Hillityssä vakoiluromaanissa Geneven mies pelataan Suomen kohtalolla Kansainliitossa talvisodan alkaessa

Ilkka Rentola: Geneven mies. 320 sivua, Docendo 2026.

Eri puolilla maailmaa diplomaattina toiminut Ilkka Rentola kirjoittaa kiehtovasta aikakaudesta ensimmäisessä romaanissaan Geneven mies. Se alkaa 30.11.1939 eli talvisodan syttymispäivänä ja jatkuu siitä muutaman viikon eteenpäin. Näyttämö on Geneve, jossa sijaitsi YK:n edeltäjä Kansainliitto.

Suomi yrittää saada Kansainliiton tuomitsemaan Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta vastustaa monien maiden pyrkimystä erottaa hyökkääjä järjestöstä. Näin siksi, että Suomi haluaa Kansainliiton välittäjäksi alkaneessa sodassa. Neuvostoliitto kuitenkin erotettiin Kansainliitosta jo joulukuun puolivälissä.

Suomen Geneven lähetystöä johtaa vanha ja äreä entinen ulkoministeri Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan tehtyään pilaa Adolf Hitleristä. Geneven mies romaanissa on kuitenkin lähetystösihteeri Kaius Narvanmaa, jolle sota on henkilökohtainenkin asia. Hänen kaksoisveljensä on rintamalla ja jää myöhemmin hyökkääjän sotavangiksi.

Rentolan kuvaamana diplomatia koostuu rituaaleista, joissa lähetystöjen väki tapaa toisiaan vastaanotoilla, lounailla, päivällisillä ja konserteissa tarkan protokollan mukaan. Kaius Narvanmaa on näissä ympyröissä kuin kala vedessä. Vaaraa tuo suhde Turkin suurlähettilään vaimoon Aidaan, jota hänen miehensä pahoinpitelee mustelmille.

Kansainliiton pääsihteerin lähin avustaja Bruno on värvännyt kunnianhimoisen, mutta rutiinitöihin juuttuneen ja kyllästyneen Kaiuksen natsi-Saksan asiamieheksi. Hän palvelee kahta herraa, mutta kaksoisveljen joutuminen vangiksi antaa vipuvarren kolmannellekin.

Ilkka Rentola kirjoittaa sellaista vakavasti otettavaa vakoiluromaania, jossa toimintaa ei juuri ole. Jännite, jos sellaista syntyy, tulee henkilöistä ja diplomatiasta, jossa hienoissa kulisseissa päätetään kansojen kohtaloista. Tai ainakin pitäisi päättää. Kansainliitto on kuitenkin joulukuussa 1939 yhtä halvaantunut kuin YK nykyisten sotien aikakaudella.

Suomi saa asiansa Kansainliiton käsittelyyn. Eri maat lupaavat myös konkreettista apua itsenäisyydestään taistelevalle Suomelle. Kuten hyvin tiedetään, Kansainliitto oli voimaton ja eurooppalaisten suurvaltojen lupaama apu jäi puheiden asteelle.

Rentolan käsittelyssä vakoiluromaaniin kuuluva jännite jää matalaksi. Suurimpaan vaaraan Kaius Narvanmaa joutuu Aida-suhteensa takia. Toinen tärkeä nainen romaanissa on puolalainen pianisti Maria, jonka yliluonnollisilla kyvyillä Kaius yrittää saada yhteyden veljeensä.

Tyylikäs, mutta vähän liiankin hillitty Geneven mies tiivistyy vasta lopussa, kun paine Kaiusta kohtaan kasvaa. Tärkeän kontaktin katoaminen johtaa hänetkin Sveitsin poliisin kuulusteluihin.

Historiallisesti pätevän Geneven miehen lukeminen on alijännitteestä huolimatta antoisaa. Syksy 1939 diplomatian huipulta katsottuna näyttää ikävän samanlaiselta kuin alkusyksy 2026. Jo mainitun Kansainliiton ja YK:n voimattomuuden lisäksi pääsemme todistamaan isojen valtioiden öykkäröintiä ja kansainvälisen yhteisön näköalattomuutta, joka johti myöhemmin suursotaan. Suurin ero on siinä, että nyt hyökkäyksen kohteena olevalle Ukrainalle löytyy oikeaa apua.

Nostalginen Geneven mies kertoo ystävyydestä, petoksista ja maanpetturuuteen johtavasta kunnianhimosta loistokkaissa kulisseissa. Se on myös hieno ajan ja tapainkuvaus menneestä maailmasta, jonka pitkän linjan diplomaatti tavoittaa uskottavasti. 

Erityisen tyylikästä on teoksen vihjaileva dialogi sen loppuvaiheissa.

Anne Prokofjeff pistää vakoiluromaanin uusiksi rätväkästi toimivassa Kohtalonpyörässä

 Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä. 465 sivua, WSOY 2026.

Tv-käsikirjoittaja ja kirjailija Anne Prokofjeff tuo uutta väriä Suomen vähän kilpailluille vakoiluromaanimarkkinoille. Kohtalonpyörässä on draivia, vähän huumoria ja häröilyäkin. Siinä ei ole hillittyjä tiedustelualan ammattilaisia keskustelemassa viskiä maistellen kabinettien kätköissä. Silti tarina liippaa tätä päivää yhtä hyvin kuin vakavatkin vakoiluromaanit.

Supon ylietsivä Maisa Hiidenlinna huomaa tilaisuutensa tulleen, kun teini-ikäinen räppäri Snadi ampuu jengiläisen. Haiskahtaa, että Snadi ottaa päälleen toisen tekemän rikoksen, koska pääsee alaikäisenä vähällä pälkähästä. Supon kellariin turvallisuusselvityksiä tekemään jumiutunut Maisa janoaa toimintaa ja saa nostettua itsensä hissillä yläkerroksiin jutun tutkintaan.

Ajelehtiva opiskelija ja sellisti Sasha Raaga pakotetaan erinäisen sattumuksen takia CIA:n peitefirmaan koulutettavaksi agentiksi ja mukaan operaatioihin.

Ruotsalaistaustaisten jengien kilpailu ja huumekauppa kytkeytyvät terrorismihankkeisiin. Supossa etsitään räppisanoituksesta koodia siitä, milloin ja mihin terrori-isku on tarkoitus toteuttaa. Taustalla vaikuttavat Venäjä ja Iran. Suomen huumemarkkinoista käytävän sodan lisäksi venäläiset rahoittavat länttä vastustavia tahoja, ja Venäjälle salakuljetetaan pakotteiden alaisia tarvikkeita.

Maisa ja Sasha ovat omilla tahoillaan samoilla jäljillä. Samaan aikaan Maisa selvittää rikosta, johon Sasha on sekaantunut, ja jonka takia hän on nyt CIA:n mies. Kohtalonpyörä todella viskoo henkilöitä ja asetelmia tässä raikkaassa teoksessa.

Anne Prokofjeffin tv-tausta näkyy eläväisinä kohtauksina ja erityisen svengaavana dialogina. Kohtalonpyörän tarina etenee kuin lumivyöry yllättävästä tilanteesta toiseen. 

Samalla Prokofjeff tekee päähenkilöistään Maisasta ja Sashasta, kahdesta ilman kotia kasvaneesta, täysiä hahmoja. Suoraan kadulta vakoilupeliin vedetyn venäläistaustaisen Sashan tausta jää enemmän auki. Maisa on entinen jenginuori ja lähtöisin rikollisesta perheestä, minkä takia hänellä on ollut kasvattivanhemmat ja aiemmin eri nimi.

Erityiset pisteet Prokofjeffille siitä, että hän ei rakenna kaksikolle romanssia, vaikka vetovoimaa heidän välillään onkin. Sen sijaan hän lähettää heidät jatko-osaan selvittämään yhteisvoimin, missä on myyrä, joka vuoti vastapuolelle tärkeitä tietoja eräässä tapauksen ratkaisevassa vaiheessa.

Railakkaan kerronnan vastapainoksi Anne Prokofjeff tuntuu olevan tulevaisuuden suhteen pessimisti, ja kukapa ei tällaisena aikana olisi. Naton vuoksi Venäjä paisuttaa sotavoimaansa Suomen rajan tuntumassa. "Kukaan ei puhu rauhasta, aivan kuin tavoitteena olisi päättymätön sota", Sasha pohtii eräässä tilanteessa. Hän miettii, että Nato-jäsenyys oli ehkä sittenkin virhe: "Riski kriisien eskaloitumisesta on vain lisääntynyt, vaikka sen piti vähentyä."

Kohtalonpyörä käynnistää RIKE-sarjan. Kirjaimet tulevat vakoilijaksi ryhtymisen neljästä peruspilarista. Ne ovat raha, ideologia, kiristys ja ego.

Aiemmin myös näytelmiä ja romaaneja kirjoittaneen Anne Prokofjeffin sisääntulo vakoilukirjallisuuteen on mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä lukunautinto.

Eleettömän tyylikästä vakoiluviihdettä Kari Häkämieheltä

 Kari Häkämies: Venäläinen sopimus. 356 sivua, CrimeTime 2025.

Kaapelit katkeilevat Itämerellä ja Donald Trump aloittaa toisen kautensa Yhdysvaltojen presidenttinä. Ex-ministeri Kari Häkämies on tiukasti ajassa kiinni vakoilusarjansa neljännessä osassa Venäläinen sopimus. 

Suojelupoliisin johtajaa Henrik Hamiloa työllistää brittiparlamentin jäsenen, entisen ulkomaankauppaministeri David Huntin katoaminen Turussa. Tapauksessa venäläisillä on sormensa pelissä, kuten kirjan nimikin kertoo.

Dekkareista klassisen tyylin vakoilukirjojen kirjoittajaksi vuonna 2022 siirtynyt Häkämies on uudella alallaan löytänyt varsinaisen kirjallisen leipälajinsa. Kokonaisuus on kuitenkin ollut epätasainen, mutta nyt avausosa Linnan hämähäkki on saanut vertaisensa seuraajan, ehkä jopa paremman.

Henrik Hamilo on edennyt sarjan neljässä kirjassa perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi ja siitä suojelupoliisin päälliköksi. Tässä maailmanajassa ja Suomen maantieteellisen sijainnin takia venäläinen yhteys jokaisessa osassa on itsestäänselvyys.

Venäläisessä sopimuksessa Häkämies yhdistää elegantilla tavalla rakennusalalla toimivan perheyrityksen sisäiset riidat brittikansanedustajaan, joka ministerin postin jälkeen toimii myös rakennusalan konsulttina omassa maassaan. 

Suojelupoliisin huomion kiinnittää Ruotsissa toimiva venäläisdiplomaatti Max Mansulo, jolla näyttää olevan paljon asioita myös Helsingissä. Venäjän hyökkäyssodan takia Mansulo liikkuu tavallistakin matalammalla profiililla, sillä oikeasti hän on vakooja sekä monien poliittisten salamurhien taustavoima.

Oikeissa asiantuntevissa vakoiluromaaneissa ei rymistellä. Niissä istutaan työhuoneissa ja kabineteissa keskustelemassa. Tilanne kehittyy verkalleen. Näin on myös Venäläisessä sopimuksessa. Osaamattomissa käsissä tällä reseptillä voisi syntyä tylsää proosaa, mutta Häkämies on jo niin kokenut kettu, että jännite tihentyy koko ajan.

Sitä syntyy rakennusalan Havas-yhtymän ympärillä käytävästä pelistä, kun Lauri Havaksen isän perustaman Havas-yhtymän enemmistöomistajaksi on yllättäen noussut hyvien Venäjä-suhteiden palauttamista kannattava Rainer Sarkki. Hän on Havaksen vävy, jonka vaimo on kuollut auto-onnettomuudessa. Appiukon ja vävyn välit ovat jäätävät.

Ja toisaalla David Hunt tapaa hotellissaan kauniin naisen, jonka haluaa tavata pian uudelleen.

Henrik Hamilo ei ole poliisi eikä hänellä ole kokemusta rikostutkinnasta. Häkämies on kehittänyt hänen ympärilleen hienon kaartin miehiä, joilla sitä on. Heidän mukanaan Hamilokin on edellisiä osia enemmän mukana myös operatiivisessa toiminnassa.

Todellakin miehiä, naisen paikka tässä teoksessa on olla sihteeri, joka tarjoilee miehille kahvia. Naisenergiasta vastaa Hamilon naisystävä toimittaja Lotta Simula, jonka uutisnenä vie saman tapauksen jäljille ja ohikin Huntin katoamista tutkivista poliiseista.

Juttu viedään loppuun tyylillä ja maltilla. Lopussa Hamilo miettii maailman menoa pessimistisen realistisesti: "Suurvaltojen johtajat kaipasivat ihailua ja hyväksyntää usein samalla tavalla kuin pienet lapset. Isojen maiden sivistyneistö joutui surkeana ja unohdettuna seuraamaan sivusta maailmanpolitiikan merkillistä näytelmää, joka usein oli kuin päivästä ja kuukaudesta toiseen jatkuva painajaisuni."

Siinä on hyvin kiteytetty maailman tilanne syksyllä 2025.

Se vain ihmetyttää, miksi Venäläisessä sopimuksessa juodaan niin paljon teetä. Onko se venäläis-brittiläinen yhteys, joka toteutuu kirjan juonessakin?

Kari Haakanan vakoiluromaani Kirvesmies huimaa yhdistäessään oivaltavasti totta ja keksittyä

Kari Haakana: Kirvesmies. 261 sivua, Aula & co 2025.

1970-luvun alussa Ruotsin puolustusministeriö vakoili salaisen tiedustelutoimistonsa  Informationbyrånin (IB) kautta Neuvostoliittoa.  Tämä laiton toiminta tapahtui Suomen aluevesillä. Se myös suoritti salaisia kuvauksia Suomen ilmatilassa. IB käytti kulisseinaan tekaistuja yrityksiä. Laittoman toiminnan paljasti vasemmistolehti FiB/Kulturfront ja sen toimittaja Jan Guillou, josta sittemmin tuli menestynyt kirjailija. Vuonna 1974 presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Olof Palme totesivat asian olevan loppuunkäsitelty ilman vaikutuksia maiden välisiin suhteisiin.

Tätä ei kerrota Kari Haakanan vakoiluromaanissa Kirvesmies, mutta näiden seikkojen tietäminen saa sen maistumaan vielä makeammalta. 

Kolmen loistavan nykyaikaa luotaavan trillerin jälkeen Haakana sijoittaa uuden teoksensa hellekesään 1972 ja kylmän sodan kyyniseen maailmaan. Klassinen vakoiluromaani sekoittaa herkullisesti IB-jutun tositapahtumia siihen, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

Ensin itse Kirvesmies puhuu romaanissa, että sodassa tappaminen on työtä ja sen vaatimasta oikeasta asenteesta. Sodassa ollaan edelleen, on oltu koko ajan, edellinen ei koskaan päättynyt, muutti vain muotoaan.

Suomenlahdelta Helsingin läheltä löytyy kiville ajanut ruotsalainen moottorivene ja veneestä kuollut mies. Vene kuuluu kosmetiikkaa maahan tuovalle Cosmexin-nimiselle yhtiölle, jonka omistaa Bengt Nilsson. Kun hän kertoo tapahtuneesta esimiehelleen Oxenhufvudille, tämä toteaa, että on aika ajaa Suomen toiminta alas.

Suomessa kesätoimittaja Hilkka Saari saa myöhään illalla kuuman uutisvihjeen. Olympiastadionin parkkipaikalla on tunnin kuluttua ruumis. Vihje pitää paikkansa. Yhdessä parkkipaikalla olevassa autossa on ruumis ilman päätä ja käsiä.

Toinen vihje samalta soittajalta vie Hilkka Saaren löytämään uuden samanlaisen ruumiin Lappeenrannasta.

Joku murhaa entisiä kaukopartiomiehiä, jotka ovat sodan jälkeenkin pitäneet yhtä.

Kesätoimittaja Hilkka Saari on jymyuutisten jäljillä, mutta ynseä uutispäällikkö Nikulainen kieltäytyy julkaisemasta jokaisen, koska "tässä lehdessä ei julkaista nimettömiin lähteisiin perustuvia panettelujuttuja Ruotsista".

Rauhallisessa tempossa etenevän Kirvesmiehen ajankuva vuodesta 1972 on täyteläinen miehelle, joka itse oli silloin 6-vuotias. Taustatyö on tehty huolellisesti. Miljöö, ihmisten muodollinen käytös, autot, tiet ennen moottoriteitä. Murhatun miehen opiskelijatytär suhtautuu tapaukseen välinpitämättömästi. Hän ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, koska he ovat fasisteja. Murhatun  vaimo taas on varma, että syyllisiä ovat kommunistit.

Huolellisuutta teos henkii muutenkin. Aidon 1970-lukuisen oloiset poliisit Haavisto ja Grön ovat päävastuussa päättömien ruumiiden jutun tutkinnasta ymmärtämättä yhtään, mihin suurempaan kuvioon ne liittyvät. 

Kolmen loistavan trillerin jälkeen Haakanan neljäs loistaa enemmän älykkäällä sommitelmallaan kuin jännityksellä. Viimeisten lukujen kohdalla tekisi mieli huutaa hallelujaa tai mitä tahansa, kun kokonaisuuden viimeinenkin palikka löytää paikkansa. Pienet mustan huumorin välähdykset täydellistävät tämän pienen mestariteoksen.

Agentteja, kaksoisagentteja ja salamurhia talvisodan alla Helsingissä Pauli Jokisen jännärissä Punainen leski

Pauli Jokinen: Punainen leski. 384 sivua, Gummerus 2025.

Saksalainen diplomaatti ja suomalainen sisäministeriön virkamies ammutaan Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939. Tekeillä oli vaihtokauppa, jossa sisäministeriön Teodor Siro saisi listan saksalaisista vakoojista ja varttijuutalainen diplomaatti Volker Bonhof Suomen kansalaisuuden, jolla hän välttäisi paluun Saksaan, jos sota syttyy.

Helsingin paikallis- ja rikoshistoriaan erikoistunut Pauli Jokinen aloittaa vakoiludekkarinsa Punainen leski sähäkästi. Pian nimilista on murhaajalla, joka löytää siitä viisi näkymättömällä musteella kirjoitettua koodinimeä. Kaikki ovat peräisin Charles Dickensin romaaneista.

Teoksen alku ja sen esittelytekstit lupaavat vaikuttavaa lähihistoriallista vakoojajännäriä, jossa totta on sen verran, että Helsinki kuhisi vakoilijoita 1930-luvulla maailman kulkiessa kohti sotaa. Jokinen keskittää katseensa Britannian tiedustelupalveluun MI6:een, jonka toimeksiannosta salamurhaaja alkaa listiä viittä saksalaisten vakoojiksi paljastunutta kulttuurialalla vaikuttavaa brittiä lokakuussa 1939.

Erityisen paljon tapahtuu brittitaustaisen ohjaaja-tuottaja Ron Fallonin elokuvan kuvauksissa. Elokuvan tähtiä ovat Shane McLean, Liza Darling sekä Felix Kontio.

Ampumisia selvittävät Helsingin rikospoliisin konstaapeli Jenny Kattelus sekä yleisesikunnasta toimeksiannon saanut etsivätoimisto Harha. Sen muodostavat pervitiinin voimalla käyvä entinen murharyhmän etsivä Arpia Haahti ja Raita Harmonen, Jenny Katteluksen rakastajatar.

Lokakuusta 1939 hypätään aina välillä vuosia taaksepäin. Selviää, miksi epäonnistuneesta pankkiryöstöstä tuomittu kommunisti Peter Prescott on vapautettu ja värvätty MI6:n salamurhaajaksi.

Punaisen lesken juonikuvio on juuri niin kimurantti ja monihaarainen kuin kunnon vakoojajännärissä pitääkin. Lisäksi taustalla on suurempia kuvioita, suorastaan suurvaltapoliittisia, joista vakoilun kenttäpelinappuloilla ei ole aavistustakaan. 

Vahinko vain, että teos ei ole oikeastaan lainkaan jännittävä. Eivätkä ajankohdan uhkaava tilanne ja vakoilun vaarat välity sen sivuilta. Jokinen on kirjoittanut toiselle kustantajalle tätä ennen kolme dekkaria, joten aloittelija hän ei ole. Silti Punaisen lesken ote on jotenkin harrastelijamainen. Sivuja on liikaa, mutta silti tapahtumien etenemisessä on hätäisen tuntua. Tunnelman luominen puuttuu eikä kiehtovasta vakoilun ja filmimaailan yhdistämisestä irtoa oikein mitään.

Christian Rönnbackan neljännessä Henna Björkissä "Hydra" kirjan mittainen takaa-ajo huipentuu Raatteentiellä

Christian Rönnbacka: Henna Björk Hydra. 349 sivua, Bazar 2025.

Christian Rönnbackan jännäritehdas kulkee kaksilla raiteilla. Porvoon poliisissa komisario Antti Hautalehdon ryhmä on tutkinut rikoksia jo 12 dekkarissa. Toiminnallinen Henna Björk -sarja etenee Hydrassa neljänteen osaan. Laadukkaiden rikossarjojen vertailu on vaikeaa, ja turhaakin, mutta nyt alkaa tuntua, että Henna Björk on nousemassa Rönnbackan ykköstuotteeksi.

Suomalaistaustainen ruotsalaispoliisi Henna Björk on värvätty ja koulutettu suojelupoliisin agentiksi. Tarinoissa liikutaan vinhaa vauhtia kansainvälisissä kuvioissa, joita sävyttävät salamurhat ja terrorismi. Nykyään niissä oleellista on tietoturva, johon liittyviin asioihin Rönnbacka on perehtynyt perusteellisesti.

Hydrassa terrori-iskuja tapahtuu eri puolilla Ruotsia. Jäljet johtavat minnekä muuallekaan kuin näinä aikoina Venäjälle, mutta suorittavaksi portaaksi on palkattu jengiläisiä.

Henna Björk hälytetään lomaltaan Ruotsiin, sillä Venäjälle vakoillut ja lähellä kiinni jäämistä oleva sähköisiin ohjainratkaisuihin erikoistunut Jörgen Wallinski on valmis antautumaan, mutta ei ruotsalaisille, vaan suojelupoliisille. Tuomisinaan hänellä olisi meheviä tietoja.

Rönnbacka kiihdyttää Hydran vauhtiin ilman alkupohjustuksia. Henna Björk esimiehensä Jarmo Rautiaisen kanssa kehittää operaation, jolla Wallinski salakuljetetaan Suomeen. Heidän on harhautettava sekä Ruotsin viranomaiset että Venäjän sotilastiedustelu GRU luulemaan, että Wallinski on kuollut pakomatkallaan.

Ruotsin sotilastiedustelun Mustin ylitarkastaja Jasmine Storhus seuraa tilannetta ja yrittää pitää operatiiviset voimat lähellä Wallinskia ja suomalaisia. Hänelle on mysteeri, mitä suojelupoliisilla on meneillään Ruotsissa.

Kolmannella raiteella seurataan pakomatkalla olevan Wallinskin valmisteluja ennen suomalaisten kohtaamista.

Täpärällä ollaan koko ajan. Vakoojaloikkarin saaminen Suomeen edellyttää taitoa ja juonikkuutta, kun takaa-ajajat ovat koko ajan kannoilla. Rönnbackan mielikuvitus tuottaa hienoja oivalluksia, puhdasta toimintaviihdettä, jossa liike ei pysähdy hetkeksikään. Ollaan kaukana porvoolaisen poliisiaseman leppoisasta naljailusta kahvikupin ääressä.

Toiminnan lisäksi toinen avainsana Henna Björk -jännäreihin voisi olla oveluus. Rönnbacka ei suostu helpoimpiin ratkaisuihin vaan lähes kirjan mittaisen takaa-ajon käänteiden ja haasteiden kuvaamisessa on nähty vaivaa.

Hydra huipentuu Suomussalmen Raatteentiellä, pahaisella tiellä jolla on talvisodan suurvoiton takia myyttinen maine. Koska teos sijoittuu vakoilun maailmaan, mikään ei tietenkään lopulta ole, miltä näyttää. Raatteentiellä odottaa mehevä käänne, jossa toiminta nousee vielä astetta kovemmalle tasolle.

Henna Björk -sarjan ensimmäinen osa Isku tuntui entisaikojen kioskikirjalta, jossa ylivertainen sankari selviää mahdottomista tilanteista liian helpolla. Vuosi sitten ilmestyneessä Koodissa Rönnbackan kekseliäisyys ja toiminnan kirjoittamisen osaaminen tuottivat sitä vastoin nautittavan lopputuloksen. Hydra on hienoa jatkoa sarjalle, joka tuo mieleen 1970-luvun toimintaseikkailut, etenkin Desmond Bagleyn Suomalaisen nuorallatanssin, mutta on päivittänyt ne 2020-luvulle, jossa julmetun taitavat naiset ovat tapahtumien keskipisteessä.

Kari Häkämiehen kolmas vakoiluromaani on polttavan ajankohtainen, mutta karikatyyrimäiset FSB-upseerit syövät tehoa

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat. 329 sivua, CrimeTime.

Eleetön, tyylikäs, hillitty. Luonnehdinnat sopivat Kari Häkämiehen vakoilusarjan kolmanteen osaan Pietarin verikoirat siinä kuin kahteen edelliseenkin. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja kirjoitti niitä ennen kymmenkunta perinteistä dekkaria, jotka toimivat hyvin, mutta eivät juuri erotu massasta. Politiikkaan kietoutuvat tiedustelumaailmaan sijoittuvat ajankohtaisjännärit ovat enemmän hänen leipälajiaan. Tai eiväthän Henrik Hamilo -teokset kovin jännittäviä ole. Tiedustelu sijoittuu varjomaailmaan, jossa keskustellaan, ei ammuskella.

"Linnan hämähäkki" Henrik Hamilo palaa Pietarin verikoirien alussa virkaansa eduskunnan perustuslakivaliokunnan valiokuntasihteeriksi. Viime kesään sijoittuvassa teoksessa demarit joutuvat oppositioon ja Hamilon päivät suositun pääministerin valtiosihteerinä ovat ohi. Pian hän saa kutsun ryhtyä suojelupoliisin uudeksi päälliköksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ehti mukaan sarjan ensimmäiseen osaan Linnan hämähäkki, joka ilmestyi toissa kesänä. Nyt myös Nato-Suomen horjuttaminen on Venäjän kohteena.

Presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana sanoa, että "jotain ilkeyttä", sieltä, siis Venäjältä, saattaa olla tulossa. Häkämies kuului 1990-luvulla eduskunnassa Niinistön ystäväpiiriin. Hän on ehkä ottanut tehtäväkseen pohtia, mitä se ilkeys voisi käytännössä tarkoittaa.

Pietarin verikoirilla eli FSB-upseereilla Viktor Valujevilla ja Sergei Makarovilla on suomalaisen yhteiskunnan huipulla kiristettävissä oleva myyrä, jota voi tässä tapauksessa hyödyntää. Operaatio käynnistyy, kunhan ensin yksi venäläinen toisinajattelija on ammuttu ja pudotettu parvekkeelta Tukholmassa.

Henrik Hamilo tuntuu kolmannessa osassa vierailijalta nimikkosarjassaan. Aktiivisempi rooli on hänen naisystävällään, Ilta-Sanomien Venäjään erikoistuneella toimittaja Lotta Simulalla. Hän todistaa murhaa Tukholmassa ja matkaa pian Pietariin tapaamaan mahdollista arvokasta kontaktia. Eletään siis viime kesää, jolloin Pietariin pääsi bussilla. 

Samassa bussissa matkustaa Venäjän äänitorvena Suomessa toimiva Martin Kosygin, jonka esikuvaa ei ole kovin vaikea arvata. Yksi taso Häkämiehen kirjoja lukiessa ovatkin henkilöt, joilla on vastine todellisuudessa.

Valujevin ja Makarovin operaatio Suomessa tuntuisi tehokkaammalta, jos FSB-upseerit eivät olisi viinaan menevinä niin karikatyyrimäisiä. Uskottavuutta sillä kyllä on. Suomen ja Neuvostoliiton / Venäjän monikymmenvuotinen erityissuhde synnytti niin paljon riippuvuuksia, että Putinin pussiin pelaavat eivät tee sitä välttämättä aatteesta, vaan kiristyksestä tai puhtaasti rahasta.

Operaatio heikentäisi onnistuessaan Suomen uskottavuutta Natossa, mutta tavalliset kansalaiset tuskin huomaisivat mitään. Tåssä suhteessa todellisuus vesilaitoksiin kohdistuneina murtoyrityksineen tuntuu kylläkin jättävän Häkämiehen skenaarion varjoonsa.

Pietarin verikoirilla Häkämiehen vakoilusarja jatkuu tasaisen varmana. Ehkä liiankin tasaisen. Maammelaulun hengessä siinä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Klassisten vakoiluromaanien vaikutus näkyy, agenttitoiminta ei ole tavoitteenakaan, eikä siitä ole kysymys. Räväkkä Lotta Simula toki tasapainottaa Henrik Hamilon harmaata virkamiesmäisyyttä, mutta jotain uutta seuraavaan osaan jo kaivattaisiin.

Poliisiveteraani esittää raskaita syytöksiä omasta alastaan vakoilutrillerissä, jossa Venäjä sabotoi Olkiluodon ydinvoimalan valmistumista

 Petri Kangas: Harhautus. 295 sivua, Atena.

Vuonna 1963 syntynyt ylikomisario Petri Kangas on työskennellyt muun muassa hälytyspartiossa, rikostiedustelussa ja vastannut ydinvoimala-alueen turvallisuudesta. Monipuolinen kokemus näkyy hänen ensimmäisessä dekkarissaan Harhautus. Mutta niin näkyy myös kokemattomuus kaunokirjallisen tekstin parissa. Teoksessa on paljon kiinnostavaa, mutta jännityskirjana se ei oikein toimi. Kangas vyöryttää tapahtumia sellaista kyytiä, että mitään kunnon jännitettä ja jännitystä ei synny.

Harhautus sijoittuu viime vuosikymmenelle ja kytkeytyy ainakin jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Venäjän tiedustelupalvelu on turhautunut Pyhäjoelle suunnitellun ydinvoimalan lupaprosessin hitauteen ja vauhdittaa sitä salaisella operaatiolla. Olkiluotoon rakenteilla olevan ydinvoimalan valmistumisen hidastaminen aiheuttaisi Suomessa sähköpulaa ja saisi viranomaiset katsomaan läpi sormien Pyhäjoen hankkeen ongelmia.

Teoksessa sivutaan myös vuoden 2018 eri viranomaisten yhteisoperaatiota kiinteistöyhtiö Airiston helmeen.

Sabotööriksi värvätään Turun poliisin rikoskomisario Ville Rush, jolla on kunnianhimoa saada itselleen nimeä ja ylennyksiä. Sen sijaan viitseliäisyyttä laadukkaaseen poliisityöhön häneltä puuttuu. Turussa vaikuttava Niko Jansson nimeä käyttävä venäläisagentti järjestää rikoksia ja terroriuhkia, jotka suomalaisenglantilainen Rush saa selvittää ja tie tähtiin on valmis. Mutta niin on koukkukin hänen kidassaan. Rush tosin luulee ensin työskentelevänsä Britannian tiedustelupalvelulle ennen kuin totuus valkenee.

Niko Jansson eli Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n upseeri Nikita Janajev on aiemmin toiminut Britanniassa, missä hänet on etsintäkuulutettu. Kun tieto Rushin ja "Janssonin" yhteisistä liikkeistä Lontoossa saavuttaa brittiviranomaiset, käynnistyy Suomessa MI5:n ja MI6:n mittava yhteisoperaatio. 

Rushin värväyksen ja brittitiedustelun operaatioiden kuvaukset ovat Kankaan jännärin parasta antia. Niissä on sitä jännitettä ja jännitettävää, joka Harhautuksesta kokonaisuutena puuttuu.

Ville Rush on mätänä poliisina epäuskottava hahmo. Hän välttelee työtehtäviä ja toisaalta järjestää omin päin tiedotustilaisuuksia venäläisten avulla selvittämistään jutuista ja jopa keskeneräisistä tutkinnoista, joille niistä on haittaa. Silti hänen leväperäinen toimintansa saa jatkua.

Ja nyt tullaan otsikossa mainittuihin Kankaan esittämiin raskaisiin syytöksiin. Paikallinen poliisijohto suosii Rushia, järjestää hänelle ylennyksiä ja opintomatkoja vaikka muut tutkinnanjohtajat protestoivat ja ihmettelevät tämän saamia resursseja esimerkiksi tavalliseen varkausjuttuun. On häiritsevä ajatus, jos tämä perustuu Petri Kankaan omiin kokemuksiin poliisina. Voiko poliisijohto todella olla näin sokea ja supliikkimiehen vietävissä?

Toisena raskaana syytöksenä pidän sitä, että suojelupoliisi pääsee Rushin jäljille ja tietää hänen olleen sabotoimassa Olkiluodon hanketta. Silti Rushia ei panna viralta saati syytteeseen, vaan hänelle järjestetään uusia tehtäviä rikosten ennalta ehkäisemisessä.

Eräät viime vuosien parhaat kotimaiset dekkarit ovat poliisien kirjoittamia. Niko Rantsi ja Kale Puonti nousivat kärkijoukkoon heti esikoisteoksillaan. Petri Kangasta en tähän joukkoon nostaisi. Harhautuksessa on hyviä aineksia, mutta kuten sanottu, myös liikaa epäuskottavuuksia, että se nousisi huipputasolle. Niistä mainittakoon vielä se, että Ville Rushin avopuoliso Tiina Mäki on poliisilaitoksen hallintopäällikkönä junailemassa Rushin etenemistä urallaan.

Tai sitten sen voi tulkita Kankaan kolmanneksi raskaaksi syytökseksi siitä, millaista meno on poliisin kulissien takana.

Kari Häkämiehen vakoilusarjan toisen osan ainekset ovat hyviä, mutta jäävät hajanaisiksi

Kari Häkämies: Ruotsalainen mysteeri. 333 sivua, CrimeTime.

Pitkän poliittisen uransa jälkeen dekkarikirjailijaksi ryhtynyt Kari Häkämies yllätti viime keväänä kypsällä ja tyylikkäällä vakoiluromaanilla Linnan hämähäkki. Jatko-osa Ruotsalainen mysteeri ei herätä samanlaisia hurraa-huutoja. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo sotketaan taas kansainväliseen poliittiseen peliin ja vakoilun maailmaan, mutta Häkämies ei ole osannut päättää, keskittyykö hän Ruotsissa tapahtuvaan poliittisen murhan yritykseen vai Suomen lähestyvien vaalien ympärillä käynnissa olevaan juonitteluun.

Ei tietysti tarvitsekaan keskittyä joko - tai, mutta vetävän alun jälkeen romaanissa unohtuu pitkäksi aikaa sivurooliin se ruotsalainen mysteeri.

Alussa murhaamisen nimettömäksi jäävä ammattimies yrittää ampua Ruotsin opetusministerin Adila Malikin. Sattuma puuttuu peliin ja ristiriitoja herättävä syyrialaistaustainen julkiateisti selviää hengissä. Huomio kiinnityy islamistisiin ryhmiin, joilla olisi motiivi murhaan.

Ruotsalaisen mysteerin keskushenkilöt ovat samoja kuin sarjan avausosassa. Ilta-Sanomien tähtitoimittaja Lotta Simula sattuu olemaan valmiiksi Tukholmassa, joten hän lähtee heti jutun jäljille. Pääministerin valtiosihteeri Henrik Hamilo kytketään tapahtumiin mukaan, koska murhaajalla näyttää oleva jokin yhteys Suomeen.

Kolmanneksi seurataan Venäjän suurlähetystön lehdistöavustajan eli tiedustelumiehen Valeri Ivanovin vaiheita. Ivanov vastustaa Putinin sotaa ja Venäjän nykysuuntausta, mutta pitää mölyt mahassaan, koska vapautta omaan ajatteluun ei ole. Lisäksi pitää ajatella Moskovassa asuvaa sairaalloista äitiä.

Jutun toinen haara liittyy lähestyviin eduskuntavaaleihin ja etenkin pääministeripuolue SDP:n sisäisiin kamppailuihin. Romaanin todellisuudessa istuva pääministeri Raili Valtakari muistuttaa enemmän Antti Rinnettä kuin Sanna Marinia. Haastajiin kuuluva Johanna Manner taas on kuin ilmetty Marin, raikas tuulahdus eläkeläisten puolueessa.

Häkämiehen kuvaukset poliittisista kähminnöistä ovat tavattoman herkullisia ja todennäköisesti itse elettyä elämää. Myös Ruotsissa tapahtuneen salamurhan yritys saa huippukiinnostavan käänteen, josta ei tässä voi edes vihjata juonipaljastuksen välttämiseksi. Nämä molemmat omillaan, ja vielä Ivanovin luoviminen hankalassa todellisuudessaan, ovat kaikki kiinnostavia ja jälleen eleettömän tyylikkäästi kirjoitettuja. Moitteet tulevat vain siitä, että ne eivät sulaudu luontevaksi kokonaisuudeksi. 

Henkilökuvauksessa Häkämies luottaa harkittuun apeuteen. Työssään vauhdikas toimittaja Lotta Simula ja "linnan hämähäkki" Henrik Hamilo ovat joulunakin yksinäisiä ihmisiä. He tuntevat vetoa toisiinsa, mutta eivät saa syvennettyä suhdettaan, joka jää ammatilliseksi.

Valeri Ivanovilla on suomalainen shakkikaverinsa, jonka kanssa voi puhua vapaasti. Lähetystön muiden virkailijoiden kanssa kieli on pidettävä keskellä suuta ja heidän puheitaan kuunneltava niin, että osaa lukea myös rivien välejä.

Mielikuvituksen puutteestako kertoo se, että Ruotsalainen mysteeri loppuu samalla tavalla kuin Linnan hämähäkki?

Jatko-osa ei ihan yllä ensimmäisen tasolle, mutta tiedusteluun, politiikkaan ja niiden yhdistelmään keskittyminen on hyvä siirto Kari Häkämieheltä. Perinteisiä dekkareita Suomessa riittää, mutta tämän lajin teokset ovat poikkeuksia. Häkämiehellä on tiedot ja taidot kuoriutua pintaa syvemmälle.

Kari Haakanan vaikuttava toinen trilleri kurkottaa moneen suuntaan

Kari Haakana: Tapa hänet ensin. 255 sivua, Aula & Co.

Digiasiantuntija Kari Haakana yllätti vuosi sitten erinomaisella ja esikoiskirjailijaksi täysin valmiilla toimintatrillerillä Välitön uhka. Kostojännäri ponnisti kansainvälisestä politiikasta poikkeuksellisesta ilmansuunnasta Azerbaidzanista.

Tapa hänet ensin on jopa täydelliseltä tuntunutta ykkösosaa vakuuttavampi teos. Nyt mennään vielä syvemmälle kansainvälisen politiikan varjomaailmaan ja tiedustelupalveluiden omalakiseen toimintaan. Kun siihen lisätään vielä kristillisen sionismin vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan, niin lopputulos on mykistävä: niin paljon voi sanoa trillerin muodossa jännityksestä tinkimättä, mutta sortumatta megalomaanisiin maailman tuhoamista havitteleviin salahankkeisiin.

Haakanan kakkosta lukiessa on syytä olla tarkkana, sillä teemoja ja käänteitä on hengästyttävän paljon, ja etenkin tietotekniikan osalta teoksessa on vaikeaselkoisuutta alaa syvemmin tuntemattomalle. Eteneminen on Välittömän uhkan tavoin pelkistettyä, nopeaa ja maalailematonta. Siis tavattoman tehokasta.

Yksi teoksen lähtökohta on tietotekniikan uudenlainen hakkerointi palvelimiin upotetuilla siruilla. Toinen Suomen uudeksi puolustusministeriksi nouseva keskustalainen yllätysnimi Kalevi Länsisaari, jyrkkä helluntainen ja vankkumaton Israelin kannattaja, joka ei peittele sitä, että uskonnolliset mielipiteet ohjaavat häntä myös politiikassa. Länsisaari on kirjoitettu niin, että hänestä tulee mieleen ainakin kaksi istuvaa kansanedustajaa.

Peli menee kovaksi, kun israelilaiset turvallisuuspalvelun agentit jahtaavat palvelimiin upotetuista siruista liikaa tietäviä hakkereita Saksassa ja Suomessa. Tätä kautta toimintaan vedetään myös Haakanan ensimmäisestä teoksesta tuttu erikoiskoulutettu Jari Karhu, joka työskentelee nyt Virossa. Hän lähtee suomalaishakkeri Lauri Laineen turvamieheksi, kun tämä pelkää hyvästä syystä henkensä puolesta.

Siinä vielä kolmas teema Tapa hänet ensin -teokseen:

"En ole paranoidi, mutta en myöskään hyväuskoinen. Julian Assangen, Edward Snowdenin ja Chelsea Manningin jälkeen minulle on ollut selvää, että niin sanotut demokratiat eivät siedä kovinkaan paljon toisinajattelua tai sitä, että niiden omia virheitä paljastetaan", Lauri Laine perustelee äärimmäisen pitkälle vietyä tietoturvaansa.

Karujen kovien miesten teoksessa on vain kaksi naista. Puolustusministeri Kalevi Länsisaaren eriyisavustaja Jenni Eklund yrittää pitää esimiehensä aisoissa ja Israelin suurlähetystön Shira Mizrahi siivoaa agenttien jälkeensä jättämiä sotkuja.

Tämän loistavan trillerin maailmankuva huokuu kyynisyyttä. Edellinen teos kertoi muun muassa yksityistetystä sodankäynnistä. Jatko-osassa valtiollinen turvallisuuspalvelu tekee mitä tahtoo lakien ulottumattomissa. Mukaan lukien salamurhia. Kari Haakanan jälkisanoista selviää, että mielikuvitukselliselta tuntuvalla teoksella on vankka faktapohja.

Todellisuuden tuntua lisäävät tarinaa kuljettavat kuvitteelliset STT:n uutiset. Niillä Haakana myös välttää omaan suoraviivaiseen tyyliinsä turhat ja sopimattomat selittelyt ja kuvailut.

Nyt siis mennään eikä meinata, mutta ajatuksella. Suomessa on noussut uusi kansainvälisten trillerien tekijäpolvi ja Kari Haakana on sen kärkijoukoissa. Hänen kahdessa jännärissään on jotain samaa kuin Helena Immosen kahdessa. Ne ovat jännityskirjallisuutta aikuisille.

Pieruhuumori pilaa hyvin kehitetyn vakoilutarinan, jossa Jackson Lambin luupäät palaavat näyttämölle

Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.

Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.

Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella. 

Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.

Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.

Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.

Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.

Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä. 

Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat. 

Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.

Tapani Baggen värikirjojen sarja jatkuu rivakalla ja takuuviihdyttävällä vakoiluromaanilla

 Tapani Bagge: Punamusta baby. 254 sivua, CrimeTime.

140 kirjan mies tietää, miten lukija vedetään koukkuun yhdellä iskulla ja pidetään siinä viimeiselle sivulle asti. Tapani Baggen värisarjan seitsemäs dekkari Punamusta baby on huippuammattilaisen tyylikäs näyte kovan tason osaamisesta.

Vakoilun ja vastavakoilun parista yksityisetsiväksi siirtyneen Väinö Mujusen tarina alkoi 1930-luvulle sijoittuneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 2009. Uusimmassa osassa eletään alkukesää 1950. Pula-aika helpottaa vähitellen, mutta sota-aika on edelleen monin tavoin läsnä ihmisten elämässä ja mielissä.

Mujunen saa toimeksiannon etsiä hotelli Tornista kadonnut kapteeni Eelis Happonen, joka johtaa Jyväskylässä ilmavoimien esikunnan karttaosastoa. Huolestunut rouva Happonen, 12 lapsen äiti, on tullut Keski-Suomesta Helsinkiin etsimään miestään.

Eikä aikaakaan, kun hotellista löytyy murhattu mies. Mutta onko se kadonnut Happonen vai joku muu? Niskalaukauksella lopetetun miehen kasvot ovat niin turmeltuneet, että siitä ei saa heti selvää.

Kylmä sota kolkuttelee jo ovella ja Suomesta on tulossa vakoilun kuuma polttopiste. Sen saa Mujunenkin havaita tutkimuksissaan, joissa hän kohtaa epämääräisiä liikemiehiä, tuhatkasvoisen miehen sekä jatkosodan aikana Äänislinnassa tapaamansa verevän Natashan, joka toimii nyt Neuvostoliiton kulttuuriattaseana Helsingissä.

Baggen kieli on terävää ja ote rivakka. Kun vauhtiin päästään, ja siihen päästään heti ilman esilämmittelyitä, ei meno herkeä hetkeksikään. Mikä tarinankuljetuksen taito hänellä onkaan hallussaan.

Toisessa juonilinjassa Mujunen osallistuu virolaisen kapteenin Siim Leppikin salakuljetukseen Suomesta ennen kuin hänet luovutettaisiin Neuvostoliittoon joko työleirille tai suoraan ammuttavaksi.

1950-luvun Helsinkiä Bagge kuvaa elävästi. Hotelli Torni on tapahtumien keskus, Kalliossa meno on eläväistä ja Pitkänsillan toisella puolella ravintoloiden lihahuollosta vastaa musta pörssi ruumisautolla. Capitolissa esitetään neuvostoliittolaisia elokuvia.

Loppuratkaisut tapahtuvat Jyväskylässä, missä Mujuselle olisi tarjolla rahakkaita houkutuksia. Kunnian mies luonnollisesti kieltäytyy sellaisista.

Punamustan babyn viihdearvo on kympissä. Siinä ei ole mitään liikaa, eikä mitään puutu. Lukijan tarvitsee vain istua kyytiin ja antaa Tapani Baggen viedä.

Kari Häkämies yllättää eleettömän tyylikkäällä vakoiluromaanilla

Kari Häkämies: Linnan hämähäkki. 315 sivua, CrimeTime.

Entinen sisä- ja oikeusministeri Kari Häkämies on ollut poliittisen uransa jälkeen tuottelias jännityskirjailija. Hänen kokemuksellaan poliittisista valtapeleistä voisi syntyä Suomen parhaat poliittiset dekkarit, mutta tätä potentiaaliaan Häkämies ei ole oikein saanut ulos. Dekkarit ovat jääneet vähän laimeiksi.

Entä nyt, kun Häkämies 12. romaanissaan Linnan hämähäkki siirtyy vakoilun maailmaan? Kyllä toimii, ja komeasti. Kerronta on klassisten vakoiluromaanien tapaan hillittyä ja tyylikästä. Häkämies on ehtinyt saada Linnan hämähäkkiin mukaan jopa Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eli ajassa ollaan kiinni niin paljon kuin mahdollista.

Häkämiehen päähenkilökin on kaikkea muuta kuin tavallinen jännityskirjallisuudessa. Perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvos Henrik Hamilo yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen ystävälleen ulkomaankauppaministeri Jan Baxterille, joka löytyy hukkuneena merestä.

Baxterin salaisuuksien perässä on myös juuri Venäjän suurlähetystössä aloittanut nuori tiedustelumies Valeri Ivanov, jonka kautta Häkämies tarkastelee herkullisesti Venäjän jatkuvuuksia. Vaikka valtion nimi ei ole enää yli 30 vuoteen ollut Neuvostoliitto, ei kovin moni asia ole muuttunut.

Hamilo ja juttuun kytkeytyvä Ilta-Sanomien toimittaja Lotta Simula selvittelevät Baxterin jälkiä myös Lontoossa, jota sinne Putinia paenneiden oligarkkien takia Londongradiksikin kutsutaan. Kompaktin mittainen teos taustoittaa yllätävän hyvin Venäjän uusimpia käänteitä.

Linnan hämähäkki edustaa asiallisen uskottavaa vakoiluromaania. Kertaakaan ei ammuta eikä mukana ole yhtään takaa-ajoa. Hamilo yrittää kerätä tietoja shakkilaudan äärellä sekä lounailla ja illallisilla. Kuivakan asiallisen tyypin ainoa pahe tuntuu olevan suhde naimisissa olevaan naiseen.

Valeri Ivanov taas on Suomessa kahden kulttuurin risteyksessä. Vauras, vapaamielinen ja tasa-arvoinen Suomi estottomine naisineen on kuin karkkikauppa alakouluikäiselle. Työpaikalla Venäjän suurlähetystössä taas vallitsee käskytyskulttuuri ja nyky-Venäjälle ominainen konservatiivinen arvomaailma. Vanhemman ja kokeneemman kollegan oikkuja on vain siedettävä.

Valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi etenevä Hamilo antaa Häkämiehelle hyvän tilaisuuden esittää piikikkäitä huomioita tämän päivän poliittisesta kulttuurista yleensä ja perusoikeusasiantuntijoista erityisesti. Mielenkiintoista on bongailla, ketkä oikeat poliitikot ovat keksittyjen henkilöhahmojen esikuvia. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta Häkämiehen asiantuntemus näkyy ja tuntuu. Moni poliittinen jännitysromaani sortuu juuri kirjoittajansa heikkoihin pohjatietoihin, tämä ei.

Onko Linnan hämähäkki sitten ollenkaan jännitysromaani? Ei oikein. Jännitystä ei synny eikä Häkämies sitä tunnu tavoittelevankaan. Jutun loppukin on lakoninen. Hiljaisten herrasmiesten ja hieman räiskyvämmän naisen varaan rakennettu draama toimii juuri tällaisena. Vakoilu lienee pääosin yksinäistä virkamiestyötä, jossa isot läpimurrot ovat vähissä. Tähän maailmaan Häkämies on päässyt hienosti sisään ja malttaa mielensä tyylin rikkovilta ylilyönneiltä.

Lauri Mäkisen järeä vakoiluromaani on absoluuttinen mestariteos

Lauri Mäkinen: Lopun alku d-mollissa. 542 sivua, Siltala.

542 sivun lukeminen on pitkä aika pidättää hengitystä. Niin tuntuu kuitenkin tapahtuneen, kun Lauri Mäkisen kolmas romaani ja kolmas mestariteos on luettu ja sille on jätettävä vastahakoisat jäähyväiset. Vihdoin voi vetää henkeä: mikä loppu, mikä nerokas kokonaisuus.

Toisen maailmansodan esinäytöksestä Espanjan sisällissodasta vuoden 1941 loppuun ulottuva romaani Lopun alku d-mollissa tuntuisi vaativan kaikki mahdolliset korkeimmat arvosanat: henkeä salpaava, veret seisauttava, taiten kirjoitettu, hallittu kudelma, joka päättyy mojovaan yllätykseen.

Romaani perustuu laajaan lähdeaineistoon ja todellisiin tapahtumiin. Googlaamalla ei selvinnyt, ovatko kaikki sen henkilöt todellisia, jotka olivat mukana 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun suuressa vakoilupelissä. Ainakin natsien propagandaministeri Joseph Goebbels, Neuvostoliiton tiedustelunero Arslan Ibragimov ja Neuvostoliitolle Japanissa vakoilleen Richard Sorgen vakoilurinki kulkivat kerran täällä.

Heidän lisäkseen teoksen ehdoton avainhenkilö on Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella osallistunut Nalle Malmi, joka on ohranan vasikka. 

Mäkinen kuljettaa laajaa henkilögalleriaansa lyhyin luvuin Espanjan taistelukentiltä sotakabinetteihin, kuulusteluhuoneisiin, filmistudioille ja Goebbelsin juhliin tunnelman tiivistyessä koko ajan. Lukija tietää sen, mitä romaanin henkilöt eivät tiedä. Maailmanpalo lähestyy, alkaa ja tulee kääntöpisteeseensä. Vakoilijoiden peli on millintarkkaa, mutta kuka lopulta tietää toisen syvimmät ajatukset? Harhautusten sisällä on aina kaksoisharhautuksen mahdollisuus.

Mäkisen henkilökuvaus on nauttittavaa luettavaa. Nalle Malmi on suurten aatteiden aikakaudella asioihin käytännöllisesti suhtautuva selviytyjä. 

Arslan Ibragimov pyörittää vakoojarinkiä, johon kuuluvat Hitlerin lähipiiriin soluttautuva saksalainen filmitähti Lena Dolgorukow ja tämän veli, pettynyt säveltäjä Alex Dolgorukww, joka Neuvostoliitossa hakee elämälleen suurempaa tarkoitusta proletaarisesta käänteestä. Ibragimov itse yrittää samalla säilyttää oman henkensä stalinismin saatanallisessa vainoharhassa, jossa jahdataan pettureita ja jos heitä ei löydy, niin sitten lavastetaan.

Goebbels on omahyväinen mahtailija. Sorgen vakoiluringin radisti Max Clausen pettyy aatteeseen.

Harvoin tulee vastaan näin intensiivistä, näin monista aineksista koostuvaa romaania, jossa kaikki langat solmitaan lopussa tyylikkäästi yhteen ja yli 500 sivun jälkeen jää nälkä, että olisipa tätä lisää.

Lauri Mäkinen julkaisee kirjoja harvakseen. Ehkä poikkeuksellinen laatu johtuu juuri siitä. 

Mäkisen esikoisteos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset sai Suomen dekkariseuralta vuoden 2015 parhaan esikoisen kunniakirjan, vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti dekkari. 1920-luvun Ambomaaksi kutsuttuun Pohjois-Namibiaan sijoittuva romaani kertoi sekin suurvaltapolitiikasta ja idealisteista, tällä kertaa lähetyssaarnaajista, suuren pelin rattaissa. Rikosromaani se kyllä oli, mutta rikoksen mittakaava oli rikos ihmisyyttä vastaan.

Vuonna 2017 ilmestynyt 50/50 oli erilainen sota- ja vakoiluromaani henkilöllisyyksistä, valehenkilöllisyyksistä ja totuuden etsinnästä.

Näin taaksepäin katsoen Mäkisen tuotannossa on tietty johdonmukaisuus, joka hioutuu romaani romaanilta aina vain kirkkaammaksi timantiksi. Lopun alku d-mollissa on Suomen kirjallisuuden Koh.i-Noor.

Hylkiöistä kasvaa tiimi Mick Herronin vakoilusarjan ensimmäisessä osassa Luupäät

Mick Herron: Luupäät – Jackson Lamb 1. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 399 sivua, CrimeTime.

John Le Carré on kuollut, vakoiluromaani elää. Sen kuumin nimi tällä hetkellä lienee Mick Herron, jonka Jackson Lamb -sarja tosin käynnistyi vuonna 2010, jolloin viime vuonna kuolleelta Le Carrèltakin oli vielä monta kirjaa kirjoittamatta.

Herronin esikoisen Luupäiden jälkeen sarjassa on ilmestynyt kuusi teosta. Sarja on kerännyt joukon alan arvostetuimpia palkintoja ja on tapaus vakoiluromaanien saralla.

Luupäitä ovat brittien tiedustelupalvelussa MI5:ssä jollain tavalla mokanneet. Heidät on siirretty Slough House (räme, mutakuoppa) -nimiseen rakennukseen tylsiin rutiinitöihin siinä toivossa, että ymmärtäisivät erota itse. Osastoa johtaa kaikin puolin vastenmielinen Jackson Lamb.

Mick Herron kirjoittaa vakoilusta realistisesti, mutta vauhdikkaammin ja humoristisemmin kuin alan vanhat vakavat mestarit. Sitten kun tarina vihdoin pääsee vauhtiin. Omaan makuuni henkilöitä esitellään alussa liiankin perusteellisesti.

Ensimmäisen osan keskushenkilö River Cartwrigth on sysätty hylkiöiden joukkoon, koska hän epäonnistui terrorismiharjoituksessa. Nyt hän tonkii epäilyttävän toimittajan Robert Hobdenin jätteitä tietämättä kunnolla itsekään, mitä niistä etsii.

Luupäitä lukiessa on olennaista huomata, että se on alunperin ilmestynyt vuonna 2010. Sen tarina on sidoksissa Lontoon kesän 2005 terrori-iskuihin. Romaanissa kuvatut äärioikeistolaiset hourupäät taas ovat myös täyttä tätä päivää.

Kun tarinassa vihdoin päästään liikkeelle, se kiertyy stand up -koomikon urasta haaveilevan nuoren opiskelijan sieppauksen ympärille. Häneltä uhataan katkaista kaula 48 tunnin kuluttua.

Miksi sieppaus tehtiin ja ketkä sen tekivät? Tästä päästään vakoiluromaanien varjomaailmaan, sen harhautuksiin, kaksoisharhautuksiin, petoksiin. Herron kuljettaa taitavasti tarinaa, jossa perinteen mukaisesti mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Joku on sortunut omaan näppäryyteensä. Nyt jäljet on peitettävä ja tarvitaan sijaissyyllisiä.

Slough Housen hajanaisista ja haluttomista hylkiöistä kasvaa tiimi, jossa jokaisella on jotain erityisosaamista. Jackson Lamb osoittautuu muuksikin kuin ylipainoiseksi ja sottaiseksi paskiaiseksi. River Cartwrightin oma tarina saa erityishuomiota, mutta Luupäät on kuitenkin kollektiiviromaani, ei kertomus yksinäisestä sankarista.

Luupäät avaa sarjan tavalla, jonka jälkeen on itsestäänselvyys, että jatko-osatkin menevät lukulistalle. Mick Herron tuo vakavasti otettavaan vakoilukirjallisuuteen uuden kulman. Vaikka se on uskottavaa, siinä voi olla myös ripaus kepeyttä.

Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa

Norman Ohler: Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suomentanut Raija Nylander. 448 sivua, Like.

Kolmikymppinen Harro Schulze-Boysen kätki viimeisen viestinsä juuri ennen teloitustaan 22.12.1942 Gestapon päämajaan, jonka raunioista se löytyi kesällä 1945.

Viimeiset argumentit

köysi ja giljotiini eivät ole,

eivätkä nykyiset tuomarit

vielä viimeistä tuomiota lue.

Sen jälkeen Harro ja hänen vaimonsa Libertas Schulze-Boysen sekä monta muuta vastarintaliikkeen jäsentä teloitettiin Plötzenseen vankilassa. Saksassa kuolemantuomiot pantiin yleensä toimeen mestaamalla, mutta Adolf Hitlerin erikoismääräyksestä Schulze-Boysenit hirtettiin, mitä pidettiin vielä kovempana rangaistuksena.

Miksi 1909 syntynyt ilmavoimien upseeri Harro ja 1913 syntynyt elokuva-alalla työskennellyt Libertas olivat Hitlerin erityisen vihan kohteina? Sen kertoo Norman Ohler kirjassaan Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä.

Kirja on kaunokirjallisin keinoin loisteliaasti kirjoitettu kuvaus löyhästä vastarintaliikkeestä Hitlerin Saksassa. Trillerimäisesti etenevä Soluttautujat perustuu kirjeisiin, päiväkirjoihin ja muihin arkistolähteisiin. Tietokirjaksi siinä on mukana poikkeuksellisen paljon tunnetta ja elämyksellisyyttä. Harro ja Libertas elivät ja rakastivat väkevästi, ja ottivat tietoisen riskin aikana, jolloin elämässä ei ollut mitään normaalia.

Vastarintaliike, jossa oli noin 150 jäsentä ei käyttänyt itsestään mitään nimeä, mutta Gestapon papereissa sitä kutsuttiin Punaiseksi orkesteriksi. Liikkeen toimintamuotoja olivat kansallissosialismin vastaiset lentolehtiset ja eräänlaiset tarrat, monikielinen pakkotyöläisille suunnattu aikakauslehti ja juutalaisten tukeminen. Muun muassa.

Työssään ilmailuministeriössä Harro pääsi salaisten sotasuunnitelmien äärelle, joista liike välitti tietoa Neuvostoliitolle.

Stalin sai jo 17.6.1941 Harron välittämän tiedon Saksan tulevasta hyökkäyksestä eli Operaatio Barbarossasta, mutta ei uskonut siihen. Turvallisuuspalvelujen päällikkö Lavrenti Berija vaati Stalinia erottamaan ja rankaisemaan Berliinin-suurlähettilään Vladimir Dekanozovin väärien viestien levittämisestä vielä viime hetkellä ennen hyökkäyksen alkamista.

Myöhemmin yhteyttä Neuvostoliittoon pidettiin radiolähettimillä, mikä johti liikkeen paljastumiseen.

Harro Schulze-Boysen vastusti natseja jo 1930-luvun alussa julkaisemassaan Gegner-lehdessä. Se vei intohimoisen ja avarakatseisen keskustelijan ensi kerran Gestapon vankilaan kidutettavaksi vuonna 1933. Hän selvisi hengissä, mutta ystävänsä Henry Erlanger hakattiin kuoliaaksi.

Tästä Harro oppi, että avoin vastarinta ei ole natsi-Saksassa mahdollista. Hän kouluttautui lentäjäksi ja pääsi töihin ilmailuministeriöön, jonka julkisivun takaa organisoi vastarintaa.

Iloluontoinen ja seikkailuhenkinen Libertas pääsi Berliinissä ensin amerikkalaisen MGM-elokuvayhtiön palvelukseen, kun sen juutalaiset työntekijät erotettiin. Työssään Kulttuurielokuvakeskuksessa hänen työpöydälleen päätyi sotilaiden itärintamalta lähettämiä kuvia ja muita todisteita julmuuksista, jotka pimitettiin suurelta yleisöltä. Libertas kokosi niistä aineiston, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.

Vastarintaliikkeen vaarallisen työn ohella Norman Ohler kuvaa oivallisesti ja syvälle käyvästi elämää ja sen muuttumista Berliinissä Weimarin tasavallan viimeisten aikojen riehakkuudesta natsivallan kaiken kattavaan ahdistukseen ja vainoon.

Harro ja Libertas pääsivät asemiinsa hyvien sukutaustojensa ansiosta. He tunsivat suuren joukon aikansa kulttuurivaikuttajia, joista osa pakeni ulkomaille, osa teloitettiin. Riehakkaat juhlat, avioliiton riemu ja vaikeudet ulkopuolisine suhteineen sekä salaisen toiminnan paineet tulevat kerrotuiksi pikkutarkasti ja eläytyen.

Soluttautujat on vuoden parhaita jännityskirjoja, vaikka tarina on tosi.

Sudenkorennon kesässä on hienoa nuoruuskuvausta ja turha trillerijuoni

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. 505 sivua, Like.

Jessen viimeinen lapsuudenkesä, Joensuu, vuosi 1985. Siirtyminen yläasteelle ja alkava teininuoruus ahdistavat. Jesse hyppäisi mieluummin sen vaiheen yli suoraan aikuisuuteen. Vielä tänä kesänä hän puuhailee sarjakuvien ja lelujensa kanssa. Ja on etärakastunut pari vuotta vanhempaan Heliin, jonka on tuntenut samasta päivähoitoryhmästä asti.

Tuomas Lius kuvaa hienovireisesti ja tarkkanäköisesti varhaisen teini-iän kipua, epävarmuutta ja edessä olevia haasteita seitsemännessä teoksessaan Sudenkorennon kesä. Jessen paras kaveri Antti on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen murkuksi, mutta nauttii myös vielä viimeisistä leikeistä herkän Jessen kanssa.

Teini-ikä on kovaa aikaa. Poikien pitäisi varmistaa jo kesällä, että heitä ei luokitella uudessa isossa koulussa ulkopuolisiksi, friikeiksi, ”niiksi” tyypeiksi. Lähiseudun kovat jätkät antavat esimakua siitä, mikä odottaa.

Ensimmäiset parisataa sivua Sudenkorennon kesä on onnistunutta, joskin liian selittelevää ja laveaa nuoruuskuvausta. Lius taustoittaa Jessen ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan todella pitkän kaavan kautta.

Olemukseltaan Sudenkorennon kesä on kuitenkin hieman scifi-henkinen trilleri Netflixin Stranger Things -sarjan hengessä. Kylmä sota tulee Jessen naapuriin, jonne asettuvat hänelle opettajahahmoksi muodostuva venäläinen taiteilija Nikolai ja suomalainen Jukka, josta Jesse saa mukavan mieskaverin.

Stranger Thingsissä teinit pelastavat maailman, kun neuvostoliittolaisten tiedemiesten salaiset kokeet kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa päästävät hirviöt valloilleen. Sudenkorennon kesässä trillerivaihteelle päästään vasta melkein 200 sivun jälkeen ja siinä on kysymys Neuvostoliitossa kehitetystä aseteknisestä ihmelaitteesta, jota eri maiden tiedustelupalvelut havittelevat.

Stranger Thingsin kolmella tuotantokaudella on aitoa ja valloittavaa seikkailun tuntua, silmäniskuja 1980-luvun pop-kulttuurin ilmiöille ja huumoria. Tuomas Lius tavoittaa näistä vain 1980-luvun maailman, jolloin kotiviihteen huippua edustivat videovuokraamot, joista sai kasettien lisäksi Moviebox-nimisen katselulaitteen.

Vauhtiin päästyään selvästi ylipitkä tarina on kirjan alkupuoleen ja sen ilmeisiin tavoitteisiin nähden julman väkivaltainen ja totinen. Tuntuu kuin yksissä kansissa olisi kaksi kirjaa, jotka eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Itse asiassa koko trillerijuoni on tarpeeton, sillä se vain häiritsee sitä, mikä Sudenkorennon kesässä on erinomaista. Lapsuuden viimeinen kesä olisi riittänyt hyvin romaanin aiheeksi, koska sen tunnetason kuvauksessa Lius on niin etevä.

Nokkelasti Tuomas Lius kyllä yhdistää tarinaansa Inarinjärveen joulukuussa 1984 pudonneen ohjuksen, josta silloin tuli hiljaisten välipäivien mediatapaus.

Joonas Konstigin Vaaran vuodet - Turhan konstikas vakoiluromaani

Joonas Konstig: Vaaran vuodet. 315 sivua, WSOY.

Kylmän sodan ensipuraisuja Helsingissä vuonna 1945. Valvontakomissio on maassa, Valtiollinen poliisi punertuu. Jatkosodan poliittistena vankina viettänyt Hugo Salo on noussut työmiehestä etsiväksi. Helsingin Länsisatamasta löytyvä ruumis saa ammattitaidottoman ja epävarman miehen nielemään tyhjää. Rehvakkaalla käytöksellä hän yrittää sitä peittää.

Laivanrakennusteollisuudessa työskentelevä Aarne Salo on palannut englantilaisen vaimonsa Helenin kanssa Suomeen. Edessä on sotakorvausten maksu muun muassa laivoina.

Veljekset ovat yhteiskunnallisessa suuntataistelussa valinneet eri laidat eivätkä ole tavanneet toisiaan vuosiin. Aarne on entinen kaukopartiomies.

Hugoa polttelee halu tehdä joku suuri paljastus. Kansan Uutisten edeltäjä Vapaa Sanakin pauhaa koko ajan fascisteista. Heihin iskemällä tekisi vaikutuksen neuvostoliittolaisiin valvontakomission tovereihin. Aarne värvätään vastapuolelta selvittämään saman miehen kuolemaa, jota Hugo tutkii työkseen.

Helen yrittää vakuuttaa itselleen, että kaikki muuttuu paremmaksi ajan myötä. Hänelläkin on tehtävä. Helsinkiin aletaan rakentaa lastensairaalaa ja pesämunaa kasvatetaan myyjäisillä. Jos saisi hankittua englannista laatikollisen uusia ihmeellisiä nylon-sukkia niihin.

Hyvissä vakoiluromaaneissa mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Tämä pätee Vaaran vuosiinkin. Harhautetuksi joutuu etenkin Hugo, jolla ei ole aavistustakaan ympärillään käytävästä suuremmasta pelistä loikkauksineen ja terrorihankkeineen.

En kuitenkaan saanut oikein makua Vaaran vuosiin. Sen alku on omaan makuuni turhan kirjallinen ja etäännyttävä. Lopussa on hienosti kirjoitettua takaa-ajoa ja vaaran tuntua. Tuntuu kuin kirjan alku ja loppu olisivat eri paria. Mika Tuomisen hieno kansi lupaa enemmän kuin sisältö antaa.

Veri on vettä sakeampaa. Se on kai kirjan sanoma, jos siitä mitään ymmärsin.

KGB erikoistui sijoittamaan mikrofoneja suurlähetystöihin

Christopher Andrew, Vasili Mitrokhin: The Mitrokhin Archive. The Penguine press 1999.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.1.2000.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu harjoitti massiivista salakuuntelua koko elinaikansa. Neuvostoliittolaiset pääsivät käsiksi USA:n huippusalaisiin sotilastietoihin mm. asentamalla mikrofonin Pentagonille tutkimustyötä tehneen yrityksen kokoushuoneeseen.

Eri puolilla maailmaa on pohdittu parin viime vuoden ajan huolestuneesti kansalaisiin ja yrityksiin kohdistuvan elektronisen tiedustelun valtavia mahdollisuuksia. Paljastukset Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden viraston NSA:n johtamasta Echelon-vakoilusta ovat kertoneet, että tarvittaessa kukaan ei ole turvassa nykyaikaisilta vakoilusatelliiteilta.

Mutta elektroninen tiedustelu oli massiivista myös USA:n päävastustajalla Neuvostoliitolla kylmän sodan aikana. Sotilastiedustelupalvelu GRU vastasi sotilaallisten viestien sieppauksista ja turvallisuuspalvelu KGB valvoi diplomaatti- ja muuta siviilipuolen tietoliikennettä.

Vuonna 1960 signaalitiedustelusta vastannut KGB:n kahdeksas osasto purki 209 000 diplomaattista viestiä, joita oli lähetetty 51 maasta. Vuoteen 1967 mennessä KGB pystyi murtamaan 152 salakirjoitusjärjestelmää.

Neuvostoliiton sisällä tiedustelusta vastasi KGB:n toinen päädirektoraatti. KGB:n ja sen edeltäjien pääkohde oli 1930-luvulta lähtien Yhdysvaltain suurlähetystö. Vuonna 1944 lähetystöstä löytyi 120 piilotettua mikrofonia.

Vuonna 1953 Yhdysvalloille alettiin rakentaa uutta lähetystöä Moskovaan. Rakennustyötä vartioivat amerikkalaiset turvallisuusviranomaiset tarkoituksenaan estää kuuntelulaitteiden asentaminen. Vuonna 1964 lähetystön seinistä löydettiin kuitenkin 40 mikrofonia. Rakennustyömaata vartioitiin ainoastaan päivisin. Öisin oli KGB:n miesten vuoro toimia.

Brittiagentit paljastuivat

1960-luvulta lähtien Neuvostoliitto mikitti onnistuneesti useita Yhdysvaltain ja Britannian suurlähetystöjä kolmannessa maailmassa.

Suurimpia menestyksiä oli Britannian Beirutin suurlähetystön kuuntelu, joka alkoi 1960-luvun alkupuolella. Operaation avulla Neuvostoliitto pystyi tunnistamaan 50 Lähi-idässä ja Euroopassa toimivaa brittiagenttia. Neuvostoliittolaiset saivat selville, että Britannian salaisella palvelulla SIS:llä oli omat miehensä niin Irakin hallituksen kuin Egyptin presidentinkin liepeillä. Lisäksi selvisi, että Libanonin kommunistinen puolue oli SIS:n soluttama.

SIS:lle selvisi vasta vuonna 1971, että sen Beirutin suurlähetystössä toimiva toimisto oli täynnä neuvostomikrofoneja.

Tämä operaatio RUBIN paljasti venäläisille myös kuusi brittiagenttia, jotka olivat soluttautuneet KGB:hen, GRU:hun ja Tshekkoslovakian turvallisuuspalveluun StB:hen.

Britannian ja USA:n läheisten suhteiden takia operaatio RUBIN toi KGB:lle runsaasti tietoa myös CIA:n toimista. Vuonna 1969 KGB ryhtyi kuitenkin onnistuneeseen hankkeeseen mikrofonien asentamiseksi myös CIA:n toimistoon.

1970-luvulla Neuvostoliiton mielenkiinto kiinnittyi Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja ainakin USA:n Guinean suurlähetystön keskustelut olivat useita vuosia KGB:n kuultavissa.

Suurlähetystö kuin antenni

KGB:n kunnianhimoisin suunnitelma oli kuitenkin asentaa mikrofonit USA:n Moskovan suurlähetystöön, jonka rakennustyö alkoi vuonna 1979. KGB:stä loikannut Viktor Sheymov varoitti vuotta myöhemmin CIA:ta, että koko rakennus aiotaan rakentaa jättiläismäiseksi kuuntelujärjestelmäksi, missä mikään ei pysy piilossa.

Amerikkalaiset luulivat poistaneensa rakennuksesta sen valmistumisen kuluessa kaikki kuuntelulaitteet, mutta viisi vuotta myöhemmin selvisi, että koko rakennus oli käytännöllisesti katsoen kytketty politbyrooseen. Seinistä löytyi laitteita, joiden luonnehdittiin CIA:ssa olevan vasta piirustuspöydällä.

Uutta lähestystörakennusta ei otettu koskaan käyttöön.

Edustustot kuunteluasemina

Mikrofonit lähetystöjen seinissä eivät olleet KGB:n ainoa menetelmä. 1960-luvun lopulla tärkeään osaan nousi puhelin- ja radioliikenteen viestien sieppaus Neuvostoliiton suurlähetystöihin ja edustustoihin asennetuilla laitteilla.

USA:ssa operaatio käynnistettiin 1966 Neuvostoliiton suurlähetystön ylimmässä kerroksessa muutaman korttelin päässä Valkoisesta talosta.

Seuraavana vuonna kuuntelujärjestelmä asennettiin myös New Yorkin edustustoon. Lopulta Neuvostoliitolla oli Washingtonissa ja sen ympäristössä viisi ja New Yorkissa neljä kuunteluasemaa.

"Pystyimme kuuntelemaan Pentagonia, FBI:tä , Valkoista taloa, poliisia ja muita virastoja. Niiden keskustelut käytiin suojaamattomilla linjoilla, mutta siitä huolimatta saimme yllättävän paljon hyödyllistä materiaalia", venäläiset myöhemmin kuvasivat.

1969 KGB:n kauko-ohjattava radiolähetin löysi tiensä senaatin ulkoasiainvaliokuntaan ja se paljastui vasta vuonna 1973.

KGB kuunteli Nixonin Moskovan vierailun valmistelua

1970 kuuntelulaitteilla varustettiin myös Montrealin, Mexico Cityn, Tokion, Pekingin, Teheranin, Ateenan, Rooman, Pariisin, Bonnin, Salzburgin, Lontoon, Reykjavikin ja Belgradin lähetystöt. Näiden asemien kautta KGB mursi seuraavana vuonna kymmeniä tuhansia salattuja viestejä.

KGB mm. kuunteli USA:n ulkoministerin Henry Kissingerin keskustelut Lontoossa Britannian ulkoministerin James Callaghanin kanssa 1974. Keskustelujen tarkoituksena oli valmistella presidentti Richard Nixonin Moskovan vierailua.

Pelin henkeen kuului, että Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden virasto NSA harjoitti samanlaista toimintaa omien lähetystöjensä kautta. NSA:n väitettiin mm. pystyvän kuuntelemaan politbyroon jäsenten puhelinkeskusteluita mustien Ziliensä takapenkeiltä.

Kuuntelu hälvensi salaliittoteorioita

KGB:n hankkima tiedustelumateriaali jatkoi kasvamistaan. Yhteenvetoja ja käsikirjoituksia lähetettiin Moskovaan 7 000 sivua vuonna 1976 yksin USA:sta. Neuvostoliitto pystyi seuraamaan mm. Naton kokousten valmisteluja.

Signaalitiedustelu oli Neuvostoliiton tärkein tietolähde presidenttien Gerald Ford ja Jimmy Carter ulko- ja puolustuspolitiikasta. Käytännössä saatujen tietojen suurin merkitys oli ehkä siinä, että se hälvensi venäläisten salaliittoteorioita Yhdysvaltain aikeista eri maailmankolkista.

Tärkeimmät Neuvostoliiton saamat tiedot olivat kuitenkin sotilaallisia. KGB onnistui sieppaamaan huippusalaisia tietoja USA:n ohjusjärjestelmistä, hävittäjistä ja AWACS-tutkavalvontakoneesta ainakin 1980-luvun alkupuolelle asti.

New Yorkin kuunteluasema pääsi käsiksi faksiliikenteeseen, jota käytiin puolustusteollisuutta palvelevien yritysten ja Brookhavenin kansallisen laboratorion välillä. KGB:lle vuosi tietoja mm. ohjusten- ja sukellusveneiden torjuntajärjestelmistä.

FBI:n onnistui harhauttaa KGB:tä

KGB pysyi ajan tasalla siinä, miten FBI yritti jäljittää sen operaatioita seuraamalla yksin New Yorkissa kuutta FBI:n käyttämää lyhyillä aalloilla toimivaa radiokanavaa. Myöhemmin KGB:lle selvisi, että FBI oli myös onnistunut huijaamaan sitä. Helposti jäljitettävillä linjoilla amerikkalaiset kävivät harhautusmielessä harmittomia keskusteluja. Varsinainen FBI:n viestiliikenne kulki 1970-luvun alussa järjestelmissä, joihin KGB ei päässyt käsiksi.

New Yorkin ja Washingtonin lisäksi KGB:n tärkein kuunteluasema sijaitsi Lourdesissa Kuubassa. Myös se kohdistui amerikkalaiseen tietoliikenteeseen. Vuonna 1985 Lourdesissa oli KGB:n henkilökuntaa 2 100.

1980-luvulle tultaessa KGB:n oli entistä vaikeampaa kuunnella liittovaltion virastoja, mutta vielä 1980 KGB saavutti merkittävän voiton onnistuessaan asentamaan mikrofonit Pentagonille tutkimustyötä tehneen System Planning Corporation -yhtiön kokoushuoneeseen.

Tämä operaatio FLAMINGO tuotti Neuvostoliitolle yli 10 kuukauden ajan huippusalaista tietoa USA:n ydinaseista Euroopassa, USA:n kemiallisista aseista, USA:n laivaston mahdollisuuksista ydinasekonfliktissa ja USA:n näkemyksistä valmistauduttaessa SALT 2 -neuvotteluihin.

Operaatio FLAMINGO ei loppunut paljastumiseen, vaan radiolähettimen patteri kului loppuun.

Suomeakin kuunneltiin

Euroopassa KGB kuunteli 1980-luvun alkupuoliskolla lähes kaikkien maiden, myös Suomen, diplomaattista viestintää. Politbyroo, johon kuuluivat mm. Leonid Brezhnev, Juri Andropov ja Andrei Gromyko saivat päivittäin katsauksen tärkeimpiin siepattuihin viesteihin.

1980-luvun edistyessä teknologian kehitys teki elektronisen viestinnän tarkkailusta entistä vaikeampaa. Maailmanlaajuisessa telekommunikaatiossa alettiin siirtyä kuituoptiikkaan ja yhä tehokkaampiin suojausjärjestelmiin.

Ilmeisesti Neuvostoliitto kuitenkin laajensi kuuntelutoimintaansa myös Mihail Gorbatshovin valtakaudella, mutta GRU:n USA:han, Natoon ja Kiinaan kohdistamien operaatioiden merkitys kasvoi KGB:n hankkeiden kustannuksella. 1980-luvun loppuun mennessä puna-armeijalla oli käytössään 40 signaalitiedustelurykmenttiä ja 130 tiedustelusatelliittia. Elektroniseen tiedusteluun oli käytössä myös 60 laivaa ja lukuisa joukko erilaisia ilma-aluksia.

GRU:lla ja KGB:lla oli yhteensä 500 maa-asemaa signaalitiedusteluun eri puolilla maailmaa ja kaiken kaikkiaan ne työllistivät 350 000 henkeä kryptoanalyytikoista tekniseen henkilökuntaan.

Entinen KGB-upseeri Vladimir Rubakov arveli vuonna 1991, että elektronitiedusteluun upposi neljäsosa turvallisuuspalvelun budjetista.

Vakoojat puurtavat työssään

Jukka Parkkari: Kontrolli parempi. Arktinen Banaani 2013. 286 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 13.12.2013.

Jännityskirjailijoiden mielikuvituksettomuudesta tai asiantuntemuksen puutteesta kertoo, ettei Helsingin asemaa kylmän sodan vakoilukeskuksena ole osattu hyödyntää. Viikkolehden entinen päätoimittaja Jukka Parkkari on täyttänyt aukkoa nyt jo kolmanteen osaan ehtineellä kirjasarjallaan, mutta sekin sijoittuu kylmän sodan jälkeen 1990-luvulle.

Kontrolli parempi -romaanissa valuutta on vielä markka ja presidentti Ahtisaari. Kansainvälisestä terrorismista ei tiedetä mitään, vaan Yhdysvaltojen CIA ja Venäjän sotilastiedustelu GRU keskittyvät toistensa kampittamiseen. Suomen pääesikunnan tutkintaosasto toimii erotuomarina, että vakoilu pysyy sallituissa rajoissa.

Nyt CIA:n uuden johtajan George J. Tenetin antama tehtävä on saada oma mies Venäjän presidentin Boris Jeltsinin lähipiiriin ja tehdä värväys juuri Helsingissä.

Parkkarin kirjojen tavaramerkki on tiedustelutoiminnan uskottava ja asiantunteva kuvaus. Hänellä on erinomaiset lähteet. Lukija voi vain arvailla, miten lähellä esimerkiksi CIA:n toimintaa Helsingissä johtava Mukava Bill on oikeaa vastinettaan todellisuudessa. Tai ovatko agentit värvänneet toisiaan juuri niin kuin romaanissa kuvataan.

Vakoilu on Parkkarin kuvaamana ulkoisesti epädramaattista toimintaa. Kontakteja pitää syöttää ja juottaa. Vastineeksi saatavat tiedot voivat olla hataria ja tiedustelumies joutuukin värittämään raporttiaan kuin paraskin sensaatiolehden toimittaja.

Vakoilu on myös psyykelle kovaa työtä. Ei riitä, että vastapuolella ovat toisten valtojen vakoojat, sillä kehenkään ei voi luottaa omallakaan puolella. Tästä juontuvat myös Kontrolli parempi - romaanin varsinaiset juonelliset koukut, jotka aukeavat vasta lopussa.

Ihmisluonnon Parkkari hallitsee huonommin kuin vakoilu- ja asetekniikan. Tämä heikensi jo edellistä romaania Vastarannan vakoilija ja sama ongelma on uutuudessakin: ihmiset valmistautuvat äärimmillään pettämään työtoverinsa ja maansa, mutta tästä johtuva paine ei välity lukijalle, vaikka kaksoiselämää olisi vietetty jo vuosia. Eräskin romaanin keskeinen henkilö tekee loikkauspäätöksen kuin päättäisi tilata pizzaa.

Jukka Parkkari kutoo kuitenkin verkkoaan sujuvasti ja lukijan kuin kulissien taakse päästäen. Jännitystä voi luoda ilman pyssyleikkejä ja loppuratkaisut yllättävät aidosti niin kuin pitääkin. Kontrolli parempi on mainiota viihdettä niin kuin Parkkarin edellisetkin kirjat.