Samuli Laihon uusi huipputrilleri Pelon piiri on juuri niin jännittävä kuin sen nimi antaa ymmärtää

 

Samuli Laiho: Pelon piiri. 334 sivua, Gummerus 2025.

Uskottava suomalainen trilleri syntyi vuonna 1997. Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä tuntui aivan käsittämättömältä tapaukselta. Miten suomalainen jännäri voi olla yhtä hyvä ja ehkä jopa parempi kuin alan kansainväliset menestysteokset. Vuonna 2000 oli Taavi Soininvaaran debyytin Ebola-Helsinki vuoro. Suomi oli lopullisesti astunut uuteen aikaan jännityskirjallisuuden saralla.

Remekseltä ja Soininvaaralta tulee uudet teokset myöhemmin tänäkin vuonna. He avasivat pelin, mutta eivät ole enää pitkään aikaan olleet johtavia pelinrakentajia. Esiin on astunut parikin seuraavaa sukupolvea. 

Uusimpaan kuuluva Samuli Laiho on näyttänyt taitonsa ensin kahdessa Kuolemansynnit -jännärissä ja viime vuonna uuden Katja Mark -sarjan ensimmäisessä osassa Jäätymispiste. Katja Mark kakkonen Pelon piiri viimeistään nostaa Laihon Suomen trillerisarjan kärkijoukkoon. Nimi antaa katetta teoksen sisällöllekin. Se on mielettömän jännittävää luettavaa lähes kokonaan ilman lajityypille ominaista toimintarymistelyä.

Jäätymispisteessä Laiho operoi tavanomaisilla trillerikuvioilla. Oli tehtävä Venäjällä, uhkaava terrori-isku ja monitaitoinen nuorempi konstaapeli Katja Mark, jonka Supo houkutteli venäjän kielen taitonsa takia helpolle keikalle Pietariin, mutta joka muuttuikin maailman pelastamiseksi. Hyvä jännäri, mutta ei muista erottuva. Naissankarikin on nykyään itsestäänselvyys.

Pelon piirissä Laiho on onneksi hylännyt suuret kansainväliset kuviot ja päähenkilön uskomattomat viime hetken pelastumiset. Nyt hän keskittyy luomaan tiheää jännitystä ilman ulkoisia näyttäviä tehokeinoja laittamalla Supon etsiväksi siirtyneen Katja Markin selviytymään peitetehtävässä fanaatikkojoukon keskellä ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Eikä kyse ole yksin Katja Markista, vaan myös hänen tehtävään houkuttelemasta siviilistä.

Uskonnollisen ääriajattelun siivittämästä ekoterrorismista on kysymys. Pyhästä sodasta, jonka on määrä pelastaa luomakunta, mutta ei islamistisesta vaan kristillisestä. 

Viimeiseksi sukupolveksi itseään kutsuva ryhmä sieppaa teollisuusjohtajan Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa, ja vaatii heistä lunnaita. Sieppausten on määrä käynnistää jotain suurempaa. 

Ainoa tie päästä jutun selvittelyssä eteenpäin on soluttautua siihen ryhmästä irronneen naisen avulla. Tapahtumat etenevät odotettua nopeammin. Katja Mark joutuu naisystäväänsä esittävän Ronjan kanssa suljettuun yhteisöön, jota johtaa karismaattinen Krister. Puhelimet on kerätty pois, yhteisön käytössä olevalle tietokoneelle ei pääse. Sanaa operaatiossa mukana oleville KRP:lle ja Supolle ei saa, ja paljastumisen pelko ja siviili Ronjan henkinen kestävyys kiristävät tunnelmaa.

Pelon piiri on heittämällä yksi jännittävimmistä tänä vuonna lukemistani kirjoista. Samuli Laiho on tehnyt pätevää työtä aiemmissaankin, mutta nousee nyt uudelle tasolle.

Tatiana Elf aukoo uusia uria suomitrilleriin pätevässä esikoisessaan Huijari

Tatiana Elf: Huijari. 285 sivua, Into 2025.

Kun Rebekkan terapeutti Carla kehottaa häntä menemään ulos ihmisten pariin, Rebekka menee vieraan ihmisen hautajaisiin, koska hänestä on kiinnostavaa tarkkailla niiden ilmapiiriä. 

Rebekka Nummi on holtittomasti käyttäytyvä sosiopaatti Tatiana Elfin esikoistrillerissä Huijari. Hän ei kykene empatiaan eikä juuri kontrolloimaan tekojaan. Siinä menee kuitenkin raja, että kun Rebekka tuntee valkoisen raivon nousevan takaraivossaan, hän onnistuu olemaan vahingoittamatta raivon nostattanutta henkilöä. Rebekka on myös taitava esittämään normaalia.

Rebekka on toinen päähenkilö kokeneen tv-käsikirjoittaja Tatiana Elfin ensimmäisessä trillerissä. Hän on kirjoittanut muun muassa poliisisarja Robaa ja sairaalasarja Sykettä sekä luonut omiin kokemuksiinsa perustuvan Kultakalan, joka kertoo dementoituvan äidin ja hänen tyttärensä suhteesta komediallisesti.

Huijarin toinen päähenkilö on Alex, johon Rebekka kaikesta huolimatta ihastuu. Myös Alex kokee ulkopuolisuutta elämässään. Sukulaissieluja siis.

Siinä kaikki, mitä Huijarin juonesta voi kertoa. Teos perustuu taiten aseteltuihin odottamattomiin käänteisiin. Siis dekkariasteikollakin erityisen odottamattomiin ja yllättäviin. Juonen enempi kuvaaminen pilaisi lukunautinnon, ja Huijarin parissa nautintoa riittää. Tässä ei voi kuvata edes sitä, minkä laatuisesta huijauksesta tai huijauksista on kysymys, koska sekin paljastaisi liikaa.

Kokenut juonenpunoja on luonut teoksen, jollaista suomalaisessa trillerissä ei ole aiemmin tullut vastaan. Henkilöhahmot ovat uudenlaisia. Onhan dekkareita tehty ennenkin rikollisen näkökulmasta, mutta onko sosiopaatti Rebekka rikollinen? Asetelmien muutokset Huijarissa ovat täysin poikkeuksellisia. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Teoksen nimi paljastaa, että huijaamisesta on kysymys. Mutta kuka huijaa ketä? Miksi? Millaisin menetelmin? Huijari avautuu vähitellen paljastaen koko ajan uusia kerroksia. Se osoittaa Tatiana Elfin perehtyneen syvällisesti psykologiaan, johon huijareiden toiminta pohjautuu, ja hän pystyy porautumaan huijareiden ja sosiopaattien omalaatuiseen maailmaan uskottavasti. 

Ennen kaikkea Huijari on silti vaikuttavan viihdyttävä jännityspakkaus, ei jännityskirjan muotoon puettua saarnaamista tai valistusta. Vuoden ensimmäinen puolisko on tuottanut ilahduttavan suuren joukon kotimaisia esikoisdekkareita ja -trillereitä, joista moni voi voittaa Suomen dekkariseuran myöntämän vuoden parhaan esikoisdekkarin palkinnon aikanaan. Tatiana Elfin Huijari on yksi niistä.

Piia Helanderin lupaava esikoisdekkari Helios vie hevosten ja valta-aseman väärinkäytön maailmaan

 

Piia Helander: Helios. 380 sivua, Karisto 2025.

Vuoden 2025 kotimaisissa esikoisdekkareissa on ollut mukavan uudenlaisia aiheita ja miljöitä. Niin on myös tänään ilmestyvässä Piia Helanderin Helioksessa. Se on nuorten hevosharrastajien ympärille kietoutuva jännitysromaani, ehkä Suomen ensimmäinen aikuisten heppatyttödekkari. Ikuiseksi heppatytöksi itseään luonnehtii sen kirjoittaja, vuonna 1992 syntynyt hyvinkääläinen Helander.

17-vuotias Matilda Andersson katoaa heinäkuussa 2022 Hangon suuren ratsastustapahtuman jälkeen. Kilpailut ovat menneet häneltä täysin pieleen. Viimeksi Matilda nähtiin valmentajansa Kalle Eskelisen ratsastuskeskuksessa Hyvinkään Palopurossa.

Opettaja ja ratsastusaiheiseen lehteen kirjoittava Sandra Dahlqvist lähtee vastahakoisesti selvittämään tapausta Matildan isän pyynnöstä. Sandra on itsekin juuri palannut Hangosta, ja Matildan isä Klaus Andersson muistaa hänen joskus kirjoittaneen tyttärestään. Hyvinkään poliisissa juuri rikososastolle siirtyneelle Ossi Hietalalle katoaminen on ensimmäinen juttu uudessa virassa.

Helioksen alussa on vähän kotikutoisen omakustannedekkarin tuntua, mutta Helander tuntuu löytäneen varmuuden varsin nopeasti. Katoaminen, rikostutkinta sekä Dahlqvistin ja Hietalan henkilökohtaiset tasot vuorottelevat sujuvasti, ja Helios tempaa mukaansa vaikka en ole vähääkään kiinnostunut hevosharrastuksesta. Se on samanlaista kerronnan taikaa kuin huhtikuussa ilmestyneessä Hanni Maulan esikoisessa, jonka aiheena oli itselleni yhtä vieras vintage.

Helander tuo poliisi- ja ihmissuhdedekkarin yhdistelmäänsä alun kepeyden jälkeen rankkoja käänteitä ja vakavaa asiaa. Hän käsittelee teini-ikäisten kilparatsastusharrastuksen kautta yleispätevästi vaaroja, jotka liittyvät valta-aseman mahdollistamaan hyväksikäyttöön, kun nuorten tyttöjen menestymisen mahdollisuudet riippuvat lajilegendan suosikiksi pääsemisestä.

Yhtenä pontimena Helanderilla on ollut myrkyllinen nettikirjoittelu, jonka hän on kytkenyt hyvin teokseensa.

Isoksi teemaksi Helioksessa nousee myös lähisuhdeväkivalta, josta sen päähenkilöillä on omat kokemuksensa.

Joitain epäuskottavuuksia teoksessa on, mutta kokonaisuus on vankka. Loppupuolella jännitys tiivistyy, kun asemies astuu huoneeseen tasatakseen tilit olettamansa murhaajan kanssa. Se ei kuitenkaan ole loppukohtaus. Syyllinen onnistui yllättämään.

Nuoren Kuhalan erottaa vanhasta vain valuutta eli Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa takuuvarmaa viihdettä ja virnettä

Markku Ropponen: Kuhala ja kuoleman kurkkupurkit. 253 sivua, Tammi 2025.

Helmikuussa 70 vuotta täyttänyt Markku Ropponen tiivistää tahtiaan. Hykerryttävän hauskoja Kuhala-dekkareita ilmestyy nyt kaksi vuodessa entisen kirja per vuosi -tahdin sijaan. Kesäkuun alussa julkaistiin toinen osa nuoren Kuhalan seikkailuista, joulukuussa on taas vuorossa eläkeikään ehtineen Kuhalan seuraava juttu.

Kaikkiaan vuodesta 1990 murhia punoneella Ropposella on takanaan noin 35 kirjaa. Se on kova määrä kun ottaa huomioon, että jyväskyläläinen kirjastonhoitaja kirjoitti niistä suuren osan sivutöinään.

Viime kesänä ilmestyneessä uuden sarjan ensimmäisessä osassa Vaiennut viulu rääkkyläläinen konstaapeli Otto Kuhala komennettiin saattelemaan vankilassa istuvaa viulistia keikalle kansanmusiikkifestivaaleille. Ropposelle ominainen hauskuus jäi vähän piippuun. Vain vankikarkuriksi ryhtyneen miehen nimi Livohka nosti suupieliä yläviistoon.

Kuoleman kurkkupurkeissa nuori mies on asettunut Jyväskylään miettimään mitä elämällään tekisi erottuaan poliisivoimista. On kesä 1984. Hänen katutason asuntoonsa hyppää ranskalaisen parvekkeen kautta vauhko toinen nuori mies. "Sori, tota... ne hullut aikoo tappaa mut", ovat Tuukka Vintterin ensimmäiset sanat yllättävässä tilanteessa. Perässä pihaan ajaa amerikanrauta, josta luukutetaan tauotta Hurriganesin Bourbon Streetiä.

Kuhala pelastaa Vintterin ja pestautuu naaraamaan uppotukkeja Jyväsjärvestä. Jo toisena työpäivänä naaraan osuu tutun näköinen ruumis jaloissaan kurkkupurkkehin valetut betonimöhkäleet. Tukkijätkän homma saa jäädä, Kuhala löytää elämälleen suunnan jyväskyläläisenä passipoliisina.

Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa samanlaista letkeää menoa kuin Ropposen pääsarja. Ratkaiseva ero on vain valuutta. Kuhalan haltuun päätyy vahingossa Vintterin konnilta pihistämät 70000 markkaa, ei euroa. 

Muilta osin nuori Kuhala ajautuu samanlaisiin sattumuksiin ja persoonien kohtaamiseen kuin vanha vuosikymmeniä myöhemmin. Rikoksen selvittäminen on oheistoimintaa, joka ei edes varsinaisesti kuulu katuja mittaavalle passipoliisille. Erityisen näyttävää menoa Ropponen kehittää Kustavissa järjestettävistä passipoliisipäivistä, jotka joutuvat myrskyn kouriin.

Kuoleman kurkkupurkit naurattaa muutenkin kuin Ropposen briljantisti keksimien nimien osalta. Se on mainiota viihdettä olipa sitten kesä, syksy, talvi tai kevät.

Joona Keskitalo on totaalisesti ilmiliekeissä kolmannessa Takamailla-jännärissä Tunturi, joka ulvoi

 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi. 320 sivua, Bazar 2025.

Eihän tällaista voi ollakaan, mutta kuitenkin on. Vajaassa neljässä vuodessa huippulahjakkaalta Joona Keskitalolta ilmestyy jo kuudes rikosromaani, joista yhdellekään ei ole vertaa tässä maassa. Ensin mahtava kolmiosainen Tottelemattomat-sarja, ja nyt syrjäisiin paikkoihin sijoittuvan Takamailla-sarjan kolmas osa Tunturi, joka ulvoi on hänelle jälleen uusi voitto. Keskitalon suomalaismuunnelma Fargo-elokuvasta ja tv-sarjasta läkähdyttää kerronnan notkeudella ja yllättävillä käänteillään. 

Yllättäviä käänteitä löytyy toki vähintään joka toisesta rikosromaanista, ja enemmänkin, mutta Keskitalolla nekin ovat omassa ulottuvuudessaan.

Korppoon ja Raahen seudun jälkeen Keskitalo sijoittaa uusimman tarinansa Lappiin, niin kuin kirjan nimikin sen kertoo. Tarkemmin sanottuna Muonioon. 

Janita Torpparin äiti on romanialainen prostituoitu, joka karkasi synnytyssairaalasta. Isä on vilunkimies, jonka tärkein oppi tyttärelleen on opportunismi: "Opportunismi on sitä, että käyttää hyödykseen eteen ilmaantuvat mahdollisuudet turhia nirsoilematta." Janita on hyödyntänyt oppia täysillä, sekoillut miesten ja rahan kanssa, alituisessa pulassa, mutta pudonnut aina jotenkin jaloilleen. Hän on selviytyjä jos kuka.

Muoniossa Janita asuu isänsä rakennuttamassa homeisessa luksustalossa, jonka tuorein miesystävä on valmis ostamaan. Ensin on kuitenkin tehtävä kuntotarkastus. Siitä alkaa vimmatusta raivopäiseksi yltyvä seikkailu, joka imee pyörteisiinsä myös talon ainoa naapurin, kaikkea yleensä ja Janitaa erityisesti vihaavan Oddin. Sekä Muoniossa vaikuttavat Liljan desperadoveljekset, joiden setä Jyrki katoaa jäljettömiin hometarkastuskeikalla.

Ja tietenkin lukijan, joka ei voi kuin haukkoa henkeään Keskitalon kekseliäisyyden ja tarinankerronnan taidon edessä.

Keskitalon teoksilla on sukulaisuutta Antti Tuomaisen käännösmarkkinoilla menestyville veijarijännäreille. Mutta siinä missä Tuomainen kietoo murhakarusellinsa vapauttavaan mustaan huumoriin, Keskitalo kaartaa siitä kovaotteisempaan suuntaan. Rankimmillaan monen tyylilajin Tunturi, joka ulvoi on lähellä kauhuromaania, ja senkin jälkeen Keskitalolta irtoaa vielä infernomainen käänne.

Hillittömistä rikostarinoista pitäville Tunturi, joka ulvoi on täydellistä sateisen alkukesän viihdettä.

Hoivatyötä ja hitaan kuoleman arvoitus Eija Laineen harvinaisen kypsässä esikoisdekkarissa Keisarinvihreä

Eija Laine: Keisarinvihreä. 239 sivua, WSOY 2025.

Kustantaja määrittelee vuonna 1966 syntyneen sairaanhoitaja Eija Laineen tänään ilmestyvän esikoisteoksen Keisarinvihreä psykologiseksi dekkariksi. Määritelmä saattaa johtaa harhaan sekä dekkarien lukijoita että heitä, jotka eivät missään nimessä halua lukea dekkareita. Johonkin uinuvaan maalaiskylään sijoittuva Keisarinvihreä on vain hyvin etäisesti rikosromaani. Enemmän se on taitavasti kirjoitettu pieni lukuromaani pikkupaikkakunnasta, sen salaisuuksista ja pysähtyneistä elämistä, sinne asettuvan Kaislan epävakaasta persoonasta ja hoivatyön arjesta. 

Ja, kyllä, myös erään kuolemantapauksen selvittelystä.

Erikoissairaanhoitaja Kaisla pakenee entistä elämäänsä maalaiskylään, jossa hänen äkillisesti kuolleen tätinsä Kaarinin talo on jäänyt tyhjilleen. Entisyydessä on myrkyllinen parisuhde sekä lapsuudessa koettu trauma auto-onnettomuudesta, jossa Kaisla menetti äitinsä. Koulutetulle ja kokeneelle sairaanhoitajalle löytyy nopeasti työpaikka kunnan kotihoidossa.

Uusi elämä luonnonrauhassa ei ole sellaista kuin Kaisla toivoi. Työpaikalla on jännitteitä, ja Kaislasta tuntuu, että hän on tarkkailun alaisena uudessa kotitalossaan. Sisäänpäin kääntynyt pienyhteisö suhtautuu epäluuloisesti helsinkiläistulokkaaseen, kaupunkilaiseen. Se myös kantaa sisällään salaisuutta vuonna 2002 kadonneesta pienestä tytöstä, jonka uskotaan tulleen murhatuksi. Ruumista ei ole kuitenkaan löytynyt. 

Tai sitten kaikki tapahtuu vain Kaislan pään sisällä. Hänellä on vaikeuksia erottaa totuutta kuvitelmistaan. Hätävarana laukussa on bentsodiatsepiini-pakkaus, mutta mieluummin Kaisla yrittää rauhoittaa itseään painelemalla kämmentensä akupisteitä niin kuin hänen ystävänsä Alex on opettanut.

Pian muuton jälkeen Kaislan ihokin alkaa oireilla kummallisesti.

Esikoiskirjailija Eija Laine nivoo teoksensa eri elementit yhteen upealla ilmeikkäällä kielellä. Kielikuvat ovat tuoreita: "Avoimia kysymyksiä roikkuu huoneessa kuin siipiinsä kietoutuneita lepakoita", Kaisla ajattelee tätinsä talon vintillä. Räsymaton pinta on yhtä rosoinen kuin Kaislan teinivuodet.

Kaislan työstä kotihoitajana Laine kirjoittaa realistisesti. Se on lyhyitä pysähdyksiä muistisairaiden vanhusten luona, jalkojen rasvaamista, nopeita syöttöjä ja heidän asettamista yöpuulle ennen ensimmäisiä iltauutisia. Se on Keisarinvihreän yksi elementti.

Toinen ovat Kaislan unenomaiset kokemukset, jotka juontuvat hänen menneisyydestään, kolmas kohtaamiset kyläläisten kanssa. Niistä löytyy muutakin kuin epäluuloa, kun hän alkaa löytää paikkansa yhteisössä.

Ja sitten on se Kaarinin äkillinen kuolema. Johtuiko se kaivovedessä olleesta arseenista tai talon sisällä kuivumassa olleista yrteistä, jotka johtivat hitaaseen myrkyttymiseen? Viime hetkillään Kaarin etsinyt syitä oireilleen kuolettavasta myrkkykatkosta, joka on helppo sekoittaa koiranputkeen.

Koko tarina on saanut alkunsa Laineen mökin porakaivon vesianalyysistä. Kuolemansyyn selvittäminen kulkee Keisarinvihreän taustalla. Lopputulos on kekseliäs ja ehdottoman omaperäinen. Mutta oliko se rikos? Sitä ei parane tässä paljastaa.

Teoksen loppu vihjaa, että Laineella saattaa olla mielessään jatko-osa, joka olisi puhtaammin dekkari kuin hienovireinen Keisarinvihreä. Ville Laihosen kansikuva tavoittaa täydellisesti teoksen tunnelman.

Jos uskomme kustantajaa ja Keisarinvihreä on psykologinen dekkari, se kiilaa korkealle, kun etsitään vuoden parasta kotimaista esikoisdekkaria. Vuosi ei ole vielä puolessakaan, mutta jo nyt taso on parempi kuin muutamaan viime vuoteen.

Nilla Kjellsdotterin Ei sinun lapsesi pesee ruotsalaiset dekkarit heidän omilla aseillaan

 

Nilla Kjellsdotter: Ei sinun lapsesi (Inte ditt barn). Suomentanut Anne Heroja. 400 sivua, Gummerus 2025.

Kymmenvuotiaat parhaat kaverit, ja ylipäätään toistensa ainoat kaverit, Albin ja Elliot leikkivät lumisotaa Oravaisissa Pohjanmaalla. Lumipallo rikkoo autioksi jääneen työläisasunto Capellan ikkunan. Rakennukseen meneminen on oikeastaan kielletty, mutta uteliaisuus vie voiton. Kotiin seikkailusta palaa ainoastaan Elliot. Albin on kadonnut. Lumipyry peittää kaikki jäljet. On joulukuu.

Oravaisissa asuva Nilla Kjellsdotter on siitä poikkeva suomalainen dekkaritähti, että hänen kirjansa julkaisee ruotsalainen kustantaja, jonka jälkeen ne saadaan kotimaahan suomennoksina. Kolmea ensimmäistä Murhia Pohjanmaalla -sarjan kirjaa myytiin 350000 kappaletta. Niistä ensimmäisestä Kivipuiston tytöstä ruotsalaiskustantajat kilpailivat huutokaupalla.

Ruotsissa on omastakin takaa kymmeniä menestyviä naisdekkaristeja, mutta naisten kirjoittamien murhatarinoiden jano tuntuu olevan suurempi kuin tarjonta. Kjellsdotterin ensimmäinen dekkari solahti hyvin periruotsalaiseen kaavaan, jossa työssään huipputaitavalla rikostutkija Mija Wadölla on yksityiselämässä ongelmia ja menneisyydessä salaisuus.

Kivipuiston tyttö oli siis kaikin tavoin pätevä, mutta ei mitenkään omaperäinen dekkari. Kahta seuraavaa osaa en ole lukenut, mutta sana on kiirinyt, että niissä taso on noussut huomattavasti.

Neljäs osa Ei sinun lapsesi vahvistaa, että huhut pitivät paikkansa. Kjellsdotter on laatinut niin taitavan tarinan, että vaikeaa olisi pistää enää paremmaksi. Albinin katoamisesta lähtevä tapahtumasarja käy tunteisiin, on mysteerinä kekseliäs eikä piinaavaa jännitystäkään puutu.

Sijaisvanhemmilla asuvan Albinin on määrä muuttaa lähipäivinä äitinsä Johannan luo. Sairaanhoitajana työskennellyt Johanna jäi vakavan pahoinpitelyn jälkeen huumekoukkuun, jonka takia hänet irtisanottiin. Nyt asiat ovat kunnossa ja edessä on yhteinen joulu Albinin kanssa.

Johannalla on kuitenkin salaisuus, ja niin on myös Elliotin äidillä Marialla, jota kylällä pidetään epäsosiaalisena. 

Vaasan poliisilla on tutkinnassa joukko raa´an rikosjengin tekemiä kultasepänryöstöjä, mutta se saa jäädä taka-alalle Albinin katoamisen takia.

Teoksen takaumissa seurataan Ruotsissa asuvaa pienen pojan äitiä, jota tuntematon vainoaja uhkaa.

Näistä aineksista Nilla Kjellsdotter kehittää ihanan piinalliseksi kohoavan arvoitusdekkarin. Jos ensimmäisessä osassa liian tutut ruotsalaisvaikutteet latistivat kokonaisuutta, niin viimeistään nyt kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan omalla äänellä niin paljon kuin se on mahdollista tässä genressä, jossa pohjoismaisia dekkareita kirjoitetaan ja suomennetaan kymmeniä vuodessa.

Kjellsdotterilla on hieno kosketus muihinkin kuin päähenkilöihinsä. Hän saa oikeasti kiinnostumaan Johannan ja Marian taustoista, ja huolestumaan Albinista, joka tuntuu olevan kultainen poika.

Päähenkilön yksityiselämä kuuluu itsestäänselvästi pohjoismaiseen dekkariin. Raskaana oleva Mija Wadö on työnarkomaani, joka salaa ennenaikaiset supistukset kumppaniltaan poliisikollega Ronnielta. Tulevasta äitiydestä huolimatta Mijan on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen, jossa hänen kotiinsa on muuttanut mies tapoineen ja tavaroineen.

Rikosjuoni ja Mijan yksityiselämä solahtavat teoksessa saumattomasti yhteen. Muukaan poliisiyhteisö ei jää enää hahmottomaksi niin kuin alussa hahmottomaksi.

Ei sinun lapsesi on perinteinen, mutta silti riittävän persoonallinen rikosromaani, jossa menestys ja laatu kohtaavat. Sen luulisi olevan vahvoilla, kun vuoden parhaan kotimaisen dekkarin valinta alkaa loppuvuodesta. Nilla Kjellsdotter pesee nyt useimmat ruotsalaiset heidän omilla aseillaan.

Christian Rönnbackan neljännessä Henna Björkissä "Hydra" kirjan mittainen takaa-ajo huipentuu Raatteentiellä

Christian Rönnbacka: Henna Björk Hydra. 349 sivua, Bazar 2025.

Christian Rönnbackan jännäritehdas kulkee kaksilla raiteilla. Porvoon poliisissa komisario Antti Hautalehdon ryhmä on tutkinut rikoksia jo 12 dekkarissa. Toiminnallinen Henna Björk -sarja etenee Hydrassa neljänteen osaan. Laadukkaiden rikossarjojen vertailu on vaikeaa, ja turhaakin, mutta nyt alkaa tuntua, että Henna Björk on nousemassa Rönnbackan ykköstuotteeksi.

Suomalaistaustainen ruotsalaispoliisi Henna Björk on värvätty ja koulutettu suojelupoliisin agentiksi. Tarinoissa liikutaan vinhaa vauhtia kansainvälisissä kuvioissa, joita sävyttävät salamurhat ja terrorismi. Nykyään niissä oleellista on tietoturva, johon liittyviin asioihin Rönnbacka on perehtynyt perusteellisesti.

Hydrassa terrori-iskuja tapahtuu eri puolilla Ruotsia. Jäljet johtavat minnekä muuallekaan kuin näinä aikoina Venäjälle, mutta suorittavaksi portaaksi on palkattu jengiläisiä.

Henna Björk hälytetään lomaltaan Ruotsiin, sillä Venäjälle vakoillut ja lähellä kiinni jäämistä oleva sähköisiin ohjainratkaisuihin erikoistunut Jörgen Wallinski on valmis antautumaan, mutta ei ruotsalaisille, vaan suojelupoliisille. Tuomisinaan hänellä olisi meheviä tietoja.

Rönnbacka kiihdyttää Hydran vauhtiin ilman alkupohjustuksia. Henna Björk esimiehensä Jarmo Rautiaisen kanssa kehittää operaation, jolla Wallinski salakuljetetaan Suomeen. Heidän on harhautettava sekä Ruotsin viranomaiset että Venäjän sotilastiedustelu GRU luulemaan, että Wallinski on kuollut pakomatkallaan.

Ruotsin sotilastiedustelun Mustin ylitarkastaja Jasmine Storhus seuraa tilannetta ja yrittää pitää operatiiviset voimat lähellä Wallinskia ja suomalaisia. Hänelle on mysteeri, mitä suojelupoliisilla on meneillään Ruotsissa.

Kolmannella raiteella seurataan pakomatkalla olevan Wallinskin valmisteluja ennen suomalaisten kohtaamista.

Täpärällä ollaan koko ajan. Vakoojaloikkarin saaminen Suomeen edellyttää taitoa ja juonikkuutta, kun takaa-ajajat ovat koko ajan kannoilla. Rönnbackan mielikuvitus tuottaa hienoja oivalluksia, puhdasta toimintaviihdettä, jossa liike ei pysähdy hetkeksikään. Ollaan kaukana porvoolaisen poliisiaseman leppoisasta naljailusta kahvikupin ääressä.

Toiminnan lisäksi toinen avainsana Henna Björk -jännäreihin voisi olla oveluus. Rönnbacka ei suostu helpoimpiin ratkaisuihin vaan lähes kirjan mittaisen takaa-ajon käänteiden ja haasteiden kuvaamisessa on nähty vaivaa.

Hydra huipentuu Suomussalmen Raatteentiellä, pahaisella tiellä jolla on talvisodan suurvoiton takia myyttinen maine. Koska teos sijoittuu vakoilun maailmaan, mikään ei tietenkään lopulta ole, miltä näyttää. Raatteentiellä odottaa mehevä käänne, jossa toiminta nousee vielä astetta kovemmalle tasolle.

Henna Björk -sarjan ensimmäinen osa Isku tuntui entisaikojen kioskikirjalta, jossa ylivertainen sankari selviää mahdottomista tilanteista liian helpolla. Vuosi sitten ilmestyneessä Koodissa Rönnbackan kekseliäisyys ja toiminnan kirjoittamisen osaaminen tuottivat sitä vastoin nautittavan lopputuloksen. Hydra on hienoa jatkoa sarjalle, joka tuo mieleen 1970-luvun toimintaseikkailut, etenkin Desmond Bagleyn Suomalaisen nuorallatanssin, mutta on päivittänyt ne 2020-luvulle, jossa julmetun taitavat naiset ovat tapahtumien keskipisteessä.

Paavo Lipponen muistelee pääministerivuosiaan 20 vuotta myöhässä

 

Paavo Lipponen: Valtionhoitaja, muistelmat 1995-2024. 679 sivua, WSOY 2025.

Paavo Lipposen kaksi täyttä kautta pääministerinä (1995-2003) päättyivät 23 vuotta sitten. Pääministerimuistelmien aika olisi ollut vuonna 2005, ei 2025. Nyt Lipponen muistelee tapahtumia ja henkilöitä, jotka muistavat ja tuntevat vain pitkän linjan politiikan harrastajat. Aikanaan suurta kohua aiheuttanut Suomen markan ERM-kytkentä ei sano nykylukijalle mitään, Länsi-Euroopan unioni WEU on painunut historian hämärään.

Niin on käynyt myös teoksessa mainituille uuden Euroopan rakentajille, kuten Theo Weigel, Guy Verhofstadt ja Manuel Barroso. Lipponen itsekin saattaa olla nykyään useimmille tuttu uusintana pyörivästä poliittisesta satiirista Itse valtiaat, ei määrätietoisena poliitikkona, joka vei Suomen EU:n ytimeen. Omien sanojensa mukaan hän ei sen sijaan ajanut Suomea salaa Natoon niin kuin hänen jälkimaineensa väittää.

Vähintään Lipponen olisi saanut aloittaa kolmiosaisen mustelmasarjansa lopusta, jolloin pääministeriaikaa olisi kerrattu jotenkin vielä tuoreena vuonna 2009. Toisenkin osan ilmestymisestä on kulunut 11 vuotta. Pääministerimuistelmien kymmenen vuoden kypsytys tuntuu oudolta, koska pääasiassa vuodet 1995-2003 käsitellään vuosi kerrallaan luettelomaisesti. Laajempia yhteenvetoja Lipponen tekee vasta kirjansa lopun pitkissä esseissä.

Lipposen sateekaarihallituksissa edustettuina olivat SDP, kokoomus, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP. 13.4.1995 nimitetystä ykköshallituksesta tuli traumaattinen kokemus vasemmistoliitolle. Osa sen kansanedustajista vastusti hallituksessa olemista kuin vanhasta muistista. Heidät erotettiin eduskuntaryhmästä, mutta otettiin seuraavissa vaaleissa takaisin puolueen listoille. Vasemmistoliiton puheenjohtajan, kulttuuriministeri Claes Anderssonin ja puolueen vahvan vaikuttajan Esko Seppäsen välit menivät poikki.

Ristiriitojen syynä oli yhtäältä periaattellinen vastustus hallituksessa kokoomuksen kanssa oloa vastaan, ja toisaalta hallitusohjelma 20 miljardin markan leikkaukset, jotka kohdistuivat myös sosiaaliturvaan. Tämä järkytti monia, koska vuoden 1995 eduskuntavaaleihin oli menty lupaamalla muutosta Esko Ahon porvarihallituksen leikkauspolitiikkaan.

Lipponen ei kerro juuri mitään hallituksensa sisäisestä elämästä eikä siis siitäkään, miten vasemmistoliiton kipuilu siihen heijastui. Vasemmistoliiton ministereistä Anderssonista ja Terttu Huttu-Juntusesta hänellä on ylipäänsä vain pari sinänsä myönteistä huomiota.

Kovimmalla ottivat lapsilisien leikkaukset. Muistelmissaan Lipponen taustoittaa, että demarit pitivät parempana leikata universaalista etuudesta kuin tarveharkintaisesta. Tulonjakovaikutus oli siten suotuisampi pienituloisille.

Vanhimmat eläkeläiset muistelevat yhä kiukkuisina silloin säädettyä taitettua indeksiä ja kansaneläkkeen pohjaosan leikkausta. Sillä rahoitettiin kuitenkin subjektiivinen päivähoito-oikeus, joka on voimassa tänäkin päivänä ja joka koskee myös työttömien lapsia.

Vaalikauden alun leikkauksilla pyrittiin vakauttamaan 1990-luvun lamassa pahasti velkaantunut valtiontalous samalla kun työllisyyspolitiikkaa tehostettiin tavoitteena työttömyyden puolittaminen. Nokia-vetoinen kasvu auttoi molemmissa niin, että Lipposen kahdeksan pääministerivuoden loppusaldo on häikäisevä, etenkin kun sitä vertaa vuodesta 2008 alkaneeseen kituuttamiseen. Lipponen luettelee Suomen BKT:n olleen vuonna 2003 asukasta kohden korkeampi kuin Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa, mutta matalampi kuin muissa pohjoismaissa. Työllisyys parani, verotus keveni, mutta pääomaveroa korotettiin. Lamassa otettuja velkoja maksettiin pois, mikä loi tilaa elvytykselle seuraavassa kriisissä.

Suomi rankattiin maailman kilpailukykyisimmäksi valtioksi. Lipposen mukaan Suomen salaisuus oli koko kansan korkea koulutustaso, innovaatiokykyä lisäävä avoimuus sekä työmarkkinajärjestöjen yhteistyö, jota Lipponen vaali kautensa alusta loppuun saakka.

Lipposella on kuitenkin maine oikeistodemarina ja hänen hallituksillaan uusliberaaleina. Professori Heikki Patomäki kirjoitti vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan Uusliberalismi Suomessa Lipposen ensimmäisen hallituksen sinetöineen uusliberalismin ja sitouttaneen siihen myös vasemmistoliiton ja vihreät.

Lipposen muistelmien konna Erkki Tuomioja julisti vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen uusliberaalin hallituskauden päättyneeksi.

Lipponen puolustautuu oikeistosyytöksiä vastaan sillä, että hänen hallitustensa talous- ja yhteiskuntapolitiikka noudatti sosialidemokraattista markkinatalouden yhteiskunnallisen ohjauksen periaatetta.

Selkeimmin hänen hallituksensa erotti Lipposen itsensä mukaan yltiöliberalismista kolmikantainen tulopoliittinen yhteistyö. Siihen liittyi vahva sosiaalipolitiikka. Sosiaaliturva tuli avuksi laskusuhdanteissa, sosiaalipalvelut ehkäisivät syrjäytymistä ja koulutus tuki kilpailukykyä ja tuottavuuden kasvua.

Valtionyhtiöiden omistusta myymällä saatiin rahaa investointeihin ja velkojen maksuun.

"Hyvinvointivaltio ei tullut valmiiksi, mutta saimme sen pelastetuksi", Lipponen vetää kauttaan yhteen.

"Lapsilisiä leikattiin, mutta toisaalta saimme aikaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Palvelut paranivat, vaikka tulonsiirtoihin puututtiin. Eläkkeiden ostovoima säilyi, ja eläkejärjestelmän kestävyys turvattiin merkittävillä uudistuksilla."

Rakenteellinen työttömyys jäi kuitenkin liian korkeaksi. Lipposen mukaan sen purkaminen olisi edellyttänyt pidempään jatkunutta 4-5 prosentin vuotuista kasvua. Siihen ei päästy.

Vuoden 2003 vaalit voitti keskusta, ja siitä alkoi punamultayhteistyö pitkän tauon jälkeen. Lipponen jättäytyi pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Vaalitulos olisi mahdollistanut sinipunayhteistyönkin jatkon, ja Lipponen kirjoittaa saaneensa pyyntöjä sekä vasemmistoliitosta että vihreistä jatkaa pääministerinä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes oli kypsyttänyt demarit. 

"Minä olin kestänyt Siimeksen avoimet hyökkäykset pääministeriä vastaan, mutta niistä huolimatta olisin ollut valmis jatkamaan yhteistyötä hänen johtamansa vasemmistoliiton kanssa."

Hallitusyhteistyön keskustan kanssa ratkaisi Lipposen mukaan demarien oma kokoomuskauna, joka johtui puolueen heikosta itsetunnosta ja kykenemättömyydestä puolustaa omia saavutuksia.

Se tuntuu henkilöityvän Erkki Tuomiojaan, josta Lipponen kirjoittaa, että "Erkki-parka, hän olisi vielä maistava, mikä ero oli kahden hallituskauteni ja porvareiden hallitsemien kausien välillä. Mutta olihan niitä mukavampi katsella ministerin paikalta."

Tuntuu kuin olisi itse mukana, kun Niko Rantsi kuvaa poliisioperaatiota

 Niko Rantsi: Vaikenemisen laki. 270 sivua, Tammi 2025.

Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsi jatkaa realistisen poliisiromaanin perinnettä realistisimmillaan neljännellä dekkarillaan Vaikenemisen laki. Johtolanka-palkittu Rantsi nousi nopeasti, oikeastaan jo esikoisellaan, alan suomalaiseen kärkikaartiin. Tämän kevään Vaikenemisen laki terävöittää hänen asemaansa siinä. Poliisitoiminnan ja elävien henkilöhahmojen yhdistelmä toimii hänellä paremmin kuin ehkä kellään muulla juuri nyt.

Lainvartijat-sarjan teokset muodostavat osin jatkuvajuonisen kokonaisuuden. Ne voi lukea yksittäinkin, mutta kaikkea ei saa silloin irti. Vaikenemisen laissakin suurempi kuvio jää auki odottamaan seuraavaa osaa.

Edellisistä osista tuttu petosmies Petri Tuhkanen joutuu pakenemaan henkensä edestä Italiasta takaisin Suomeen. Hänen tyttöystävänsä Rita löytyy kuolleena kylpyammeesta. Ritan isä on kärsimätön mafiapomo, joka ei selityksiä kuuntele.

Suomessa keskusrikospoliisissa aloittava Sara Hackman saa parikseen sinne Espoon poliisista siirtyvän Tommi Malkin, jonka työ ja perheongelmat ovat olleet kuvioissa mukana alusta asti. Heidän yhteistyönsä saa lentävän lähdön, kun oululainen liikemies Jaakko Törmänen katoaa majapaikastaan hotelli Kalastajatorpalta. Poliisilla on hyvät syyt epäillä henkirikosta.

Vaikenemisen laki etenee lyhyin luvuin ja pelkistetyn kerronnan kautta. Siinä on kohtauksia sekä eräästä rikostutkinnasta että parisuhteesta Malkin avoliiton edetessä kohti avioliittoa edellisen vaimon kitkerien viestien varjossa. Mäntsälässä maalaistalossa asuva Sara Hackman taas alkaa paneutua menneisyyteensä mummonsa kuoleman jälkeen.

Dialogi-vetoisessa kerronnassa ei paljon vatvota eikä kuvailla. Espoossa kello 10.00 alkavasta kohtauksesta hypätään seuraavaan aamuun Sipoossa ja niin edelleen. Rantsin kirjojen mitta on lyhentynyt kymmenillä sivuilla ensimmäisistä. Vaikenemisen lain alku tuntuu jo liiankin pelkistetyltä ja kliiniseltä. Ihan kuin hänen kirjoittajanoppinsa olisi rikasta henkilökuvausta lukuun ottamatta Jarkko Sipilältä, jonka Takamäki-kirjoissa oli samaa henkeä luottotoimittajaa myöten.

Niko Rantsin vahvuus on poliisioperaatioiden tarkka ja mukaansa pakottava kuvaaminen. Vaikenemisen laki herää henkiin, kun tarinan suurempi kuvio alkaa valjeta ja takaa-ajoon tarvitaan isoa ryhmää. Kampin kauppakeskuksessa tapahtuva oletetun palkkamurhaajan jäljitys monine toimijoineen saa tuntemaan kuin olisi itse mukana tapahtumissa.

Suomenlahdella tarvitaan poliisin ja tullin viranomaisyhteistyötä yhtä intensiivisissä merkeissä. Ja sitten on vielä yksi jättioperaatio, jossa Rantsi näyttää taitonsa toiminnan kuvaajana.

Rantsi tuntuu dekkareillaan protestoivan sitä pohjoismaisen dekkarin valtavirtaa vastaan, jossa komisario ratkaisee jutut. Hän osoittaa käytännön poliisimiehenä, että kyse on vaativasta monen tekijän yhteistyöstä.

Yksi episodi saa Vaikenemisen laissa päätöksensä, mutta Rantsi jättää asioita auki niin, että sarjan viidettä osaa jää odottamaan taas suurella mielenkiinnolla.

Tunteelliset jäähyväiset komisario Koskiselle

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö. 343 sivua, Kultosaari 2025.

"Tuntui, että nyt on se hetki. Se, kun tälle tarinalle on aika laittaa viimeinen piste."

Ne ovat komisario Sakari Koskisen toiseksi viimeiset sanat Seppo Jokisen 30-osaisessa dekkarisarjassa. Ollaan Viimeisen väännön toiseksi viimeisellä sivulla. Kello on ohittanut puolen yön kesäisellä Tampereella. Koskinen on muuttunut komisariosta eläkeläiseksi.

Se, mikä alkoi vuonna 1996 teoksella Koskinen ja siimamies päättyy ainakin nykymuodossaan tähän. Koskinen on eläkkeellä, mutta viime kuussa 76 vuotta täyttänyt Jokinen ei haastattelujensa perusteella ilmeisesti itsekään tiedä, onko hänkin. 

Sarjan hahmot jatkanevat elämäänsä ilmeisesti äänikirjoina, mutta ne kirjoittaa joku muu tai jotkut muut. Ratkaisu tuntuu suomalaisittain oudolta, mutta muualla on tavanomaista, että suosittu dekkarisarja jatkaa elämäänsä täältä ikuisuuteen. Komisario Beck on jatkanut tutkimuksiaan tv-elokuvissa, vaikka viimeinen romaani rikoksesta ilmestyi vuonna 1975, siis 50 vuotta sitten.

Viimeisen väännön alussa Koskisen yksityiselämässä tapahtuu se, mitä Jokinen on pohjustanut jo muutamassa edellisessä osassa. Sen takia hän jää kesälomalle palatakseen sen jälkeen kahdeksi viikoksi töihin ennen eläköitymistään.

Normaalisti Koskisissa on tapahtunut kaksi rikosta, jotka lopulta kietoutuvat yhteen. Nyt tuttu ja faneille rakkaaksi käynyt rikosryhmä joutuu pureutumaan peräti neljään juttuun ilman esimiestään: raivostunut mies heittää kolme teinityttöä Hämeensillalta veteen ja katoaa, tv-sarjojen käsikirjoittajana ja terapeuttina toiminut nainen on kadonnut, näyttelijä murhattu ja yhdessä kodissa on tultu ikkunasta sisään ja hakattu vaimo ennen kuin suihkussa samaan aikaan ollut mies ehti hälyttämään apua.

Lisäksi tarinan kannalta keskeinen sivuhenkilö vapautuu vankilasta ja aloittelee uutta elämää. Jokisen dekkarien lämpimän inhimillinen ulottuvuus tulee eniten hänen kauttaan esiin tässä osassa.

Olen jo aikoja sitten julistanut Seppo Jokisen dekkarit kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Näitä sanoja ei ole tarvinnut katua, kun uusia osia on tullut sen jälkeen vielä kymmenkunta, eikä tarvitse nytkään. Mutta nyt tapahtuu sama, mitä parin vaisumman teoksen kohdalla: ei oikein lähde, kun Koskinen on poissa Sorilta. Viimeisen väännön alussa ei ole odotettua Grande finalen tuntua, kun Pekki, Kaatio, Lundelin, Kanninen ja muut tutut yrittävät ratkoa rikossumaa Koskisen mahdollisen seuraajan komisario Pirjo Purosen johdolla.

Viimeinen vääntö herää henkiin vasta, kun Koskisen loma on loppu ja hän alkaa johtaa tutkintoja tuttuun tyyliinsä etulinjasta käsin. Ei tämä sittenkään ole parasta Jokista. Koskinen selvittää vähän liian onnekkaiden sattumusten kautta muutamassa päivässä jutut, joiden kanssa koko muu tiimi ei päässyt eteenpäin yli kahdessa viikossa. Ja järjestää siinä sivussa ihmissuhdeasioitakin kuntoon.

Pääpaino Viimeisessä väännössä on jäähyväisissä ja niiden aiheuttamissa tunteenpurkauksissa. Rikososastolla surraan jo etukäteen, miten sitten pärjätään, kun Koskinen ei ole enää ohjaksissa. Eikä vain surra, vaan tuiskahdellaan ja loukkaannutaan herkästi. Erityisen vaikeaa Koskisen lähtö on hänen elämänkumppaninaankin käyneelle Ulla Lundelinille.

Edellinen osa Satuttamisten summa oli yllättävän synkkä ja huumoriton. Viimeisessä väännössä juttu lentää taas vanhaan malliin sen haikeasta pohjavireestä huolimatta. Pienistä moitteista huolimatta fanit saavat vielä kerran runsaat 300 sivua sitä, mitä ovat odottaneetkin. Piste i:n päälle on, että Jokinen tuo mainiolla tavalla esiin myös Kalle Päätalo -harrastuksensa ja tuntemuksensa.

Eipä tässä ole muuta sanottavaa kuin kiitos kaikesta Seppo Jokinen. Loit mahtavan dekkarisarjan, loistavan henkilökaartin, kerroit rikoksista niiden taustoja ymmärtäen ja tulit kuvanneeksi Tampereen muutosta 30 vuoden ajalta. Jos vielä tulee jotain, se otetaan kiitollisuudella vastaan, mutta jo nyt elämäntyösi on ainutlaatuinen.

Murhamylly pyörii Hauholla Hanni Maulan hyvän mielen esikoisdekkarissa Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja. 365 sivua, Karisto 2025.

En normaalisti jaksa lukea leppoisia cosy crime -dekkareita. Antiikki ei kiinnosta yhtään. Toimittaja Hanni Maulan esikoisdekkarissa Vintagea ja veritekoja ne yhdistyvät. Se on aivan ihastuttava maalaismiljööseen sijoittuva kepeä rikostarina.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve löytää mussukaksi kutsumansa puudelin kanssa naapurinsa Ari Paateron kuolleena tämän talosta. Helvin huomion kiinnitti se, että valot olivat palaneet Paateron talossa päiväkausia. Vainajan sängyn alla oli salkullinen rahaa.

Ollaan hauholaisessa kylässä. Kärkkäästi asioihin puuttuva Helvi Helve haistaa palaneen käryä vaikka paikalle hälytetty vanhempi konstaapeli Anna Järvinen Hämeenlinnan poliisista pitää Paateron kuolemaa luonnollisena. Pian koossa on kolme amatöörietsivää, kun Helvi saa kimppaansa kyläkaupan munkkimestari Hannu Kallion ja naapurinsa perinnerakentaja Riitta Rantasen.

Brittiläisissä sarjoissa tällaisten dekkarien keskuspaikka on pubi, tässä kyläkauppa, jota Hannu hoitaa talviaikaan yksin. Siellä kahvin ja sherryn juonnin lomassa spekuloidaan naapuritalon tapahtumia. Ne vauhdittuvat, kun vainajan poika yrittäjä Pasi Paatero ilmestyy pikavauhtia hakemaan sieltä arvokkaita muotoilija Paavo Tynellin suunnittelemia valaisimia.

Vintagea ja veritekoja -dekkarissa on mukavan touhukas pöhinä. Ruumiita tulee lisää ja mahtuu mukaan yksi tuhopolttokin. Väkivalta on silti minimissään. Vaikka murhia tapahtuu, teoksen pääpointti ovat herkulliset henkilöhahmot ja hyvä mieli hyppysellisellä romantiikan aavistusta. Sitä saadaan, kun eronnut vanhempi konstaapeli Anna Järvinen sekaantuu yhä tiiviimmin kolmikon omaperäisiin tutkimuksiin.

Antiikin harrastajille Vintagea ja veritekoja on antoisin, sillä Hanni Maulalla näyttää olevan paljon tietoa vanhoista arvoesineistä. Hän ei kuitenkaan vyörytä sitä liikaa meitä muita kyllästyttämään. Tarina etenee vinhasti hyvien henkilöhahmojen ja riittävän useiden käänteiden varassa kohti onnellista loppua. Sen uskaltaa paljastaa, koska tämä ei ole mikään yllätys tässä tyylilajissa.

Vaikka Vintagea ja veritekoja tarjoaa lempeää jännitystä, on sen kotimaisen designin ympärille kietoutuva rikosjuoni näppärä ja hyvin kehitelty, kaikkea muuta kuin kevytsarjaa.

Kolmen sukupolven erilainen metsäsuhde Ulrika Lagerlöfin lumoavassa romaanissa Lakkasuo

 

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo (Hjortronmyren). Suomentanut Kristiina Vaara. 400 sivua, Otava 2025.

Tammikuussa 1938 Djupselessä Ruotsin Västerbottenissa Siv on 17-vuotias aloittaessaan uuden työn metsäkämpän kokkina. Suomessa puhuttaisiin kämppäemännästä. Siv on jo kauan sitten joutunut hylkäämään haaveensa opiskella kansakoulunopettajaksi. Pakkaspäivänä hän saapuu pelosta vapisten laittamaan ruokaa kymmenelle metsurille ja asumaan heidän kanssaan.

Tammikuussa 2022 metsäyhtiön pr-nainen Eva lähetetään Djupseleen selvittämään hakkuiden aiheuttamaa mediakriisiä. Fanny-niminen teini on saanut joukon ikäisiään aktivisteja leiriytymään hakkuualueelle ja kiinnittymään kahleilla kaadettavaksi määrättyihin puihin.

Media seuraa tilannetta varsinkin, koska mukana on nuori aktivistitähti Alicia. Evan tehtävä on siirtää julkisen keskustelun painopiste kyseisestä hakkuusta kestävään kehitykseen ja vihreään siirtymään. Kotoa lähtiessä hänen teini-ikäinen poikansa Vilgot syyttää äitinsä olevan kyyninen.

Siv, Eva, Fanny ja Vilgot ovat henkilöitä Ulrika Lagerlöfin Metsän omat -trilogian ensimmäisessä osassa Lakkasuo. Siv oli Evan isoäiti. Hänen ja isoisänsä Johnin luona Eva vietti lapsena kesiään. Nyt pidemmästä käynnistä Djupseleen on kolmekymmentä vuotta.

Lakkasuossa Lagerlöf tarkastelee eri sukupolvien suhdetta metsätalouteen ja maanomistuskysymyksiin.

Siviä koskevissa luvuissa metsäsaamelaisten ja uudisasuttajien välit ovat kireät, jopa vihamieliset. Poronhoidosta elävät saamelaiset ovat koko ajan ahtaammalla ja käynnissä on jo heidän elämänmuotonsa katoaminen.

Ruotsalaisille uudisasuttajille metsätalous on luonnollinen osa vuodenkiertoa. Hakkuut aloitetaan joulun jälkeen ja niitä jatketaan pääsiäisen tienoille aikana, jolloin Siv aloittaa uuden työnsä. Alkuvaiheen pelkojen ja epävarmuuden jälkeen hän huomaa viihtyvänsä. Kokee vapauden tunnetta verrattuna edelliseen työhönsä kotiapulaisena vaateliaan rouva Anderssonin alaisuudessa.

Evalle hakkuut ovat käytännöllinen asia. Hakkuukypsä metsä on aika hakata. Sitten istutetaan uudet taimet ja kaikki alkaa alusta.

Metsän liepeillä kasvanut Fanny taas tuntee melkein fyysistä kipua, kun lapsuudesta asti tuttu ympäristö uhkaa kadota.

Mutta mitä enemmän Eva viettää aikaa Djupselessä, ja varsinkin törmättyään nuoruutensa poikaystävään Mattiakseen, Fannyn isään, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa omia arvojaan. Tuntuu, että sitä tekee metsäalalla tiedottajana työskennellyt Lagerlöf itsekin omalta kohdaltaan.

Lakkasuo on myös haikea rakkaustarina. Siv rakastuu hakkuutyömaan lähellä asuvaan poromies Nilaan ja Nila Siviin. Mutta onko heillä mitään mahdollisuuksia noissa 1930-luvun lopun oloissa, joissa vastakkainasettelu eri kansanryhmien välillä oli niin kireää? Nykyajassa taas Eva ja Mattias löytävät uudelleen toisensa vuosikymmenien jälkeen. Mutta erottavatko erilaiset elämäntilanteet ja etäisyys heidät?

Kolmannella tasolla Lakkasuo on naisten historiaa. Miehet kaatavat ja kuljettavat puut vesistöjen varsiin odottamaan uittoa, mutta Siv on se, joka pitää heidät käynnissä alkeellisissa oloissa alussa oppaanaan vain kirjanen Ruoanlaitto-ohjeet vuoden 1938 savottakämpille. Varastossa roikuu jäätynyt sika ja puolikas härkä, toisessa on silliä, maitoa, voita ja juureksia, joilla Siv ruokkii metsurit aamuin ja illoin.

Varsinkin historiaosuuksissa Ulrika Lagerlöfin kerronta on lumoavaa. Sivin kasvu, luontokuvaus, epätoivoinen rakkaustarina ja mukautuminen tosiasioihin ovat hienoa historiallista lukuromaania.

Lakkasuon nykyajassa Evan kehitys kulkee ennalta arvattavasti, ja luontoaktivistit on kuvattu pelkästään huomiohakuisina Instagramin sisällön tuottajina. Aivan tasapainossa eri osat eivät ole, mutta niin upean lukuelämyksen Ulrika Lagerlöf on kuitenkin luonut, että jatkoa jää odottamaan mielenkiinnolla.

Tommi Laihon Herutus, yritys satiiriksi, uuvuttaa lukijan

 

Tommi Laiho: Herutus. 358 sivua, Momentumkirjat 2025.

Mainosalan luovalta johtajalta Tommi Laiholta ilmestyi vuonna 2021 ja 2022 kaksi syvällistä nykyajan ilmiöitä tarkkanäköisesti perkaavaa dekkaria Uhanalaiset ja Rikotut. Ne jäivät rikollisen vähälle huomiolle, vaikka olivat ilmestymisvuosiensa parhaita kotimaisia.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Laihon kolmas teos Herutus ei ole dekkari, vaan se pyrkii olemaan lähitulevaisuuteen sijoittuva satiiri "kaikesta, mikä meissä on menossa pieleen". Herutus tarkoittaa pyrkimystä tieten tahtoen kerätä huomiota ja kehuja. Se on sitä, mitä some-influensserit tekevät työkseen.

Kyyninen elokuvatuottaja Akseli Ax ei tee enää mitään laajalla elokuvahistorian tuntemuksellaan, koska sille ei ole käyttöä tässä ajassa. Breath-niminen yhtiö palkkaa hänen firmansa tekemään dokumenttielokuvan lomasta, koska Breathin liikeidea on tuottaa kuluttajille virtuaalilomia. Siis sellaisia, joilla ei oikeasti mennä minnekään vaan asiakkaiden päähän istutetaan kokemus lomasta.

"Keskeisintä olisi saada kohu aikaiseksi. Niin provokatiivista, uskottavaa, että mediat ja some laulaa. Kunnon headline, klikkijytky. Dokumentit otetaan yhä totena", Breathin viestintäjohtaja Hopeakettu vastaa Akselille, joka on juuri sanonut, ettei juuri kukaan katso enää dokumentteja.

Idea virtuaalilomasta on sama, joka esiintyy Paul Verhoevenin Arnold Schwarzenegger -elokussa Total Recall, joka pohjautuu Philip K. Dickin scifiromaaniin.

Akseli Ax ottaa tehtävän vastaan. Hänelle syntyy idea. Tehdään dokumentista kaksi versiota. Toinen tilaajalle, mutta toiseen kuvataan haastateltavia salaa ja se leikataan niin, että syntyy totuus kansakunnastamme.

Herutuksen alku oikein riemastuttaa. Laiho kirjoittaa suomalaisesta yhteiskunnasta satiiria vähän niin kuin Arto Salminen (1959-2005) -vainaa kuudessa romaanissaan, jotka jäivät hänen eläessään täysin vaille huomiota. Takuulla Salminenkin olisi kirjoittanut somebrändeistä ja älypuhelinten kaiken kattavasta nielusta, jos olisi elänyt kyllin pitkään ne nähdäkseen. Ja tarinoista, joilla on suurempi voima kuin totuudella.

Laiholla on herkullisia huomioita:

"Joka neljännellä on jo niskassaan kyhmy kuin joutsenilla. Lääkärit kannustavat käyttämään niskatukea älypuhelimien kanssa, jotta niitä ei muodostuisi."

"Ennen: ajattelen, olen siis olemassa. Nyt: julkaisen, olen siis olemassa."

"Sukupolveltani kiellettiin tunteet, nykypolvet pitävät niitä ylimpänä voimana."

"Naistenklinikalla on raportoitu syntyneeksi vauva, jolla on poikkeuksellisen kapeat peukalot. Tutkija arvelee sen olevan evoluution tulos, älypuhelimen käyttöä helpottava ja ensimmäinen monista."

Herutuksessa Akseli Axin ainoa aito ihmissuhde on hänen pieneen tyttäreensä, joka on vielä mahdollista aika ajoin irrottaa älypuhelimen taikapiiristä. Juristivaimoon, somepersoona Lawyer Queeniin, sitä ei enää ole.

Herutuksen edetessä innostus muuttuu välinpitämättömyyden kautta harmistukseksi. Satiirin tarkempi kohde jää epämääräiseksi. Onko se siis vain tämä "nykyaika"? Kaikki, lopulta hauskuuskin, hautautuu sen alle, että Laiho kirjoittaa niin vuolaasti. En tiedä, onko hän edes ajatellut Arto Salmista, mutta tämän kaikki muut romaanit paitsi Kalavale ovat reilusti alle 200-sivuisia ja silti täynnä asiaa.

Herutuksen idea katoaa liian pitkiin kappaleisiin ja lukuihin, lopulta koko teoksen liikaan sivumäärään. Se muuttuu hyvän alun jälkeen uuvuttavaksi. Loppupuolen Akseli Axin pitkä sairaskertomus on jo täysin liikaa.

Ongelma on myös Akseli Axin henkilöhahmo. Hän on viisikymppinen vanhan liiton mies, joka katsoo uusia ilmiöitä omahyväisesti ylhäältä päin. On kaiken sen yläpuolella, "mikä meissä on menossa pieleen". Pahaa oloaan hän purkaa hakkaamalla vastenmieliseksi kokemiaan miehiä.

Palaan taas Arto Salmiseen. Hänen teoksissaan päähenkilöt ovat samanlaisia kunniattomia paskiaisia kuin kaikki muutkin.

Lopulta Herutuksen satiiri ei ole tarpeeksi räävitöntä. Takaliepeen sisältövaroitus on turha. Ei tässä ole mitään, mistä kukaan suuttuisi.

Ja kun on lyttääminen aloitettu, niin todettakoon vielä, että Herutuksessa on häiritsevän paljon kieli- ja kielioppivirheitä. Sen oikolukeminen näyttää jääneen tekemättä.

Määrän puolesta Suomessa ilmestyy riittävästi dekkareita, yksin kotimaisia noin sata vuodessa. Jatkossa lukisin silti mieluummin uuden dekkarin Tommi Laiholta, koska niihin hänellä on omanlaisensa humaani ja kriittinen ote. Satiirikoksi eväät eivät ainakaan tällä yrittämällä riittäneet. 

Tanskalaispariskunnan dekkarissa Varjon maa selvitetään kahta rikosta, mutta toinen tuntuu unohtuvan tekijöiltä

 Kim Faber - Janni Pedersen: Varjon maa (Skyggeriget). Suomentanut Jaana Palanterä. 399 sivua, Like 2025.

Tanskalainen journalistipariskunta Janni Pedersen ja Kim Faber on julkaissut neljä dekkaria Martin Junckerin ja Signe Kristiansenin tutkimuksia. Ei ehkä ollut kovin hyvä idea hypätä kyytiin vasta neljännessä osassa Varjon maa. Se edustaa sen verran hyvää pohjoismaista rikoskirjallisuutta, että haluttaa lukea edellisetkin osat. Varjon maassa kuitenkin kerrataan niiden tapahtumia sen verran, että osa jännityksestä laimenee.

Varjon maassa tapahtuu kaksi rikosta miltei yhtä aikaa. Yhteen Tanskan viimeiseen hiilivoimalaan tehdään terrori-isku, jossa yksi sen työntekijä kuolee ja Tanskan kiistellyn ilmastoministerin poika löytyy murhattuna. Hiilivoimala sijaitsee Aalborgissa, ministerin pojan murha on tapahtunut Kööpenhaminassa. Jutuilla tuskin on yhteyttä toisiinsa, mutta eihän sitä tutkintojen alussa tiedä.

Pedersenin ja Faberin dekkarissa juttuja selvittää iso joukko edellisistä osista tuttuja poliiseja. Joukossa on epävarma Afganistanin operaation veteraani Kristoffer sekä toisiinsa rakastuvat naispoliisit Nabiha ja Mascha. 

Sarjan nimelliset päähenkilöt Juncker ja Kristiansen erottuvat joukosta vain hieman. Molempien ominaisuudet ovat pohjoismaisten dekkarien vakiokalustoa. Martin Juncker on työlleen omistautunut ihmissuhderajoitteinen mies. Signe Kristiansen huokuu kapinallista itsepäisyyttä.

Hiilivoimalan räjähdyksessä jäljet näyttävät johtavan radikaaliin ympäristöliikkeeseen. Ilmastoministerin pojan murhan taustalta alkaa löytyä huumekauppaa, jota eliittikoulussa toisiinsa tutustuneet nuoret leijonat ovat käyneet.

Mitään suurta omaperäisyyttä Varjon maasta ei löydy, mutta pohjoismaisen rikoskirjallisuuden himolukijalle se kyllä maistuu. Tarina kulkee hienosti ja käänteitä riittää. Pedersen ja Faber kirjoittavat hyvin ja saavat poliisikuvaukseen elävyyttä.

Hämmästys on vuorossa vasta viimeisellä sivulla. Toinen alussa esitellyistä rikoksista ratkeaa taitavan poliisityön ja päättelyn avulla, mutta toisen dekkarikirjailijat tuntuvat unohtaneen kokonaan matkan varrella. Varjon maa loppuu oudon töksähtäen ikään kuin kesken. 

Alku lupaa jännäriä yhteiskunnallisilla kytkennöillä, mutta niitä ei täysin saadakaan.

Tiina Martikaisen Verijäljet kierrättää sarjamurhaajadekkarin perusaineksia

Tiina Martikainen: Verijäljet. 348 sivua, Otava 2025.

Kiertotaloutta tämäkin: sarjamurhaaja kostaa menneitä vääryyksiä, jättää uhrinsa löydettäviksi, pitää yhtä vangittuna niin, että lopussa käydään kilpajuoksu hänen pelastamisekseen. Lyhyissä väliluvuissa kuullaan murhaajan omaa ääntä. Juttua tutkivalla poliisilla on parisuhdeongelmia.

Tiina Martikaisen Verijäljet pelaa tuttuakin tutummilla aineksilla. Ainoa kaavasta poikkeava ratkaisu on poliisikoira Ruuti, jonka kanssa rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo selvittää Sammattiin sijoittuvia hirmutekoja.

Verijäljet on jatkoa toissa kesänä ilmestyneelle Ruutin nimikkodekkarille, joka käsitteli rikollista eläinbisnestä. Se oli aiheeltaan hyvä, mutta dekkarina tasapaksu. Edellä sanotusta huolimatta Verijäljet puolestaan rullaa sujuvasti ja siinä on hyvää veto- ja pitovoimaa, vaikka kaikki ainekset ovat tuttuja kaikista sarjamurhaajadekkareista. Martikaisella on kerronta niin hyvin hallussa, että uutukaisen luki mielellään ja innostuenkin.

Sammatissa asuva Martikainen on sijoittanut tarinan kotiseudulleen. Ensin yhden sikäläisen leirikeskuksen rannasta löytyy murhattu nainen ja seuraavana päivänä toisesta leirikeskuksesta toinen. Murhat on tehty kuristamalla. Uhreista löytyy verijälkiä, koska heiltä on leikelty vaatteet saksilla runnomalla. Hiuksiakin on revitty.

Niin, vielä yksi kaavamaisuus: sarjamurhaajajännäreissä murhataan yleensä naisia. Nyt ei sentään kaksikymppisiä vaan uhrit ovat yli 30-vuotiaita.

Rikospaikoilla Ruuti tekee korvaamatonta työtä osoittaessaan hajuaistillaan, miten tapahtumat ovat todennäköisesti edenneet. Poliisikoiran ja hänen ohjaajansa yhteispelin kuvaus on hieno oivallus Tiina Martikaiselta, ja siitä lukee todella kiinnostuneena.

Murhaajan ajatukset yhdessä teoksen kansikuvan kanssa paljastavat liiankin aikaisin, mihin tapaukset liittyvät. Jäljelle jää vain syyllisen löytäminen pienestä ehdokasjoukosta. Siinäkin Martikainen käyttää perinteisiä kikkoja, joilla lukija harhautetaan väärille jäljille. Oikeaa syyllistä en arvannut ennen kuin hänen oli tarkoituskin paljastua.

Juttua tutkivia poliiseja ja heidän juttujaan Martikainen kuvaa luontevasti. Edellisen osan kliseistä on päästy hyvin eroon.

Yksityiselämässään Mira on parisuhteessa poliisilaitoksen uusimman tulokkaan Marcuksen kanssa niin kuin edellisessä arviossani ennakoin. Hyvin ei kuitenkaan mene. Mira on parisuhdekammoinen ja tulistuu tuon tuosta mukavan oloiselle Marcukselle vaikeasti ymmärrettävistä syistä. Harvassa ovat onnellista ja harmonista suhdetta elävät poliisiromaanien poliisit.

Verijäljet on riittävän hyvin kirjoitettu, että se toimii dekkarina, vaikka mukana ei ole ainuttakaan omaperäistä oivallusta. Kiusaaminen on aina puhutteleva teema, joten Martikaisen voi sanoa onnistuneen. 

Tietokirja: Neuvostoliiton propagandassa Suomea ei syytetty talvisodan aikana fasismista, koska maa oli natsi-Saksan liittolainen

 

Timofei Malikov: Suomen vapauttaminen talvisodassa. Suomennos Maija Dahlgren. 448 sivua, Docendo 2025.

Docendo on viime vuosina julkaissut joukon merkittäviä historiateoksia Neuvostoliitosta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Niistä kiinnostavin on Ossi Kamppisen 1930-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisista kertova Palkkana pelko ja kuolema (2019). Toinen huippu on 1930-luvun näytösoikeudenkäyntejä kuvaava Stalinin lavastukset (2020).

Juuri ilmestynyt Suomen vaputtaminen talvisodassa ei nouse samalle tasolle, vaikka aihe on tavattoman mielenkiintoinen. Nimimerkillä Timofei Malikov kirjoittava venäläinen historioitsija kuvaa Neuvostoliiton Suomea vastaan esittämää propagandaa runsaan arkistoaineiston pohjalta. Malikov myös etsii ja löytää yhtäläisyyksiä Venäjän nykyiseen propagandaan Ukrainaa vastaan, mutta jättää kertomatta, että moni asia on täysin toisin.

Käytännössä teos on yleiskatsaus talvisotaan vuoden 1938 Jartsev-neuvotteluista sen loppuselvittelyihin asti keväällä 1940. Suurin osa asioista on yleisesti tunnettuja. Uutta ovat mahdollisesti ensi kertaa suomennetut neuvostohallituksen ja sen edustajien tiedonannot ja puheet sekä neuvostolehdistön julistukset. Arkistomateriaalia on todella paljon, Malikovin tulkintaa ja omaa ääntä valitettavan vähän.

Kirja on toisin sanoen puuduttava ja sen sanoma hukkuu valtavan pitkiin sellaisinaan julkaistuihin puheisiin ja kirjoituksiin.

Parasta teoksessa on sen runsas kuvitus. Venäläisissä Suomea vastaan suunnatuissa pilapiirroksissa oli kieltämättä vauhtia ja oivalluksia.

Yhdessä aivan olennaisessa asiassa Stalinin diktatuurin Suomen vastainen propaganda erosi totaalisesti diktaattori Putinin perusteluista sodalle Ukrainaa vastaan. Kun Venäjä omien sanojensa mukaan hyökkäsi Ukrainaan sen natsihallintoa vastaan, ei Stalinin aikaan ollut luvallista puhua suomalaisista natseina eikä fasisteina. Syy oli tietysti se, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat talvisodan alla ja sen aikana poliittisia liittolaisia "länttä" vastaan. Näin ollen Neuvostoliitossa oli kesään 1941 asti kiellettyä puhumasta fasismista negatiiviseen sävyyn.

Aiemmin neuvostopropagandassa Mannerheimia oli kuvattu vuoden 1918 työläisten pyöveliksi, joka yhdessä saksalaisten kanssa nujersi punaiset. Uudessa propagandassa kaikki viittaukset Saksaan poistettiin. Sen tilalle tuli Suomen riippuvuus englantilaisista pankkiireista, joiden käskyläisiä Mannerheimin ja Suomen hallituksen sanottiin olevan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus Euroopan jaosta Neuvostoliiton ja Saksan etupiireihin solmittiin elokuussa 1939. Se johti syvenevään yhteistyöhön, jota täydensi maiden allekirjoittama taloussopimus talvisodan aikana helmikuussa 1940. Sen mukaan Neuvostoliitosta viedään Saksaan raaka-ainetta, joka kompensoidaan tuomalla Saksasta teollisuustuotteita Neuvostoliittoon.

Mustaa väännettiin valkoiseksi niin kuin Venäjän ja sen myötäilijöiden puheissa tänään. Neuvostoliiton pääministeri Vjatseslav Molotov julisti Saksan olevan rauhanvoima Euroopassa ja Englannin ja Ranskan sodanlietsojia.

Jo sodan ollessa käynnissä Molotov väitti Kansainliitolle lähettämässään sähkeessä, ettei Neuvostoliitto ole sotatilassa Suomea vastaan eikä uhkaa sodalla Suomen kansaa. Tätä hän perusteli rauhanomaisilla suhteilla Suomen demokraattisen tasavallan eli Otto-Wille Kuusisen nukkehallituksen kanssa.

Oli toinenkin iso ero nykyiseen verrattuna. Stalinin aikaan Neuvostoliiton lausuttuna tavoitteena oli suomalaisten vapauttaminen, mutta ei sen itsenäisyyden ja riippumattomuuden vieminen. Putin taas on perustellut hyökkäystään sillä, että mitään Ukrainaa ja sen kansaa ja kieltä ei ole edes olemassa. Ukrainan kuuluu olla Venäjän yhteydessä.

Fasismin sijaan neuvostoliittolaisessa propagandassa pohjustettiin hyökkäystä puhumalla valkosuomalaisten ikeessä elävistä kurjuudessa kärsivistä työläisistä ja "hallitsevien piirien" neuvostovastaisuudesta. Suomeen tunkeutuminen esitettiin kansainvälisenä apuna sorretulle luokalle, joka oli noussut kapinaan tilanomistajia ja kapitalisteja vastaan.

Kun kansa ei talvisodan alettua ottanutkaan vapauttajiaan ilolla vastaan, iskulauseeksi tuli työläisten ja talonpoikien vapauttamisen sijaan Neuvostoliiton luoteisten rajojen ja Leningradin turvallisuuden takaaminen.

Yhtäläisyydet Suomen ja Ukrainan tilanteen välillä jäävät tässä kirjassa lopulta varsin ohuiksi. Molemmissa tapauksissa lehdistössä luotiin voimakas vihakampanja tulevaa vihollista vastaan ja kireä hyökkäystä edeltänyt tila rajalle.

Neuvostoliitossa masinoitiin lisäksi työläisten joukkokokouksia ja mielenosoituksia Suomea vastaan. Neuvostolehdistö raportoi pari päivää ennen hyökkäystä Mainilan laukausten jälkeen, että Leningradin työläiset hyväksyvät yksimielisesti Neuvostoliiton tiukan ja päättäväisen ulkopolitiikan ja ovat milloin tahansa valmiita puolustamaan neuvostomaan pyhiä rajoja. Kirovin tehtaalla vastustettiin "Suomen sotakiihkoilijoiden röyhkeää provokaatiota" ja Stalinin tehtaalla nähtiin "vihaisia, keskittyneitä kasvoja".

Nyky-Venäjällä mitään tällaista ei tapahtunut ennen hyökkäystä Ukrainaan. Mobilisoinnin sijaan kansa halutaan pitää pasiivisena.

Kirjallinen kunnianhimo ei pelasta Joel Kankaan hitaasti syttyvää esikoisdekkaria Kaamosta

Joel Kangas: Kaamos. 317 sivua, Karisto 2025.

Ei, taas tätä! 

Inarilaislähtöisen Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamoksen alku saa huokaamaan epätoivosta. Murhan uhri on jälleen kerran nuori nainen, ja murhassa on rituaalin omaisia piirteitä. Helsingin Lauttasaaren kärjestä kuolleena löytyneen Anna Koskelaisen kehossa on spiraalin muotoisia viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa.

Mielikuvituksettomampaa lähtötilannetta dekkarille on vaikea keksiä.

Onneksi teos on kliseinen vain alkuasetelmaltaan, vaikka ei tässä omaperäisyydellä juhlita kokonaisuutenakaan. Pankkialalla kehitysjohtajana työskentelevä Kangas kertoo kuitenkin sujuvasti helsinkiläisistä rikospoliiseista, jotka selvittävät murhaa. Runsas dialogi on elävää ja luontevaa.

'Ryhmätyötähän murhatutkinta on, mutta etualalle poliiseista nousee Inarista kotoisin oleva Mikkal Moilanen, jota Kangas taustoittaa huolellisesti. Takaumissa käydään 1990-luvulla Moilasen lapsuudessa, jota sävyttävät kala- ja eräretket hetkessä nollasta sataan tulistuvan isän kanssa. Mummo tuo mukaan välähdyksiä lappilaisesta elämänmenosta.

Nykyajassa Mikkal Moilanen elää askeettisesti. Hän nukkuu huonosti, juoksee pitkiä lenkkejä, käy terapiassa. Työyhteisössään hän on kuitenkin mukava ja helposti lähestyttävä, ei mikään ongelmakimppu. Työparinsa rikoskonstaapeli Taina Riestolan kanssa ollaan jopa ystäviä.

Kaamoksen ongelma on, että Joel Kangas on kyllä hyvä kirjoittaja, mutta teos on silti enemmän tylsä kuin vetävä. Se on peruspoliisiromaani, jossa kuulustellaan, keskustellaan ja spekuloidaan. Yhden kerran vetäydytään porukalla kaljalle, mihin Mikkal suurin piirtein pakotetaan mukaan. Kuppilassa poliiseille löytyy persoonallisia piirteitä.

Yleisestä dekkarikaavasta Kaamos poikkeaa siinä, että uhka alkaa ulottua myös murhaa tutkiviin poliiseihin.

Tarinassa on Pohjois-Norjaan ulottuva sivujuonne, mutta pohjoinen ulottuvuus jää kyllä tavattoman ohueksi.

Eli Kaamoksessa ei tapahdu oikein mitään ennen kuin vasta aivan loppupuolella Kangas iskee yllättävän shokkiefektin suoraan kasvoille, ja paljastaa samalla murhaajan ja motiivin. Käänne on tehokas. Kunpa niitä olisi ollut pari muutakin jo paljon aiemmin. Murhaajasta Kangas on antanut vihjeitä pitkin matkaa, mutta täytenä yllätyksenä hän tuli ainakin minulle, mistä pisteet. Murhien motiivien uskottavuus sekä muutama muu asia on sen sijaan vähän niin ja näin.

Erikoiseksi Joel Kankaan dekkarin tekee hänen käyttämänsä runsaasti maalaileva tyyli ja kieltämättä omaperäisten kielikuvien viljely. "Pimeys on läpitunkematonta, tiheää kuin tervahyytelö." "Aamupäivän anteeksi pyytelevä valo hiipii huoneeseen korkeiden paneeliverhojen viipaloimana.""Jälleen hiljainen hetki. Poliisien yhdessä valutsema viehe totuuden pilkkimiseksi kuulusteltavan mielen lammikosta."

Kaamos on kauttaaltaan täynnä tällaista kuvailua. Se kertoo korkeasta kirjallisesta kunnianhimosta ja on tavallaan piristävää luettavaa, koska näihin ei yleensä törmää dekkariympäristössä. Valitettavasti Kankaan valitsema tyyli yhdessä teoksen hitaan etenemisen kanssa saa sen kuitenkin tuntumaan vielä pikkuisen puuduttavammalta. Vaikka sivuja on vain 319, niitä tuntuu olevan ainakin 50 liikaa.

Joel Kankaalla on sana hallussa, mutta kerrontaan tarvitaan paljon lisää dynaamisuutta. Ehkä ne ovat paremmassa tasapainossa jatko-osassa, sillä sarjan alku tämäkin dekkari on. Lahjoja Kankaalla kyllä on, mutta kielellisen ilmeikkyyden lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin omaa, jolla erottua poliisiromaanien sankasta joukosta.

Rikoksia ja orastavaa rakkautta kevään 1919 kaoottisessa Kiovassa Andrei Kurkovin romaanin ja dekkarin yhdistelmässä

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Samson i Nadezta). Suomentanut Arja Pikkupeura. 296 sivua, Otava 2025.

Ukraina oli sodan kourissa myös vähän yli sata vuotta sitten. Venäjän sisällissodan ja Ukrainan itsenäistymissodan aikana Venäjän bolshevikkivallankaappauksen jälkeen valta vaihtui 14 kertaa.

Ukrainalaisen Andrei Kurkovin romaani Kiovan korva sijoittuu kevääseen 1919, jolloin pääkaupunki Kiova oli bolshevikkien käsissä. Maa ja kaupunki olivat kaaoksessa. Eri kapinallisrymittymät taistelivat uutta hallintoa vastaan. Miliisin lisäksi kuria ja pelkoa piti yllä henkilöstöään rajusti kasvattanut salainen poliisi Tsheka. Sähköt katkeilivat, ruuasta oli pulaa, mutta uuden hallinnon palveluksessa olleet saivat syödäkseen neuvostoruokaloissa. Rinnakkain käytössä oli useita valuuttoja ja rahaväärennöksiä.

Tähän maisemaan Kurkov pudottaa insinööriopiskelija Samsonin, jolta kasakan sapeli irrottaa korvalehden. Sitä ei kerrota, oliko kyseessä valkoista valtaa vai punaista ratsuväkeä edustanut kasakka. Heitä taisteli molemmilla puolilla. Eikä sillä ole tarinan kannalta merkitystäkään.

Hyvän ja sujuvan kirjallisen osaamisensa takia Samson värvätään miliisin palvelukseen. Koulutukseksi riittää lyhyt ampumiskurssi. Luontaisten taitojensa ansiosta hän selvittää kaksoismurhaa, jonka uhrit olivat saksalaistaustainen räätäli ja punasotilas. Hopean varastamisesta on kysymys. Taustalla vaikuttaa Jakobson-niminen belgialainen.

Kiovan korva on romaani ja dekkari samoissa kansissa. Kurkovilla riittää mustaa huumoria hänen kuvatessaan monikulttuurista poikkeusoloissa elävää kaupunkia, jossa rikollisuus ja uusien vallanpitäjien mielivalta rehottavat. Rikosjuoneltaan teos on täysverinen taitavasti rakennettu dekkari. Nopeasti oppiva Samson tekee tutkimuksia sen mitä tuon ajan ja noiden olojen metodeilla oli mahdollista. Aika paljon.

Alkuteoksen nimi juontuu siitä, että Samsonin alakerrassa asuva talonmiehen leski naittaa häntä innokkaasti, koska vanhempansa ja ainoan sisarensa menettäneen nuoren miehen ei ole hyvä olla yksin.

"Sen tytön suuhun ei passaa tuikata sormeaan, se osaa olla voinpehmoinen mutta myös kova kuin takorauta. Vilkaise edes! Sinulle semmoinen vaimo olisi yhtä kuin kivääri. Semmoisia pelkäävät sotilaatkin", leski esittelee löytöään, joka paljastuu tilastotoimistossa väestönlaskentaa tekeväksi Nadezdaksi.

Onko työ kiinnostavaa, Samson kysyy ensitapaamisella.

"Ei työn tule olla kiinnostavaa. Työn tulee olla tärkeää ja tarpeellista yhteiskunnalle", Nadja vastaa. Hän yrittää toimia esimerkkinä tulevaisuuden ihmisestä, sellaisesta, jonka tulee olla päättäväinen, työteliäs ja lempeä.

Nadja muuttaa Samsonin isoon asuntoon, koska uusi valta vaatii joka tapauksessa tiiviimpää asumista. Yhteiseen sänkyynkin päädytään, mutta suhde taitaa jäädä tässä vaiheessa vielä platoniseksi. Tulevissa jatko-osissa nähdään, muuttuuko se rakkaudeksi.

Kiovan korvassa on annos maagista realismiakin. Samson säilyttää irronnutta korvanlehteään peltisessä makeisrasiassa. Siinä se muuttuu eräänlaiseksi lähettimeksi. Kun Samsonin asuntoon väkisin majoittuneet puna-armeijalaiset pohtivat hänen tappamistaan, Samson kuulee kaiken irronneen korvansa välityksellä. Ja monia muitakin ääniä ja keskusteluita.

Venäjänkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2020, joten sitä ei pidä lukea allegoriana Venäjän aloittamasta sodasta vaikka yhtymäkohtia tuleekin vastaan. Puna-armeijalaiset ryöstävät tavaroita ihan niin kuin venäläissotilaat 105 vuotta myöhemmin. Omaisuuttaan puolustavat tapetaan.

Ukraina joutui Neuvostoliiton alaisuuteen sen loppuun saakka. Neuvostovallan olemuksesta Kurkovilla on pisteliästä sanottavaa. Miliisiaseman kellariin pidätettyjen tiloihin pääsee rottia viemäriin vievästä reiästä.

"Käske sitten tukkia se reikä."

"Jaa ketä käsken?"

""Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä!"

"Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!"

Jens Lapiduksen loistava Top dog -sarja sai komean ruotsalaista nykyrikollisuutta avaavan finaalin

Jens Lapidus: Grand final (Grand final). Suomentanut Petri Stenman. 427 sivua, Like 2025.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus oli maailmanlaajuinen käsite ja laadun merkki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Henning Mankell etunenässä laittoi komisariot selvittämään keskiluokkaisissa ympäristöissä tehtyjä monimutkaisia murhia.

Vuonna 2006 asianajaja Jens Lapidus muutti pelin säännöt esikoisellaan Snabba cash, joka suomennettiin kaksi vuotta myöhemmin nimellä Rahalla saa. Työnsä takia ruotsalaisen rikollisuuden ja sen pelisäännöt tuntenut Lapidus kirjoitti balkanilaistaustaisista rikollisjengeistä, jotka huumekaupallaan ruokkivat uusrikkaiden ja heidän siipeilijöidensä juhlia Tukholman pintapaikoissa. Vahvalla kaksi jatko-osaa saaneella rikosromaanillaan Lapidus kertoi, mitä ruotsalaisessa alamaailmassa tapahtui juuri silloin ja ennakoi myös tulevia jengisotia, jotka nyt ovat täyttä totta.

Vuodesta 2014 Lapidus on kirjoittanut Top dog -sarjaa, jossa mennään vielä syvemmälle ala- ja ylämaailman välisiin kytköksiin. Sen kuudes osa Grand final päättää nimensä mukaisesti tämän ruotsalaisen rikoskirjallisuuden toisen merkkipaalun.

Yritän välttää käyttämästä sanaa dekkari, koska kummassakaan Lapiduksen sarjassa ei ole oikein mitään dekkarielementtejä, vaikka ne ovat jännitysromaaneja. Niissä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja eivätkä jutut välttämättä ratkea lopussa. Rikollisia poliiseja kyllä on. Lapiduksen kirjat ovat enemmänkin yhteiskunnallisia ruumiinavauksia siitä, miksi entinen lintukoto Ruotsi tunnetaan nykyisin parhaiten kaduilla tapahtuvista ammuskeluista ja pommeista, joiden uhriksi kuka tahansa voi joutua.

Sarjan viimeisessä osassa sen toinen päähenkilö Najdan "Teddy" Maksumic on noussut alamaailman huipulle uudeksi Mr. Ykköseksi. Hän tekee bisnestä myymällä huumeita, mutta yrittää kuitenkin pysyä pehmeissä aineissa ja kieltäytyy moraalisista syistä todella isot rahat tuovasta kokaiinin maahantuonnista.

Teddy on sarjan kuluessa yrittänyt rehellistäkin elämää sen toisen päähenkilön Emelie Janssonin kanssa. Rikollinen elämä on vienyt kuitenkin voiton. Emelie on sarjan kuluessa toiminut liikejuristina ja asianajajana, mutta nyt hän on aloittanut syyttäjänvirastossa. Teddyllä ja Emeliellä on kuusivuotias poika Lucas.

Grand finalin alussa Teddyn veljen Darkon uusimman huumejutun tutkinta pannaan tauolle sillä ehdolla, että hän matkustaa Tukholmaan ottamaan selvää Teddyn toimista ja raportoimaan siitä poliisille.

Syyttäjäkamarin pääsyyttäjä Cilla Frank laittaa Emelien tutkimaan juttua, jossa poliisi on ampunut jengirikollisen.

Ja Teddy on rakennuttamassa itselleen ja Lucasille luksustaloa Mälarenin rantaan. Vielä pari vuotta ja hän voisi siirtyä laillisiin bisneksiin. Sitähän monissa rikosromaaneissa tavoitellaan, mutta aina jokin menee vikaan. Tässä suhteessa Lapidus on perinteen jatkaja. Teddylle itselleen riittävät pienemmätkin tulot, mutta hänellä on kunnianhimoisia alaisia, jotka haluavat Mr. Ykköseksi Mr. Ykkösen paikalle.

Grand final on rakennettu aikaisempien viiden osan päälle. Sen kyydissä ei ole ihan helppo pysyä, koska toimijoita on paljon ja aikaisemmatkin kuviot ovat olleet monimutkaisia. Nyt koko vyyhti ratkeaa uudenvuoden yönä huipentuen.

Jens Lapidus on mestari kuvaamaan rikollisjengien toimintakulttuuria ja sisäisiä rakenteita. Sen hän on tehnyt molemmissa sarjoissaan. Top dogissa otetaan vielä askel eteenpäin. Se esittää Ruotsin pelikenttänä, jossa rikollisten ja vauraan ylemmän keskiluokan sekä todellisten uusrikkaitten symbioosi on yksi asia. Kun siihen liitetään ensin finanssimaailmassa tapahtuvat todella isot liikkeet ja sitten poliisissa ja oikeuslaitoksessa piilevä korruptio, saadaan täydempi kuva siitä, miksi Ruotsi on niin kusessa järjestäytyneen väkivaltarikollisuuden kanssa.

"Iskut eivät olleet koskaan rationaalisesti perusteltuja, niillä oli aina henkilökohtainen motiivi, miehen loukkaaminen, kateus, mustasukkaisuus, ylilyönti, petos, kosto", Lapidus kirjoittaa Tukholman piireissä tapahtuvista murhista.

Kaiken tämän Lapidus tarjoilee jännittävästi ja lausein, jotka dynaamisuudessaan hakevat vertaistaan.

Ennen lopun hirmukäännettä Päivi Alasalmen neljäs Hallavainen kulkee turhankin tuttuja dekkarilatuja

 

Päivi Alasalmi: Myrkynkylväjä - Hallavainen 4. 355 sivua, Aviador 2025.

Päivi Alasalmen mittava ja monipuolinen kirjallinen ura alkoi vuonna 1988. Siihen sisältyy romaaneja, satukirjoja, novelleja, jatkokertomuksia ja näytelmiä.

Vuodesta 2022 kirjoina on ilmestynyt myös alun perin lukuaikapalvelulle kirjoitettu rankka ja omaperäinen Hallavainen-sarja. Sen ydin on lapsuudessa erotettujen kaksoissisarten Karla Kuusivaaran ja Anu Murtovuon välinen viha. Ääripaha ja ruutitynnyrin lailla leimahtava Tampereen alamaailman kuningatar Karla yrittää kostaa kokemansa vääryydet kiltille ja hyvälle Anulle. Lisäksi hän munuaistautia sairastavana aikoo viedä Anun ainoan toimivan munuaisen.

Edelliset kolme osaa ovat olleet taatusti koukuttavia hyytäviin cliffhangereihin päättyvää tykitystä. Neljäs osa Myrkynkylväjä on niihin verrattuna turhankin normaali dekkari. Karlan ja Anun draama puhkeaa lentoon vasta aivan teoksen lopulla. Käänne onkin sitten sellainen, että hiukset nousevat pystyyn sekä jännityksestä että Alasalmen kekseliäisyydestä.

Myrkynkylväjässä Anu on naimisissa vanhemman rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kanssa. Heillä on Henri-niminen vauva.

Vankilasta paennut Karla viettää hermoilleen käyvää hiljaiseloa rekkaa ajavan Kurikan kämpässä. Hän haluaisi lapsen, mutta ei ole onnistunut tulemaan raskaaksi.

Hallavaisen ja hänen parinsa Saana Sirkiän huomion vie Kissanmaalla sattunut pilveä pössyttelevän Ville Kuusjoen seksikkään vaimon Krissen katoaminen, joka paljastuu murhaksi. Mustasukkaisen Villen pihatielleen asentaman riistakameran kuvien perusteella kukaan ei tullut heinäkuisena lauantai-iltana heidän taloonsa eikä lähtenyt sieltä. Villellä itsellään on alibi. Hän oli ensin ryyppäämässä ja sitten putkassa.

Keskiluokkainen naapurusto on pitänyt tiiviisti yhteyttä toistensa kanssa. Kukaan ei nähnyt mitään iltana, jona Krisse katosi. Naapurien miehet kertomansa mukaan katsoivat formulakisojen aika-ajoja tai lukivat kirjaa. Vaimoista kukaan ei ehtinyt omien askareidensa takia Krissen pihalle, johon hän kutsui heitä sangrialle.

DNA-testit paljastavat, ettei kaikki ollut Kissanmaan naapuriyhteisössä niin harmonista kuin päälle päin näyttää.

Karlan ja Anun ollessa sivurooleissa Myrkynkylväjä jää vain luistavaksi normidekkariksi. Murhaajan ja motiivinkin arvaa jo sen puolivälissä. Melkeinpä kiinnostavin hahmo tässä teoksessa on Karlaan ihastunut ainaisessa rahapulassa oleva Hammaskeiju, joka arpoo sen välillä vasikoisiko Anun Karlalle vai Karlan Jarkko Hallavaiselle.

Vasta lopussa Alasalmi näyttää, miksi Hallavainen-sarja on kokonaisuutena niin hyvä. Karlan kehittelemä suunnitelma on häikäilemättömyydessään nerokas ja cliffhangerina täydellinen.

Seikkailua, salaisuuksia, salakäytäviä ja hullu tiedemies - Anders de la Motten Lasiprinssi vetää vastustamattomasti mukaansa

 

Anders de la Motte: Lasiprinssi (Glasmannen). Suomentanut Aki Räsänen. 495 sivua, Into 2025.

Ei kymmenen, vaan sata pistettä ja papukaijamerkki sille, joka vielä pystyy keksimään uuden toimivan kehyksen dekkareille. Suomessakin niitä julkaistaan niin valtavia valtavia määriä, että erottautuminen on aidosti vaikeaa.

Nyt pisteet ja merkit menevät ruotsalaiselle jännityskirjailijalle Anders de la Mottelle, jonka uusi sarja ja jo edellinen teos Keräilijä nojasi urbaaniin löytöretkeilyyn urbexiin. Se tarkoittaa tunkeutumista ja tutustumista hylättyihin rakennuksiin, mutta sääntöihin kuuluu, että mitään ei rikota, töhritä eikä varasteta. 

Sarjan toisessa osassa Lasiprinssi arkkitehtuurin professori ja urbexin asiantuntija Martin Hill saa vastustamattoman työtarjouksen ollessaan sairauslomalla edellisessä kirjassa kokemiensa kolhujen takia. Hänet kutsutaan kirjoittamaan kirja Alfacent-nimisestä lääkintäteollisuuden menestysyhtiöstä. Hillille se on unelmien täyttymys, koska yhtiön suuruuden luonut Gunnar Irving tunnetaan lisänimellä Ufo-Gunnar. Hän on vuosikymmenten ajan kertonut tarinaa, jossa ufo laskeutui suvulle kuuluvaan Blockön saareen ja Alfa centaurista tulleet avaruusolennot antoivat ideat tuleviin aikaansa edellä oleviin tuotteisiin.

Lisäksi saarella on Gunnarin isän Bernhard Irvingin perustama nyt hylätty observatorio. Saari ja observatorio kiehtovat Martinia jo teininä, mutta sinne ei ollut pääsyä. Nyt hän pääsee asumaan työn ajaksi Irvingien suvun Stjärneholmiin ja ajan kanssa käymään myös Blockössä.

Samaan aikaan rikostarkastaja Leonore "Leo" Asker saa puhelun survivalisti isältään Periltä. Leon on selvitettävä Perin Farmiksi kutsuman tukikohdan läheltä löytyneen ruumiin arvoitus ennen kuin poliisit tulevat hakemaan häntä murhasta epäiltynä. Se tietäisi verilöylyä, isänsä lapsena Farmilla kouluttama Leo ymmärtää tietäen Preppaaja-Perin taidot. Mutta aikaa on vähän ja osoittautuu, että ruumis on maannut matalassa haudassaan 16 vuotta.

Lisäksi Leon vanha vihollinen vakavien rikosten osaston johtaja Jonas Hellman nimenomaan kieltää Leoa puuttumasta asiaan. Hän on vakaasti päättänyt napata yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneen Perin nalkkiin.

Tarinaan syöksytään heti sisään ja sitten edessä on melkein 500 sivua ihanan karmivaa jännitystä, huolellisesti punottuja juonia, arvoituksia ja toimintaa. Leo pistää nippuun vaikka viikingin näköiset lihaskimput yrittäessään ratkaista vanhan murhan.

Lasiprinssi on dekkari goottilaisen kauhun maustein. Irvingien suljettu Stjärneholm monine iltaisin sumuun peittyvine rakennuksineen muistuttaa kauhukartanoa. Sen uumenista Martin Hill löytää salakäytäviä ja onkaloita, mutta samalla joku vaanii häntä punahehkuisin silmin. Ei olla ajatuksellisesti kovin kaukana Frankensteinin hirviön tarinasta, kun tiedemiehen tavoitteena on uusi kaiken mullistava keksintö.

De la Motte taustoitti edellisessä osassa huolellisesti Keräilijä-murhaajan ja tekee saman tämän teoksen alussa kaksi urbaania löytöretkeilijää murhaavan Lasiprinssin kohdalla. Rikkaan suvun salaisuuksista ja hulluuksista on kysymys.

Lasiprinssi etenee vauhdilla vuoroin ystävyksiä Martinia ja Leoa seuraten monien jännitysmomenttien ja yllätyskäänteiden kautta räjähtävään loppuun. Tutkinnassa kykynsä näyttää tälläkin kertaa Leon johtaman kadonneiden sielujen osaston luusereiksi leimattu poliisiporukka.

Mahtavassa kerronnassa kaikki on kohdallaan. Anders de la Motte taitaa olla hallitseva pohjoismaisen seikkailujännityksen mestari.

Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää kääntyy melodraamaksi

Helena Lehtovirta: Koskaan et voi tietää. 320 sivua, CrimeTime 2025.

Eläinlääkäri Johanna Palon ja kustantaja Jaakko Kankareen häät saavat ikävän käänteen. Seuraavana päivänä heidän talostaan löytyy sinne yöpymään jäänyt juristi Ilkka Messilä kuolleena henkirikoksen uhrina. Potentiaalinen syyllinen löytyy häiden jatkoilla olleen neljän avioparin joukosta. Kyseessä on iät ja ajat toisensa tuntenut tiivis ystäväporukka, johon Ilkka Messilä on liittynyt vasta hiljattain.

Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää käynnistyy perinteisissä merkeissä. Kuka sen teki pienestä epäiltyjen joukosta, on kysytty noin sadan vuoden ajan. Lehtovirta asettuu pääosin brittiläiseen jatkumoon, jossa ruumis löydetään heti tarinan alussa ja henkilöiden piiri on pieni. Rikoksen tapahtumapaikka ei ole ihan kartano, mutta arvokas vuonna 1928 rakennettu talo Espoossa kumminkin. Sen omistaja on testamentannut eläinlääkäri Johanna Palolle oikeuden asua talossa kissojensa elinajan. Yksityisetsivän sijaan murhaa selvittävät rikoskomisario Tuomas Koski ja rikostutkija Joni Eriksson.

Ilkka Messilä oli riidanhaastaja ja törkimys, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen, että kenelläkään olisi ollut syytä murhata hänet huonon käytöksen takia. Muu ystäväporukka ei oikein ymmärrä, miksi Johanna on halunnut pitää tulokkaan mukana tapaamisissa.

Koskaan et voi tietää etenee tuttuja latuja. Tuomas Koski ja Joni Eriksson kuulustelevat häiden jatkoilla olleita ja tekevät yhteenvetoja keskenään. Heidän sanailunsa on mukavan luontevaa ja letkeää.

Viisikymppinen Koski on pienten lasten huonosti nukkuva isä. Vaimon kanssa on vaikeaa. Hän on ollut nuoremman lapsen syntymän jälkeen jatkuvasti väsynyt ja huonolla tuulella. Koski ei ymmärrä vaimon valitusta kotiäitinä. Eihän siinä ole muuta tekemistä kuin katsella ulos, kun pyykit kuivuvat, hän järkeilee.

Rikoksen selvittely etenee omalla painollaan, mutta Lehtovirta panostaa enemmän sotkuisiin ihmissuhteisiin. Tuoreen avioparin välit ovat oudon kireät. Jaakko haluaisi lapsen, mutta alkoholistiäidin tytär Johanna vastustelee.

Johannan ja Ilkan välit taas olivat hyvin lämpimät. Sen voi varmaan tässä paljastaa, että Ilkka oli Johannan velipuoli, mutta he olivat löytäneet toisensa vasta hiljattain. Suhde oli niin lämmin, että ulkopuolisin ja asiasta tietämättömin silmin siinä näytti olevan enemmän kuin vain veljellistä rakkautta.

Kun tällä rintamalla on päästy alkuun, niin Lehtovirta jatkaa ihmissuhdekarusellia. Yksi on raskaana syrjähypyn seurauksena ystäväpiirin miehelle, ja toinen eri miehen lapsi kuin oli luullut. Koskaan et voi tietää on yhtä paljon melodraama tai saippuaooppera kuin dekkari. Sinällään se on sujuvasti ja loogisesti etenevä, hyvin kirjoitettu ja oikeastaan aika piristäväkin, koska tätä tyylilajia ei juuri tule vastaan nykyisissä suomidekkareissa.

Pääsivujuonessa Jaakko Kankareen Apostrofi-kustantamo on julkaisemassa Venäjä-kriittistä kirjaa. Suomalaiset Venäjän myötäilijät yhtä kansanedustajaa myöten yrittävät estää kirjan julkaisun uhkailemalla kunnianloukkaussyytteellä ja pienkustantamon kaatavilla kustannuksilla. Teema jää vähän ilmaan, mutta kyseisen kirjan ensimmäinen lause on kyllä hyvä: "Tavallisella venäläisellä on maaorjan mentaliteetti."

Sivulauseiksi jäävät myös Johanna Palon mahdolliset yhteydet eläinaktivisteihin. Niistä Tuomas Koskea pitää ajantasalla suojelupoliisi.

Journalismin kehityssuunnasta Lehtovirralla on hyvä huomio. Tuoreen avioparin ystäväpiiriin kuuluva Uutisstudion toimittaja Tomi Laaksonen oli esittänyt yhtiön uudelle omistajalle juttuhanketta Itämerta saastuttavasta venäläistehtaasta. Uusi toimituspäällikkö vaati kuitenkin ihmisten elämyskynnyksen mukaisia juttuja. Itämeri-aiheen sijaan Tomi lähetettiin tekemään juttua naisesta, joka vaatii betoniporsaiden poistamista lähimetsän ulkoilureiteiltä, koska ne häiritsevät lasten pulkkailua.

Ihmettelin, miksi Koskaan et voi tietää määritellään sen kannessa Palo & Koski -dekkariksi. Se selviää vasta lopussa. Nyt alkanut tarina viedään maaliin vain osittain. Komisario Koski ja eläinlääkäri Palo kohtaavat siis ainakin yhdessä jatko-osassa. Ehkä Johannan mahdolliseen eläinaktivismiinkin palataan silloin perusteellisemmin.

Koskaan et voi tietää ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii perinteisen ja väkivallattoman arvoitusdekkarin ystäville oikein hyvin. Lisäpisteitä se saa tarinaan liittyvistä kissoista.