät poikki.

Ristiriitojen syynä oli yhtäältä periaattellinen vastustus hallituksessa kokoomuksen kanssa oloa vastaan, ja toisaalta hallitusohjelma 20 miljardin markan leikkaukset, jotka kohdistuivat myös sosiaaliturvaan. Tämä järkytti monia, koska vuoden 1995 eduskuntavaaleihin oli menty lupaamalla muutosta Esko Ahon porvarihallituksen leikkauspolitiikkaan.

Lipponen ei kerro juuri mitään hallituksensa sisäisestä elämästä eikä siis siitäkään, miten vasemmistoliiton kipuilu siihen heijastui. Vasemmistoliiton ministereistä Anderssonista ja Terttu Huttu-Juntusesta hänellä on ylipäänsä vain pari sinänsä myönteistä huomiota.

Kovimmalla ottivat lapsilisien leikkaukset. Muistelmissaan Lipponen taustoittaa, että demarit pitivät parempana leikata universaalista etuudesta kuin tarveharkintaisesta. Tulonjakovaikutus oli siten suotuisampi pienituloisille.

Vanhimmat eläkeläiset muistelevat yhä kiukkuisina silloin säädettyä taitettua indeksiä ja kansaneläkkeen pohjaosan leikkausta. Sillä rahoitettiin kuitenkin subjektiivinen päivähoito-oikeus, joka on voimassa tänäkin päivänä ja joka koskee myös työttömien lapsia.

Vaalikauden alun leikkauksilla pyrittiin vakauttamaan 1990-luvun lamassa pahasti velkaantunut valtiontalous samalla kun työllisyyspolitiikkaa tehostettiin tavoitteena työttömyyden puolittaminen. Nokia-vetoinen kasvu auttoi molemmissa niin, että Lipposen kahdeksan pääministerivuoden loppusaldo on häikäisevä, etenkin kun sitä vertaa vuodesta 2008 alkaneeseen kituuttamiseen. Lipponen luettelee Suomen BKT:n olleen vuonna 2003 asukasta kohden korkeampi kuin Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa, mutta matalampi kuin muissa pohjoismaissa. Työllisyys parani, verotus keveni, mutta pääomaveroa korotettiin. Lamassa otettuja velkoja maksettiin pois, mikä loi tilaa elvytykselle seuraavassa kriisissä.

Suomi rankattiin maailman kilpailukykyisimmäksi valtioksi. Lipposen mukaan Suomen salaisuus oli koko kansan korkea koulutustaso, innovaatiokykyä lisäävä avoimuus sekä työmarkkinajärjestöjen yhteistyö, jota Lipponen vaali kautensa alusta loppuun saakka.

Lipposella on kuitenkin maine oikeistodemarina ja hänen hallituksillaan uusliberaaleina. Professori Heikki Patomäki kirjoitti vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan Uusliberalismi Suomessa Lipposen ensimmäisen hallituksen sinetöineen uusliberalismin ja sitouttaneen siihen myös vasemmistoliiton ja vihreät.

Lipposen muistelmien konna Erkki Tuomioja julisti vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen uusliberaalin hallituskauden päättyneeksi.

Lipponen puolustautuu oikeistosyytöksiä vastaan sillä, että hänen hallitustensa talous- ja yhteiskuntapolitiikka noudatti sosialidemokraattista markkinatalouden yhteiskunnallisen ohjauksen periaatetta.

Selkeimmin hänen hallituksensa erotti Lipposen itsensä mukaan yltiöliberalismista kolmikantainen tulopoliittinen yhteistyö. Siihen liittyi vahva sosiaalipolitiikka. Sosiaaliturva tuli avuksi laskusuhdanteissa, sosiaalipalvelut ehkäisivät syrjäytymistä ja koulutus tuki kilpailukykyä ja tuottavuuden kasvua.

Valtionyhtiöiden omistusta myymällä saatiin rahaa investointeihin ja velkojen maksuun.

"Hyvinvointivaltio ei tullut valmiiksi, mutta saimme sen pelastetuksi", Lipponen vetää kauttaan yhteen.

"Lapsilisiä leikattiin, mutta toisaalta saimme aikaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Palvelut paranivat, vaikka tulonsiirtoihin puututtiin. Eläkkeiden ostovoima säilyi, ja eläkejärjestelmän kestävyys turvattiin merkittävillä uudistuksilla."

Rakenteellinen työttömyys jäi kuitenkin liian korkeaksi. Lipposen mukaan sen purkaminen olisi edellyttänyt pidempään jatkunutta 4-5 prosentin vuotuista kasvua. Siihen ei päästy.

Vuoden 2003 vaalit voitti keskusta, ja siitä alkoi punamultayhteistyö pitkän tauon jälkeen. Lipponen jättäytyi pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Vaalitulos olisi mahdollistanut sinipunayhteistyönkin jatkon, ja Lipponen kirjoittaa saaneensa pyyntöjä sekä vasemmistoliitosta että vihreistä jatkaa pääministerinä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes oli kypsyttänyt demarit. 

"Minä olin kestänyt Siimeksen avoimet hyökkäykset pääministeriä vastaan, mutta niistä huolimatta olisin ollut valmis jatkamaan yhteistyötä hänen johtamansa vasemmistoliiton kanssa."

Hallitusyhteistyön keskustan kanssa ratkaisi Lipposen mukaan demarien oma kokoomuskauna, joka johtui puolueen heikosta itsetunnosta ja kykenemättömyydestä puolustaa omia saavutuksia.

Se tuntuu henkilöityvän Erkki Tuomiojaan, josta Lipponen kirjoittaa, että "Erkki-parka, hän olisi vielä maistava, mikä ero oli kahden hallituskauteni ja porvareiden hallitsemien kausien välillä. Mutta olihan niitä mukavampi katsella ministerin paikalta."

Tuntuu kuin olisi itse mukana, kun Niko Rantsi kuvaa poliisioperaatiota

 Niko Rantsi: Vaikenemisen laki. 270 sivua, Tammi 2025.

Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsi jatkaa realistisen poliisiromaanin perinnettä realistisimmillaan neljännellä dekkarillaan Vaikenemisen laki. Johtolanka-palkittu Rantsi nousi nopeasti, oikeastaan jo esikoisellaan, alan suomalaiseen kärkikaartiin. Tämän kevään Vaikenemisen laki terävöittää hänen asemaansa siinä. Poliisitoiminnan ja elävien henkilöhahmojen yhdistelmä toimii hänellä paremmin kuin ehkä kellään muulla juuri nyt.

Lainvartijat-sarjan teokset muodostavat osin jatkuvajuonisen kokonaisuuden. Ne voi lukea yksittäinkin, mutta kaikkea ei saa silloin irti. Vaikenemisen laissakin suurempi kuvio jää auki odottamaan seuraavaa osaa.

Edellisistä osista tuttu petosmies Petri Tuhkanen joutuu pakenemaan henkensä edestä Italiasta takaisin Suomeen. Hänen tyttöystävänsä Rita löytyy kuolleena kylpyammeesta. Ritan isä on kärsimätön mafiapomo, joka ei selityksiä kuuntele.

Suomessa keskusrikospoliisissa aloittava Sara Hackman saa parikseen sinne Espoon poliisista siirtyvän Tommi Malkin, jonka työ ja perheongelmat ovat olleet kuvioissa mukana alusta asti. Heidän yhteistyönsä saa lentävän lähdön, kun oululainen liikemies Jaakko Törmänen katoaa majapaikastaan hotelli Kalastajatorpalta. Poliisilla on hyvät syyt epäillä henkirikosta.

Vaikenemisen laki etenee lyhyin luvuin ja pelkistetyn kerronnan kautta. Siinä on kohtauksia sekä eräästä rikostutkinnasta että parisuhteesta Malkin avoliiton edetessä kohti avioliittoa edellisen vaimon kitkerien viestien varjossa. Mäntsälässä maalaistalossa asuva Sara Hackman taas alkaa paneutua menneisyyteensä mummonsa kuoleman jälkeen.

Dialogi-vetoisessa kerronnassa ei paljon vatvota eikä kuvailla. Espoossa kello 10.00 alkavasta kohtauksesta hypätään seuraavaan aamuun Sipoossa ja niin edelleen. Rantsin kirjojen mitta on lyhentynyt kymmenillä sivuilla ensimmäisistä. Vaikenemisen lain alku tuntuu jo liiankin pelkistetyltä ja kliiniseltä. Ihan kuin hänen kirjoittajanoppinsa olisi rikasta henkilökuvausta lukuun ottamatta Jarkko Sipilältä, jonka Takamäki-kirjoissa oli samaa henkeä luottotoimittajaa myöten.

Niko Rantsin vahvuus on poliisioperaatioiden tarkka ja mukaansa pakottava kuvaaminen. Vaikenemisen laki herää henkiin, kun tarinan suurempi kuvio alkaa valjeta ja takaa-ajoon tarvitaan isoa ryhmää. Kampin kauppakeskuksessa tapahtuva oletetun palkkamurhaajan jäljitys monine toimijoineen saa tuntemaan kuin olisi itse mukana tapahtumissa.

Suomenlahdella tarvitaan poliisin ja tullin viranomaisyhteistyötä yhtä intensiivisissä merkeissä. Ja sitten on vielä yksi jättioperaatio, jossa Rantsi näyttää taitonsa toiminnan kuvaajana.

Rantsi tuntuu dekkareillaan protestoivan sitä pohjoismaisen dekkarin valtavirtaa vastaan, jossa komisario ratkaisee jutut. Hän osoittaa käytännön poliisimiehenä, että kyse on vaativasta monen tekijän yhteistyöstä.

Yksi episodi saa Vaikenemisen laissa päätöksensä, mutta Rantsi jättää asioita auki niin, että sarjan viidettä osaa jää odottamaan taas suurella mielenkiinnolla.

Tunteelliset jäähyväiset komisario Koskiselle

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö. 343 sivua, Kultosaari 2025.

"Tuntui, että nyt on se hetki. Se, kun tälle tarinalle on aika laittaa viimeinen piste."

Ne ovat komisario Sakari Koskisen toiseksi viimeiset sanat Seppo Jokisen 30-osaisessa dekkarisarjassa. Ollaan Viimeisen väännön toiseksi viimeisellä sivulla. Kello on ohittanut puolen yön kesäisellä Tampereella. Koskinen on muuttunut komisariosta eläkeläiseksi.

Se, mikä alkoi vuonna 1996 teoksella Koskinen ja siimamies päättyy ainakin nykymuodossaan tähän. Koskinen on eläkkeellä, mutta viime kuussa 76 vuotta täyttänyt Jokinen ei haastattelujensa perusteella ilmeisesti itsekään tiedä, onko hänkin. 

Sarjan hahmot jatkanevat elämäänsä ilmeisesti äänikirjoina, mutta ne kirjoittaa joku muu tai jotkut muut. Ratkaisu tuntuu suomalaisittain oudolta, mutta muualla on tavanomaista, että suosittu dekkarisarja jatkaa elämäänsä täältä ikuisuuteen. Komisario Beck on jatkanut tutkimuksiaan tv-elokuvissa, vaikka viimeinen romaani rikoksesta ilmestyi vuonna 1975, siis 50 vuotta sitten.

Viimeisen väännön alussa Koskisen yksityiselämässä tapahtuu se, mitä Jokinen on pohjustanut jo muutamassa edellisessä osassa. Sen takia hän jää kesälomalle palatakseen sen jälkeen kahdeksi viikoksi töihin ennen eläköitymistään.

Normaalisti Koskisissa on tapahtunut kaksi rikosta, jotka lopulta kietoutuvat yhteen. Nyt tuttu ja faneille rakkaaksi käynyt rikosryhmä joutuu pureutumaan peräti neljään juttuun ilman esimiestään: raivostunut mies heittää kolme teinityttöä Hämeensillalta veteen ja katoaa, tv-sarjojen käsikirjoittajana ja terapeuttina toiminut nainen on kadonnut, näyttelijä murhattu ja yhdessä kodissa on tultu ikkunasta sisään ja hakattu vaimo ennen kuin suihkussa samaan aikaan ollut mies ehti hälyttämään apua.

Lisäksi tarinan kannalta keskeinen sivuhenkilö vapautuu vankilasta ja aloittelee uutta elämää. Jokisen dekkarien lämpimän inhimillinen ulottuvuus tulee eniten hänen kauttaan esiin tässä osassa.

Olen jo aikoja sitten julistanut Seppo Jokisen dekkarit kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Näitä sanoja ei ole tarvinnut katua, kun uusia osia on tullut sen jälkeen vielä kymmenkunta, eikä tarvitse nytkään. Mutta nyt tapahtuu sama, mitä parin vaisumman teoksen kohdalla: ei oikein lähde, kun Koskinen on poissa Sorilta. Viimeisen väännön alussa ei ole odotettua Grande finalen tuntua, kun Pekki, Kaatio, Lundelin, Kanninen ja muut tutut yrittävät ratkoa rikossumaa Koskisen mahdollisen seuraajan komisario Pirjo Purosen johdolla.

Viimeinen vääntö herää henkiin vasta, kun Koskisen loma on loppu ja hän alkaa johtaa tutkintoja tuttuun tyyliinsä etulinjasta käsin. Ei tämä sittenkään ole parasta Jokista. Koskinen selvittää vähän liian onnekkaiden sattumusten kautta muutamassa päivässä jutut, joiden kanssa koko muu tiimi ei päässyt eteenpäin yli kahdessa viikossa. Ja järjestää siinä sivussa ihmissuhdeasioitakin kuntoon.

Pääpaino Viimeisessä väännössä on jäähyväisissä ja niiden aiheuttamissa tunteenpurkauksissa. Rikososastolla surraan jo etukäteen, miten sitten pärjätään, kun Koskinen ei ole enää ohjaksissa. Eikä vain surra, vaan tuiskahdellaan ja loukkaannutaan herkästi. Erityisen vaikeaa Koskisen lähtö on hänen elämänkumppaninaankin käyneelle Ulla Lundelinille.

Edellinen osa Satuttamisten summa oli yllättävän synkkä ja huumoriton. Viimeisessä väännössä juttu lentää taas vanhaan malliin sen haikeasta pohjavireestä huolimatta. Pienistä moitteista huolimatta fanit saavat vielä kerran runsaat 300 sivua sitä, mitä ovat odottaneetkin. Piste i:n päälle on, että Jokinen tuo mainiolla tavalla esiin myös Kalle Päätalo -harrastuksensa ja tuntemuksensa.

Eipä tässä ole muuta sanottavaa kuin kiitos kaikesta Seppo Jokinen. Loit mahtavan dekkarisarjan, loistavan henkilökaartin, kerroit rikoksista niiden taustoja ymmärtäen ja tulit kuvanneeksi Tampereen muutosta 30 vuoden ajalta. Jos vielä tulee jotain, se otetaan kiitollisuudella vastaan, mutta jo nyt elämäntyösi on ainutlaatuinen.