Kohtalo kuljettaa taas kolmea Tuomo Pirttimaan Heteen jatko-osassa Tirri

 

Tuomo Pirttimaa: Tirri. 269 sivua, Johnny Kniga.

Tirri, Tomi ja Martti ratsastavat jälleen. He olivat henkilöhahmoja viime vuonna ilmestyneessä toimittaja Tuomo Pirttimaan hienossa esikoisteoksessa Hete. Kolmas oli lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta tuomittu maallikkosaarnaaja Arvi. Hänen paikkansa uutena kolmantena keskushenkilönä jatko-osassa Tirri ottaa Kaniksi kutsuttu Kari. Liikanimi tuli siitä, että koulupoikana hän tykkäsi syödä salaattia ja joutui siitä kovien poikien silmätikuksi.

Aseryöstön tehneet Tomi ja Tirri jatkavat pakoaan. Yksin taas jäänyt Martti lähtee etelään tavoitteenaan tavata poikansa vuosien jälkeen. Betoniraudoittaja Kanin aikeena on tehdä tilit lopullisesti selviksi juopon ja itseään lapsena piinanneen äitinsä kanssa. Kaikki ovat tavallaan pakomatkalla. Tomi ja Tirri kirjaimellisestikin, Kani ankeaa lapsuuttaan ja Martti menetyksiään.

Heteessä keskushenkilöiden tiet kohtasivat lappilaisessa autiotalossa. Koko kirjan kasaantunut jännite purkautui kuin loppukesän painostava helle, mutta ei ukkosen vaan haulikon paukkeeseen. Erillisinä alkaneet tarinat yhtyvät myös Tirrissä. Mutta siinä missä edellinen romaani oli synkkä ja kohtalon kellot kumisivat, Tirri on lopulta toiveikas. Vanhempi mies saa pojan - tavallaan, ja huonon äidin kasvattama poika elämää ymmärtävän isähahmon.

Entä romaanin nimihenkilö Tirri? Hän on karannut jo nuorena kotoaan jostain pohjoisesta uskonnollista väkivaltaa ja sukunsa silmissä kuollut. Tomin kanssa elämä tuntuu asettuvan vaatimattomissa puitteissa aloilleen ja jotain onnen kaltaistakin on ilmassa. Sitten kohtalo puuttuu peliin, mutta Tirri löytää elämälleen tehtävän pelastamalla joukon vielä suuremmassa ahdingossa olevia naisia.

Tuomo Pirttimaan upea kieli on tallella ja juoni kulkee taas mestarillisesti. Hänen kirjoissaan on jotain samanlaista pohjoista angstia kuin Karin Smirnoffin janakippo-kirjoissa, mutta Pirttimaa pätee toki täysin omillaan. Ihmiset ovat karheita, väkivaltaa, ja tässä osassa myös lastensuojelun epäonnistuminen on taustalla, mutta Pirttimaa tarkastelee henkilöitään lopulta hellyydellä ja toivoa antaen. Lukijan tehtävä on vain antautua matkalle ja nauttia kyydistä.