Vuoden 2025 Johtolanka -ehdokkaat ja oma kuuden dekkarin varjolista

 

Suomen Dekkariseura julkisti tänään keskiviikkona kuusi kirjaa, joista yksi voittaa vuoden 2025 Johtolanka-palkinnon. Palkinnon saaja kerrotaan 3. helmikuuta. Jo perinteeksi on tullut, että julkaisen samassa yhteydessä oman kuuden dekkarin varjolistani. Siinä ei ole tänäkään vuonna yhtään samaa teosta kuin raadin listalla. Tänä vuonna valinta oli erityisen vaikea, sillä ehdokas ehdokkaitten listalle tuli yli kymmenen teosta. Niistä karsiminen kuuteen teki kipeää, sillä moni todella hyvä kotimainen dekkari on jäänyt käsittämättömän vähälle huomiolle. 

Ehdokkaat on valinnut kolmihenkinen Vuoden johtolanka -raati, jonka jäsenet ovat Päivi Kuntze (puheenjohtaja), Anssi Linkoaho ja Marja Litja-Salminen. He valitsevat myös lopullisen voittajan. Raati hyväksyi kilpailuun 99 tänä vuonna ja vuoden 2024 lopussa ilmestynyttä dekkaria.

”Halusimme lukea hyviä tarinoita ja toiveemme toteutui. Vuoden dekkarisato on ollut erinomainen – siitä kiitos kirjailijoille, kustannustoimittajille ja kustantamoille. Tavoittelemme hyvää ja positiivista oloa lukemisen jälkeen, vaikka tarina olisi synkkä ja henkilöt ikäviä. Hyvä kirja syöpyy mieleen, mutta jättää halun lukea se uudelleen. Arvostamme myös sopivasti älyllistä huumoria. Rikos- ja jännityskirjallisuuden lajivalikoima on laajentunut viime vuosina”, Vuoden johtolanka -raadin puheenjohtaja Päivi Kuntze toteaa.

”Olemme saaneet tutustua tänä vuonna peräti 20 esikoisdekkariin ja iloksemme ne ovat erittäin laadukkaita. Hienoa, että alalle on saatu uutta, tuoretta verta ja uusia, ennakkoluulottomia avauksia! Annamme poikkeuksellisesti palstatilaa myös kolmen esikoisdekkarin lyhytlistalle, koska ne ovat sen ansainneet”, hän jatkaa.

Johtolanka-raadin asettamat ehdokkaat perusteluineen

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie lukijan mukaan vuoden 1942 kevääseen keskelle Tampereen historiaa. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Sen pohjalta hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Myös kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti ja heidän tarkoitusperänsä on helppo ymmärtää. Kirja tuo lukijalle mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa niin vaikean äitisuhteen kuin lapsuuden parhaita päiviä tarjonneen isoisän tarinan kautta. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen mystistä tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Merenpohjan kanjoneissa rikokset kohdistuvat luontoon ja tähän ainoaan planeettaamme Maa. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme kirjailijan tutkijamaista kirjoitusotetta, eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Lukijan on vaikea erottaa totta fantasiasta, mutta erinomainen selitysosio kirjan lopussa auttaa.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar)
Uusi sarja esittelee Kovasen pienen perheen: tytär Kata toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Hänen työnsä ja rankat huvinsa ovat Berliinissä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja, joten tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire. Kovasen perheen maailmassa opitaan, että mikään ei ole mustavalkoista, eniten on harmaata.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar)
Porvoon poliisin rikostutkintaryhmä komisario Antti Hautalehdon johdolla saa selvittääkseen kirkkoherraan ja hänen puolisoonsa kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Kirjan juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Konnat eivät ole tyhmiä ilkimyksiä vaan asiansa osaavia rikollisia, joilla on yllättävät taustat. Rönnbacka kirjoittaa nautittavan sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava)
Kirja on mukaansatempaava ja koukuttava tarina rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä, ruumiista, joka ei olekaan kuollut sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä ja kielenkäyttö suvereenia. Tuomainen on löytänyt oivan keinon saada pahiksia pois pelistä ikään kuin vahingossa. Kirja tarjoaa lukijalle uskomattomia juonenkäänteitä, jotka itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua, vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

Oma varjolista kirjojen ilmestymisjärjestyksessä

Aamos Honka: Punainen verkko

Kiinan armeijan vähemmän tunnettu puolustushaara Strategiset Tukivoimat sekä tiedustelupalvelu MSS käyttävät hybridisodankäyntiä, sabotaasia ja salamurhia aiheuttaakseen epäluottamusta Yhdysvaltojen ja Euroopan välille, iskeäkseen Yhdysvaltojen ydinaseohjelmaan sekä tietojen varastamiseen. Lännessä leviävät valeuutiset Yhdysvaltojen vastaisen mielialan kasvusta, Suomessa maalitetaan Kiinan juonista perille päässyt tutkija.

Kun tietää, miten riippuvainen koko maailma on Kiinasta, ja miten Kiina käyttää strategisia yrityksiään mielipidevaikuttamiseen, on Hongan luoma näkymä huolestuttava ja pelottava.

Aamos Honka on luonut mahtavan todenmakuisen trillerin. Kirjoittajan tausta pistää uskomaan, että näin voisi oikeastikin tapahtua. Kaikella on täysin todellinen pohja.

Antti Vihinen: Valkoinen susi

Sydän pamppailee. Ei niinkään jännityksestä vaan kiihtymyksestä. Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmas osa Valkoinen susi ei päästä otteestaan. Se hakee vertaistaan nerokkaiden dekkareiden luokassa, mutta on vielä enemmän. Monissa kulttuurialan tehtävissä vaikuttanut Vihinen on kehystänyt rikostarinan säveltäjämestari Jean Sibeliuksen Ainolaan liittyvillä todellisilla ja keksityillä anekdooteilla tavalla, joka osoittaa suurta perehtyneisyyttä aiheeseen. Niiden lisäksi Tampereen historiaan liittyvät kiinnostavat yksityiskohdat nostavat Valkoisen suden täysin omalle tasolleen suomalaisten rikosromaanien joukossa.

Vihinen kirjoittaa isoista asioista, mutta letkeästi ja humoristisesti. Eriparinen toisiaan täydentävä poliisikaksikko on mainio luomus. Sorilla Rhytm´n´bluesiksi kutsuttavassa parivaljakossa tiimiä johtava Berglund edustaa harkitsevaa ja rauhallista bluesia, kun taas Ilveksen entinen pakki Ruokosalmi käy juttujen kimppuun samalla vimmaisella rytmillä, jolla jahtasi kiekkoa kaukalossa aktiiviurallaan.

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Yllättäviä käänteitä löytyy vähintään joka toisesta rikosromaanista, ja enemmänkin, mutta Keskitalolla nekin ovat omassa ulottuvuudessaan. Lukija ei voi kuin haukkoa henkeään Keskitalon kekseliäisyyden ja tarinankerronnan taidon edessä.

Rankimmillaan monen tyylilajin Tunturi, joka ulvoi on lähellä kauhuromaania, ja senkin jälkeen Keskitalolta irtoaa vielä infernomainen käänne.

Tatiana Elf: Huijari

Teos perustuu taiten aseteltuihin odottamattomiin käänteisiin. Siis dekkariasteikollakin erityisen odottamattomiin ja yllättäviin. Juonen enempi kuvaaminen pilaisi lukunautinnon, ja Huijarin parissa nautintoa riittää. Tässä ei voi kuvata edes sitä, minkä laatuisesta huijauksesta tai huijauksista on kysymys, koska sekin paljastaisi liikaa.

Kokenut juonenpunoja on luonut teoksen, jollaista suomalaisessa trillerissä ei ole aiemmin tullut vastaan. Henkilöhahmot ovat uudenlaisia. Onhan dekkareita tehty ennenkin rikollisen näkökulmasta, mutta onko sosiopaatti Rebekka rikollinen? Asetelmien muutokset Huijarissa ovat täysin poikkeuksellisia. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Kari Haakana: Kirvesmies

Kari Haakana sijoittaa uuden teoksensa hellekesään 1972 ja kylmän sodan kyyniseen maailmaan. Klassinen vakoiluromaani sekoittaa herkullisesti IB-jutun tositapahtumia siihen, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

Rauhallisessa tempossa etenevän Kirvesmiehen ajankuva vuodesta 1972 on täyteläinen miehelle, joka itse oli silloin 6-vuotias. Taustatyö on tehty huolellisesti. Miljöö, ihmisten muodollinen käytös, autot, tiet ennen moottoriteitä. Murhatun miehen opiskelijatytär suhtautuu tapaukseen välinpitämättömästi. Hän ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, koska he ovat fasisteja. Murhatun  vaimo taas on varma, että syyllisiä ovat kommunistit.

Viimeisten lukujen kohdalla tekisi mieli huutaa hallelujaa tai mitä tahansa, kun kokonaisuuden viimeinenkin palikka löytää paikkansa. 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Raadin ehdokkaat vuoden esikoisdekkariksi

Tatiana Elf: Huijari (Into)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän on tuttu nimi useiden tv-draamojen taustalta. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea, uudenlainen ja ajattelua uudistava tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa monia kysymyksiä. Onko Rebekka sankari vai rikollinen, onko sosiopatia hänen vahvuutensa?

Piia Helander: Helios (Karisto)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja esikoiskirjailija. Hän on ikuinen “heppatyttö”, jonka kotona asustaa myös koira ja kolme kissaa. Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa kirjassaan esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen esikoiskirjailija ja muusikko, joka työskentelee kehitystehtävissä pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, lähtee virkistävästi ratkaisemaan uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien tiedostamattomiin ja tiedostettuihin ennakkoluuloihin, jotka muokkaavat ja vääristävät ajattelua, pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännityksen täyteistä, ajoittain jopa ahdistavaa.

Omat ehdokkaat vuoden esikoiseksi

Anna Harju: Jäljet

Jäljet on yhtä aikaa perinteinen poliisidekkari ja silti siinä on myös uuden tuntua. Perinteistä on, että kerronta keskittyy Sorin poliisilaitoksella vaikuttavan komisarion ympärille. Uutta on tapahtumien käynnistyminen apteekista ja vielä moniulotteisemmat henkilökuvat kuin normaalistikin henkilövetoisissa rikosromaaneissa.

Eija Laine: Keisarinvihreä

Kustantaja määrittelee vuonna 1966 syntyneen sairaanhoitaja Eija Laineen esikoisteoksen Keisarinvihreä psykologiseksi dekkariksi. Määritelmä saattaa johtaa harhaan sekä dekkarien lukijoita että heitä, jotka eivät missään nimessä halua lukea dekkareita. Johonkin uinuvaan maalaiskylään sijoittuva Keisarinvihreä on vain hyvin etäisesti rikosromaani. Enemmän se on taitavasti kirjoitettu pieni lukuromaani pikkupaikkakunnasta, sen salaisuuksista ja pysähtyneistä elämistä, sinne asettuvan Kaislan epävakaasta persoonasta ja hoivatyön arjesta. Ja, kyllä, myös erään kuolemantapauksen selvittelystä.

Anna Äärelä: Mene mene mene

Mene mene mene on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka "ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan". Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan. 

Kaikki, siis ihan kaikki, suomalaisesta progesta Matti Pajuniemen innostavassa megateoksessa Virtojen kiharat

Matti Pajuniemi: Virtojen kiharat - suomalainen progressiivinen rock. 430 sivua, Aviador 2025.

Ei, progressiivinen rock, tuttavallisesti proge, ei päättynyt Suomessa 1970-luvulla Wigwamin LP-levyyn Dark Album (1978), johon bändi lopetti toimintansa. Eikä se loppunut 1970-luvun maineikkaimpien progemuusikoiden lukuisiin soololevyihinkään seuraavilla vuosikymmenillä. Itse asiassa suomiproge on ollut aivan elinvoimaisimmillaan ja monimuotoisimmillaan 2000-luvulla.

Tämä on ehkä olennaisin havainto tamperelaisen kirjastonhoitajan ja progehistorioitsijan Matti Pajuniemen järkälemäisestä kirjasta Virtojen kiharat. Nimensä se on sanonut Pekka Pohjolan biisistä hänen ensialbumillaan Pihasilmä, kaarnakorva (1972).

Pajuniemi on aiemmissa kirjoissaan kertonut progressiivisen rockin historian vuodesta 1967 vuoteen 2020 meillä ja muualla kirjoissaan Aamunkoiton portit, Unisatama ja Prog Finlandia. 

Virtojen kiharat tuo suomiprogen koko historian yksiin kansiin tänä vuonna ilmestyneisiin levytyksiin asti. Se kertoo tiiviisti alan legendojen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Tabula Rasan sekä monien vähemmälle huomiolle jääneiden 1970-luvun suuruuksien tarinat. Ne ovat alan harrastajille tuttuja, joten oleellisempaa on, mitä niiden jälkeen tapahtui.

Ja kyllä on tapahtunut, ja kyllä on Pajuniemi levyjä kuunnellut ihan tajuttoman määrän. 1980-luku oli hänen mukaansa huonoin kausi suomalaisessa progessa, mutta sen jälkeen hänen esittelemiään bändejä on ainakin kymmeniä, taitaa olla satojakin. Useimmat niistä jäivät yhden pitkäsoiton - kaikki eivät sitäkään  -ihmeiksi, mutta alan aluskasvillisuus kertoo suuresta innoittuneisuudesta, vaikka menestystä ei tullut.

Pajuniemi kuvaa marginaaliin jääneiden yhtyeiden musiikkia niin ilmeikkäästi, että jokaisesta syntyy jonkinlainen käsitys, mistä on ollut kyse. Suoratoistopalveluista löytyy kirjan tueksi yllättävän paljon aikanaankin olemattomalle huomiolle jääneitä levyjä, joilta voi ihmetellä bändien soittotaittoa, sävellysten kiharaista korkeaa tasoa ja sanoitusten progemaisen hämärää sanomaa.

Monissa muuten hyvissä bändeissä kompastuskiveksi tuntuisi osuvan puutteet laulutaidossa ja englannin kielen ääntämyksessä. Toisaalta monissa yhtyeissä on ollut erittäin hyviä etenkin naislaulajia, jotka olisivat ansainneet suuremman huomion.

Uudemmista progeksi luokiteltavista bändeistä suosioon ovat yltäneet Kingston Wall ja Von Hertzen Brothers. Aivan viime aikoina levyttäneitä erittäin tasokkaita bändejä ovat ainakin Vesilinja ja Viima. Progeksi voidaan laskea myös monimuotoinen Saimaa, jonka pitkä kiertue päättyy joulukuussa Kulttuuritalolle.

Pajuniemen Virtojen kiharat kuuluu jokaisen musadiggarin lukemistoon matkaoppaaksi siinä, mitä kaikkea herkkua Suomessa on proge-nimikkeen alla julkaistu Blues Sectionista kirjassa viimeiseksi esiteltyyn Viimaan, jonka pakahduttavan tyylikäs viiden tähden levy Väistyy mielen yö ilmestyi viime vuonna.

Bändiesittelyjen lisäksi Pajuniemi on haastatellut mutamia nykyprogen tekijöitä ja progea nykyisin julkaisevien levy-yhtiöiden toimijoita. Suuri osa suomalaisista bändeistä on saanut levynsä julki italialaisten ja ranskalaisten yhtiöiden kautta. Levy-yhtiöissäkin aluskasvillisuus on runsasta, vaikka kaupallisesta menestyksestä voidaan vain haaveilla.

Pajuniemi hyödyntää kirjassaan paljon hiipuneen progeyhdistys Colossuksen lehdessä julkaistuja haastatteluja ja arvioita, ja antaa näin vaikeasti ellei mahdottomasti saatavilla oleville asiantunteville jutuille uuden elämän. Tämä on merkittävä progekulttuuriteko.

Yli 400-sivuinen Virtojen kiharat on progediggarin ja laajemminkin musadiggarin aarreaitta sisällöltään. Esineenäkin se voisi olla upea, jos sivut eivät olisi kuvaliitettä lukuun ottamatta mustavalkoiset. Suurin osa progelevyistä on kansiltaankin taideteoksia. Kirjassa ne ovat pieniä ja mustavalkoisia, joten lukija ei saa levynkansien loistokkuudesta oikeastaan kalpeaakaan aavistusta. 

Tämä on varmasti ollut täysin ymmärrettävä kustannuskysymys.

Siihen kustannustoimittaja olisi sen sijaan saanut puuttua, että Pajuniemi kirjoittaa tavattoman pitkiä kappaleita. Lisäksi bändejä esitellään pötkössä niin, että on vaikea erottaa, milloin siirrytään yhtyeestä toiseen. Tätä olisi voinut helpottaa lihavoimalla bändin nimen, kun se tulee ensi kerran mukaan tekstiin. Sinänsä Pajuniemi kirjoittaa kyllä niin mukaansa tempaavasti, että tämäkin on pieni haitta.

Eetu Pellonpään piirtämä kansikuva täydentää huolellisesti ja paneutuneesti toteutetun innostavan teoksen, joka toimii kattavana oppaana kiehtovalle musiikkimatkalle uusiin ulottuvuuksiin.

Frida Skybäck tuhlaa hyvän aiheen tylsään toteutukseen toisessa dekkarissaan Rautakukka

 Frida Skybäck: Rautakukka (Järnblomma). Suomentanut Jonja Rajala. 420 sivua, WSOY 2025.

Frida Skybäckin toisen dekkarin mottona on Lundin Vipeholmin sairaalan ylilääkärinä 1935-1963 toimineen Hugo Fröderbergin lausuma: "Olisi järjenvastaista pitkittää heidän elämiään ja antaa heidän lisääntyä entisestään. Passiivinen eutanasia on perusteltu. Kukaan ei heitä sure."

Ruotsi oli eugeniikan eli rotuopin johtava maa maailmassa 1920-luvulla. Ruotsiin perustettiin jopa valtiollinen rotuinstituutti.

Skybäckin toisen dekkarin Rautakukan lähtökohdat ovat erityisen lupaavat, kun se alkaa suljetusta Sankt Larsin mielisairaalasta, jonka seinärakenteiden takaa paljastuu muoviin kääritty ruumis. Vuonna 1987 sairaalasta katosi kaksi potilasta, Marie-Louise Sparre ja Tommy Svensson. Heidän otaksutaan kuolleen. Löytyikö toisen ruumis nyt? Ja jos, niin missä on toinen?

Skybäckin ensimmäinen dekkari Musta lintu toimi hienosti lähes väkivallattomana mysteerinä ja tumman tunnelman kohottajana, joten sekin loi suuria odotuksia Rautakukan suhteen.

Mutta nyt ei toimi, ei sitten millään. Lundiin sijoittuvan sarjan toinen osa on jähmeä, puuduttava - sanalla sanoen tylsä. Frida Skybäck ei saa entiseen mielisairaalaan sijoittuvista salaisuuksista mitään irti. Ei jännitystä, ei mysteeriä, eikä alun moton lupaamaa yhteiskunnallista sanomaakaan. Rautakukka etenee tasaisen tappavaan tahtiin loppuun asti, ja jää vaille kunnon huipennustakin.

Mikä hukattu mahdollisuus luoda kolkkoa jännitystä tai sanoa jotain Ruotsin rotubiologisesta menneisyydestä - tai mieluiten luoda niistä tyylikkään värisyttävä yhdistelmä.

Skybäckin päähenkilö Fredrika Storm on Tuhkolmassa virheeseen syyllistyttyään palannut rikostutkijaksi Lundiin. Rikostutkija hän haluaa olla, mutta tuntee epävarmuutta. Osaltaan se johtaa höyryjyrämäiseen käytökseen ja sääntöjen kiertämiseen, mikä hankaloittaa yhteistyötä työparin, hienostuneen Henry Calmentin kanssa.

Rautakukassa myös Fredrikan uusi poikaystävä Jonas jää niin paljon lehdellä soittelemaan morsmaikun sännätessä töihin, että hieman ihmetyttää, miksi Jonas haluaa jatkaa suhdetta.

Ensimmäisessä osassa murhajuttu kietoutui Fredrikan lapsuudenkotiin ja sukulaisiin. Lisäksi häntä vaivaa oma menneisyys, sillä oma äiti katosi hoitokodista jäljettömiin, kun Fredrika oli pieni. Suku, kotitila ja äidin tapaus pitävät huolen siitä, että Skybäckillä on aineistoa kasassa jatko-osien jatko-osiin pitkäksi aikaa.

Rautakukka ei lupaa niiden osalta hyvää. Musta lintu poikkesi edes vähän ruotsalaisdekkarien tulvan massasta, mutta siinä näkynyt laadukas kerronta katosi nyt jonnekin.

Myrkynkylmä murhanäytelmä sekoittaa Rautjärven Joona Keskitalon vuoden toisessa Takamailla-jännärissä

 

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui. 284 sivua, Bazar.

Kari Kinnunen on vittumainen mies. Hän on myynyt rakennusyrityksensä Lappeenrannassa ja palannut kotiseudulleen Rautjärvelle nauttimaan työnsä hedelmistä. Enää pitää kaataa metsää ja sitten hän tuhlaisi omaisuutensa niin, että kenellekään ei jää mitään.

Ympäristötarkastaja kuitenkin estää hakkuun, koska metsälammessa elää harvinainen rupilisko. Kari määrää silti koneet töihin. Lammesta kaivetaan oja läheiseen järveen, jotta se tyhjenee. Virtaukset pääsevät valloilleen, vesimassat aiheuttavat katastrofin. Mutta lampi tyhjenee, ja sen pohjalta paljastuu kahden pakkausmuoviin kiedotun naisen ruumiit.

Kari itse saa sydäninfarktin. Sen seurauksena hän menettää puhekykynsä. Koko omaisuuskin menee vesikatastrofin aiheuttamiin korvauksiin.

Joona Keskitalo menee suoraan asiaan vuoden toisessa jännityskirjassaan Järvi, joka murtui. Edellisen ilmestymisestä ei ole puoltakaan vuotta. Lappilainen murhakaruselli Tunturi, joka ulvoi ilmestyi kesäkuussa.

Paikallislehti Kaakon Sanomien omistaja ja päätoimittaja Risto Kukkola päättää ottaa kaiken irti valtakunnallista huomiota saaneesta murhatapauksesta. Hän on ottanut lehdessään asiantuntijan roolin ja esittelee omia teorioitaan sarjamurhaajasta.

Lehti saa näkyvyyttä, ja Kukkola nimettömän kirjeen murhaajalta. Sen julkaiseminen lisää hänen ja Kaakon Sanomien näkyvyyttä vielä lisää. Lehden toimittaja ja Kukkolan rakastajatar Anna Vainikka osallistuu vastahakoisesti päätoimittajan mediaoperaatioihin.

Keskitalo vie lukijan rivakasti murhakaruselliin, sen ratkaisuyrityksiin ja oudosti käyttäytyviin tyyppeihin. Oudosti käyttäytyviin voidaan varmasti laskea myös Kari Kinnuseen ystävällisesti ja auttavaisesti suhtautuvat kanssarautjärveläiset, vaikka Kari on aina halveksinut heitä ja antanut sen myös näkyä.

Kaikkein oudoimmin käyttäydytään Annan kotitalossa, jossa asuvat hänen lisäkseen aviomies Sami ja pelimaailmaan juuttunut aikuinen poika Eetu. He molemmat käyvät töissä Simpeleen tehtaalla.

Kesäkuussa ilmestynyt Tunturi, joka ulvoi oli hersyvän humoristinen tarina nuoresta naisesta Janita Topparista, armottomasta sekoilijasta, joka jollain ihmeen kaupalla putosi aina jaloilleen.

Järvi, joka murtui on sitä ja sarjan muita aiempia osia synkempi. Musta huumori on nyt kiven alla. Murhien selvittelyssä erikoisen liittolaisuuden Kari Kinnusen kanssa muodostava Anna ajautuu sekopäisyyden syövereihin, kun koko lähipiiri kotona ja toimituksessa käyttäytyy niin kummallisesti.

Loppupuolella teos alkaa kallistua kauhuromaanin puolelle, kun vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin pohjautuvat murhat aukeavat lukijalle.

Herkullisen alun jälkeen Järvi, joka murtui tuntuu sarjan edellisiin osiin verrattuna jotenkin pihtisynnytetyltä tapaukselta. Tutun lennokkuuden sijaan siinä on yllättävän paljon puhkiselittämistä ja hidasta käyntiä. Murhaajan kehityskertomus vaikuttaa tällaisenkin tarinan puitteissa kaukaa haetulta.

Edellä sanotun voi nähdä myös Takamailla-sarjan vahvuutena. Kirjat eroavat suuresti toisistaan, niillä on keskenään eri rytmi ja huumorin aste vaihtelee. Vaikka kyseessä on sarja, se ei maistu sarjatyöltä.

Neljästä osasta parhaana pidän kesällä ilmestynyttä kirjaa Tunturi, joka ulvoi. Seuraavaksi Keskitalo vie meidän lakeudelle ensi keväänä.

Vasemmistoliitto oppi hallituspuolueeksi pitkän kaavan kautta

Sirpa Puhakka: Vasemmistoliiton vallan vuodet. 244 sivua, Rosebud books 2025.

Vuonna 1990 perustettu vasemmistoliitto on ollut neljässä hallituksessa. Yhteensä hallitusvuosia on viitisentoista, koska Jyrki Kataisen hallituksesta puolue lähti – tai pantiin lähtemään – kesken kauden sosiaaliturvan leikkauksista syntyneen kiistan takia.

Vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Sirpa Puhakan kirja Vasemmistoliiton vallan vuodet kertaa hallitustaipaleen vähine iloineen ja suurine suruineen. Vasta Rinteen/Marinin hallitukseen puolue pääsi ilman sisäisiä ristiriitoja ja itselleen mieleisessä seurassa.

Sitä ennen hallitusvastuu keräsi aina periaatteellista vastarintaa. SKDL:n/SKP:n perinne vaikutti vielä 1995 muodostetun Paavo Lipposen ykköshallitusta muodostettaessa. Osa puolueesta pani vastaan vanhasta muistista, koska hallituksessa joutuu aina tekemään kompromisseja ja osin luopumaan omasta linjasta.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Puhakka kuvasi vasemmistoliiton suhdetta valtaan ”kipeäksi” ja ”traumaattiseksi”. Toiset vastustivat, mutta puolueen puuhamiehet ja -naiset asettivat tavoitteeksi pääsyn hallitukseen jo vuonna 1991.

Kolmeen ensimmäiseen hallitukseen osallistumista vaikeutti myös se, että kumppaniksi tuli aina kokoomus. Vasta 2019–2023 päästiin mieluisimpaan koalitioon demarien, vihreiden ja keskustan kanssa.

Leikkauksista hyvinvointipolitiikkaan

Suurin muutos oli kuitenkin Rinteen/Marinin hallituksen missio aiempiin verrattuna. Lipposen ensimmäinen ja Jyri Kataisen hallitus (2011–2015) olivat kriisihallituksia.

Lipposen ensimmäisen hallitus aloitti 20 miljardin markan leikkauksilla. Se oli ikävä yllätys vaaleissa muutosta luvanneelle vasemmistoliitolle, mutta siihen sopeuduttiin.

Kataisen vuonna 2011 aloittanut hallitus taas peri vuoden 2008 finanssikriisin, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.

Rinteen/Marinin hallitus perustettiin vuosien leikkauskierteen jälkeen uuden talousajattelun varaan. Ryhdyttiin jälleen panostamaan hyvinvointipolitiikkaan ja julkisten menojen lisäyksiä kutsuttiin sosiaalisiksi investoinneiksi.

Puhakan mukaan hallituksen kunnianhimoisena tavoitteena oli saada muutos talouspolitiikkaan ja jopa talousparadigman muutos. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja entinen ministeri Li Andersson toteaa Puhakan kirjassa, että aito valmius haastaa vallitseva talousparadigma teki pääministeri Sanna Marinista monia muita edistyksellisemmän demarin.

Talouspolitiikan muutostavoite oli kuitenkin ”liian iso pala purtavaksi”. Sillä oli iso rooli vasemmistoliiton vuoden 2023 vaalitappiossa.

”Voi sanoa, että talousparadigmaa yritettiin murtaa, mutta se ei murtunut”, Andersson sanoi Puhakalle viime kesänä.

 ”Tavallaan hallituskausi osoitti muuttuneen talouspolitiikan toimivuuden, jos katsotaan esimerkiksi työllisyysastetta ja miten nopeasti Suomen talous myös palautui koronakriisin jälkeen”, Andersson jatkaa.

Kokoomus voitti kuitenkin vaalit luomalla kuvaa, että ollaan kuilun partaalla ja puhumalla velkaantumisesta, jonka se lupasi lopettaa.

Orpon hallitus ja seuraavan hallituksen pohjustus osoittavat, että mikään ei todellakaan muuttunut. Lokakuussa tehty sopimus velkajarrusta sinetöi talouskurin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi tästä eteenpäin. Hyvinvointipolitiikkaan panostamisen voi unohtaa.

Tästä konsensuksesta vasemmistoliitto irtosi yksin.

Ay-johtajat avasivat tietä 1995

Vuonna 1995 ay-johtajien panos oli Puhakan kirjan mukaan ratkaiseva vasemmistoliiton pääsyssä Lipposen ensimmäiseen hallitukseen. Hallitusovien avautumista puolueelle pedattiin ”hallitusneuvottelujen etkoissa” SAK:n vasemmistoliittolaisten liittojohtajien yhteydenpidossa SDP:n johtoon ennen ja jälkeen vuoden 1995 vaalien.

Vasemmistoliitossa pelkona oli marginalisoituminen, sillä sen edeltäjä SKDL oli ollut hallituksessa viimeisen kerran vuonna 1982.

Lisäksi opposition vaikutusvaltaa riisuttiin 1990-luvun alussa, kun määrävähemmistösäännöksistä luovuttiin. Kaikki valta oli nyt hallituksella.

SAK:ssa oli kirjan mukaan etukäteen sovittu, että Lipposelle sanotaan suoraan, että vasemmistoliitto pitää saada hallitukseen. Tuleva pääministeri taipui, vaikka ei ollut järin innostunut vasemmistoliitosta hallituskumppanina.

Puhakka arvioi, että lopullinen päätös hallitusovien avaamisesta vasemmistoliitolle saattoi syntyä Claes Anderssonin ja Paavo Lipposen keskinäisen keskustelun myötävaikutuksella.

Vasemmistoliiton kannatus vuoden 1995 eduskuntavaaleissa oli 11,2 prosenttia, millä puolue sai 22 kansanedustajaa.

Hajoamisen uhka oli todellinen

Vasemmistoliiton vaikeudet alkoivat jo ennen hallituksen nimittämistä. Puolueen näkyvin kansanedustaja Esko Seppänen ilmoitti heti hallitusohjelman valmistumisen jälkeen, ettei neuvottelutulos vastaa puolueen tavoitteita.

Seppänen oli henkisessä oppositiossa koko hallituskauden. Vuodesta 1996 hän toimi europarlamentissa, mistä käsin Seppänen julkaisi omaa tiedotuslehteään ja haukkui hallitusta ja vasemmistoliittoa.

Silloinen puoluesihteeri Ralf Sund sanoo kirjassa puolueen hajoamisen uhkan olleen todellinen. Seppänen oli rakentanut varjo-organisaation, joka muistutti SKP:n puoluehajaannuksen aikaisia toimintamalleja.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä hajosi muodollisestikin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen alkukesällä 1995. Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo äänestivät tietoisesti niin, että heidät erotettiin ryhmästä.

Euroopan neuvoston yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana toiminut Jaakko Laakso sen sijaan piti huolen, että häntä ei päästä erottamaan. Laakso oli paljon ulkomailla ja pysyi pois hankalista äänestyksistä.

”Se pelasti minut. Eli totta kai minut olisi pantu aivan samalla tavalla ulos. Minua pidettiin vähintään yhtä pahana kuin näitä muitakin, ellei pahempana”, Laakso on kertonut eduskunnan kirjaston veteraanikansanedustajille tekemissä haastatteluissa.

Leikkaukset tuottivat tuskaa

Tuskaa kokivat hallituksessa oloa kannattavatkin.

”Kun 1995 Lipposen ensimmäistä hallitusta muodostettiin, kansaneläkkeen pohjaosan leikkaus ja minimiäitiyspäivärahan ja -sairauspäivärahan poistaminen olivat mokia”, Outi Ojala totesi myöhemmin.

Eniten kansanedustajia huolestuttivat säästöjen kohdentuminen pienituloisiin. Myös ministerin paikkoihin oltiin tyytymättömiä. Puolue sai kakkosministerin paikat sosiaali- ja terveysministeriössä ja opetusministeriössä.

Lopulta valtaosa vasemmistoliiton jäsenistä ja enemmistö kannattajista osoittautui pragmaattiseksi suhteessaan hallitusvaltaan. Entisen puoluesihteeri Ralf Sundin mukaan vasemmistoliiton aikaa ja energiaa kuitenkin meni hallituksessa olemisen perustelemiseen suhteettoman paljon. Se söi henkistä kapasiteettia tehdä parempaa hallituspolitiikkaa ja keskittää voimia.

”Koko ajan piti olla perustelemassa. Se oli ikään kuin pitkitetty päätöksentekoprosessi”, Sund kuvaili Puhakalle viime syksynä.

Kannatus kesti sateenkaaret

Puhakka katsoo, että yhteistyö Lipposen ykkös- ja kakkoshallituksissa 1995–2003 normalisoi vasemmistoliiton suhdetta hallitusvaltaan vaikka kakkoshallituksessakin oli omat vaikeutensa. Yli puolet kansanedustajista äänesti jossain vaiheessa hallituksen esityksiä vastaan – kukin vuorollaan.

Kritiikkiin ja tuskaan nähden vasemmistoliitto selvisi Lipposen hallituksista hämmästyttävän hyvin. Vuoden 1999 vaaleissa vasemmistoliitto sai 10,9 prosentin kannatuksen ja 20 kansanedustajaa. Kannatus aleni vain 0,3 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista.

Lipposen toisen hallituskauden jälkeen vasemmistoliitto menetti yhden kansanedustajan paikan ja yhden prosenttiyksikön kannatuksestaan.

Kahdeksan vuotta Lipposen hallituksissa maksoi kolme kansanedustajan paikkaa ja 42 848 ääntä.

Osapuolijako näkyi pöydän ympärillä

Vaikka suhde hallitusvaltaan oli normalisoitunut, puolue jakautui jälleen vuonna 2011, kun päätettiin osallistumisesta Kataisen hallitukseen. Puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokous hyväksyi sen äänin 40–23.

Eduskuntaryhmä hajosi taas, kun Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho erotettiin heidän äänestettyään epäluottamuslausetta hallitukselle.

Vanha osapuolijako kummitteli edelleen. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki sanoo kirjassa sen näkyneen edelliselläkin kaudella vaikka puolue oli oppositiossa: käytiin uudelleen ja uudelleen 1970-luvun taisteluja.

”Istuttiinkin osapuolijaon mukaan eduskuntaryhmän pöydän ympärillä.”

Vuonna 2019 vasemmistoliitto oli vihdoin karistanut harteiltaan lähes kokonaan periaatteellisen hallitukseen osallistumisen vastustuksen. Jäsenäänestyksessä hallitukseen osallistumisen kannalla oli 3 747 puolueen jäsentä ja vastaan vajaa sata. Päätös osallistumisesta Rinteen hallitukseen tehtiin ensi kerran yksimielisesti.

Luovu jo Ewert Grensistä ja Piet Hoffmanista, Anders Roslund

 Anders Roslund: Pako (Fly). Suomentanut Annamari Typpö. 422 sivua, WSOY.

Anders Roslund on ruotsalaisen yhteiskunnallisen dekkarin kärkimiehiä. Oli sitä yhteistyössä entisen kriminaalin Börge Hellströmin kanssa, ja on ollut sitä myös tämän kuoleman jälkeen omissa dekkareissaan.

Liika on kuitenkin liikaa.

Roslund ja Hellström loivat rikoskomisario Ewert Grensin ja rikollisiin piireihin soluttautuvan Piet Hoffmanin hermoja raastavan jännittävään dekkariin Kolme sekuntia, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2011. Se kuvasi huumekauppaa ja kritisoi purevasti Ruotsin kriminaalipolitiikkaa.

Pako on viides Roslundin yksin kirjoittama dekkari, jossa Grens ja Hoffman jatkavat yhteistyötään.

Hoffman on taas vankilassa. Samaan vankilaan tulee Hoffmanin rikollisen nuoruuden parhaan ystävän Karlo Lekon, Isoveljen, veli, jota kutsutaan Pikkuveljeksi. 27 vuotta aikaisemmin Isoveli karkasi nuorisovankilasta ja katosi sen jälkeen jäljettömiin. Pikkuveli antaa Piet Hoffmanille 21 päivää aikaa selvittää, mitä Isoveljelle tapahtui. Jos ei onnistu, Hoffmanin perhe tapetaan yksi kerrallaan.

Hoffmanille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta vankilasta Ewert Grensin avulla ja soluttautua kesävartijaksi nuorisovankilaan, jossa hän itse majaili Isoveljen kanssa. Isoveli toteutti sellin katon kautta sen paon, jota he olivat yhdessä suunnitelleet. Tai siltä se ainakin näytti.

Roslund toistaa kirjoissaan samoja kuvioita niin, että teho on mennyt. Paetessaan tukalasta paikasta Hoffman käyttää valehenkilöllisyyksiä ja naamioita. Mitä monimutkaisimmatkin hankkeet tapahtuvat käden käänteessä.

Pako tuntuu kokonaisuudessaan vain suuren loppuhuipennuksen pohjustamiselta. Sitäkään ei tule. Veto on pois. Ruotsissa sarjassa ilmestyi kesällä seuraava osa, jonka Roslund on antanut ymmärtää olevan viimeinen. Kun vanhat keinot on kulutettu loppuun ja kerronta toistaa itseään, olisi jo aikakin.

Mutta ei Pako aivan täysin toivoton ole. Ruotsalaiset nykydekkarit ovat hyvin kiinni maata järisyttävässä jengirikollisuudessa, mistä paras esimerkki on Pascal Engmanin juuri suomeksi ilmestynyt Menestyksen hinta.

Nuorista jengiläisistä kirjoittaessaan Roslund yltää entiseen loistoonsa. Nuorisovankilaan muutamaksi vuodeksi tulevat teinimurhaajat palaavat tuomion jälkeen entisiin ympyröihinsä juhlittuina sankareina.

"Kun tappaa jonkun, on kingi. Meistä on tullut vähän kuin nuorisorikollisten LinkedIn. Täällä he kehuskelevat, kenelle vanhemmalle konnalle tekevät töitä ja millaisia palkkioita saavat", nuorisovankilan tiimiesimies esittelee vankilaa valeasuiselle Hoffmanille.

15-vuotias vanki Eddie iloitsee siitä, että saa elää lähes parikymppiseksi, sillä vapauduttuaan hänet ammutaan.

"Sillä tavalla teidän ala toimii. Sä ammuit jonkun, otit hengiltä jonkun nuorisojengiläisen, joten joku niistä niittaa sut heti kun vapaudut", Hoffman selittää Eddielle matkalla 17-vuotiaana murhatun Brancon hautajaisiin.

Eddie itsekin on tappanut.

"Mä vaan hoitelin yhden tyypin. Niiden ei edes tarvinnut pyytää. Mä menin niiden luo, että mä voin tehdä sen eikä maksa mitään. Miten muuten ne muka tietäis kuka mä oon?"

Roslundin kuvaus nuorisojengiläisten elämästä on karu ja armoton. Ainoa näköala on tappaa tai tulla tapetuksi, ja tulla joka tapauksessa tapetuksi jossain vaiheessa.

Jengirikollisuuden kuvaajina ruotsalaiset dekkarit ovat takavuosien loistossaan vaikka muuten niissä maistuvat ylenpalttisen tehtailun varjopuolet. Kokonaisuutena Roslundinkin Pako on enemmän liukuhihnatuote kuin rikoskirjallisuuden merkkitapaus.

Sanna Marin raottaa arvoitustaan, miksi nuori aatteellinen poliitikko muuttui itsensä brändääjäksi

Sanna Marin: Toivo on tekoja (Hope in Action). Suomentanut Maija Laura Kauhanen. 255 sivua, Gummerus 2025.

Viime kauden pääministerin Sanna Marinin arvoitus on tämä: hänellä on suomalaiseksi poliitikoksi ainutlaatuinen asema ja näkyvyys tehdä tunnetuksi ja edistää itselleen tärkeitä asioita. Niitä ovat muun muassa pohjoismainen hyvinvointivaltio, naisten ja tyttöjen asema sekä ilmastopolitiikka ja luontokato. Niiden sijaan Marin käyttää – ja käytti jo pääministerinä – saamaansa julkista tilaa lähinnä itsensä brändäämiseen.

Miksi?

Tätä ristiriitaa hän selittää kirjansa Toivo on tekoja loppupuolella sillä, että mitään ristiriitaa ei ole.

”...oikeasti siinä, että ihminen on työssään ammattimainen ja määrätietoinen ja yksityiselämässään hupsu tai hauska, ei ole mitään ristiriitaista.”

Marin jatkaa, että ”naisella on oikeus olla sataprosenttisesti oma itsensä, eikä meidän pitäisi joutua vääntämään itseämme umpisolmuun mahtuaksemme konservatiivisiin ja vanhentuneisiin muotteihin, joiden tarkoitus on nujertaa meidät”.

Tämä on tietenkin täysin totta.

Mutta silti.

Marinin julkisuusareena on Instagram, missä hänellä on miljoona seuraajaa. Kuvissa hänet nähdään pitämässä hauskaa tai kuuluisien ihmisten seurassa ja toisinaan kansainvälisten konferenssien puhuja-areenalla.

Mitä siellä ei näy, ovat ne hänelle tärkeät asiat, ne jotka motivoivat hänet lähtemään 2000-luvun alussa parikymppisenä politiikkaan mielessään maailman muuttaminen.

Edelleen jää arvoitukseksi, miksi demarinuorena julkisuuteen tullut asiapoliitikko valitsi valtaa ja vaikutusvaltaa saatuaan enemmän hupsuttelun.

Kirjasta kyllä välittyy, että häneltä jäi nuoruus elämättä ja kokematta. Marin oli solminut parisuhteen Markuksensa kanssa jo 18-vuotiaana. Tampereen yliopistossa hauskanpito opiskelijariennoissa ei kiinnostanut. Se, mikä kiinnosti olivat lukupiirit marxilaisuuden klassikoista ja poliittiset väittelyt.

Alkoiko Sanna Marin elää elämätöntä nuoruuttaan vasta yli 30-vuotiaana pääministerinä? Siltä tuntuu.

Naisviisikko ei näy kirjassa

Toivo on tekoja on noin 250-sivuinen paksulle paperille painettu kirja, jotta se tuntuisi sivumääräänsä suuremmalta. Se on suunnattu pohjoisamerikkalaisille lukijoille, joten suomalaiselle kirjassa on paljon itsestään selviä pohjoismaisen yhteiskuntamallin ja päätöksentekoprosessien kuvauksia.

Teos on korostuneesti Sanna Marinin kirja Sanna Marinista. Viime vaalikaudella kansainvälisestikin kuuluisaksi tulleen hallitusta johtaneen naisviisikon muut naiset mainitaan siinä kerran tai pari.

Vasemmistoliiton puheenjohtajan Li Anderssonin johdolla toteutetun oppivelvollisuusuudistuksen Marin omii demarien saavutukseksi Anderssonia edes mainitsematta.

Nato-linja ärsytti vasemmalla

Toisen kerran hän mainitsee Anderssonin kertoessaan kokoon kutsumastaan eduskuntaryhmien kokouksesta maaliskuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Alkuperäinen aihe oli valmiuslainsäädäntö, mutta tilaisuudessa käsiteltiin ennen muuta kireää turvallisuustilannetta.

Marin kirjoittaa Anderssonin soittaneen hänelle edellisenä päivänä hyvin vihaisena ja suorastaan huutaneen, että vasemmistoliiton eduskuntaryhmä ei osallistu mihinkään Nato-keskusteluihin.

Nato oli asia, joka hiersi Marinin ja vasemmistoliiton välejä. Marin kertoo kirjassaan, miten suorastaan järkyttyi, kun presidentti Sauli Niinistö halusi edetä jäsenyydessä eduskunnan kautta. Marin itse oli kertomansa mukaan kallistunut Naton kannalle jo vuotta aikaisemmin ja oli nyt suoraviivaisemman etenemisen kannalla.

Sirpa Puhakan aiemmin syksyllä ilmestyneessä kirjassa Vasemmistoliiton vallan vuodet kerrotaan, että Niinistön linja miellytti puoluetta paljon enemmän kuin Marinin. Sekä Li Andersson että kansanedustaja Veronika Honkasalo arvostelevat Puhakan kirjassa Marinia siitä, että asiasta ei avattu hallituksessa oikeaa keskustelua. Marinilla oli päämäärä jo päätettynä.

Sauli Niinistön maltillisempi linja antoi aikaa kypsytellä asiaa. Ilman tätä hidastetta Nato-jäsenyysprosessi olisi voinut olla vasemmistoliitolle psyykkisesti raskaampi, Anderssonin talouspoliittisena erityisavustajana toiminut Ralf Sund arvioi Puhakan kirjassa.

Todellisuudesta vieraantunut SDP

Sanna Marin käy kirjassaan läpi muutamat hallituksensa kiistat sekä omat kohunsa, jotka olivat kohtuuttomia. Nuoren naispääministerin ikäiselleen naiselle luonteva yksityiselämä oli liikaa jäykkiin tapoihin ja keski-ikäisiin miespääministereihin tottuneille politiikan toimittajille.

Viihdelehdistölle kohut olivat niiden luonteen mukaisesti suurta herkkua.

Marinin hallituskausi jää kaiken kaikkiaan pintapuolisen tarkastelun tasolle.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa on Marinin kuvaus SDP:stä, johon hän liittyi opiskeluaikanaan. ”Meno oli tylsää, pölyistä ja todellisuudesta vieraantunutta”, hän kuvaa ensimmäistä kokoustaan.

Marinin mukaan demarit olivat jumittuneet säilyttämään asioita entisellä tolalla sen sijaan, että pyrkisivät saamaan muutosta aikaan.

Näin siis 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Sen jälkeen puolueessa käytiin Marinin mukaan hyvää ohjelma- ja uudistumistyötä, joka siivitti niukkaan vaalivoittoon vuonna 2019.

Ei mikään visionääri

Entä nyt?

Suomessa antamissaan haastatteluissa Marin otti kantaa nykymenoon sen verran, että haukkui puolueensa kuittaaman velkajarrun.

Marinin kuvaus 20 vuoden takaisesta SDP:stä vaikuttaa pätevän yllättävän hyvin myös nykyiseen. Milloin viimeksi demareilta on tullut joku aidosti yhteiskuntaa uudistava aloite? Miksi puolue on omaksunut hissuttelun ja ”vastuullisuuden” kokoomuksen määrittelemällä tavalla?

Mutta ei Marin itsekään loistanut minään visionäärinä. Vasta valittuna liikenneministerinä hän puhui kesällä 2019 nelipäiväisen työviikon eduista. Siinä se.

Uutisten tekeminen Marinin puheista oli työlästä, oli kyseessä sitten pääministerin puhe eduskunnassa tai puheenjohtajan puhe omilleen. Poikkeus oli silloin, kun hän läksytti sydämensä kyllyydestä kokoomusta eduskunnassa. Mutta muuten: eihän se sanonut mitään.

Tilanne oli sama kuin presidentti Mauno Koiviston puheista uutisoiminen 1980- ja 1990-luvulla. Puhetta tuli, mutta siinä ei ollut mitään mihin tarttua, koska kaikki ”oma” puuttui.

Pascal Engman kirjoittaa Ruotsin rikollisjengien ja asianajajien yhteispelistä veret seisauttavassa trillerissä Menestyksen hinta

 Pascal Engman: Menestyksen hinta (Bestseller). Suomentanut Pekka Marjamäki. 583 sivua, WSOY 2025.

Nyt on huimaa. Ruotsin parhaalta rikoskirjailijalta Pascal Engmanilta saatiin tänä vuonna kaksi Vanessa Frank -sarjan suomennosta. Yhteensä se tekee noin 1200 sivua sosiologisen tarkkaa analyysiä siitä, mikä Ruotsissa on pielessä, mutta kaikkea muuta kuin tieteellisen tylsästi. Engman on myös mestari pitämään hirmujännitystä yllä satojen sivujen ajan.

Engmanin kyky löytää ajankohtaisia, mutta aiemmin dekkareissa käsittelemättä jääneitä aiheita tuntuu ehtymättömältä. Tammikuussa suomennetussa Muuttuja X:ssä hän kirjoitti urheiluvedonlyönnin taustalla toimivasta rikollisuudesta. Menestyksen hinnassa Engman palaa jengirikollisuuteen, mistä on kertonut valaisevasti ennenkin. Nyt hänellä on siihen uusi kulma, korruptoituneiden asianajajien ja jengien välinen yhteispeli.

Menestyksen hinta alkaa menestyskirjailijan murhalla. Raymond Salinasilta on juuri ilmestynyt romaani Pimeän aikaan, ja jo valmisteilla seuraava teos, josta olisi tulossa todellinen pommi. Netflix maksaa huiman summan tulevan teoksen tv-oikeuksista.

Koukku on siinä, että Engman on kirjoittanut itsensä Raymond Salinasin hahmoon. Pimeään aikaan on jännitysromaani jengirikollisuudesta, jonka lähteitä löytyy sekä poliisien että oikeiden rikollisten piiristä. Seuraavaan kirjaansa Salinas on jo haastatellut Ibizalla majailevan kokaainikuningas Robert Franssonin.

Engman itse tunnetaan rikosromaaniensa hyvistä lähteistä. Kirjojen osioiden välillä olevat lainaukset hänen tekemistään haastatteluista lisäävät dokumentaarisuuden tuntua.

Menestyksen hinnan alussa Engmanin haastattelema syyttäjä kertoo kuulleensa uudenlaisesta diilistä gangsteriasianajajien ja heidän asiakkaittensa välillä.

"Eräänlaisesta provikkajärjestelmästä. Provisiota tarjoavilla asianajajilla on antaa asiakkaalle erityinen etu: jos valitset minut puolustusasianajajaksesi, saat osuuden asianajopalkkiosta. Toisin sanoen siitä, joka pulitetaan valtion pussista."

Engman siis paljastaa heti kirjansa alussa, että rikollista toimintaa rahoitetaan veronmaksajien rahoilla.

Menestyksen hinnan pääjuonessa selvitetään, mitä sellaista Raymond Salinas on saanut tietää, että hänet piti salamurhata. Pääosissa on jälleen rikoskomisario Vanessa Frank Tukholman poliisin törkeiden rikosten osastolta. Samaa juttua lähestyvät myös aiemmista osista tuttu entinen armeijan erikoisjoukkojen sotilas ja nykyinen poliisiharjoittelija Nicolas Paredes sekä potkut saanut toimittaja ja ruokalähettinä perheeltään salaa toimiva Lars Nilsson. Hänelle kova skuuppi voisi tarjota paluun Expressenin toimitukseen.

Toinen Menestyksen hinnan teema on 3D-printattujen aseiden tulo katukauppaan. Vuonna 2022 Ruotsissa ammuttiin hengiltä 62 ihmistä. Ruotsissa tehdään ampuma-asesurmia kuusi kertaa enemmän kuin Tanskassa, Norjassa ja Suomessa yhteensä, Engman vertaa. 

Printatut muoviaseet ovat halvempia ja vaikeammin jäljitettäviä kuin tavalliset. Rikollisjengit värväävät alaikäisiä lapsia tekemään murhia, mitä printattujen aseiden yleistyminen on helpottanut.

Näistä Ruotsissa polttavan ajankohtaisista aiheista Engman on luonut kiihkeästi 2-4 sivun mittaisina lukuina etenevän trillerin, johon ei suvantokohtia mahdu. Kolmen eri toimijan näkökulma pitää yllä kiihkeää tempoa ja koko ajan tihenevää jännitystä. Normitrillereistä sen erottaa tieto siitä, että Engmanin jännityskirjalla on vankka faktapohja.

Ainoa huono puoli kahden suomennoksen vuosiannoksessa on se, että Vanessa Frank -dekkareita on suomentamatta enää yksi. Niiden jälkeen hän on kirjoittanut paksuja 1990-luvulle sijoittuvia trillereitä samanlaisesta aihepiiristä entisen Expressen-kollegansa Johannes Selåkerin kanssa, mutta ainakin ensimmäinen osa Murhaajan muistolle oli kaukana Engmanin omien teosten tasosta. Joka on siis parasta, mitä Ruotsilla on tarjota rikoskirjallisuudessa.

Mahtavaa toimintaa Samuli Laihon kolmannessa Katja Mark -trillerissä Taistelukärki

Samuli Laiho: Taistelukärki. 340 sivua, Gummerus 2025.

Kata Kovanen, Henna Björk, Katja Mark.

Suomalaisten uusien toimintaromaanien päähenkilö on nainen. Tulokset ovat erinomaisia niin Matti Laineen kuin Christian Rönnbackan sarjoissa. 

Sama pätee Samuli Laihon Katja Markiin, joka on edennyt ensimmäisen kirjan nuoremmasta konstaapelista Supon vastatiedusteluun. Tehtävät kaikissa kolmessa osassa ovat kansainvälisiä. Taistelukärki liittyy suoraan Venäjän sotaan Ukrainassa.

Vauhdilla etenevässä tarinassa Espoossa asuva ex-oligarkki löytyy hirttäytyneenä autotallistaan. Tapaus paljastuu nopeasti murhaksi. Katja Mark lähetetään Berliiniin tapaamaan oligarkin leskeä ja tytärtä, ja selvittämään, mihin murha liittyy. Heti seuraa varjostusta, takaa-ajoja ja myrkkymurha venäläiseen tyyliin.

Seuraavaksi tie vie bulgarialaiseen asetehtaaseen, ja sitten Lontooseen. Siellä Katja jäljittää pimeillä markkinoilla toimivaa asekauppiasta ensimmäisestä osasta tutun CIA-agentin Misha Babinin kanssa.

Kateissa on radioaktiivista jätettä, jota voi käyttää likaisen pommin räjäyttämiseen. Mutta missä ja kuka siitä hyötyisi?

Vaarallisia tilanteita ja hienoja toimintakohtauksia. Niitä Laiho juoksuttaa jatkuvalla syötöllä. Suvantoa tuovat Katjan ja Mishan hellät kohtaukset.

Elokuvallinen meno on sellaista, että se siirtyisi luontevasti valkokankaalle, mutta suomalaiset resurssit tietäen mitään toivoa siitä ei ole. Toisiko se toisaalta mitään lisäarvoakaan? Samanlaista toimintaa suoratoistopalvelut ovat muutenkin tulvillaan, ja jännityselementti siitä, ehtivätkö sankarit estää pommin räjähdyksen, on niissä itsestäänselvyys.

Siitä on kyse myös Taistelukärjen loppuhuipennuksessa, joka tapahtuu Ukrainan maaperällä Venäjän ohjushyökkäyksen keskellä. Taistelukärki on loistoluokan toimintaviihdettä, jossa sankarit ja konnat eivät ole niin yksioikoinen juttu kuin voisi kuvitella.

Remeksen ja Soininvaaran jälkeisen trilleristipolven edustajana Samuli Laiho kuuluu kärkijoukkoon alussa mainittujen kirjailijoiden lisäksi. Ja on siellä monta muutakin. Suomalainen rikoskirjallisuus elää kultaisia vuosiaan korkean laadun ja monimuotoisuutensa ansiosta.

Yhden kylmäksi jättäneen dekkarin jälkeen Satu Rämön Hildur lumoaa jälleen

Satu Rämö: Tinna. 406 sivua, WSOY.

Suomen myydyin kirjailija Satu Rämö jyrää listoilla tänäkin vuonna. Lokakuun lopulla ilmestynyttä Tinnaa myytiin heti kymmeniä tuhansia kappaleita. Helsingin kirjastoihin sitä on ostettu 255 kappaletta ja varauksia on yli 4000.

Hildur-sarja on ollut alusta asti menestys, mutta jakanut myös mielipiteitä harvinaisen voimakkaasti. Monet lukijat ovat nähneet tarpeelliseksi ilmoittaa aiemmista osista julkisesti, että kirja jäi kesken, koska se on niin kelvoton.

Tinna on sarjan viides osa. Siinä palataan alkuperäisen trilogian lumoavaan tunnelmaan ja hyvin viritettyyn rikosjuoneen. Vuosi sitten ilmestynyt tasapaksu ja sekava Rakel pisti pelkäämään, että Rämön eväät oli syöty, kun hän kirjoitti väkisin väännetyn oloisesti jatkoa kolmiosaiselle tarinalle, joka oli oikeastaan tullut jo kerrotuksi.

Mutta heittäköön ensimmäisen kiven se, joka kieltäytyisi jatkamasta osuttuaan poikkeukselliseen kultasuoneen.

Tinna on Hildurin täti ja kasvattaja sen jälkeen, kun hänen äitinsä ja isänsä kuolivat auto-onnettomuudessa, joka ei välttämättä ollutkaan pelkkä onnettomuus. Nimikkokirjassaan sokeutunut Tinna yrittää selvittää, miksi hänen sisarensa Hulda katosi Islannista Färsaarille, jossa eli elämänsä loppuun asti.

Pää- ja sivuhenkilöiden menneisyys on polttoainetta, jolla Rämö voi pitää sarjaansa elossa vielä monen osan verran.

Hildurin menneisyyteen kytkeytyy Tinnan pääjuoni hotelliketjun valokuvaajan Paula Wolfin kuolema Islannin maaseudulla Strandirissa. Ruumis löydetään joka syksyyn kuuluvassa isossa talkooponnistuksessa lampaidenkeruussa maastosta maatalojen aitauksiin. Tapaturma vai murha, pohtivat poliisit, kun lukija tietää alusta alkaen, että alkamassa on uuden henkirikoksen tutkinta.

Ruumista tutkiessaan Hildur kuulee oudon äänen, "kuin joku olisi puhkonut neulalla reikiä taivaankanteen". Se jää soimaan hänen päähänsä sitkeänä ja kiusallisena tinnituksena.

Ääni on yksi asia, jossa Rämö vie lukijan taas Islannin kiehtovan kansanperinteen pariin ja maustaa sillä rikosromaania. Syksyiset lammastalkoot ovat islantilainen erikoispiirre. Otetaan mukaan vielä muhkeat luontokuvaukset, niin ollaan Rämön suosion ytimessä. Etevien rikostarinoiden elävöittäjänä hän hyödyntää Islantia enemmän kuin syntyperäiset islantilaiset dekkarikirjailijat. Syntyy tunne, että Hildur-kirjat ovat enemmän kuin dekkareita, ne ovat eräänlaisia matkaoppaita Islantiin ja islantilaisuuteen.

Paula Wolfin kuoleman tutkinta vie Hildurin matkalle omaan menneisyyteensä. Mieleen nousee ensimmäinen ruumis 20 vuotta sitten, kun hän oli vasta harjoittelija Reykjavikin poliisissa. Mitä enemmän Hildur muistelee ja paneutuu sen jutun asiakirjoihin, sitä varmemmalta näyttää, että sama on tapahtunut ennenkin.

Isafjördur on Tinnassa sivuosassa. Suuri osa tapahtumista sijoittuu Reykjavikiin, missä Hilduria vastassa on menneisyys toisellakin tavalla. Nuoruudenrakastettu James on palannut kaupunkiin, mikä on ilmat pihalle iskevän epämiellyttävä yllätys.

Sivuroolissa on myös sarjan toinen päähenkilö Jakob. Hän virittää Islannin ja Suomen välillä tapahtuvan huumeyhteyden tutkintaa, mistä varmasti kuullaan seuraavissa jatko-osissa enemmän.

Aineksia jatko-osille antanevat myös Hildurin sisarukset Rosa ja Björk, joka on omasta tahdostaan vankilassa rikoksesta, jota ei ole tehnyt.

Tinnan kaksi juonta etenevät islantilaisuuksien ja rikostutkinnan vuorovedolla mieltä hyväilevästi. Mitään varsinaista jännitystä ei synny, mutta ehkä Rämö ei sitä edes tavoittele. Huldan ja Paula Wolfin mysteerien ratkaisemisessa on riittävästi älyllistä jännitettä, että Tinnan parissa viihtyy.

Yhden notkahduksen jälkeen Satu Rämö palasi huipulle. Tammikuussa nähdään, miten käännösmarkkinoilla menestynyt ja menestyvä Hildur taipuu Suomen mittapuulla huippukalliiksi tv-sarjaksi.

Camilla Grebe on niin hyvä, että häneltä lukee sujuvasti huonommankin kirjan

 Camilla Grebe: Pimeyden polut (Flickorna och mörkret). Suomentanut Markus Myllyoja. 412 sivua, Gummerus 2025.

Kaksi kertaa parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon voittanut ruotsalainen Camilla Grebe kirjoittaa sekä omia teoksiaan että yhteisteoksia muiden kirjoittajien kanssa. Yhteistyökumppanina on ollut hänen sisarensa Åsa Träff ja viimeksi poikansa Carl-David Pärson.

Kuten palkinnoistakin voi päätellä, omillaan Grebe on kiistaton psykologisen jännityksen mestari. Teoksissa on käsitelty naisiin kohdistuvaa vihaa, tasa-arvopolitiikan kokemaa takaiskua ja niin sanottuja kunniamurhia. Kerta toisensa jälkeen Grebe on yhdistänyt ajankohtaiset teemat värisyttäviin jännitysjuoniin.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Pimeyden polut oli siis odotettu uutuus, mutta nyt Grebe on kaukana parhaastaan. Puuttuu niin psykologinen taso kuin jännityskin.

Pimeyden polut sijoittuu Keski-Ruotsiin kuvitteelliseen Storforsan kuntaan. Siellä sijaitsevaa metsäaluetta kutsutaan nimellä Pimeys, ja marraskuussahan pimeys on todella pimeää. Teinityttö Ella katosi noin vuosi sitten. Pimeydestä löytyy nuoren tytön ruumis, mutta se ei ole Ellan. Poliisi ei ole pystynyt selvittämään katoamista.

Ellan 15-vuotias siskopuoli Myra saa idean. Ehkä jotain selviäisi, jos hän tekisi kaiken juuri niin kuin Ellakin ennen katoamistaan. Myra liftaa Tukholmaan ja palaa sitten junalla kotiin. Ellakin nähtiin viimeksi nousemassa paluujunaan.

Pimeydestä löytyneen ruumiin tapausta selvittää rikospoliisi Pirjo Lundquist yhdessä paikallispoliisissa työskentelevän Kentin kanssa. Vahvistukseksi lähetetään vielä Tukholmasta Manfred, joka on Pirjon ex siltä ajalta, kun hänkin työskenteli Tukholman poliisissa.

Grebe ei ole oikein osannut päättää, mistä hän oikeastaan kirjoittaa. Pimeyden polut on välillä teini-ikäisten tyttöjen kipuilusta ja kasvamisesta kertova nuortenromaani, välillä romanttinen kertomus Pirjon ihastumisesta Kentiin.

Liftimatkalla Tukholmaan Myra kohtaa kliseisen ällöttäviä ukkoja, jotka pyrkivät hänen pöksyihinsä. Pirjon ja Kentin keskinäinen vetovoima on niin vahva, ettei Manfred voi olla huomaamatta sitä. Aloitetta kumpikaan yksinhuoltaja ei kuitenkaan saa tehdyksi.

Jännitys loistaa poissaolollaan väistämättömään loppuhuipennukseen asti. Se tapahtuu tietenkin Pimeydessä. Murhaaja on kieltämättä yllätys, mutta Grebe ei pysty luomaan mitään oikeaa motiivia hänen teoilleen. Päässä oli vain pimahtanut.

Huonommalta kirjoittajalta Pimeyden polkujen lukeminen olisi jäänyt kesken. Camilla Grebe on niin taitava, että se ei tullut mieleenkään. Osin siksi, että häneltä odottaa loppuun asti nousua omalle parhaalle tasolleen. Osin taas siksi, että huonompikin Grebe on riittävän hyvä, että sen haluaa kaikesta huolimatta lukea kokonaan.

Petja Lähde parantaa kirja kirjalta

 

Petja Lähde: Kolme kärkeä. 300 sivua, Gummerus 2025.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Petja Lähde ylsi vuosi sitten Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon ehdokkaaksi toisella teoksellaan Kaksi astetta. Siinä ilmastokriisiä vähättelevät isokenkäiset saivat maistaa sitä, mitä olivat vähätelleet.

Sarjan aloittanut Yksi neljästä esitteli viittäkymppiä lähentelevän Terhi Nuoran, joka kantoi menneisyyden painolastia. Hänen kotiinsa tietokoneiden pariin sulkeutunut poikansa Taneli oli saanut alkunsa Terhin raiskauksesta. Terhi väitti pojan syntyneen keinohedelmöityksen kautta.

Sarjan kolmas osa Kolme kärkeä tuntuu muuten itsenäisiä dekkareita yhdistävän tarinalinjan päätepisteeltä. Terhin parikymmentä vuotta sitten raiskannut rikoskomisario Tapio Keinänen on joutunut eromaan ministerin paikalta, koska nimetön tietovuotaja on paljastanut hänen ottaneen lahjuksia ja olleen läheisessä suhteessa rikollisjärjestöön. Vuotaja on Terhi Nuora.

Taneli puolestaan on selvittänyt isänsä henkilöllisyyden ja hänkin hakee kostoa.

Kolme kirjaa läpäisevä juoni on komeaa perhedraamaa, joka saa Kolmessa kärjessä arvoisensa lopun. Itsensä kuntoon laittaneen Tanelin tapa kostaa on mojova ja juuri oikein Tapio Keinäsen kaltaiselle itsekeskeiselle paskiaiselle.

Miehistä ja heidän pojistaan kertoo myös Kolmen kärjen varsinainen oma tarina. Marjaniemen rantaan ajautuu nuoren miehen ruumis. Tutkimuksissa paljastuu, että häntä on pidetty nälässä ja raiskattu peräsuoleen. Kuollut Tatu Kanerva on kotoisin Jyväskylästä, mutta muuttanut Helsinkiin, koska ei tullut toimeen isänsä kanssa. Hän on ollut sosiaalisesti sulkeutunut kotiinsa pelejä pelaamaan jumittunut ylipainoinen nuori mies, joka katosi pari kuukautta aikaisemmin.

Samanlaisia katoamisia paljastuu lisää. Jokaisen taustalta paljastuu ankara perinteisiä arvoja kannattava isä, joka on pettynyt, kun poika ei vastaa hänen odotuksiaan.

Terhin tiimi saa vahvistuksekseen seksuaalirikostutkija Jouni Tawastin, joka oli ottamassa kiinni nuoria miehiä raiskanneen Janne Mäen. Mäki on ollut kymmenen vuotta vankilassa, mutta voisiko hänellä olla jäljittelijä? Ja miksi Janne Tawast itse käyttäytyy niin omituisesti?

Kolmen kärjen pääjuoni ja kolmen teoksen läpäisevä pitkä juoni vuorottelevat mallikkaasti koko ajan parantaneen Petja Lähteen otteissa. Tunnelma tiivistyy, eikä herkeä hetkeksikään, kun tapahtumat etenevät kahdella raiteella.

Lopussa räjähtää kunnolla, molemmissa tarinalinjoissa. Kadonneiden nuorten miesten arvoitukseen Petja Lähde on keksinyt todella omaperäisen idean. Terhin, Tanelin ja Tapion viimein kohdatessa asetelma huipentuu kolkon komeasti.

Terhi Nuora erottuu edukseen dekkarien päähenkilönä. Viittäkymppiä lähenevä empaattinen nainen janoaa kosketusta, mutta ei oikein osaa ottaa läheisyyttä vastaan, kun sitä on tarjolla. Työssään hän on pätevä, looginen ja varma. Ammatillinen suhde työpari Jari Hirvoseen on mutkaton ja hyvä.

On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Terhi Nuoran tarina vai keksiikö Lähde seuraavaksi jotain uutta.

Aamos Hongan vuoden toinen turvallisuuspoliittinen trilleri hyytää toden ja painajaismaisen mahdollisen rajapinnalla

 

Aamos Honka: Viides artikla. 510 sivua, Gummerus 2025.

Vuoden paras poliittinen trilleri taisi ilmestyi heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Aamos Hongan Punaista verkkoa ei ole ohittanut kukaan, kun kirjasyksyn kuumin sesonki alkaa olla ohi. Mutta ehkä sen tekee Honka itse vuoden toisella trillerillään Viides artikla, joka ilmestyi lokakuun puolivälin jälkeen.

Aamos Honka on nimimerkki, koska kirjoittaja toimii itse tiedustelualalla. Leipätyö näkyy kirjoissa. Ne vakuuttavat asiantuntemuksellaan. Punaisessa verkossa hän kirjoitti väristyksiä aiheuttavalla tavalla Kiinan luomasta uhkasta läntisille demokratioille. Viidennen artiklan aihe on perinteisemmin Venäjä, mutta siinäkin Honka nousee täysin omalle tasolleen.

Ei ole juonipaljastus, että Honka kuvailee, millä lailla Venäjä voisi haastaa ja testata Nato-maita siitä, ovatko ne oikeasti valmiita tukemaan toisiaan, jos yhtä vastaan hyökätään. Siis aktivoimaan sen teoksen nimen mukaisen viidennen artiklan.

Hongan kuvittelemassa operaatiossa venäläiset erikoisjoukot nousevat maihin Skotlannissa ja murhaavat Royal Apex Banking Groupin hallituksen puheenjohtajan. Pian koko Britannian finanssijärjestelmä uhkaa halvaantua. Valko-Venäjällä on raskasta sotilaallista toimintaa samaan aikaan, kun pakolaisia kuljetetaan busseilla kohti Liettuan rajaa. Venäjän laivaston sotaharjoituksessa Itämerellä pääsee karkuun miinoja, jotka rajoittavat liikkumista alueella. Yhdysvalloissa tilanne kärjistyy niin, että maa on sisällissodan partaalla.

Hongan skenaario toimii niin hyytävästi, koska lukijan mielessä hänen kuvittelemansa ja kuvaamansa tapahtumat sekoittuvat päivän oikeisiin uutisiin. Aivan kuin Punainen verkko, myös Viides artikla voisi olla totta. Osa siitä onkin, tilanne, jota kohti Yhdysvallat voi olla ajautumassa, ja pakolaisten käyttö hybridiaseena, mistä Suomessakin on kokemusta. Samoin Venäjän uhkailu ydinaseilla Ukrainan sodan aikana. Lopulta tapahtumat huipentuvat Savukoskella tavalla, joka on koettu lähimenneisyydessä.

Teoksen toimijat eivät luonnollisestikaan tiedä edellä mainittua kokonaisuutta. He joutuvat ottamaan huomioon, että venäläinen harhauttaa aina, myös silloin kun ei tee harhautusta, mikä on kuulemma suomalaisten sotilaiden lentävä lause. Mutta muutakaan ei voi kuin varautua pahimpaan.

Hongan ensimmäisestä kirjasta tutuista henkilöistä Janne Peura on nyt puolustusasiamies Washingtonissa. Supon etsivä Tiina Mäkelä lähetetään ensin Valko-Venäjälle selvittämään, mitä maassa on meneillään. Sen jälkeen vuorossa on Lappi, jossa venäläiset kuljettavat salaperäistä lastia kohti erämaata.

Toimisiko Naton viides artikla tositilanteessa? Hongan näkemys on pessimistinen, mutta hänen taustansa takia ehkä realistinen. Venäjällä on keinot saattaa länsi sellaiseen sekasortoon, että jokainen joutuu huolehtimaan itsestään. Loppusanoissaan hän tosin kertoo uskovansa, että Naton yhtenäisyys pitää, mutta niitä edeltävien 500 sivun aikana Honka kertoo monta syytä sille, miksi se ei pidä.

Trilleritaivaalle syttyi uusi tähti, kirjoitin vuoden ensimmäisenä päivänä. Nyt näyttää siltä, että siellä loistaa pysyvä tähti. Tuhat sivua armottoman todenmakuista jännitystä saman vuoden sisällä todistaa, ettei esikoisteoksen onnistuminen ollut sattumaa. Aamos Hongalla on edellytykset olla alansa ykkönen pitkään tästä eteenpäin.

Tapani Bagge lähettää yksityisetsivä Mujusen pitkälle tauolle, mutta eläkekin voisi olla paikallaan

 

Tapani Bagge: Lyijynharmaa taivas. 241 sivua, CrimeTime 2025.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen saapuu uuden vaimonsa Orvokin kanssa Rovaniemelle vuoden 1956 toisena päivänä. Alkamassa on yhdistetty työ- ja häämatka. Heti ensimmäisessä luvussa haulikkomies on heitä vastassa hotelli Pohjanhovin parkkipaikalla. Suunnitelmat menevät uusiksi.

Tapani Baggen värisarjan kymmenes osa Lyijynharmaa taivas alkaa baggemaisen vauhdikkaasti. 160 kirjaa julkaissut dekkariveteraani osaa tämän.

Mujunen on kymmenessä osassa kulkenut 1930-luvun lopun Etsivän keskuspoliisin / Valpon leivistä yksityisetsiväksi, jonka jutut sivuavat kulloisenkin ajankohdan todellisia tapahtumia. Uusimmassa osassa lähestetytään vuoden 1956 presidentinvaaleja, joihin Urho Kekkosen vastustajat ovat varautuneet jopa tappolistoilla, koska isänmaa on vaarassa.

Sisäministeri Kekkosen hengen Mujunen pelasti jo sarjan avanneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 1938.

Baggen värisarja on ollut yllättävän epätasainen. Osa kirjoista on huippuluokan rikosviihdettä, mutta sitten on tullut jähmeä tai sekava osa.

Kekkosen ja vuoden 1956 vaalien ympärille on mahdollista punoa mehevä salaliittojuoni kansainvälisine agentteineen. Sen osoitti muutaman vuoden takainen tv-sarja Nyrkki. 

Bagge ei saa aiheesta läheskään samaa irti Lyijynharmaassa taivaassa. Se on sekava teos, jossa salaliitto on sivuosassa ja osoittautuu lopulta hörhöilyksi. "Koko jutusta tuntui puuttuvan punainen lanka", hän pistää Mujusen miettimään, ja se pätee itse teokseenkin.

Hyvät ainekset kommunismia ja Kekkosta vastustavasta "teollisuuspamppujen ja pankinjohtajien Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki- lafkasta" ja SDP:n entisen puoluesihteerin Veikko Puskalan putiikista ovat vajaakäytöllä. Sivumäärältään vähäinen teos haarautuu moniaalle, mutta ei mihinkään kunnolla. On Vanhan kirkon puistoon sijoittuvaa huumekauppaa ja 1920-luvun Läskikapinaa, jossa Neuvosto-Venäjältä tulleet punaupseerit yrittivät käynnistää vallankumouksen Lapissa.

Ei auta edes se, että Lyijynharmaassa taivaassa käydään Suomen dekkarihistorian todennäköisesti ensimmäinen takaa-ajo potkukelkoilla.

Bagge kertoi maanantaina kirjansa ilmestymispäivänä, että Mujunen menee nyt useamman vuoden tauolle. Seuraavaksi hän kirjoittaa rikosromaanitrilogian. Mujunen palaa kuvioihin vuonna 2029, jolloin siirrytään taas ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1958.

Jos Bagge haluaa välttämättä palata trilogiansa jälkeen vanhoihin aiheisiinsa, niin minulla olisi pitkäaikaisena lukijana parempi ehdotus. Enemmän kiinnostaisi, mitä Hämeen hurjille nykyään kuuluu. Poliisi-Leilan ja pikkukonna Allun seikkailut eivät ole koskaan pettäneet. Vieläkö he ovat yhdessä? 

Merirosvot riehuvat Itämerellä ja haaveet kaatuvat hirmuvireessä olevan Tuomas Liusin seikkailujännärissä Rikottu rintama

 Tuomas Lius: Rikottu rintama. 637 sivua, CrimeTime 2025.

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Liusin edelliset jännärit olivat alle 600-sivuisia. Nyt sivuja on 637. Yksikään niistä ei ole liikaa. Kirjan maailmasta ei tahtoisi erota. Niin huiman jutun kimpussa etsiväkaksikko Julia Noussair ja Marko Pippurinen on.

Liusin kirjoista paistaa läpi, että hän rakastaa seikkailujuttuja ja etenkin 1980-luvun populaarikulttuuria. Molempia on Rikotussa rintamassakin.

Ukrainassa sotineet suomalaistaistelijat eivät oikein saa siviilielämästä kiinni. Tarinan pääpahis on muodostanut heistä nykyajan merirosvoja. He kaappaavat jo kerran ryöstettyjä arvolasteja Itämerellä, ikoneja, joiden perään kukaan ei huutele. Veljeskuntaa kutsutaan Vitaaliveljiksi kuten Itämerellä 1300- ja 1400-luvun vaihteessa toimineita oikeita kaappareitakin.

Nyt tähtäimessä on vielä jotain suurempaa. Oikea natsiaarre, jonka saamiseksi on tehtävä arvokuljetusryöstö jossain Hangon tienoilla.

Julia Noussair ja Marko Pippurinen ovat jo valmiiksi paikalla merirosvouksen takia. Epäsovinnaisilla otteillaan he pääsevät tekeillä olevan ryöstön jäljille, mutta poliisi on saamaton.

Pettureita on joka puolella.

Tuomas Lius kirjoittaa henkeä salpaavan upeita toimintakohtauksia. Arvokuljetusryöstön toteutus on vain yksi niistä. Välillä tapellaan henkensä edestä kämäisessä leikkipuistossa, lopussa Hangon sataman konttinosturin laella ja merellä kiitävässä purjeveneessä.

Loppuhuipennuksen aluksi kolme miestä tähtää toisiaan pistooleilla. Ollaan kuin hongkongilaisen toimintaelokuvan mestariohjaajan John Woon 1980-luvun elokuvissa. Pistooli kummassakin kädessä sylkee luoteja, yksi hyppää sivuun ja ampuu liukuessaan, kyyhkyset nousevat ilmaan.

Liusin kieli on hioutunut kirja kirjalta. Rikotussa rintamassa se rullaa tarinaa koko ajan eteenpäin vievänä ja dynaamisena. Välistä löytyy tosi hienoja ilmauksia, kuten tämä edesmenneistä sukupolvista: "Seinillä oli valokuvia menneen loiston päivistä, iltapuvuissa hymyilevistä ihmisistä, jotka olivat aikoja sitten liunneet tuuleen jättäen jälkeensä vain kehyksiin suljetun varjon siitä, mitä oli kerran ollut."

Huumoria Lius ei ole kokonaan unohtanut. Kun sitä on, se on oikein makoisaa pieruhuumoria. Kyllä nauratti, oikeasti. Mutta sitä ei ole enää liikaa. Siinä on se ero, miksi Etsivätoimisto Haka on nyt Suomen rikosviihteen timanttiluokkaa.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Rikottu rintama on niin kova ja niin monesta erilaisesta elementistä koostuva nautinnollinen paketti, että johan on kumma, jos Tuomas Lius ei ala herättää laajempaa huomiota ja palkintoraatien suosiota. Meneillään on loistava kotimainen dekkarivuosi. Rikottu rintama sijoittuu ainakin sen kärkipäähän, ehkä jopa terävimpään kärkeen.