Murhatutkinta sivuroolissa Hélène Gullbergin lumoavassa dekkarissa Suojatti

 

Hélène Gullberg: Suojatti (Adepten). Suomentanut Hanni Salovaara. 393 sivua, Docendo 2025.

Aluksi ihmetyttää, miksi Hélène Gullbergin Suojatti arvotettiin Ruotsissa yhdeksi vuoden 2023 parhaaksi esikoisdekkariksi. Sen ja kokonaisen nyt alkavan sarjan päähenkilö Majja Skog on kuin kopio Lisbeth Salanderista ja Sillan Saga Norenista.

Majja kahdella j:llä on sosiaalisesti yhtä kömpelö kuin nuo kaksi pohjoismaisten dekkarien suurta naishahmoa. Hänen nörttiytensä kohdistuu historiaan, taiteeseen ja antiikkiin. Lamborghinissaan hän kuuntelee kaupunkiajossa Bachia ja moottoritiellä raakaa metallimusiikkia. Ulkoisesti Majja muistuttaa huippuhakkeri Lisbeth Salanderia.

Alkuhämmennyksen jälkeen ei tarvitse ihmetellä yhtään. Tukholman kuninkaanlinnan intendenttinä työskentelevä taideasiantuntija Hélène Gullberg ei kopioi mitään. Suojatti vetää väkisin mukaansa. Se on kiehtova kasvutarina, jossa kaksi sosiaalisesti varautunutta naista löytää yhteyden ja luottamuksen.

Koska kyseessä on dekkari, tarvitaan kuitenkin murha. Valtavan yksityiskokoelman kartanoonsa kerännyt Sten Hammar on murhattu kotiovellaan. Tapaus on yritetty lavastaa ryöstömurhaksi, mutta terävä rikostarkastaja Karin Klinga huomaa heti, että kyseessä on monimutkaisempi juttu.

Karin Klinga on lähtenyt melkein hetken mielijohteesta Tukholmasta vaihtoon maaseudulle Östhammarin poliisiin. Koppavan oloinen tukholmalaispoliisi joutuu sopeutumaan ystävälliseen työyhteisöön, jossa ei jätetä käyttämättä tilaisuutta yhteiseen kahvihetkeen. Työtoverikseen hän saa suulaan ja ärsyttävän Rickyn.

Majja Skog työskentelee asiantuntijana huutokauppahuone Walliuksella. Hänet lähetetään luetteloimaan ja arvioimaan Sten Hammarin kokoelmaa. Se on hänelle ennestään tuttu, sillä Majja kahdella j:llä oli teoksen suojatti. Hammar alkoi opettaa peikkomaista koko ajan kyselevää terävä-älyistä maalaistyttö Majjaa antiikin saloihin, kun tämä oli noin kymmenvuotias. He tapasivat, kun Hammar törmäsi maatilan yhteydessä toimivaan epämääräiseen kirppikseen, jonka uumenista löytyi yllättäen antiikkiaarteita.

Miksi Majja on kuitenkin jättänyt nuorena aikuisena Hammarnäsin kartanon ja päättänyt, ettei palaa sinne koskaan? Se on yksi Suojatin kiehtovista arvoituksista, joita lähestytään runsaiden takaumien kautta. Majja oppii koko ajan lisää ja lukija Majjasta.

Alussa Sten Hammar on murhattu ja lopussa murha ratkeaa. Murha on Gullbergille vain keino saattaa Majja ja Karin yhteen. Kahdella introvertilla synkkaa. Ei romanttisessa mielessä ollenkaan, vaan heistä kehittyy sielunkumppaneita, jotka liikkuvat ja nauraa räkättävät yhdessä, keppostelevatkin. He löytävät toistensa kanssa itsestään puolia, joita eivät ole ennen kokeneet.

Suojatti on lopulta kaunis tarina. Karulla karjatilalla juopon isänsä ja isoveljen kanssa kasvanut ympäristöönsä sopeutumaton Majja on saanut sittenkin rakkautta vaikka ei ole sitä ymmärtänyt. Nyt elämään tulee myös ystävyys.

Vaikka murhatutkinta on Suojatissa sivuroolissa, se etenee lopulta pieneen jännitysnostatukseen ja ennalta vaikeasti arvattavaan loppuratkaisuun.

Suojatti on omaperäinen dekkari, jossa lukija saa kaupan päälle aimo annoksen taidehistoriaa ja kuvauksia antiikkiesineiden avaamista merkityksistä. Tai sitten sen voi lukea vain loistavana romaanina.

Vihreä siirtymä meille, haitat heille - Taina Haahdin Aktivisti perkaa globaalia eriarvoisuutta dekkarin muodossa

 Taina Haahti: Aktivisti - Mara Nuutinen -rikosromaani. 402 sivua, CrimeTime 2025.

Vihreä siirtymä on läntisen maailman megatrendi. Tarvitaan puhdasta energiaa ja sähköautoja. Tuuli- ja aurinkovoimaa, ja sähköautojen akkuja ei voi valmistaa ilman kriittisiä metalleja. Niistä suuri osa louhitaan Afrikassa orjatyötä muistuttavissa oloissa ja elinympäristö pilaten.

Pääomamarkkinoilla johtotehtävissä ja vastuullisen sijoittamisen neuvonantajana toiminut Taina Haahti lataa uudessa dekkarissaan Aktivisti lukijan silmille järeän tietopaketin globaalin eriarvoisuuden yhdestä muodosta helposti sulavassa muodossa.

Qatarissa kuolleen influensserin tapaus tuo vipinää KRP:ssä tarkastajana työskentelevän Marita "Mara" Nuutisen yksitoikkoiseen elämään. Janna Niina Hurskainen eli Janine löytyy kuolleena uima-altaasta Dohassa. Paikallisen poliisin mukaan kuolemaan ei liity rikosta eikä Suomenkaan poliisilla ole siten kiinnostusta asiaan. Maran sisko Krisse ei usko onnettomuuteen, ja haluaa Maran tutkivan asiaa. Janna oli hänen ystävänsä sisko.

Työpaikastaan huolimatta Mara ei ole poliisi, mutta taas kerran hän silti sotkeutuu poliisiasiaan. Sarjan edellinen osa Bulvaani vei hänet Hongkongiin tutkimaan rikollista jätebisnestä.

Siinä jutussa hän tutustui ympäristöaktivisti Daniel Meieriin, joka sai palkkatappajat kintereilleen. Nyt Daniel työskentelee Max Duboisin nimellä eteläafrikkalaisessa lakiasiaintoimistossa Bellows & Applehofissa, jonka asiakkaisiin kuuluu kiinalaisomisteinen kaivosyhtiö CMCC. Yksi sen kaivoksista sijaitsee Kongon kupari-koboltti -vyöhykkeellä.

Maxin elämään tulee käänne, kun hän saa hoidettavakseen kongolaiselta ihmisoikeusjuristilta Manuel Ikamalta lakitoimistoon tulleen kirjeen. Siinä kerrotaan CMCC:n kaivosalueella sijaitsevan kylän tuhoutumisesta ja veden ja maaperän pilaantumisesta, jolloin ainoa toimeentulon mahdollisuus on mennä työhön kyseiseen kaivokseen.

CMCC on tarjonnut kyläläisille minimaallista kertakorvausta alueen pilaamisesta.

Maxin eettinen ristiriita on huutava. Totta kai kyläläisille pitäisi järjestää kunnolliset korvaukset, mutta hänen työnantajansa intressi on pitää ne mahdollisimman matalina.

Myös Mara Nuutinen ajautuu Jannan kuolemaa ilman työnantajan lupaa selvitellessään Kapkaupunkiin. Siellä hän kohtaa uudelleen Danielin/Maxin. Pian vaara uhkaa molempia.

Haahti luovii luontevasti Aktivistin tieto- ja jännitysaineksen vuorottelussa. Tällaisessa kirjassa ei voi välttää luennointia, mutta Aktivistissa sitä ei ole liikaa eikä se tunnu vaivaannuttavan päälle liimatulta. Toisaalta jännäriaines ei ole kirjailijalle vain välttämätön paha, jolla hän saa haluamansa sanoman perille. Haahti on ehta jännityskirjailija. Kerronnallisesti Aktivisti toimii paremmin kuin vähän imuton Bulvaani.

Takakannessa Aktivistin luvataan kuvaavan myös taistelua maapallon herruudesta. Niinhän se on melkein kaikissa trillereissä. Taina Haahdilla sekin on uskottavaa, koska kriittisten metallien hallinta ei lupaa päävoittoa ainoastaan vihreässä siirtymässä vaan myös uusimmassa aseteknologiassa.

Aktivisti herättelee ajattelemaan, miten kaivoslupiin pitäisi suhtautua Suomessa silloin, kun ne koskettavat herkkää luontoa. Vaalitaanko omaa puhtautta ja jätetään haitat niille, jotka eivät itse koskaan pääse osallisiksi vihreästä siirtymästä? Vai tingitäänkö siitä, ja louhitaan maailman janoamia kriittisiä metalleja säädellyissä pohjoismaisissa työoloissa?

Sirpin ja moukarin alla oli Suomen sensuroiduin romaani, nyt kirjoittajan omiin kokemuksiin Stalinin vainoista pohjautuva teos on julkaistu uudelleen

 Kirsti Huurre, toimittanut Anna Hyrske: Sirpin ja moukarin alla - Suomalaisnaisen tositarina 1930-luvun Neuvostoliitosta. 235 sivua, Atena 2025.

Suomalaisten vaiheista 1930-luvun Neuvostoliitossa on viime vuosina julkaistu monta tietokirjaa. Ne kertovat ihmisten mielivaltaisista pidätyksistä, näytösoikeudenkäynneistä ja teloituksista joukkohautoihin. Ensin löydettiin syylliset ja sitten keksittiin rikokset.

Kirsti Huurteen romaanissa Sirpin ja moukarin alla ei ole sinänsä enää mitään uutta, mutta sen voima on siinä, että kirjoittaja koki itse, millaista elämä oli Stalinin vainojen aikaan ja miten usko työläisten omaan valtioon tuli murskatuksi. Romaanimuotoinen kertomus Huurteen yhdeksästä vuodesta Neuvostoliitossa ilmestyi jatkosodan aikana. Esipuhe on päivätty Aunuksessa 28.2.1942.

Jatkosodan jälkeen sensuuri astui voimaan. Kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita vahingoittavaksi koettu kiellettiin, mukaan lukien suuri joukko kirjoja. Sirpin ja moukarin alla oli poistetuin romaani yleisistä kirjastoista. Sen edelle kaikista kirjoista meni vain Hitlerin Taisteluni.

Sensuuria ja itsesensuuria kesti pitkälle 1980-luvulle siihen asti, kun olot Neuvostoliitossa alkoivat vapautua. Arkaluontoisia kirjoja oli sitä ennen mahdollista julkaista Suomessa vain Ruotsin kautta.

Kaarina-nimellä romaanissa esiintyvä Kirsti Huurre ei ollut loikkari. Hän muutti Neuvostoliittoon passin kanssa ja matkusti junalla Leningradiin. Mysteeriksi jää, miksi. Hänellä ei ollut punaista taustaa. Hänen isänsä oli liikemies ja ensimmäinen aviomiehensä piti lihakauppaa Helsingin keskustassa. Silti Kirsti/Kaarina jätti lapsensa Pojun omien vanhempiensa huostaan ja muutti Leningradiin lokakuussa 1932. 

Ilmeisesti kommunistinen propaganda oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, että kaikki sai jäädä, kun tuli tilaisuus siirtyä utooppiseen työläisten paratiisiin.

Alussa kaikki meni hyvin. Romaanin Kaarina hurmaantuu suurkaupunki Leningradista, joka kuhisee kulttuuria ja elämyksiä. Kahviloissa syödään leivoksia.

Jo pian Kaarina tutustuu punakomentaja Kariin. Mennään naimisiin ja päästään kokonaiseksi kuukaudeksi lomalle Krimille. Tytär Pirjo syntyy.

Onni jää lyhyeksi. Jo kesällä 1933 alkavat suomalaisten pidätykset, teloitukset ja karkotukset Kaukasiaan. Myös Kari vangitaan, ja pienen lapsen äiti Kaarina joutuu tehtaaseen raskaaseen kolmivuorotyöhön. Mies teloitetaan myöhemmin ties mistä syystä.

Pientä helpotusta tiukkaan arkeen hän saa joulun 1934 alla, kun Kaarinan äiti on järjestänyt ostoluvan Torgsinin erikoiskauppaan. Sieltä saa mitä tahansa ulkomaan rahalla niin kuin suomalaisille turisteille myöhemmin tutuksi tulleista valuuttakaupoista.

Kansa jolla ei ollut asemaa, seisoi tuntikausia jonoissa kauppoihin, joiden hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Jo 1930-luvulla Neuvostoliitossa oli Torgsinin lisäksi Insnap-kauppoja ulkomaisille spesialisteille, sekä omat hyvän valikoiman erikoiskaupat sotilaille, miliiseille ja turvallisuusministeriö GPU:n virkailijoille.

Vuosia myöhemmin Kaarina sai kuulla uskonsa säilyttäneeltä puoluemieheltä, ettei kauppojen tyhjyys johdu puutteesta vaan Neuvostoliiton vauraudesta. Neuvostokansan ostokyky on paljon suurempi kuin luullaan, mikä johtuu kansan hyvinvoinnista ja työttömyyden poistamisesta, hän selitti.

"Ylikuormitettu transportimme ei vain jaksa kuljettaa ja jakaa tavaroita niin suuressa mitassa kuin olisi tarpeen. Aikaa myöten asiat paranevat."

Ihme kyllä Kaarina säilyy vangitsemiselta kaikissa vaiheissa. Hänen seuraava aviomiehensä punakomentaja Aarno ei. Mutta häntä varoitettiinkin petturin leskestä. Aarnon joukko-osaston puoluekokous antoi ennen hänen vangitsemistaan varoituksen, jonka mukaan Aarnolta puuttui luokkavalppautta ja bolshevistista silmää asioitaan järjestäessään.

Tässä vaiheessa Kaarina oli muuttanut Aarnon mukana Petroskoihin.

"Isoviha" kiihtyy 1930-luvun lopulla. Silloin Kaarina avioituu kolmannen kerran Kanadasta värvättynä Neuvostoliittoon muuttaneen Martti Varpion kanssa.

Suunta kääntyy syksyllä 1939, kun sota lähenee ja Neuvostoliitto liittoutuu natsi-Saksan kanssa. Yhtäkkiä suomalaiset nousevat suureen arvoon, koska "kansanarmeijan" on tarkoitus marssia vallattuun Helsinkiin, ja Neuvosto-Suomi tarvitsee sen jälkeen kansallisia työntekijöitä tärkeisiin virkoihin.

Romaani loppuu töksähtäen elokuuhun 1941. Suomalaiset ovat vallanneet Aunuksen, ja Kaarina kohtaa ystävällisen upseerin, joka lupaa toimittaa hänen viestinsä omaisille Helsinkiin.

Jatkosodan jälkeen Kaarina pakeni Ruotsiin välttääkseen palautuksen Neuvostoliittoon. Siellä hän asui loppuelämänsä.

Kaarinan Poju oli teoksen toimittaneen Anna Hyrskeen isoisä. Hän on siis Kaarinan/Kirstin lapsenlapsenlapsi.

Sirpin ja moukarin alla on ensiksi vavahduttava aikalaiskuvaus yhdestä mielivallan, vainoharhan ja hulluuden ajasta. 

Toiseksi se on taas yksi kuvaus siitä, että Venäjällä mikään ei muutu. Välirauhan aikana Sortavalaan muuttaneet Kaarina ja Martti kohtaavat entisen suomalaiskaupungin, josta kaikki irtoava on varastettu ja irtoamaton rikottu niin kuin Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan. Vainojen aikaan suomalaisten lapset vietiin vanhemmiltaan venäläistettäviksi, mikä sekin toistuu nyt Ukrainassa.

Kari Haakanan vakoiluromaani Kirvesmies huimaa yhdistäessään oivaltavasti totta ja keksittyä

Kari Haakana: Kirvesmies. 261 sivua, Aula & co 2025.

1970-luvun alussa Ruotsin puolustusministeriö vakoili salaisen tiedustelutoimistonsa  Informationbyrånin (IB) kautta Neuvostoliittoa.  Tämä laiton toiminta tapahtui Suomen aluevesillä. Se myös suoritti salaisia kuvauksia Suomen ilmatilassa. IB käytti kulisseinaan tekaistuja yrityksiä. Laittoman toiminnan paljasti vasemmistolehti FiB/Kulturfront ja sen toimittaja Jan Guillou, josta sittemmin tuli menestynyt kirjailija. Vuonna 1974 presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Olof Palme totesivat asian olevan loppuunkäsitelty ilman vaikutuksia maiden välisiin suhteisiin.

Tätä ei kerrota Kari Haakanan vakoiluromaanissa Kirvesmies, mutta näiden seikkojen tietäminen saa sen maistumaan vielä makeammalta. 

Kolmen loistavan nykyaikaa luotaavan trillerin jälkeen Haakana sijoittaa uuden teoksensa hellekesään 1972 ja kylmän sodan kyyniseen maailmaan. Klassinen vakoiluromaani sekoittaa herkullisesti IB-jutun tositapahtumia siihen, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

Ensin itse Kirvesmies puhuu romaanissa, että sodassa tappaminen on työtä ja sen vaatimasta oikeasta asenteesta. Sodassa ollaan edelleen, on oltu koko ajan, edellinen ei koskaan päättynyt, muutti vain muotoaan.

Suomenlahdelta Helsingin läheltä löytyy kiville ajanut ruotsalainen moottorivene ja veneestä kuollut mies. Vene kuuluu kosmetiikkaa maahan tuovalle Cosmexin-nimiselle yhtiölle, jonka omistaa Bengt Nilsson. Kun hän kertoo tapahtuneesta esimiehelleen Oxenhufvudille, tämä toteaa, että on aika ajaa Suomen toiminta alas.

Suomessa kesätoimittaja Hilkka Saari saa myöhään illalla kuuman uutisvihjeen. Olympiastadionin parkkipaikalla on tunnin kuluttua ruumis. Vihje pitää paikkansa. Yhdessä parkkipaikalla olevassa autossa on ruumis ilman päätä ja käsiä.

Toinen vihje samalta soittajalta vie Hilkka Saaren löytämään uuden samanlaisen ruumiin Lappeenrannasta.

Joku murhaa entisiä kaukopartiomiehiä, jotka ovat sodan jälkeenkin pitäneet yhtä.

Kesätoimittaja Hilkka Saari on jymyuutisten jäljillä, mutta ynseä uutispäällikkö Nikulainen kieltäytyy julkaisemasta jokaisen, koska "tässä lehdessä ei julkaista nimettömiin lähteisiin perustuvia panettelujuttuja Ruotsista".

Rauhallisessa tempossa etenevän Kirvesmiehen ajankuva vuodesta 1972 on täyteläinen miehelle, joka itse oli silloin 6-vuotias. Taustatyö on tehty huolellisesti. Miljöö, ihmisten muodollinen käytös, autot, tiet ennen moottoriteitä. Murhatun miehen opiskelijatytär suhtautuu tapaukseen välinpitämättömästi. Hän ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, koska he ovat fasisteja. Murhatun  vaimo taas on varma, että syyllisiä ovat kommunistit.

Huolellisuutta teos henkii muutenkin. Aidon 1970-lukuisen oloiset poliisit Haavisto ja Grön ovat päävastuussa päättömien ruumiiden jutun tutkinnasta ymmärtämättä yhtään, mihin suurempaan kuvioon ne liittyvät. 

Kolmen loistavan trillerin jälkeen Haakanan neljäs loistaa enemmän älykkäällä sommitelmallaan kuin jännityksellä. Viimeisten lukujen kohdalla tekisi mieli huutaa hallelujaa tai mitä tahansa, kun kokonaisuuden viimeinenkin palikka löytää paikkansa. Pienet mustan huumorin välähdykset täydellistävät tämän pienen mestariteoksen.

Max Seeckiltä ensi kerran harmillisen persoonaton trilleri

Max Seeck: Petetty. 344 sivua, Tammi 2025.

Kansainväliseenkin menestykseen yltänyt Max Seeck debytoi yhdeksän vuotta sitten, ja nyt menossa on jo kolmas dekkarisarja. Koko ajan uutta hakeva Seeck esitteli viime vuoden Merkityssä taidegalleristi Milo Perhon, jolla on menneisyys suojelupoliisissa ja jonka nykyisyyteen kuuluu galleristin työn ohella poliisin konsultoiminen aina silloin tällöin.

Edellisen tarinaa jatkavassa Petetyssä etualalle nousee Milon isäpuolen Stanislav Markoffin menneisyys. Ukrainassa 1950-luvulla syntynyt Markoff ei olekaan meribiologi vaan entinen neuvostoagentti, joka asettui Suomeen ja jätti entiset isäntänsä. Mutta niin kuin hyvin tiedetään, KGB ja sen työn jatkajat eivät unohda pettureita.

Syyskuisena perjantaina kello 17:n maissa Milo kiinnittää Katajanokalla terassilla huomionsa eleganttiin naiseen, jonka hän oli pannut merkille jo edellisessä baarissa. Juttu lähtee hyvin käyntiin Natalieksi esittäytyvän naisen kanssa, mutta äkkiä hän näyttää säikähtävän jotain ja sanoo käyvänsä naistenhuoneessa. Natalie ei enää palaa. Kuin nalli kalliolle jäänyt Milo lähtee pettyneenä jatkamaan baarikierrostaan kohti Kruununhakaa tietämättä, että Natalie on heti poistumisensa jälkeen puukotettu kuoliaaksi.

Kruununhaasta Milon tavoittaa rikosylikonstaapeli Minka Laine. Valvontanauhoilta on nähty, että Milo oli murhatun seurassa vain hetkeä ennen rikosta. Milo myy pro bono itsensä konsultoimaan murhatutkintaa.

Murhattu on Ranskassa asunut Natalie, mutta jotenkin vaikuttaa, että tekijät ovat kiinnostuneita hänen seuraansa sattumalta osuneesta Milosta. Vai oliko kohtaaminen sittenkään sattumaa? Ja miten juttuun liittyy Stanislav, joka Petetyn alussa pakkaa vähät tavaransa ja katoaa paikkaan, jossa ole käynyt pitkiin aikoihin?

Merkitty on sekoitus useita rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Natalien murhan selvittely on perinteistä dekkaria, taustatarina vakoiluromaania ja loppuhuipennus toimintaa. Milo, Minka ja rikososaston uusi kyky Elena Yrjänheikki pääsevät nopeasti Natalien liikkeiden jäljille, ja löytävät uuden ruumiin.

Merkitty oli älykäs sarhamurhaajajännäri, jonka siirrot muistuttivat shakkipeliä. Shakki olikin olennainen osa sen juonta. 

Petetty on ensimmäinen Max Seeckin trilleri, joka on jatko-osana huomattavasti heikompi kuin sen edeltäjät. Sitä on sujuvaa lukea, mutta vakiintunut trillerikaava toistuu turhankin uskollisesti ja kaikki sujuu liian helposti. Petetty tuntuu teokselta, jossa tekoälylle on syötetty tietyt parametrit ja tilattu lopputulokseksi noin 350-sivuinen loppua kohti kiihtyvä jännityskirja, jossa lukijaa harhautetaan yhden kerran.

Uskottavuutta heikentää vielä se, että Seeck pistää koko jutun tapahtumaan alle 12 tunnin sisällä. Siinä ajassa tehdään murhatutkintaa, ruumiinavauksia, selvityksiä kansainvälisistä tietokannoista, tapellaan kerran henkensä edestä, käydään veneellä saaristossa ja kaahataan autolla Espoosta Helsinkiin.

Lupaavasti alkava Petetty taantuu persoonattomaksi perustrilleriksi, loistavaa työtä aiemmin tehneen Seeckin heikoimmaksi teokseksi.

Islantilaisdekkari Mies varjoista kompastuu huonoon rytmitykseen ja ennalta arvattavaan lopputulokseen

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista (Madurinn frá Sao Paulo). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 357 sivua, Docendo.

Islannista suomennetaan tasaiseen tahtiin hyviä dekkareita, joita sävyttävät maan jylhän karu luonto ja omaperäiset juonikuviot. Skúli Sigurdssonin esikoinen Isoveli palkittiin Islannin parhaana dekkarina vuonna 2022, joten jatko-osaan Mies varjoista kohdistui vähintään keskisuuria odotuksia.

Mies varjoista sijoittuu vuoteen 1977. Taksista löytyy murhattu mies. Uhri on taksikuski Páll Ósvaldsson, jolla on natsimenneisyys "Kööpenhaminen pyövelinä" Saksan miehitysjoukoissa Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Jutun saa tutkittavakseen vuoden alussa muodostetun Kansallisen rikospoliisin tulokas Hédinn Vernhardsson.

Tanskassa tuomittu Páll luovutettiin Islantiin, jossa hänet vapautettiin heti. Sen jälkeen hän on viettänyt rauhallista elämää vaimonsa Brynhildurin kanssa. Pariskunnan ullakkoasunnossa asuu vuokralaisena miehittäjille Kööpenhaminassa myös toiminut Karl Günther Schmidt.

Poliisi epäilee, että murhan taustalla on joko kosto entiselle natsille tai sitten kotoinen kolmiodraama.

Ennen dekkarin nykyhetkeä ollaan Donin Rostovissa vuonna 1942. Josef Mengele -niminen lääkäri pelastaa panssarivaunun kuljettajana toimineen Karl Güntherin hengen. Seuraavan kerran he kohtaavat vuonna 1949 laivassa, jolla etsityt natsirikolliset pakenevat Argentiinaan.

Alku ja alkuasetelmat lupaavat todella hyvää. Rikosjuttu on kiinnostava, ja Sigurdsson luo mukavaa ajan kuvaa sillä, että kaikki polttavat tupakkaa, piippua tai sikaria kaikkialla. Työtoverit poliisissa kohtelevat toisiaan muodollisesti. Miehiä herroitellaan, naimattomat naiset ovat neitejä.

Ministerit yrittävät jarruttaa jutun tutkintaa Islannin kansalliseen etuun vedoten. Rikospoliisin päällikkö Markús Möller ei suostu vaan antaa Hedinnin jatkaa.

1970-lukulainen on Mies varjoista -dekkarin aihekin. Israelin tiedustelupalvelu Mossad jahtasi silloin viimeisiä vapaana olevia isoja natsirikollisia. Heistä tärkein oli Auschwitzin pyöveli Josef Mengele. Näin tapahtui todella, ja sen ja Etelä-Amerikkaan paenneiden natsien ympärille punottiin monia trillereitä.

Takakannessakin se kerrotaan, että Sigurdssonin trillerin aihe liittyy Mengeleen, joka todellisuudessa kuoli Brasiliassa vuonna 1979.

Sigurdssonin dekkarin kiinnostava ja dynaaminen alku lupaa liikaa. Mies varjoista on rytmitykseltään niin epäonnistunut, että se muuttuu ison käänteen jälkeen puuduttavan tylsäksi. Juonta sen enempää paljastamatta keskeiset toimijat juuttuvat aivan liian pitkäksi aikaa amerikkalaisten lentotukikohdan parakkiin selvittämään kuka on kuka. Siitä siirrytään tyypilliseen toimintaromaanien takaa-ajoon, jota seuraa brutaalia kidutusta.

Mossadin mielenkiinto oli vuonna 1977 siirtynyt entisistä natseista palestiinalaisiin. Sitä vauhditti palestiinalaisen terrorijärjestön Mustan syyskuun isku Münchenin olympialaisiin vuonna 1972. Terroristeja jahdatessaan Mossad ampui Norjassa täysin ulkopuolisen marokkolaissyntyisen tarjoilijan.

Näkee vain sen, minkä haluaa nähdä todisteista riippumatta. Siitä Skúli Sigurdsson kirjoittaa teoksessaan, joka on odotuksiin nähden pettymys. Samoja asioita jankataan ratkaisukohdissa loputtomiin.

Eikä yllättäväksi tarkoitettu loppuratkaisukaan yllättänyt yhtään.

Monilahjakas Anna Äärelä pyyhkii pölyt poliisiromaanista loistavalla esikoisdekkarillaan Mene mene mene

 

Anna Äärelä: Mene mene mene. 322 sivua, Kosmos 2025.

Taiteen maisteri, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, valokuvaaja, kirjailija - ja nyt myös dekkarikirjailija. Vuonna 1992 syntynyt Anna Äärelä on ehtinyt paljon. Ja nyt kaiken aiemman lisäksi hänen ensimmäinen dekkariksi luokiteltava kirjansa Mene mene mene tulee ehdottomasti ottaa huomioon, kun tämän vuoden paras kotimainen esikoisdekkari palkitaan.

Poliisiromaani on dekkarikirjallisuuden perusyksikkö Suomessa, ja poliisiromaanin päähenkilö lähes aina komisario. Mauri Sariola kirjoitti rikostarkastaja Olavi Susikoskesta lähes 30 vuotta, Seppo Jokinen komisario Sakari Koskisesta tasan 30 romaania ja viimeksi perinnettä ovat alkaneet jatkaa nykyiset ja entiset poliisit. Kenttämiesten ja -naisten näkökulma dekkareissa on harvinainen.

Jo kenttätaso tekee Äärelän teoksesta kiinnostavan omaperäisen. Mene mene mene on kuitenkin paljon enemmän. Se on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka "ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan". 

Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan.

Mene mene mene on alusta asti jotain muuta. Nelli on poliisikoulun viimeiseen vaiheeseen kuuluvalla leirimuotoisella viikon kestävällä kurssilla, jossa kokelaista otetaan kaikki irti sekä fyysisesti että henkisesti. Edellisessä elämässään hän oli Matilda-niminen englannin kielen sijaisopettaja pohjanmaalaisessa koulussa, jossa kohtasi ampujan. Sen jälkeen hänestä ei ollut enää kouluun menijäksi.

Ampuja Katariina pääsi pakoon ja on ollut viisi vuotta tietymättömissä.

Leirillä Nelliä ja muita kokelaita kouluttaa kovin ottein Sarkola, joka oli Karhu-ryhmän mukana selvittämässä kouluampumista. Poliisissa heistä tulee työpari, joka säntää kriisistä toiseen. Tässä poliisin työn kuvauksessa Äärelän ohjaajatausta näkyy erityisen hyvin. Leikkaukset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja elokuvamaisia. 

Taustalla voi olla ruotsalainen tv-sarja Ohuella langalla, joka kertoo malmölaisista rivipoliiseista, heidän kipupisteistään ja ihmissuhteistaan. Kipua riittää myös toisiinsa luottamaan oppivilla Nellillä ja Sarkolalla, mutta loppu on toiveikas.

Kaunokirjallinen ote ei tee Äärelän teoksesta millään tavalla vaikeaa tai kikkailevaa. Mene mene mene saa paikoin sydämen sykkimään jännityksestä vaikka hän ei käytä mitään tavallisen dekkarin tehokeinoja. Poikkeuksellisen hyvin kirjoitetussa teoksessa jännitystä syntyy poliisien välisistä henkilösuhteista ja Äärelän rakentamasta epävarmuudesta siitä, mitä koulussa todella tapahtui viisi vuotta aiemmin.

Tämä kuulostaa nyt tavattoman vakavalta, juhlalliselta ja synkältä. Mikään ilopilleri Mene mene mene ei ole, mutta on siinä kepeyttäkin.

Ensimmäisessä romaanissaan Super Äärelä kuvasi elämänsä täydellisesti pesäpallolle omistanutta Tindraa. Äärirajoilla liikutaan myös Mene mene menessä. Luulen, että tällaista rikosromaania ei ole aiemmin kirjoitettu Suomessa. Anna Äärelällä on mahdollisuus olla suomalaisen dekkarin omaperäisin ääni, jos seuraava ja seuraavat romaanit eivät ole taas sitten jotain ihan muuta.

Venäjän alueella on sodittu yli tuhat vuotta, mikä vaikuttaa uhattuna olemisen kokemukseen tänäänkin, kirjoittaa Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan

 

Mark Galeotti: Sodista taottu Venäjä - Muinais-Venäjästä nykypäivään (Forged in War: A military history of Russia from its beginnings to today). Suomentanut Tapio Kakko. 553 sivua, Docendo 2025.

Varhaisimpien historiankirjoitusten mukaan keskenään kiistelevät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot Laatokan rannoilta kutsuivat varjageiksi kutsutut viikingit johtamaan ja hallitsemaan itseään vuoden 862 tienoilla. Viikinkipäällikkö, jonka nimi oli ehkä Rurik, tarttui tarjoukseen. Hänen miestensä kanssa perustama kauppa-asema kehittyi Novgorod-nimiseksi rusien kaupungiksi, josta tuli yksi Venäjän esiaste.

Rurikin veljet Askold ja Dir valtasivat Kiovan. Sen jälkeen he käänsivät katseensa rikkaaseen Konstantinopoliin, jossa suuralueiden kauppareitit yhdistyivät.

Näistä tapahtumista alkoi Venäjän edeltäjien ja nykyisen Venäjän sotaisa historia, joka vaikuttaa tällä hetkellä ennen kaikkea maan hyökkäyksessä Ukrainaan. Pitkälti yli tuhat vuotta sotia ja piirityksiä on jättänyt jälkensä venäläiseen sieluun, kirjoittaa maan turvallisuuskysymyksiin erikoistunut tutkija Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan Sodista taottu Venäjä. Siinä hän käy läpi maata koskettaneet sodat rusien valtakunnan synnystä uusimpaan, joka jatkuu Ukrainassa.

Kaikki muutkin valtiot ovat muotoutuneet sotien ja vallankumousten seurauksena. Galeottin mukaan Venäjä on erityistapaus. Sen alueelle on hyökätty vuosisatojen saatossa kaikista ilmansuunnista. Siksi sodasta on tullut maan kehityksen kantava voima varhaisista ruhtinaista Vladimir Putiniin asti. Se puolestaan on vaatinut kansalaisten laittamista lujille maan turvallisuustarpeiden täyttämiseksi.

"Alituinen vaaran tunne, pelko jäämisestä loukkuun ulkopuolisten maahantunkeutujien ja sisäisten kapinaliikkeiden väliin, on muovannut Venäjän hallitsijoiden ajattelutapaa", Galeotti kirjoittaa.

Uhka on ollut ja on aina läsnä venäläisten hallitsijoiden mielessä. Nyt se on Nato ja Ukrainan luisuminen Venäjän käsistä länteen. Ainoa vastaus uhkaan on voima ja aggressiivinen politiikka.

Galeottin mukaan Putinin ajatusmaailmassa hyökkäys Ukrainaan ei ole imperialistinen sota. Se on välttämätön itsepuolustuksellinen toimi ennen kuin vihamielinen länsi käyttäisi Ukrainaa aseena Venäjää vastaan.

Galeotti pitää Putinin logiikkaa kieroutuneena, mutta hän onkin vain yksi raakaan voimaan uskovista venäläisistä valtionpäämiehistä pitkässä jatkumossa. Putin rinnastaa itsensä Venäjän aluetta laajentaneeseen Pietari Suureen, joka kykeni uhmaamaan Venäjää voimakkaampaa länttä ja nosti Venäjän suurten eurooppalaisten kansakuntien joukkoon.

Kyse ei ole vain Putinista eikä vain venäläisistä johtajista. Maan hyvin tuntevan Galeottin mukaan Venäjällä törmää kaikkialla militarismiin lasten kasvatuksesta alkaen.

Ukrainassa Putin laski samalla lailla väärin kuin Stalin aloittaessaan talvisodan Suomea vastaan. Kummankin maan piti kaatua parissa viikossa. Sotaan lähdettäessä oli valmistauduttu voitonparaatiin.

Galeotti pitää Putinin virhelaskelman syynä sitä, että aiemmat sotilasoperaatiot Krimillä, Donbasissa ja Syyriassa olivat suhteellisen pienellä alueella tapahtuneita erikoistapauksia, joissa riitti maan eliittijoukkojen käyttäminen. Hän ymmärsi väärin Venäjän asevoimien sotilaallisen suorituskyvyn ja Ukrainan taistelutahdon ja -valmiuden.

Voiko Venäjä muuttua? Galeotti hakee toivoa menneiden vuosikymmenten tapahtumista, joissa läntiset imperialistiset suurvallat ovat joutuneet sotilaallisten tappioiden takia mukautumaan uuteen heikentyneeseen asemaansa ja tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Venäjän suhteen Galeotti tuntuu olevan liian optimisti, sillä hän väittää rohkeiden mielenosoittajien vastustavan meneillään olevaa Ukrainan sotaa. Mielenosoitukset on kuitenkin tukahdutettu heti sodan alkaessa. Mitään merkittävää vastarintaa ei ole vaan kansalaismielipide vähintään sietää Ukrainan kaupunkien pommittamisen ja ukrainalaisten tappamisen.

Sodista taotussa Venäjässä on yli 500 sivua sotien ja taisteluiden kuvauksia. Silti se kattaa vain osan sodista, jotka ovat koskettaneet Venäjää. Kaikkien käsittely vaatisi Galeottin mukaan teossarjan, jossa ei olisi mitään järkeä. Teos on aihepiiriltään raskas, mutta helppolukuinen katsaus siitä, miksi Venäjä on kehittynyt sellaiseksi kuin se on. 

Galeottin tavoitteena on ollut lisätä ymmärrystä siitä, miten sota ja sotilaallisen turvallisuuden tavoittelu ovat muovanneet Venäjän menneisyyden lisäksi tapaa, jolla se tiedostaa nykyisen asemansa. Tavoite toteutuu erinomaisesti.

Kollaa kestää vavahduttavammin kuin koskaan ennen Olivier Norekin suurenmoisessa romaanissa Talven soturit

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l´hiver). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 413 sivua Otava 2025.

Erkki Palolammen teos Kollaa kestää on ensimmäinen talvisodasta kertova romaani. Suurmenestykseksi noussut kirja ilmestyi vain muutama kuukausi sodan jälkeen kesällä 1940. Kollaan legenda kestää vuosikymmenestä toiseen. Uusin aiheesta kertova teos ilmestyy tänään. Se on ranskalaisen Olivier Norekin Talven soturit.

Kaikki kunnia Palolammen reportaasimaiselle teokselle, ja kymmenille ellei peräti sadoille sen jälkeen ilmestyneille, mutta ranskalaisen entisen poliisin ja dekkarikirjailijan kirja saattaa tästä lähtien olla se kaikkien aikojen talvisotaromaani. Norek kuvaa uskomattomalla tarkkuudella ja tunteella korpisotaa jäätävän pakkasen ja korkeiden hankien keskellä, ihmistä ja tämän sitkeyttä keskellä järjetöntä teurastusta hirvittävissä olosuhteissa.

Historiassa tarkka Talven soturit on kaunokirjanakin aivan häikäisevä teos. Se voisi kelvata heillekin, jotka eivät muuten koskaan lue sotakirjoja.

Teoksen vaikuttavuus suomalaiselle lukijalle on myös suomentaja Susanna Tuomi-Giddingsin ansiota. Rautjärveläisten puheenparren sommittelussa häntä ovat auttaneet Kaisu Lahikainen ja Helena Anttonen. Kolmikon ansiota on, että Talven sotureita lukiessa unohtaa koko ajan lukevansa umpiranskalaisen kirjoittamaa kirjaa. Niin suomalainen ja uskottava on lopputulos. 

Mutta kyllä Norek on hämmästyttävä ilmaisun mestari itselleen vieraalla maaperällä itsekin. Tältä näyttää talvinen korpimetsä ennen ja jälkeen, kun tykkituli on lakaissut sen säpäleiksi. Tältä kuulostaa lumessa paarustaminen. Tällaista on veljeys, joka saa antamaan kaikkensa lähes toivottomissa olosuhteissa, koska ajatus kaverin kuolemasta tuntuu pahemmalta kuin omasta.

Ja sitten oli se aivan hirvittävä kylmyys, jossa sotaa käytiin. Se vietteli kuoleman vaaraan vihollista vaanivan tarkka-ampujan, jonka oli pakko pysyä aloillaan 40 asteen pakkasessa. Norekin mukaan siinä vartalon valtaa vähitellen lempeä raukeus.

"Lämpöinen hyvänolontunne oli kuin seireenien laulua, joka johdattaa laivat karille, tai syanidin miellyttävää karvasmantelin tuoksua, se oli petollinen tunne. Kuolema oli laskenut kätensä Simon olalle ja luvannut, että kaikki lutviutuisi, tunnit soljuisivat ohi ja riittäisi, että hän pysyisi siinä kaikessa rauhassa, liikkumatta."

Simo on Simo Häyhä, maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on laskettu tappaneen 542 vihollissotilasta 98 päivässä ennen haavoittumistaan.

Talven soturit onkin alaotsikoltaan Romaani Simo Häyhästä, vain 151 senttiä pitkästä miehestä, jonka teho ei jäänyt yksiin tappoihin. Venäläiset kutsuivat häntä valkoiseksi kuolemaksi, ja pelkkä hänen mainitsemisensa aiheutti pakokauhua hyökkääjien riveissä.

Norek kuvaa Häyhää mieheksi, joka ennen sotaa pohtii etäisyyksiä ja luodin lentoratoja Rautjärven metsissä. Sodassa pitää sulkea mielestään, että kohde on ihminen eikä maalitaulu niin kuin Suojeluskunnan ampumakilpailussa. Paitsi silloin, kun parhaan ystävän kaatuminen tekee vaatimattomasta ja vähäpuheisesta Simosta häijyn kostajan muutamaksi päiväksi jouluna 1939.

Romaanin toinen keskushenkilö on komppanian päällikkö luutnantti Aarne Juutilainen, jota muukalaislegioonataustansa takia kutsuttiin Marokon kauhuksi. Viinaan menevä ja mielipuolelta usein vaikuttanut Juutilainen oli rämäpäisillä operaatioillaan keskeinen henkilö Kollaan legendan syntymisessä.

Vaikka Norek keskittyy Kollaan taisteluihin, kattaa Talven soturit koko talvisodan sen alusviikoista loppuun asti ja ainakin maininnoilla muiltakin rintamilta. Mukana ovat myös Helsingin pommitukset, hotelli Kämpissä päivystäneet sotakirjeenvaihtajat, Mikkelin päämaja ja ulkomaiset reaktiot sotaan, joka maailmalla nähtiin Daavidin ja Goljatin taisteluna. Eikä Norek unohda Suomen tyhjien auttamislupausten varjolla pelattuja pelejä, joihin ainakin hänen kotimaansa Ranska syyllistyi.

Sotaromaanit ovat melkein aina ihmisen kuvausta äärimmäisissä olosuhteissa. Niissä toistuvat kuoleman pelko, nälkä, syöpäläiset, vilu - kurjuus kaikissa muodoissaan. Niin myös Norekilla Talven sotureissa. 

Puolustajien lisäksi Norek kuvaa laajasti myös hyökkääjiä, joiden riveissä sama kurjuus koettiin vielä ankarammin. He olivat huonommin varustautuneita kuin suomalaiset ja itselleen vieraassa ympäristössä Karjalan korvissa. Mutta ennen kaikkea heidän johtajansa olivat epäpäteviä ja käsittämättömän julmia omiaan kohtaan. Upseereilta puuttui aloitekyky ja tilanteen lukutaito, koska kukaan ei uskaltanut uhmata Moskovassa toimineen sodanjohdon Stavkan määräyksiä, vaikka ne eivät mitenkään sopineet tilanteeseen rintamalla.

Puna-armeija tapatti härskisti omiaan järjettömissä hyökkäyksissä aukeissa maastoissa ja Loimolan tiellä, joka oli ainoa tie koko alueella. Upseerit tekivät sitä myös omia virheitä peittääkseen. Laiha lohtu, että osa heistä päätti päivänsä omien joukkojensa edessä polvillaan niskalaukaukseen.

Sota Ukrainassa todistaa, että mikään ei ole perimmiltään muuttunut, vaikka välissä on vuosikymmeniä ja Neuvostoliitto muuttunut Venäjäksi.

Ei todellakaan. Romaanissa Olivier Norek pistää ulkoministeri Molotovin ilkkumaan, ettei ollut tarkoituskaan saada Suomea hyväksymään Neuvostoliiton aluevaatimuksia ennen sotaa.

"Neuvottelut ovat koko ajan olleet pelkkä pitkä sytytyslanka tilanteelle, jonka on ollut joka tapauksessa tarkoitus räjähtää. Jos Suomi hyväksyy meidän vaatimuksemme alueliitoksista ja sotilastukikohdista, me vaadimme niitä lisää, kunnes koko maa on meidän."

Pistä Molotovin tilalle Lavrov ja Suomen tilalle Ukraina, niin ollaan täsmälleen tässä päivässä.

Vaikka kuinka yrittäisi vältellä ylisanoja, ei Talven sotureita voi luonnehtia muuta kuin sensaatioksi. Se on ylivertainen kuvaus sodasta, ihmisestä, luonnosta ja pienen kansan jääräpäisestä selviytymiskamppailusta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan, jolta kuitenkin puuttui se tärkein. He eivät tienneet, miksi taistelivat. Suomalaiset tiesivät.

Agentteja, kaksoisagentteja ja salamurhia talvisodan alla Helsingissä Pauli Jokisen jännärissä Punainen leski

Pauli Jokinen: Punainen leski. 384 sivua, Gummerus 2025.

Saksalainen diplomaatti ja suomalainen sisäministeriön virkamies ammutaan Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939. Tekeillä oli vaihtokauppa, jossa sisäministeriön Teodor Siro saisi listan saksalaisista vakoojista ja varttijuutalainen diplomaatti Volker Bonhof Suomen kansalaisuuden, jolla hän välttäisi paluun Saksaan, jos sota syttyy.

Helsingin paikallis- ja rikoshistoriaan erikoistunut Pauli Jokinen aloittaa vakoiludekkarinsa Punainen leski sähäkästi. Pian nimilista on murhaajalla, joka löytää siitä viisi näkymättömällä musteella kirjoitettua koodinimeä. Kaikki ovat peräisin Charles Dickensin romaaneista.

Teoksen alku ja sen esittelytekstit lupaavat vaikuttavaa lähihistoriallista vakoojajännäriä, jossa totta on sen verran, että Helsinki kuhisi vakoilijoita 1930-luvulla maailman kulkiessa kohti sotaa. Jokinen keskittää katseensa Britannian tiedustelupalveluun MI6:een, jonka toimeksiannosta salamurhaaja alkaa listiä viittä saksalaisten vakoojiksi paljastunutta kulttuurialalla vaikuttavaa brittiä lokakuussa 1939.

Erityisen paljon tapahtuu brittitaustaisen ohjaaja-tuottaja Ron Fallonin elokuvan kuvauksissa. Elokuvan tähtiä ovat Shane McLean, Liza Darling sekä Felix Kontio.

Ampumisia selvittävät Helsingin rikospoliisin konstaapeli Jenny Kattelus sekä yleisesikunnasta toimeksiannon saanut etsivätoimisto Harha. Sen muodostavat pervitiinin voimalla käyvä entinen murharyhmän etsivä Arpia Haahti ja Raita Harmonen, Jenny Katteluksen rakastajatar.

Lokakuusta 1939 hypätään aina välillä vuosia taaksepäin. Selviää, miksi epäonnistuneesta pankkiryöstöstä tuomittu kommunisti Peter Prescott on vapautettu ja värvätty MI6:n salamurhaajaksi.

Punaisen lesken juonikuvio on juuri niin kimurantti ja monihaarainen kuin kunnon vakoojajännärissä pitääkin. Lisäksi taustalla on suurempia kuvioita, suorastaan suurvaltapoliittisia, joista vakoilun kenttäpelinappuloilla ei ole aavistustakaan. 

Vahinko vain, että teos ei ole oikeastaan lainkaan jännittävä. Eivätkä ajankohdan uhkaava tilanne ja vakoilun vaarat välity sen sivuilta. Jokinen on kirjoittanut toiselle kustantajalle tätä ennen kolme dekkaria, joten aloittelija hän ei ole. Silti Punaisen lesken ote on jotenkin harrastelijamainen. Sivuja on liikaa, mutta silti tapahtumien etenemisessä on hätäisen tuntua. Tunnelman luominen puuttuu eikä kiehtovasta vakoilun ja filmimaailan yhdistämisestä irtoa oikein mitään.

Helena Immonen luo hyytävän näkymän seuraavan sukupolven droonisotaan Horroksessa, joka trillerinä on valitettavan kaavamainen

Helena Immonen: Horros. 441 sivua, Docendo 2025.

Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan suurin yllätys ovat olleet droonit. Miljoonia maksavien huippuaseiden sijaan, tai ohella, sodassa suuressa osassa ovat lennokit, joita valmistetaan autotalleissa ja muissa nyrkkipajoissa.

Tämä on kuitenkin vasta alkua, jos uskomme turvallisuuspolitiikkaa hyvin tuntevaa jännityskirjailija Helena Immosta, jonka uusi trilleri Horros ilmestyy tänään. Ja miksi emme uskoisi? Hän on näyttänyt kyntensä nimenomaan uskottavilla trillereillä.

Immonen luo Horroksessa painajaismaisen näkymän ampiaisen kokoisiin nanolennokkeihin, jotka voivat räjähtää kohteen lähellä tappavasti tai ruiskuttaa hänen hengittämäänsä ilmaan hermokaasua. Parviälyn avulla ne pystyvät itsenäiseen toimintaan.

Sellaista sotilaallista suorituskykyä ei ole vielä olemassa, mutta sitä tutkitaan kiivaasti. Immosen kirjan faktapohja pohjautuu todellisiin tulevan sodankäynnin tavoitteisiin. 

Eikä siinäkään vielä kaikki. Suurvallat pyrkivät kehittämään keinoja, joilla vaikutetaan ihmismieleen lamauttavasti. Siitä teoksen nimi Horros. Siinä Kiinan tavoitteena on voittaa sota ilman taisteluita.

Helena Immonen päätti vuosi sitten neljän Kettu-kirjan trillerisarjan huikeaan Operaatio Tulikettuun, jossa Suomi on jälleen sodassa Venäjän kanssa. Ensimmäinen sota käydään hänen esikoisessaan Operaatio Punaisessa ketussa, joka oli vuoden 2020 ehdoton jännäritapaus Suomessa. Jatko-osat saivat uudenlaista kaikupohjaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Oli oikea ratkaisu lopettaa Ketut neljään kirjaan, sillä kovin uskottavasti ei voi keksiä uusia sotia Suomen ja Venäjän välille, ja kaikki muut juonet kalpenisivat sen rinnalla. 

Horros aloittaa uuden Havu-sarjan. Nimi tulee sen yhdestä päähenkilöstä Antto Havusta, joka on traagisen tapahtuman takia jättänyt kadettikoulun kesken ja toimii vartijana Suomeen laajentuneessa amerikkalaisessa Pinewood Securityssä, joka on kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimien kanssa. Vahingossa Antolle valkenee, että yhtiö toteuttaa myös rankempia juttuja.

Kiinassa kehitetään ja testataan eläviin kohteisiin nanolennokkeja osana suurta operaatiota, jonka yhtenä kohteena on itse presidentti Donald Trump. Projektin sisällä on kuitenkin myyrä.

Kiina on nyt pinnalla kansainvälisissä trillereissä hiipuvan suurvallan Venäjän sijaan. Horros muistuttaa paljon alkuvuoden parasta kotimaista trilleriä Aamos Hongan Punaista verkkoa. Molemmissa katsotaan hyytävän uskottavasti kehitteillä oleviin uusiin sodankäynnin menetelmiin, joihin Kiina panostaa tosissaan.

Asiallisesti Horros on juuri niin vankkaa työtä kuin Immoselta osataan aina odottaa. Vaikuttavuudessaan se ei kuitenkaan yllä Kettu-kirjojen tasolle. Tavalliset nuoret sotaan joutuvat isät ja äidit tekevät niistä niin vavahduttavia, ja etenkin nyt, kun Ukrainassa oikeat nuoret isät ja äidit joutuvat kohtaamaan äkkikuoleman mahdollisuuden. 

Horros taas etenee perinteisellä trillerikaavalla, johon kuuluu se, että päähenkilöillä on erikoisominaisuuksia sekä mahdottomat tehtävät, tikittävä kello ja viime hetken pelastukset. Antto sekä hänen kanssaan maailmaa pelastavat Sandra Fox ja Aiden Hester eivät tunnu oikeilta ihmisiltä vaan tyypillisiltä trillerihahmoilta.

Vähän teoksessa ihmetyttää myös miten helposti sen alkupään pahis muuttuu hyvikseksi.

Anttoa Immonen taustoittaa kertomalla tämän jännittyneestä äiti-suhteesta ja tuomalla mukaan Anton vaarin päiväkirjan, jossa tämä kertoo huutolaislapsuudestaan yhdeksänvuotiaalle epätavallisen kypsin lausein.

Horros on Helena Immoselta komea uusi avaus, mutta se ei jysähdä edellisten kirjojen tapaan, koska on niin tavanomainen lajityypin edustaja.

Ari Wahlstenin Kit Karisma saa lujasti lisäpotkua maisemanvaihdoksesta Miamiin

 Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet. 255 sivua, CrimeTime 2025.

"Kun tulin tajuihini, tunsin tammiparketin lakatun pinnan poskeani vasten."

Näin kuuluu aloittaa kovaksi keitetty dekkari. Ja kun Ari Wahlsten jatkaa yhdeksättä Kit Karismaa yhtä terävästi ja tyylitietoisesti viimeiselle sivulle asti, vahvistuu hänen asemansa Suomen parhaana yksityisetsivädekkarien kirjoittajana.

Wahlstenin koko sarja on ollut amerikkalaistyylisen perinnetietoisen dekkarin poikkeuksellisen onnistunutta siirtämistä Suomen kamaralle. Tasalaatuisesta sarjasta on ollut vaikeaa ja turhaakin nostaa yksittäisiä osia toisia paremmaksi. Jos niin kuitenkin haluaisi tehdä, on uusin osa Kuoleman pitkät jäljet ainakin sarjan parhaimmistoa. 

Syitä on kaksi. Wahlstenin lause on vielä vähän kirkkaammaksi hiottua kuin ennen. Mutta ennen kaikkea maisemanvaihdos selvästi piristää koko juttua. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, mutta heti kohta Kit Karisma siirtyy nuoruutensa kotikonnuille Miamiin selvittämään, kuka lähetti sieltä palkkatappajan hänen peräänsä. Ja miksi.

Jos sarjan aiemmissa osissa on ollut jotain moittimista, se on Kit Karisman juurettomuus ja tietynlainen persoonattomuus. Hän on Helsingissä toimiva amerikkalaissyntyinen yksityisetsivä, joka pitää suomalaisesta tangosta. Kuoleman pitkissä jäljissä Wahlsten luo Kit Karismalle taustan yksityisetsiväisänsä poikana, joka viihtyy miamilaisella nyrkkeilysalilla ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Siihen kuuluu myös kaunis tyttöystävä, jonka Kit on menettänyt paikallisen rikollispomon pojalle.

Kitin isä yksityisetsivä John Cameron on murhattu 20 vuotta aiemmin. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta nyt murha-ase on löytynyt. Sen jälkiä seurataan kuin Yhdeksän miehen saappaissa entiseltä omistajalta toiselle käänteisessä järjestyksessä. Alkuperäisen omistajan löytäminen voisi ratkaista murhan.

Apua Kit Karisma saa entisiltä tuttaviltaan. Heistä tärkein on huippujuristiksi noussut Raymond Higgins, joka rahoittaa ja junailee tutkintaa.

Takaumien ja nykyhetken vuorottelu on rutiinia dekkareissa, mutta Wahlsten käyttää sitä sitä nyt ensi kertaa ainakin näin laajassa mitassa. Vierailut Kit Karisman nuoruudessa antavat lisäpotkua teokselle ja koko sarjallekin. Miamin kuvaus ennen ja nyt on sellaista, että ehkä siinä on pohjana muutakin kuin matkaoppaita.

Kahdenkymmenen vuoden takaiset murhat ja uusi murhayritys kietoutuvat luonnollisesti yhteen. Menneisyyden varjot ovat aivan olennainen osa kovaksi keitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia. Alan peruskuvastoa on myös kahden rikollispomon valtataistelu, jonka alusta on kysymys takaumissa ja loppuselvittelystä nykyajassa.

Wahlsten pistää Kit Karisman luovimaan Miamin betoniviidakossa totuutta kohden kohdaten konnia, mutta yllättävän vähän donnia. Todella kohtalokkaan naisen puute on pieni kauneusvirhe Kuoleman pitkissä jäljissä. Kaikilta muilta osin se on juuri niin iskevä kuin toivoa saattaa. Mukaan lukien henkilögalleriaan kuuluva lahjomaton rikollisia vastaan taisteleva lehtimies.

Erityismaininta menee tälläkin kertaa Timo Nummiselle upeasta kirjan kannesta. Jos Suomessa palkittaisiin dekkarien lisäksi niiden kansitaide, Numminen olisi ylivoimainen voittaja vuodesta toiseen.

Martin Österdahlin hyytävä kostojännäri Rapujuhlat ottaa kantaa tosi-tv:n moraalittomuuteen

Martin Österdahl: Rapujuhlat (Kräftskivan). Suomentanut Kari Koski. Aula & co 2025.

Joukko entisiä nuoria kokoontuu menestyvän tv-tuottaja Morgan Starkin yksityissaareen Tukkolman ulkosaaristossa. He ovat tutustuneet toisiinsa Uppsalan yliopistossa 25 vuotta aiemmin. Morganin ex-vaimo Benjamine on entinen huippumalli. Ludwig ja Theo työskentelivät Morganin tuotantoyhtiössä. Katarinasta on tullut oikeusministeri.

Heti Rapujuhlien prologissa kerrotaan, että Morganin omistaman Himmelskärin laiturilla on kaksi ruumista. Saareen rakennettu luksustalo on riekaleina.

Rapujuhlien lopputulos on osapuilleen tiedossa. Dekkarikirjailija Martin Österdahlin tehtävä on kaapata lukija jännittämään, miksi ja miten iloiseksi tarkoitetuista juhlista tulikin verikekkerit. 

Se onnistuu erinomaisesti. Ensin kaikilla on kivaa. WhatsApp-ryhmässä fiilistellään edessä olevaa jälleen näkemistä vuosien tauon jälkeen. Mukaan juhliin liittyvät myös iltapäivälehden toimittaja Roger sekä ministerin turvamies Samuel. Theo joutuu jäämään pois auto-onnettomuuden takia. Meno on juuri niin huoletonta kuin edessä olevien mukavien juhlien takia voi kuvitella olevankin.

Österdahl annostelee saarella odottavaa uhkaa koko ajan tiivistyvin askelin. Morganin juhlien alkuun suunnittelemissa leikeissä ilmenee osanottajien kesken jännitteitä. Vuorollaan jokaisen haltuun ilmaantuu huolellisesti maalattu pöytälätkäukkeli, jonka selässä on hänen nimensä ja pieni numero. Jokin paha vaanii huolettomia juhlijoita.

Takaumissa alkaa valjeta, mistä on kysymys. Joukko juhlissa mukana olevia on kymmenen vuotta aiemmin osallistunut Morganin tuotantoyhtiön tosi-tv-sarjaan, jonka oli määrä olla vieläkin röyhkeämpi ja puhuttavampi kuin aiemmat. Siitä tuli 60 maahan myyty menestys, mutta sitten jotain meni traagisella tavalla pieleen. Nyt Morganin yhtiö on myyty. Prison Date -nimisen sarjan ongelmat  on lakaistu jo vuosia sitten maton alle.

Mutta joku muistaa. Ja nyt on koston aika.

Tv-tuottajana itsekin aiemmin työskennellyt Martin Österdahl näyttää tuntevan tosi-tv:n metkut ja moraalittomuuden. Sen tarkoitus on nostattaa tunteita ja saada katsojat kiihtymään sosiaalisessa mediassa, jota puolestaan perinteinen media seuraa ja jatkaa sen puheenaiheita. Siitä perimmiltään Rapujuhlat kertoo, mutta Österdahl tekee sen viihdyttävästi ja nerokkaasti suunnitellun kosto-operaation kautta.

Lukija saa jännittää lähes loppuun saakka, kuka ystävyksistä on murhaaja vai onko saarella joku kutsumaton vieras listimässä heitä kaikkia. Koston motiivi kokonaisuudessaan selviää sekin vasta aivan lopussa.

Sietämättömän ihanaa jännitystä, jossa on myös näkemystä.

Arttu Tuomisen kivikova lamajännäri Alec huipentuu tarantinomaiseen infernoon

 

Arttu Tuominen: Alec. 365 sivua, Otava 2025.

Mitäs sitten, kun tulee se yhdestoista, kysyy alikersantti Lahtinen Tuntemattomassa sotilaassa. Rikosmestari Arttu Tuominen on kirjoittanut yhteensä kymmenen dekkaria kahdessa eri sarjassa. Sarjamuodosta huolimatta jokainen teos on ollut erilainen kuin kaikki muut.

Entä nyt, kun Tuomiselta ilmestyy se yhdestoista dekkari? Alec aloittaa hänen kolmannen sarjansa, jonka nimi on Kide. Vieläkö porilaisella riittää uudenlaisia mausteita? Vastaus on kyllä, vankka kyllä. Alec on taas aivan uudenlaista Tuomista. Melkein jokaisen hänen kirjansa lukemisen jälkeen on tuntunut, että tämä on Tuomisen paras, ja niin tuntuu taaskin.

Alec on arvoituksellinen dekkarin ja trillerin yhdistelmä. Se sijoittuu pääosin Sallaan lamatalvena 1992. Mutta miksi lyhyemmissä väliluvuissa hypätään heinäkuuhun 2027? Niissä rikosylikonstaapeli Tommi Kivi hukuttaa suruaan pienen lapsensa kuolemasta armottomaan työntekoon. Helsinkiläisen parkkihallin katolta on löydetty kaukolaukauksella murhattu huumekauppias. Kivi haluaa härkäpäisesti selvittää tapauksen.

Entä miksi kirjan nimi on Alec vaikka sen keskushahmo on sallalainen poliisi Sami Aho? Alec on juoppo asuntovaunussa asuva erakko, joka yrittää pitää surkeaa huskysafaribisnestään elossa laman runnellessa Lapin matkailubisnestä.

Toinen keskushahmo on Samin 14-vuotias tytär Liina, ikäistään kypsempi eränkävijä ja monitaituri. Hän on ystävystynyt Alecin kanssa ja pitää tarvittaessa huolta tämän koirista. Niihin niin kuin kaikkeen muuhunkin Liinalla on yliluonnollisen erinomainen ote.

Mistä tässä on siis kysymys? Epätietoisuus kuplii mukavasti sivujen soljuessa kiivaaseen tahtiin. Taas kerran huipputyötä tekevä Tuominen pitää tiukasti otteessaan avatessaan arvoituksiaan askel kerrallaan. Pakko saada tietää lisää.

Alecin pääosa tapahtuu tilanteessa, jossa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän on vallannut anarkia ja rikollisuus. Rautaesirippu on murtunut ja rajan yli Suomeen virtaa huumeita ja muuta rikollisuutta. Lapin erämaissa rajaa on mahdoton vartioida kaiken kattavasti.

Kahden rikollisjärjestön välienselvittely, päättelee Venäjän miliisin majuri Jevgeni Tarasov tutustuttuaan sallalaiseen rikospaikkaan. Syrjäiseen taloon ja sen pihalle on teurastettu joukko vankasti tatuoituja venäläisiä miehiä ja suomalaisia prostituoituja. Juhlat ovat saaneet verisen lopun.

Talo on ollut Venäjältä Suomeen ja täältä eteenpäin sijoittuva huumereitin etappi. Eikä aikaakaan, kun Suomen poliisille esitellään kaksi venäläisroistoa, joilta on hakattu tunnustus.

Case closed? Näin haluavat uskoa Kemijärven poliisi ja rajavartiolaitos. Sami Ahon mielestä kaikki ei täsmää. Hän ryhtyy selvittämään asiaa tukenaan valokuvat, jotka paikalle verilöylyn aikana sattunut Liina otti salaa.

Kaikki Arttu Tuomisen aiemmat kirjat ovat sijoittuneet Poriin. Alec on uusi aluevaltaus sikälikin, että se tapahtuu Sallassa ja vähän Helsingissä.

Uutta on myös perhe-elämän kuvaus. Lama koettelee Sami Ahonkin perhettä. Hänen vaimonsa Raisan kanssa perustama Vanha Bensis kärsii matkailijoiden puutteesta siinä missä muutkin paikalliset alan yritykset.

Vuonna 1981 syntynyt Tuominen on muistellut omaa nuoruuttaan lama-Suomessa. Se synnytti toivottomuutta ja rikollisuutta, mutta myös uudenlaista selvitymistä ja kovuutta. Tämä kaikki näkyy taas yhdeksi Tuomisen mestariteokseksi nousevassa Alecissa. Sen henkilökuvaus, ja henkilösuhteiden kuvaus, muidenkin kuin päähahmojen osalta on rikasta ja syvää. Samoin ajankuva.

Tuominen rakentaa jännitystä taiten ja maltilla. Alecin yleisvire on rauhallinen, kunnes on loppuhuipennuksen aika. Niissä Tuominen osoitti taitonsa jo ensimmäisessä sarjassaan, mutta nyt hän käynnistää Lapin yössä infernon jollaista ei ole nähty kuin joissain Quentin Tarantinon elokuvissa. Lukijaa viedään tavalla, jollaisia harvoin tavataan näissä ympyröissä.

Arttu Tuominen tuntuu taas ylittäneen itsensä vaikka sen pitäisi lukuisten aiempien ylitysten takia olla jo mahdotonta. Lempeän oloinen mies kirjoittaa kivikovia rikostarinoita ehtymättömällä taidolla ja muuntautumiskyvyllä.

Kide-sarjaan on tulossa kaksi jatko-osaa, joten lisää jännitysherkkua on tiedossa.

Sudeettisaksalaisten kokema kosto on vähän tunnettu toisen maailmansodan jälkinäytös - Tove Alsterdalin siitä kertova Salakäytävä on enemmän kuin dekkari

 

Tove Alsterdal: Salakäytävä (Blindtunnel). Suomentanut Kari Koski. 307 sivua, Aula&co 2025.

Tove Alsterdalin kolmiosainen Ådalen-sarja on tämän vuosikymmenen parhaita käännösdekkareita Suomessa. Sitä ennen Alsterdal kirjoitti historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmän Salakäytävä, joka on suomennettu vasta nyt. Se valittiin Ruotsin parhaaksi dekkariksi ilmestymisvuonnaan 2019.

Salakäytävässä Alsterdal nostaa esiin vähän tunnettua toisen maailmansodan historiaa. Ennen sotaa Hitler vaati ja sai Länsi-Euroopan heikkojen johtajien takia Tsekkoslovakian sudeettialueet valtakuntaansa. Niissä asui noin kolme miljoonaa ihmistä, joista valtaosa saksalaisia. Myöhemmin Saksa valtasi Hitlerin lupauksista huolimatta koko Tsekkoslovakian.

Mitä sudeettialueiden saksalaisille tapahtui sen jälkeen, kun Saksa hävisi sodan ja Tsekkoslovakia vapautui miehityksestä? Siitä kertoo Salakäytävä rikosmysteerin kautta ja Alsterdalille ominaiseen tapaan samaan aikaan täysipainoisen kaunokirjallisena lukuromaanina.

Daniel ja Sonja hakevat uutta alkua. Rivitalokoti Tukholmassa on myyty ja Böömistä ostettu rappiolla oleva viinitila, johon he suunnittelevat matkailutoimintaa. Viinikellarin seinän puhkaisussa löytyy käytävä ja sieltä noin kymmenvuotiaan pojan ammoin kuollut ruumis. Vähän myöhemmin tilan puutarhasta löytyy tuore ruumis, ja Danielia epäillään murhasta.

Kaksi ruumista, vanha ja uusi, vievät Sonjan matkalle alueen historiaan, josta paikalliset asukkaat ovat kummallisen haluttomia puhumaan. Tuntuu kuin molemmat kuolemat haluttaisiin lakaista maton alle mahdollisimman vähin äänin ja nopeasti.

"Pidetään silmät ja korvat auki, muttei kuulla eikä nähdä mitään. Pannaan oikea lippu ikkunaan, kun lippu on pantava esiin, punainen, kun pitää olla punaista, kansallislippu tällaisina aikoina", majatalon pitäjä Libor selittää Sonjalle, ja kehottaa häntä olemaan varovainen.

Sodan jälkeen osat vaihtuivat. Sudeettialueen etniset saksalaiset joutuivat käyttämään valkoista käsivarsinauhaa samaan tapaan kuin natsi-Saksan juutalaiset Daavidin tähteä puvuissaan. Tuhat vuotta oli asuttu rinnakkain, nyt heidät karkotettiin kotiseudultaan Saksaan, johon heitä ei haluttu. Se oli jo muutenkin täynnä pakolaisia. Tuhannet kuolivat kuljetuksissa. Joukkomurhiakin tapahtui, kun uusi valta ja vihastuneet asukkaat kostivat miehittäjille ja sellaisina pitämilleen.

Karkotukset koskivat kaikkia. Jokaista saksalaista pidettiin syyllisenä Hitlerin tekoihin. Ei sitä ole vaikea ymmärtää niissä oloissa ja kaiken miehityksen aikana koetun jälkeen. Tragedia sekin silti oli.

Ruotsin parhaisiin rikoskirjailijoihin kuuluva Tove Alsterdal on luonut tästä kaikesta hivelevän taitavan rikosromaanin ja mysteerin, joka valottaa historiaa uudella näkökulmallaan. Salakäytävä on lisäksi romaani muistoista, ihmissuhteista ja kansallismielisyydestä. Alsterdal on loistava kirjoittaja, joka onnistuu toistuvasti yhdistämään historian ja yhteiskunnalliset teemat koukuttavaan rikostarinaa. Niin nytkin. Salakäytävä on rikosromaanina erinomainen, mutta se on niin paljon muutakin.

Taidokasta tummaa tunnelmaa Tuire Malmstedtin psykologisessa dekkarissa Lintusielu

Tuire Malmstedt: Lintusielu. 284 sivua, Aula & co 2025.

Mikä yhdistää Jyväskylässä yksinään harhailevia puhumattomia lapsia, erakkomaisen miehen murhaa, rikostutkijoiden saamia viestejä joista puuttuu kirjaimia ja vuoteen 1984 sijoittuvia takaumia, joissa poika kertoo elämästään väkivaltaisessa koulukodissa? Ne kaikki ovat elementtejä Tuire Malstedtin vaikuttavassa psykologisessa dekkarissa Lintusielu. Jokainen löytää loogisen paikkansa tässä huolellisesti rakennetussa murhenäytelmässä.

Teoksen osuva motto on Tommi Kinnusen romaanista Pimeät kuut: "Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki."

Malmstedt tavallaan yhdistää Lintusielussa kaksi sarjaansa. Uudemman sarjan rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo saavat henkirikosyksikköönsä Niiles Aarnikosken Savonlinnan poliisista. Niiles ja hänen vaimonsa Isa Karos olivat Malmstedtin ensimmäisten teosten päähenkilöitä. Nyt Isa on niiden karmeiden tapausten takia jäänyt pois poliisista ja kotiäiti.

Olen suhtautunut aika nihkeästi Malmstedtin kahteen edelliseen teokseen Lyijysydän ja Luusaari, koska ne tuntuivat liian epäuskottavilta, siihenkin nähden, että dekkareissa monenlainen liioittelu ja onnekkaat sattumat ovat sallittuja. Lintusielu tuntuu sen takia tavallista ilahduttavammalta onnistumiselta. Tuire Malmstedt tavoittaa taas varhaisteostensa Mykän taivaan ja Enkelimetsän ainutlaatuisen tumman tunnelman, joka jatkui vielä Lumihaudassa.

Yksinään vaeltaneiden puhumattomien lasten tapaus päätyy Jyväskylän poliisin väkivalta- ja henkirikosyksikölle vaikka ei ole varmaa, että mitään rikosta on tapahtunut. Ehkä lapset ovat vain karanneet kotoaan.

Puhumattomuuden ja mihinkään reagoimattomuuden lisäksi lapsia yhdistää se, että heidän kaulassaan on metallinen laatta, johon on kaiverrettu nimi. Nimet ovat peräisin 1700- ja 1800-luvulla kuolleilta henkilöiltä. Arvoitus syvenee, koska kukaan ei kaipaa lapsia eikä heidän ikäisiään lapsia ole kateissa.

Malmstedt on luonut hienon dekkariarvoituksen, jonka teema on väkivallan pitkät jäljet kokijaansa. Erityisesti sitä ovat kokeneet koulukodin Myrtsi ja Lintta, joista Myrtsi toimii kertojana vuoden 1984 nuoren miehen ilmaisun hyvin tavoittavissa osuuksissa.

Kaksi edellistä Malmstedtin dekkaria tuntuivat etenevän hätäisesti. Lintusielussa arvoitus säilyy loppuun asti ja sen ratkaisuun edetään harkituin askelin.

Kovin lohdutonhan Tuire Malmstedtin luoma maailma on. Ihan kuin se olisi kirjoitettu vastalauseeksi maailman onnellisin maa -tutkimuksille. 

Poliisiyhteisössäkin jokainen on jollain tapaa rikki. Yhdeltä ovat kuolleet sisarukset, toiselta naisystävä vähän ennen aiottuja häitä ja kolmas kulkee oudolla tavalla hautausmaalla. Henkilögalleria on vähällä luiskahtaa tahattomaksi parodiaksi suomalaisesta surkeudesta, mutta onneksi Malstedt löytää henkilöihinsä kipinän toivoakin.

Lintusielu on Tuire Malmstedtin toivottu paluu suomalaisen psykologisen jännityksen kärkeen. Se on dekkari, jossa oudoilla tapahtumilla on syynsä ja niitä selvittävillä poliiseilla elämän mittainen painolasti, mutta myös kokemus, harteillaan.

Anu Ojalan Tarkka-ampuja tarjoaa kiihkeää toimintaa ja ohutta sanomaa

 

Anu Ojala: Tarkka-ampuja. 224 sivua, Gummerus 2025.

Rovaniemeläisen juristi-kirjalija Anu Ojalan dekkareissa on kiihkeä tempo. Alusta loppuun mennään kaasu pohjassa. Niin myös Tarkka-ampujassa, joka on epäsuoraa jatkoa kolmiosaiselle Tornion ja Haaparannan alueelle sijoittuvalle sarjalle. Nyt sen päähenkilö vanhempi rikoskonstaapeli Ronja Jentzsch on siirtynyt rajalta Rovaniemen poliisin huumeryhmään.

Tarkka-ampujan ehtii juuri ja juuri avata, kun alkaa tapahtua. Jääkäriprikaatin varuskunnan parkkipaikalla räjähtää ja prikaatin sisällä sotilas tekee itsemurhan. Poliisin silmin kaikki on taas yhtä kaaosta, kun parkkipaikalla leimuaa ja radio suoltaa yhä uusia hätäkutsuja. Jääkäriprikaatin oikeusupseerilla Daniel Jääskeläisellä on tapahtumiin henkilökohtainenkin kulma, sillä hänen varusmiespalvelustaan suorittava poika Topi saattoi olla räjähtäneessä kuorma-autossa.

Tarinan edetessä junaraiteilta löytyy vielä yksi ruumis, sitten Rovaniemen keskustasta kaksi autoon ammuttua miestä. Samanlainen helvetti on irti kuin Ojalan esikoisessa Jääsilkkitiessä, jossa kuvataan sodaksi muuttuvaa huumeiden vastaista taistelua Suomen ja Ruotsin rajalla.

Huumeista on kysymys Tarkka-ampujassakin. 

Ja sotatraumoista. Teoksen todellisuudessa ollaan tilanteessa, jossa Ukrainan ja Venäjän välille on solmittu rauhansopimus, jota valvovassa operaatiossa on ollut suomalaisiakin sotilaita. Sitten jotain on mennyt pieleen. Suomalaiset ovat joutuneet venäläisen puolisotilaallisen ryhmän vangeiksi ja nähneet ja kokeneet liikaa. Nyt päällä on sotapsykoosi.

Oikeastaan Tarkka-ampujan idea mahtuu yhteen lauseeseen, joka kerrotaan sen takasivulla. Anu Ojala on Suomen parhaita kiihkeän toiminnan kuvaajia, mutta sivumäärältään ohut kirja jää sisällöltäänkin aika ohueksi. Sota vaurioittaa ihmismielen ja huumerikollisuus synnyttää koko yhteiskuntaan säteilevän väkivallan kierteen. 

Siinä se. Moni rikoskirja paranisi sivumäärää vähentämällä. Ojalan tapauksessa sivumäärää voisi kasvattaa, että teemoissa päästäisiin toteamista syvemmälle.

Tarkka-ampujassa kaikki henkilöt paitsi Ronja Jentzsch jäävät yhdentekeviksi. Jopa toinen päähenkilö Daniel Jääskeläinen on hädästään huolimatta vain taas yksi mies, jonka avioliitto on mennyt pieleen liiallisen työlle omistautumisen takia. Tarinan varsinaiset ultrapahat kaiken takana olevat roistot eivät ole kuin kaksi nimeä. Jääsilkkitiessä Ojala loi kokonaisia henkilöhahmoja, mutta henkilökuvaus on sen jälkeen ohentunut kirja kirjalta.

Anu Ojalan teksti on valtavan sujuvaa. Runsas luonteva dialogi toimii. Huumerikollisuuden vaikutusten suhteen hänen asiantuntijuuttaan ei ole syytä epäillä. Silti Tarkka-ampuja tuntui ohuesta sivumäärästään ja toiminnantäyteisyydestään huolimatta jopa pikkuisen pitkästyttävältä. Joku syvempi kerros siitä puuttuu tai sitten rivien väliin jää liikaa.

Denise Rudbergin uuden trilogian avaus on kuin jatkoa komisario Beck -dekkareille

Denise Rudberg: Dancing Queen (Dancing Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 288 sivua, Gummerus.

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenosainen romaani rikoksesta -sarja päättyi vuonna 1975 dekkariin Terroristit. Sarjan päähenkilö komisario Beck on jatkanut tv-elokuvissa näihin päiviin saakka.

Denise Rudbergin uuden kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa Dancing Queen sijoittuu vuoteen 1976. Sjöwallin ja Wahlöön henki on niin vahvana läsnä, että teos voisi linkittyä Beckeihin muutenkin kuin tapahtumavuotensa takia. Yhteiskunnallinen ote on vankka, ja onneksi ilman sitä vasemmistopaatosta, joka raskauttaa Beck-sarjan loppupään teoksia.

Rudberg kirjoittaa naispoliiseista varsinaisten luolamiesten maailmassa. Pätevä rikostutkija Karin Johansson tutkii prostituoidun murhaa. Kun hänen esimiehensä sairastuu ja joutuu jättämään työnsä, Karinilta kysytään mielipidettä, kuka mies olisi paras tämän tilalle. Seksismi ja naisten vähättely on yleistä, samoin homofobia.

Toinen poliisi Agneta Thorén on saanut kuulovamman Länsi-Saksan suurlähetystön valtauksessa tapahtuneessa räjähdyksessä. Kenttätöiden sijaan hän työskentelee poliisin arkistossa ja yrittää maalta tulevana sopeutua lapsensa kanssa Tuhkolmaan. Häntä vainoaa joku, josta saataneen lukea enemmän seuraavissa osissa.

Johansson ja Thorén yhdistävät todennäköisesti voimansa enemmän jatkossa. Dancing Queenissa he jo näyttävät miehille viestijuoksussa, että eivät ole näiden pomputeltavissa.

Dancing Queen pohjautuu todelliseen 1970-luvun puolivälin skandaaliin. Ruotsissa oli bordelleja ja niiden asiakkaina poliitikkoja ja muita valtaa pitäviä. Silloisen oikeusministerin epäiltiin ostaneen seksiä alaikäisiltä tytöiltä. Häntä pidettiin myös turvallisuusriskinä, koska ministeri oli asioinut myös itäeurooppalaisten prostituoitujen kanssa.

Rudbergin tarinassa yksi prostituoitu löytyy murhattuna ja toinen itsemurhan tehneenä, mutta hänkin pahoinpidellyn oloisena. Siveyspoliisia uhkaillaan. Murhaa tutkiva Karin Johansson ei usko itsemurhiin, ja saa huomata, että häntä varjostetaan. Karinin ja hänen kiltin miehensä Bengt-Åken kotona on käyty ja paikkoja tutkittu.

Jäljet viittaavat korkean tason salaliittoon, johon yhdistyy Noita-akaksi kutsuttu bordelliemäntä.

Lopussa rysähtää kunnolla, kun Karin pääsee riittävän lähelle. Ikävä vaan, että Dancing Queen päättyy siihen. Kyseessä on jatkuvajuoninen trilogia, joka on aina hankala juttu. On vaikea päästä uudelleen kiinni teoksen maailmaan vuoden kuluttua.

Ruotsalaiselle lukijalle Dancing Queen on myös mahtava nostalgiapaukku. Rudberg tuo runsaasti muistumia aikansa elintarvikkeista, musiikkikappaleista ja tv-sarjoista.

Rudbergin feministinen romaani rikoksesta on kesken jäävänäkin huikea tapaus, vakavasti otettavaa rikosviihdettä, jossa on totta toinen puoli, ehkä enemmänkin.

Ei dekkari vaan suhdepuuroa - mitä tapahtui lupaavasti aloittaneelle Kaisu Tuokolle?

Kaisu Tuokko: Valhe. 302 sivua, Otava 2025.

Helsingissä asuva, mutta Kristiinankaupungista kotoisin oleva Kaisu Tuokko nosti pikkukaupungin Suomen dekkarikartalle lupaavalla esikoisellaan Kosto toissa vuonna. Sarjan kolmannen osan Valhe jälkeen ei voi kuin ihmetellä, mitä Tuokolle on tapahtunut. Rikoskirjana sitäkin markkinoidaan, mutta rikosjuonen sijaan teoksessa oikein vellotaan ja vatvotaan sarjan pääparin Eevin ja Matsin toteutumatta jäänyttä rakkaustarinaa.

Eevi Manner on paikallislehden toimittaja, Mats Bergholm komisario Vaasan poliisissa. Nuoruudessaan he olivat rakastavaiset, mutta sitten tapahtui jotain ja tuli ero. Kohtaamiset Kristiinankaupungin rikosten parissa ovat saaneet vanhan suolan janottamaan, mutta kumpikin on tahoillaan naimisissa.

Hyvin rakennetussa Kostossa Tuokko piti suhdekipuilun aisoissa, mutta Valheessa se jättää kaiken muun alleen. Nyt Eevi on pienen vauvan äiti ja Mats on saanut rakoilevan avioliittonsa jonkinlaiseen järjestykseen. Silti Matsille on helpotus, kun Kristiinankaupungissa paljastuu mahdollinen rikos ja hän joutuu lähtemään töihin vaimon suvun juhannusaaton illalliselta.

Tuokko tuo Valheen alkuun kiinnostusta herättävän mysteerin. Kristiinankaupungin Ulrika Eleanorin kirkon portailla on verilammikko. Lisäksi paikalta on löytynyt luoti ja yksi hautakivi on kaadettu. Mahdollisen rikoksen uhria ei kuitenkaan ole missään eikä kukaan ole nähnyt mitään. Myöhemmissä tutkimuksissa selviää, että kyseessä on ihmisen veri. Silti on edelleen epäselvää, onko mitään rikosta tapahtunut.

Hyvä arvoitus jää täysin taka-alalle, kun Tuokko keskittyy Eevin vauva-arkeen sekä Eevin ja Matsin tunne-elämään, sillä totta kai he kohtaavat toisensa, kun Mats pyörii taajaan Kristiinankaupungissa.

Teoksen myös lupaavassa sivujuonessa nuorisojoukko pahoinpitelee Vaasassa alkoholisteja, kuvaa tapahtuman ja lataa videon nettiin. Kostossa Tuokolla oli erityisen hyvä ote kuvaamiinsa nuoriin. Nyt tämä juonihaara jää täysin ilmaan. Samoin käy juonenpoikaselle, jossa Eevi huolestuu samaan aikaan synnyttäneestä Salimasta, joka tuntuu elävän miehensä tiukan kontrollin alla. 

Kaikkien lupaavien ainesten sijaan Tuokko kirjoittaa jo kolmatta kirjaa siitä, että Eevi ja Mats ovat rakastuneet uudelleen toisiinsa, mutta eivät voi saada toisiaan. Eihän raastavassa rakkaustarinassa ole sinänsä mitään pahaa, mutta kun teosta markkinoidaan dekkarina ja tulos on suhdepuuroa, lukija tuntee itsensä huijatuksi. Kostossa Kaisu Tuokko näytti, että hän pystyisi yhdistämään molemmat puolet tyyydyttävästi, mutta jatko-osat Yksin ja nyt Valhe eivät vakuuta.

Taavi Soininvaaran uusin trilleri Musta legenda on kuin lukisi maailmanpolitiikasta reaaliajassa

 

Taavi Soininvaara: Musta legenda. 363 sivua, Otava 2025.

Taavi Soininvaaran ensimmäisen trillerin Ebola-Helsingin ilmestymisestä on tänä vuonna kulunut 25 vuotta. Uusi ajankohtaisuutta huokuva jännäri on sen jälkeen ilmestynyt melkein joka vuosi. Vain vuosi 2008 jäi väliin. Alkuvuosina Soininvaara ja Ilkka Remes vastasivat kahdestaan koko vuoden suomalaisesta trillerituotannosta. Nyt molemmat ovat pitkään olleet laskevia tähtiä nuorempien tultua areenalle uskottavammilla tarinoillaan ja parempina henkilökuvaajina.

Soininvaara on kyllä pitänyt pintansa siinä, että jokainen uusi teos ankkuroituu hämmästyttävän hyvin siihen, mitä maailmanpolitiikassa juuri nyt tapahtuu todella. Ongelma on teosten samankaltaisuus. Suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo risteilee maailmalla tutuin kuvioin kriisejä selvittelemässä, ja kotirintamalla hänen asuntoaan isännöi appiukko Jussi Ketonen iän ikuisine havailijaispaitoineen. Ratamon autossa soi J.J. Cale. Tytär Nelli laittaa hyvää ruokaa.

Maailmanpolitiikalta reaaliajassa tuntuu myös kesän 2025 Soininvaara Musta legenda. Kansainväliselle tutkivan journalismin verkostolle Bellincatille töitä tekevä Arttu Rantakivi saa haltuunsa räjähdysherkän tiedoston, joka kertoo "sodan" alkavan lähipäivinä. Sitä seuraavat puhdistukset ja niitä iskut sähköntuottajiin. Tiedosto on kotoisin Kiinan turvallisuusministeriöstä MSS:stä.

Juuri silloin Fortumin tekninen johtaja murhataan Porkkalanniemen mökillään. Samana päivänä murhataan myös neljän muun eurooppalaisen energiayhtiön tekninen johtaja. Laajat sähkökatkot ympäri Eurooppaa alkavat. Lisäksi suuriin massatapahtumiin levitetään virusta, joka sairastuttaa kantajansa vakavasti.

Kuolema korjaa myös Arttu Rantakiven. Sitä ennen hän on lähettänyt osan saamistaan viesteistä Bellincatin pääkonttorissa Amsterdamissa työskentelevälle Sofia Kärkiselle, mutta tärkeimmät on suojattu salasanalla.

Sähköverkkoihin suunnatun hyökkäyksen suunnittelijoiden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Eipä aikaakaan kun Kärkinen pakenee henkensä edestä ensin Amsterdamissa ja sitten Espanjassa, joka näyttää olevan tapahtumasarjan keskus. Ajojahti ja Kärkkäisen pelastautumiset eivät jännitä siten kuin kaiketi on tarkoitus. Samat kuviot toistuvat trilleristä toiseen kovin samanlaisina.

Monta ihmeselviytymistä tarvitaan ennen kuin päästään avaamaan Arttu Rantakiven salasanaa, jonka arvoituksen Soininvaara on sommitellut kekseliäästi.

Jännityskirjana Musta legenda kulkee siis samanlaisena kuin muutkin Soininvaaran teokset ja kaikkien muidenkin hänen sukupolvensa kirjailijoiden trillerit.

Mutta kuten sanottu, Soininvaaran vahvuus on hänen ajankohtaisuutensa. Sähköverkkojen lamauttaminen on vain alkua suunnitelmassa, jossa muutoksen akseliksi kutsuttu maaryhmä pyrkii lamauttamaan läntisen maailman talouden ja luomaan uuden maailmanjärjestyksen. Siihen kuuluvat muun muassa Kiina, Iran ja Venäjä, jotka tekevät niin oikeassakin elämässä. Eikä siinä ole työkaluna ainoastaan talouteen keskittyvä Bricks-yhteenliittymä vaan myös kyberhyökkäykset ja sabotaasi eurooppalaisiin kohteisiin.

Ajankohtaisuuden lisäksi Taavi Soininvaaran tavaramerkki ovat kiintoisat anekdootit mitä erilaisimmista asioista, joita ei yleensä tule ajatelleeksi. Heti Mustan legendan alussa hän kertoo, miksi maineikas Bellincat on juuri Bellincat, verkosto jonka nimi tarkoittaa kissaa varoituskellolla.

Musta legenda on sulava ja nopeasti luettava trilleri, jonka kirjoittamisessa Soininvaara on todennäköisesti nähnyt paljon vaivaa. Ilman todella hyviä pohjatietoja ajankohtainen uskottavuus jäisi saavuttamatta. Harmi vaan, että jännityskirjana Musta legenda on rutiinisuoritus.

Pyhä hete, henkimaailma ja kaunaa kaunan päälle - Kati Roudan Kuollut karkuteillä on vuoden erikoisin dekkari

Kati Routa: Kuollut karkuteillä. 318 sivua, Into 2025.

Joskus vastaan tulee niin ällistyttävä dekkari, ettei siitä osaa sanoa, onko kyseessä parodia vai tosissaan otettavaksi tarkoitettu rikosromaani. Oma mielipidekin on kahden vaiheilla: todella kiitettävän erilainen vai täyttä sekoilua? Ainakaan kylmäksi Kati Roudan Kuollut karkuteillä ei siis jätä.

Kati Routa on kirjailija Katariina Romppaisen nimi silloin kun hän kirjoittaa dekkareita. Kuollut karkuteillä on toinen, joka kertoo entisestä kolmikymppisestä poliisista Rosi Tikkurista. Potkut saatuaan hän on palannut Pirkanmaalta synnyinseudulleen Itä-Lapin Ristaukseen ja työskentelee osa-aikaisena siivoojana Pyhän hetteen majatalossa.

Kuollut karkuteillä alkaa normaalin arvoitusdekkarin tapaan. Rosi Tikkuri löytää naapurinsa Henri Lempinevan kuolleeksi kuristettuna tämän talon lattialta. Koska kenttää ei ole, hänen pitää kiivetä ylemmäksi tunturiin soittamaan hätäpuhelu. Kun Rosi palaa takaisin, ruumis on kadonnut. Kyläpoliisi Inkeri Oitamo ei usko ruumista olleenkaan vaan Lempinevan poistuneen itse paikkakunnalta.

Sitten mikään ei olekaan niin kuin muissa dekkareissa. 

Tarinaan sekoittuu Jänkähäinen, jonka jotkut uskovat elävän Märkäjängän pyhässä hetteessä. Majatalon pitäjä Riku Räkkä on katkaissut ja muuttanut maksulliseksi sinne perinteisesti vievän polun. Se herättää pahaa verta Jänhähäistä palvovissa muinaisjänkäläisissä. Riku Räkkä saa Jänkähäisen kostolla uhkaavia viestejä, joita Rosi entisenä poliisina yrittää selvittää.

Tarinan henkilöiden perhesuhteet ovat yhtä yllättävän kiemuraisia kuin tv:n saippuasarjoissa.

Lusikkansa soppaan pistää Rosin Tampereen tuttu Lilja Pehkonen, näkijä, jolla on melkein jatkuva yhteys vainajiin. Yksi heistä kehottaa Liljaa matkustamaan Itä-Lappiin, sillä Rosi on vaarassa. Ja Liljahan lähtee, ja lopussa hänen näkynään kerrotaan, mikä mies ja millä asialla Ristaukseen kaukaa saapunut Henri Lempineva oli.

Kuollut karkuteillä on vauhdikkaasti kirjoitttu dekkari, jossa arvoituksia ja yllätyskäänteitä riittää monen tavallisemman tarpeisiin. Siellä täällä esiin pomppaavat vitut ja saatanat sopivat aika huonosti kerronnan yleisilmeeseen, joka on jutusteleva ja leppoisa, humoristinenkin.

Kirjaa lukee ihmetyksen vallassa, mutta lopulta juoni on kaikkine takautumineen ja käänteineen nokkela, hyvin rakennettu, looginen vaikka ei matkan varrella uskoisi. Se on pakko myöntää, vaikka Kuollut karkuteillä tuntui kuitenkin ylipitkältä.

Kaltaiseni aika tosikkomaisesti dekkareihin suhtautuva ei oikein saa kiinni Kati Roudan tyylilajista, mutta monelle muulle nyt alkava Kalman kaira -sarja on todennäköisesti hyvin mieluisa uusi tuttavuus. Sen päähenkilöt ovat aika hauskoja tapauksia. Väkivaltaa ei ole, jännitystäkin vain pikkuriikkisen.

Huumekauppaa ja väkivaltaa Vesijärven satamassa - Timo Sandberg jatkaa Lahti-sarjaansa varmoin ottein

 

Timo Sandberg: Surmasatama. 385 sivua, Karisto 2025.

Kannessa lukee teoksen nimi Surmasatama ja sen alla pienemmällä Jännitysromaani. Markkinointimielessä määre saattaa olla paikallaan, koska dekkarit jos mitkä myyvät. Mutta se myös typistää sitä, mistä Timo Sandbergin kahdeksannessa Otso Kekki -teoksessa on kysymys. Oikeammin se on Lahteen sijoittuva lähihistoriallinen romaani, jossa etsivä Otso Kekki on vain yksi hahmoista ja hänen tutkimansa rikokset vain yksi teoksen haaroista.

Sandberg on teossarjassaan kuvannut Lahtea 1920-luvulta Surmasataman vuoteen 1950. Ne ovat olleet kuohuvia vuosia ja vuosikymmeniä. Teoksissa on sisällissodan jälkeensä jättämää katkeruutta, oikeistoradikalismia, pirtuvuosia, jatkosotaa poliittisten vankien näkökulmasta ja viimeksi Rauhanmyrskyssä kommunistien nousu poliittiseksi voimatekijäksi ja turvallisuuspoliisi Valpon johtajiksi.

Vuonna 1950 mielenmaisemaa hallitsevat sodan jälkeinen levottumuus ja edelleen yhteiskunnallinen vihanpito.

Surmasatamassa Lahden vilkkaassa Vesijärven satamassa myydään pimeän viinan lisäksi huumeita, heroiinia ja sodasta selvinneiden miesten haltuunsa saamaa Pervitiniä, jonka antamilla voimilla kaukopartiomiehet suorittivat ihmetekojaan.

Vihaa toisilleen pitävät äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Molempien mielestä tilit ovat vieläkin tasaamatta ja kosto elää. Surmasataman nuoriin tyttöihin kohdituva väkivaltakin paljastuu poliittisesti motivoiduksi. "Porvarinuorukainen pahoinpiteli työläislasta", kirjoittaa sarjan keskeisiin henkilöihin koko ajan kuulunut Anton Rimminen kansandemokraattiseen Työn Valta -lehteen, tosin vastoin parempaa tietoaan.

Surmasataman rikosjuonessa Otso Kekki ja hänen poliisiksi valmistunut poikansa Urho selvittelevät Vesijärven satamaan keskittyneitä rikoksia. Satamasta Sandberg luo eloisan ja kiintoisan kuvan. Enpä tiennytkään sen olleen vilkas matkustaja- ja rahtisatama. Metsäteollisuuden tuotteita laivattiin ruuhilla Jämsänkoskelta Lahteen kuljetettaviksi sieltä eteenpäin maailmalle. Lotjamiehissä oli monenlaisia seikkailijoita, joiden elämäntapaa Sandberg kuvaa värikkäästi.

Rauhanmyrskyssä vaikuttanut punainen Valpo on lakkautettu ja Suomeen ollaan perustamassa uutta turvallisuuspoliisia Suojelupoliisia. Sen palvelukseen päätyy myös entinen Rautateollisuuden ay-aktiivi ja sotasankariksi tarkka-ampujana noussut Ismo Torni. Punaisessa Valpossakin työskennelleelle Tornille vakuutetaan, että uusi Suopo toimii uudelta pohjalta. Ketään ei vainota poliittisten mielipiteidensä takia. Silti Torni saa pian huomata, että Suopoa kiinnostavat lähinnä kommunistit ja metalliteollisuuden lakkohankkeet.

Otso Kekki ja muut sarjan keskeiset henkilöt ovat asuneet koko sen ajan Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevalla puutaloalueella Reunanpalstalla. Nyt sen aika alkaa olla loppu. Kasvavaan kaupunkiin tarvitaan uusia uudenaikaisia asuntoja. Lopullisia hyvästejä Reunanpalstalle ei vielä Surmasatamassa jätetä, mutta jos lisää jatko-osia tulee, niin ehkä eletään jo uusissa asunnoissa.

Urho Kekin tuominen Lahden poliisilaitokselle mahdollistaisi Sandbergille sarjan jatkamisen tuleville vuosikymmenille, vaikka Otso Kekki alkaa olla jo vaivainen. Mieluusti lukisin etenkin 1960-luvun loppupuolen vasemmistoradikalismista hänen kertomanaan. Sandbergilla on siihen hyvät pohjat entisenä pitkäaikaisena Metallityöväen liiton toimitsijana ja SKDL/vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona Järvenpäässä.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että oma aikamme on ainutlaatuista. Juuri nyt yksi huoli koskee yhteiskunnallista polarisaatiota. Timo Sandbergin romaanisarja tuo tähän perspektiiviä. Polarisaation aikaa elettiin Suomessa entisetkin vuosikymmenet, mutta somesotien sijaan se näkyi avoimena väkivaltana. Ehkä on kuitenkin parempi lyödä vastapuolta terävällä kommentilla X:ssä kuin nyrkillä naamaan tai vielä pahempaa.

Elina Backmanin Saana Havas -dekkarit kaipaisivat jo jotain uutta

 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. 384 sivua, Otava 2025.

Elina Backmanista voi sanoa, että hänestä tuli dekkaritähti kertaheitolla. Kun kuningas kuolee oli ansaitusti yleisö- ja arvostelumenestys vuonna 2020. Jatko-osien myötä Saana Havas -dekkarien suosio on vain laajentunut. Hänen teoksiaan julkaistaan jo 17 maassa.

Backmanin omaperäinen idea on päähenkilö, joka selvittelee murhia ei poliisin vaan true crime -podcastien tekijänä. Miesystävä Jan Leino toki on rikoskomisario. Joskus heidän samaan aikaan tutkimansa jutut kietoutuvat yhteen, aina eivät.

Saana Havakset ovat ainakin lähellä dekkarikirjallisuuden lempeää siipeä cozy crimea. Murhista kerrotaan, mutta niiden tekemistä ei kuvata. Saanan ja Janin parisuhteen kehitys on kirjojen olennainen elementti. Backmanilla on hieno taito kuljettaa Saanan yksityiselämää kulloisenkin rikosjutun ohessa.

Kuka pimeässä kulkee on sarjan viides osa, ja ensimmäinen, josta tuntuu, että seuraavaksi tarvitaan voimakasta uusiutumista. Olisi tarvittu jo nyt. Teos on liian samanlainen kuin edelliset. Jälki jäi haaleaksi myös siksi, että tämän dekkarin kummatkin rikosjutut ratkeavat liian suoraviivaisesti ja helposti. 

Backman on ollut hyvä myös jännityksen kehittelijänä. Nyt siinä ei päästä edes puolitiehen, koska jännitystä ei synny lainkaan.

Sarjan edellisessä osassa Kuinka kuolema kohdataan Saana Havas selvitteli vanhaa kuolemantapausta Pyhtään Kaunissaaressa alkukesällä. Nyt ollaan elokuussa. Saanan ja Janin loma keskeytyy, kun Helsingin Sörnäisten Katri Valan puistosta löytyy murhattu mies ja hänen mukanaan Jan Leinolle henkilökohtaisesti osoitettu viesti: ON AIKA PALJASTAA TOTUUS tikkukirjaimin.

Saana lähtee Salossa sijaitsevaan Mathildedalenin ruukkikylään koiravahdiksi ja kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaan podcastiinsa, joka kertoo Kaunissaaren jutusta. Työstä ei tahdo tulla mitään, koska hän törmää heti kylässä kuusi vuotta aiemmin tapahtuneeseen 19-vuotiaan Sara Kanniston katoamiseen. Juuri silloin ruukkikylän rantaan ilmestyy kyltti, johon on kirjoitettu Saran nimi ja sen vieressä on risti. Taas mennään kohti uutta juttua.

Helsingissä nuorten miesten ruumiita ilmestyy lisää naisten mukaan nimettyihin puistoihin. Jokaisen mukana on uusi viesti Janille. Murhatut ovat hyvätuloisia ulkonäköönsä huomiota kiinnittäviä nuoria miehiä, joita yhdistää erikoinen sormus.

Kuka pimeässä kulkee on yhtä miellyttävää luettavaa kuin Backmanin edelliset dekkarit. Teksti soljuu luontevasti ja on helppolukuista. Utelias Saana on hyvä dekkarihahmo. Samalla uusimmassa osassa on kuitenkin rutiinityön makua. Kuviot ovat tuttuja neljästä edellisestä, ja kuten sanottu, kaikki käy liian helposti. Kaikki Saran tunteneet ovat heti valmiita puhumaan hänestä täysin ulkopuoliselle Saanalle. Uusia haastateltavia löytyy kuin liukuhihnalta.

Olisikohan tämän teoksen kanssa tullut liikaa kiirettäkin. Siihen viittaavat normaalia suppeamman sivumäärän ja Helsingin pään murhien suoraviivaisen ratkeamisen lisäksi monet valmiiseen kirjaan jääneet kirjoitusvirheet.

Miljöön kuvaajana Elina Backman on yhtä vahva kuin ennenkin. Enpä yllättyisi, jos kesän jälkeen kerrottaisiin, että Mathildedalenin ruukkikylässä on käynyt tavallista enemmän matkailijoita. Ihastuttavaltahan se vaikuttaa Backmanin kertomana.