Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö (Flickan i Stenparken). Suomentanut Anna Heroja. 351 sivua, Gummerus.
Oravaisissa asuvan Nilla Kjellsdotterin toisen dekkarin Kivipuiston tytön tie Suomen markkinoille ei ole tavanomaisin. Hänen esikoisdekkarinsa I rättvisas blod on julkaistu Ruotsissa, jonka jälkeen hän solmi perinteisen ja ison ruotsalaiskustantajan kanssa sopimuksen kolmesta Vaasaan ja sen lähiseudulle sijoittuvasta Mija Wadö -dekkarista. Niistä ensimmäinen, Kivipuiston tyttö, ilmestyi suomennoksena heinäkuussa.
Kun kirjailija on tehnyt ensin läpimurron erittäin kilpailluilla ruotsalaismarkkinoilla, odotukset ja uteliaisuus ovat tapissa: nyt on luvassa jotain erityisen kiinnostavaa. Odotukset eivät kuitenkaan täysin täyty. Kivipuiston tyttö on ihan hyvä rikosromaani, mutta valitettavasti kovin tavanomainen pohjoismainen nykydekkari.
Tuntuu, että nykyään joka toinen rikosromaanien päähenkilö on poliisina huipputaitava, mutta ihmissuhdetaidoiltaan toivoton työnarkomaani. Niin on myös parisuhdetta toivova, mutta itse sen mahdollisuudet tärvelevä Mija Wadö. Hänen ongelmansa saavat kyllä uskottavan selityksen teoksen lopussa, mutta sitä ennen kirjassa on päähenkilön kuvauksen osalta väljähtänyt maku. Myös epäpätevä ja epämiellyttävä poliisipomo Elof Wallin on kliseinen hahmo. Koko muu poliisijoukko jää hahmottomiksi.
Kivipuiston tyttö on henkitoreissaan Oravaisten kivipuistoon raahautuva teinityttö, joka on paennut jotain ja jostain lumipyryssä ja pakkasessa. Kesken tapauksen tutkinnan oikeastaan lomalla oleva Mija Wadö tempautuu selvittämään diabetestutkija David Heseliuksen murhaa tämän loistohuvilalla. David on veljensä Kristerin kanssa ollut lähellä diabeteksen arvoituksen ratkaisemista, ja nyt Krister on puolestaan kadonnut.
On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen. Mutta miten, se on Kivipuiston tytön juju. Alun moitteista huolimatta Kjellsdotter kuljettaa tarinaa taitavasti ja pitää lukijan hyvin otteessaan. Tytön arvoitus jää pitkäksi aikaa taka-alalle, kun vauraiden Heseliusten salaisuudet kolisevat kaapista ulos.
Kun on lankojen solmimisen aika, on selvää, että Kjellsdotter on kutonut todella pirullisen tarinan. Kaiken takaa paljastuu häijy ja iljettävä kuvio, joka toisaalta saa tarinan uskottavuuden natisemaan liitoksistaan. Jutun varsinainen roisto, lasten hyväksikäyttäjä, on perheellinen mies. Olisiko hän todella pystynyt salaamaan taipumuksensa perheeltään vuosikausia?
Nilla Kjellsdotter käyttää myös nykydekkareissa yleistä kerronnan nykyhetken katkaisevaa takaumarakennetta. Ja hyvin käyttääkin. Tällä kertaa "kertojana" ei ole suurta suunnitelmaa hautova murhaaja vaan "Silloin"-luvuissa keritään kouraisevasti erästä hyväksikäyttötapausta.
Kivipuiston tytön erikoisteema on ykköstyypin diabetes, jolloin Kjellsdotter kuvaa arvatenkin oman perheensä kokemuksia ja kauhun hetkiä kutsumattomasta vieraasta, joka voi viedä hengen.
Kivipuiston tyttö jättää siis ristiriitaisen olon. Nilla Kjellsdotterilla on matkaa ihailemiensa ruotsalaisten dekkarikuningattarien tasolle, mutta ei kuitenkaan hirveästi. Kun Mija Wadön henkilön arvoitus on ratkaistu ensimmäisessä Murhia Pohjanmaalla -sarjan teoksessa, jatkolta voidaan odottaa enemmän. Ehkä silloin myös muut poliisit saavat lihaa ympärilleen. Miksi esimerkiksi Mijan yleensä huomiota herättämätön kollega Anya Appel on äkkiä ajanut päänsä kaljuksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti