Denise Rudbergin uuden trilogian avaus on kuin jatkoa komisario Beck -dekkareille

Denise Rudberg: Dancing Queen (Dancing Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 288 sivua, Gummerus.

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenosainen romaani rikoksesta -sarja päättyi vuonna 1975 dekkariin Terroristit. Sarjan päähenkilö komisario Beck on jatkanut tv-elokuvissa näihin päiviin saakka.

Denise Rudbergin uuden kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa Dancing Queen sijoittuu vuoteen 1976. Sjöwallin ja Wahlöön henki on niin vahvana läsnä, että teos voisi linkittyä Beckeihin muutenkin kuin tapahtumavuotensa takia. Yhteiskunnallinen ote on vankka, ja onneksi ilman sitä vasemmistopaatosta, joka raskauttaa Beck-sarjan loppupään teoksia.

Rudberg kirjoittaa naispoliiseista varsinaisten luolamiesten maailmassa. Pätevä rikostutkija Karin Johansson tutkii prostituoidun murhaa. Kun hänen esimiehensä sairastuu ja joutuu jättämään työnsä, Karinilta kysytään mielipidettä, kuka mies olisi paras tämän tilalle. Seksismi ja naisten vähättely on yleistä, samoin homofobia.

Toinen poliisi Agneta Thorén on saanut kuulovamman Länsi-Saksan suurlähetystön valtauksessa tapahtuneessa räjähdyksessä. Kenttätöiden sijaan hän työskentelee poliisin arkistossa ja yrittää maalta tulevana sopeutua lapsensa kanssa Tuhkolmaan. Häntä vainoaa joku, josta saataneen lukea enemmän seuraavissa osissa.

Johansson ja Thorén yhdistävät todennäköisesti voimansa enemmän jatkossa. Dancing Queenissa he jo näyttävät miehille viestijuoksussa, että eivät ole näiden pomputeltavissa.

Dancing Queen pohjautuu todelliseen 1970-luvun puolivälin skandaaliin. Ruotsissa oli bordelleja ja niiden asiakkaina poliitikkoja ja muita valtaa pitäviä. Silloisen oikeusministerin epäiltiin ostaneen seksiä alaikäisiltä tytöiltä. Häntä pidettiin myös turvallisuusriskinä, koska ministeri oli asioinut myös itäeurooppalaisten prostituoitujen kanssa.

Rudbergin tarinassa yksi prostituoitu löytyy murhattuna ja toinen itsemurhan tehneenä, mutta hänkin pahoinpidellyn oloisena. Siveyspoliisia uhkaillaan. Murhaa tutkiva Karin Johansson ei usko itsemurhiin, ja saa huomata, että häntä varjostetaan. Karinin ja hänen kiltin miehensä Bengt-Åken kotona on käyty ja paikkoja tutkittu.

Jäljet viittaavat korkean tason salaliittoon, johon yhdistyy Noita-akaksi kutsuttu bordelliemäntä.

Lopussa rysähtää kunnolla, kun Karin pääsee riittävän lähelle. Ikävä vaan, että Dancing Queen päättyy siihen. Kyseessä on jatkuvajuoninen trilogia, joka on aina hankala juttu. On vaikea päästä uudelleen kiinni teoksen maailmaan vuoden kuluttua.

Ruotsalaiselle lukijalle Dancing Queen on myös mahtava nostalgiapaukku. Rudberg tuo runsaasti muistumia aikansa elintarvikkeista, musiikkikappaleista ja tv-sarjoista.

Rudbergin feministinen romaani rikoksesta on kesken jäävänäkin huikea tapaus, vakavasti otettavaa rikosviihdettä, jossa on totta toinen puoli, ehkä enemmänkin.

Ei dekkari vaan suhdepuuroa - mitä tapahtui lupaavasti aloittaneelle Kaisu Tuokolle?

Kaisu Tuokko: Valhe. 302 sivua, Otava 2025.

Helsingissä asuva, mutta Kristiinankaupungista kotoisin oleva Kaisu Tuokko nosti pikkukaupungin Suomen dekkarikartalle lupaavalla esikoisellaan Kosto toissa vuonna. Sarjan kolmannen osan Valhe jälkeen ei voi kuin ihmetellä, mitä Tuokolle on tapahtunut. Rikoskirjana sitäkin markkinoidaan, mutta rikosjuonen sijaan teoksessa oikein vellotaan ja vatvotaan sarjan pääparin Eevin ja Matsin toteutumatta jäänyttä rakkaustarinaa.

Eevi Manner on paikallislehden toimittaja, Mats Bergholm komisario Vaasan poliisissa. Nuoruudessaan he olivat rakastavaiset, mutta sitten tapahtui jotain ja tuli ero. Kohtaamiset Kristiinankaupungin rikosten parissa ovat saaneet vanhan suolan janottamaan, mutta kumpikin on tahoillaan naimisissa.

Hyvin rakennetussa Kostossa Tuokko piti suhdekipuilun aisoissa, mutta Valheessa se jättää kaiken muun alleen. Nyt Eevi on pienen vauvan äiti ja Mats on saanut rakoilevan avioliittonsa jonkinlaiseen järjestykseen. Silti Matsille on helpotus, kun Kristiinankaupungissa paljastuu mahdollinen rikos ja hän joutuu lähtemään töihin vaimon suvun juhannusaaton illalliselta.

Tuokko tuo Valheen alkuun kiinnostusta herättävän mysteerin. Kristiinankaupungin Ulrika Eleanorin kirkon portailla on verilammikko. Lisäksi paikalta on löytynyt luoti ja yksi hautakivi on kaadettu. Mahdollisen rikoksen uhria ei kuitenkaan ole missään eikä kukaan ole nähnyt mitään. Myöhemmissä tutkimuksissa selviää, että kyseessä on ihmisen veri. Silti on edelleen epäselvää, onko mitään rikosta tapahtunut.

Hyvä arvoitus jää täysin taka-alalle, kun Tuokko keskittyy Eevin vauva-arkeen sekä Eevin ja Matsin tunne-elämään, sillä totta kai he kohtaavat toisensa, kun Mats pyörii taajaan Kristiinankaupungissa.

Teoksen myös lupaavassa sivujuonessa nuorisojoukko pahoinpitelee Vaasassa alkoholisteja, kuvaa tapahtuman ja lataa videon nettiin. Kostossa Tuokolla oli erityisen hyvä ote kuvaamiinsa nuoriin. Nyt tämä juonihaara jää täysin ilmaan. Samoin käy juonenpoikaselle, jossa Eevi huolestuu samaan aikaan synnyttäneestä Salimasta, joka tuntuu elävän miehensä tiukan kontrollin alla. 

Kaikkien lupaavien ainesten sijaan Tuokko kirjoittaa jo kolmatta kirjaa siitä, että Eevi ja Mats ovat rakastuneet uudelleen toisiinsa, mutta eivät voi saada toisiaan. Eihän raastavassa rakkaustarinassa ole sinänsä mitään pahaa, mutta kun teosta markkinoidaan dekkarina ja tulos on suhdepuuroa, lukija tuntee itsensä huijatuksi. Kostossa Kaisu Tuokko näytti, että hän pystyisi yhdistämään molemmat puolet tyyydyttävästi, mutta jatko-osat Yksin ja nyt Valhe eivät vakuuta.

Taavi Soininvaaran uusin trilleri Musta legenda on kuin lukisi maailmanpolitiikasta reaaliajassa

 

Taavi Soininvaara: Musta legenda. 363 sivua, Otava 2025.

Taavi Soininvaaran ensimmäisen trillerin Ebola-Helsingin ilmestymisestä on tänä vuonna kulunut 25 vuotta. Uusi ajankohtaisuutta huokuva jännäri on sen jälkeen ilmestynyt melkein joka vuosi. Vain vuosi 2008 jäi väliin. Alkuvuosina Soininvaara ja Ilkka Remes vastasivat kahdestaan koko vuoden suomalaisesta trillerituotannosta. Nyt molemmat ovat pitkään olleet laskevia tähtiä nuorempien tultua areenalle uskottavammilla tarinoillaan ja parempina henkilökuvaajina.

Soininvaara on kyllä pitänyt pintansa siinä, että jokainen uusi teos ankkuroituu hämmästyttävän hyvin siihen, mitä maailmanpolitiikassa juuri nyt tapahtuu todella. Ongelma on teosten samankaltaisuus. Suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo risteilee maailmalla tutuin kuvioin kriisejä selvittelemässä, ja kotirintamalla hänen asuntoaan isännöi appiukko Jussi Ketonen iän ikuisine havailijaispaitoineen. Ratamon autossa soi J.J. Cale. Tytär Nelli laittaa hyvää ruokaa.

Maailmanpolitiikalta reaaliajassa tuntuu myös kesän 2025 Soininvaara Musta legenda. Kansainväliselle tutkivan journalismin verkostolle Bellincatille töitä tekevä Arttu Rantakivi saa haltuunsa räjähdysherkän tiedoston, joka kertoo "sodan" alkavan lähipäivinä. Sitä seuraavat puhdistukset ja niitä iskut sähköntuottajiin. Tiedosto on kotoisin Kiinan turvallisuusministeriöstä MSS:stä.

Juuri silloin Fortumin tekninen johtaja murhataan Porkkalanniemen mökillään. Samana päivänä murhataan myös neljän muun eurooppalaisen energiayhtiön tekninen johtaja. Laajat sähkökatkot ympäri Eurooppaa alkavat. Lisäksi suuriin massatapahtumiin levitetään virusta, joka sairastuttaa kantajansa vakavasti.

Kuolema korjaa myös Arttu Rantakiven. Sitä ennen hän on lähettänyt osan saamistaan viesteistä Bellincatin pääkonttorissa Amsterdamissa työskentelevälle Sofia Kärkiselle, mutta tärkeimmät on suojattu salasanalla.

Sähköverkkoihin suunnatun hyökkäyksen suunnittelijoiden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Eipä aikaakaan kun Kärkinen pakenee henkensä edestä ensin Amsterdamissa ja sitten Espanjassa, joka näyttää olevan tapahtumasarjan keskus. Ajojahti ja Kärkkäisen pelastautumiset eivät jännitä siten kuin kaiketi on tarkoitus. Samat kuviot toistuvat trilleristä toiseen kovin samanlaisina.

Monta ihmeselviytymistä tarvitaan ennen kuin päästään avaamaan Arttu Rantakiven salasanaa, jonka arvoituksen Soininvaara on sommitellut kekseliäästi.

Jännityskirjana Musta legenda kulkee siis samanlaisena kuin muutkin Soininvaaran teokset ja kaikkien muidenkin hänen sukupolvensa kirjailijoiden trillerit.

Mutta kuten sanottu, Soininvaaran vahvuus on hänen ajankohtaisuutensa. Sähköverkkojen lamauttaminen on vain alkua suunnitelmassa, jossa muutoksen akseliksi kutsuttu maaryhmä pyrkii lamauttamaan läntisen maailman talouden ja luomaan uuden maailmanjärjestyksen. Siihen kuuluvat muun muassa Kiina, Iran ja Venäjä, jotka tekevät niin oikeassakin elämässä. Eikä siinä ole työkaluna ainoastaan talouteen keskittyvä Bricks-yhteenliittymä vaan myös kyberhyökkäykset ja sabotaasi eurooppalaisiin kohteisiin.

Ajankohtaisuuden lisäksi Taavi Soininvaaran tavaramerkki ovat kiintoisat anekdootit mitä erilaisimmista asioista, joita ei yleensä tule ajatelleeksi. Heti Mustan legendan alussa hän kertoo, miksi maineikas Bellincat on juuri Bellincat, verkosto jonka nimi tarkoittaa kissaa varoituskellolla.

Musta legenda on sulava ja nopeasti luettava trilleri, jonka kirjoittamisessa Soininvaara on todennäköisesti nähnyt paljon vaivaa. Ilman todella hyviä pohjatietoja ajankohtainen uskottavuus jäisi saavuttamatta. Harmi vaan, että jännityskirjana Musta legenda on rutiinisuoritus.

Pyhä hete, henkimaailma ja kaunaa kaunan päälle - Kati Roudan Kuollut karkuteillä on vuoden erikoisin dekkari

Kati Routa: Kuollut karkuteillä. 318 sivua, Into 2025.

Joskus vastaan tulee niin ällistyttävä dekkari, ettei siitä osaa sanoa, onko kyseessä parodia vai tosissaan otettavaksi tarkoitettu rikosromaani. Oma mielipidekin on kahden vaiheilla: todella kiitettävän erilainen vai täyttä sekoilua? Ainakaan kylmäksi Kati Roudan Kuollut karkuteillä ei siis jätä.

Kati Routa on kirjailija Katariina Romppaisen nimi silloin kun hän kirjoittaa dekkareita. Kuollut karkuteillä on toinen, joka kertoo entisestä kolmikymppisestä poliisista Rosi Tikkurista. Potkut saatuaan hän on palannut Pirkanmaalta synnyinseudulleen Itä-Lapin Ristaukseen ja työskentelee osa-aikaisena siivoojana Pyhän hetteen majatalossa.

Kuollut karkuteillä alkaa normaalin arvoitusdekkarin tapaan. Rosi Tikkuri löytää naapurinsa Henri Lempinevan kuolleeksi kuristettuna tämän talon lattialta. Koska kenttää ei ole, hänen pitää kiivetä ylemmäksi tunturiin soittamaan hätäpuhelu. Kun Rosi palaa takaisin, ruumis on kadonnut. Kyläpoliisi Inkeri Oitamo ei usko ruumista olleenkaan vaan Lempinevan poistuneen itse paikkakunnalta.

Sitten mikään ei olekaan niin kuin muissa dekkareissa. 

Tarinaan sekoittuu Jänkähäinen, jonka jotkut uskovat elävän Märkäjängän pyhässä hetteessä. Majatalon pitäjä Riku Räkkä on katkaissut ja muuttanut maksulliseksi sinne perinteisesti vievän polun. Se herättää pahaa verta Jänhähäistä palvovissa muinaisjänkäläisissä. Riku Räkkä saa Jänkähäisen kostolla uhkaavia viestejä, joita Rosi entisenä poliisina yrittää selvittää.

Tarinan henkilöiden perhesuhteet ovat yhtä yllättävän kiemuraisia kuin tv:n saippuasarjoissa.

Lusikkansa soppaan pistää Rosin Tampereen tuttu Lilja Pehkonen, näkijä, jolla on melkein jatkuva yhteys vainajiin. Yksi heistä kehottaa Liljaa matkustamaan Itä-Lappiin, sillä Rosi on vaarassa. Ja Liljahan lähtee, ja lopussa hänen näkynään kerrotaan, mikä mies ja millä asialla Ristaukseen kaukaa saapunut Henri Lempineva oli.

Kuollut karkuteillä on vauhdikkaasti kirjoitttu dekkari, jossa arvoituksia ja yllätyskäänteitä riittää monen tavallisemman tarpeisiin. Siellä täällä esiin pomppaavat vitut ja saatanat sopivat aika huonosti kerronnan yleisilmeeseen, joka on jutusteleva ja leppoisa, humoristinenkin.

Kirjaa lukee ihmetyksen vallassa, mutta lopulta juoni on kaikkine takautumineen ja käänteineen nokkela, hyvin rakennettu, looginen vaikka ei matkan varrella uskoisi. Se on pakko myöntää, vaikka Kuollut karkuteillä tuntui kuitenkin ylipitkältä.

Kaltaiseni aika tosikkomaisesti dekkareihin suhtautuva ei oikein saa kiinni Kati Roudan tyylilajista, mutta monelle muulle nyt alkava Kalman kaira -sarja on todennäköisesti hyvin mieluisa uusi tuttavuus. Sen päähenkilöt ovat aika hauskoja tapauksia. Väkivaltaa ei ole, jännitystäkin vain pikkuriikkisen.

Huumekauppaa ja väkivaltaa Vesijärven satamassa - Timo Sandberg jatkaa Lahti-sarjaansa varmoin ottein

 

Timo Sandberg: Surmasatama. 385 sivua, Karisto 2025.

Kannessa lukee teoksen nimi Surmasatama ja sen alla pienemmällä Jännitysromaani. Markkinointimielessä määre saattaa olla paikallaan, koska dekkarit jos mitkä myyvät. Mutta se myös typistää sitä, mistä Timo Sandbergin kahdeksannessa Otso Kekki -teoksessa on kysymys. Oikeammin se on Lahteen sijoittuva lähihistoriallinen romaani, jossa etsivä Otso Kekki on vain yksi hahmoista ja hänen tutkimansa rikokset vain yksi teoksen haaroista.

Sandberg on teossarjassaan kuvannut Lahtea 1920-luvulta Surmasataman vuoteen 1950. Ne ovat olleet kuohuvia vuosia ja vuosikymmeniä. Teoksissa on sisällissodan jälkeensä jättämää katkeruutta, oikeistoradikalismia, pirtuvuosia, jatkosotaa poliittisten vankien näkökulmasta ja viimeksi Rauhanmyrskyssä kommunistien nousu poliittiseksi voimatekijäksi ja turvallisuuspoliisi Valpon johtajiksi.

Vuonna 1950 mielenmaisemaa hallitsevat sodan jälkeinen levottumuus ja edelleen yhteiskunnallinen vihanpito.

Surmasatamassa Lahden vilkkaassa Vesijärven satamassa myydään pimeän viinan lisäksi huumeita, heroiinia ja sodasta selvinneiden miesten haltuunsa saamaa Pervitiniä, jonka antamilla voimilla kaukopartiomiehet suorittivat ihmetekojaan.

Vihaa toisilleen pitävät äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Molempien mielestä tilit ovat vieläkin tasaamatta ja kosto elää. Surmasataman nuoriin tyttöihin kohdituva väkivaltakin paljastuu poliittisesti motivoiduksi. "Porvarinuorukainen pahoinpiteli työläislasta", kirjoittaa sarjan keskeisiin henkilöihin koko ajan kuulunut Anton Rimminen kansandemokraattiseen Työn Valta -lehteen, tosin vastoin parempaa tietoaan.

Surmasataman rikosjuonessa Otso Kekki ja hänen poliisiksi valmistunut poikansa Urho selvittelevät Vesijärven satamaan keskittyneitä rikoksia. Satamasta Sandberg luo eloisan ja kiintoisan kuvan. Enpä tiennytkään sen olleen vilkas matkustaja- ja rahtisatama. Metsäteollisuuden tuotteita laivattiin ruuhilla Jämsänkoskelta Lahteen kuljetettaviksi sieltä eteenpäin maailmalle. Lotjamiehissä oli monenlaisia seikkailijoita, joiden elämäntapaa Sandberg kuvaa värikkäästi.

Rauhanmyrskyssä vaikuttanut punainen Valpo on lakkautettu ja Suomeen ollaan perustamassa uutta turvallisuuspoliisia Suojelupoliisia. Sen palvelukseen päätyy myös entinen Rautateollisuuden ay-aktiivi ja sotasankariksi tarkka-ampujana noussut Ismo Torni. Punaisessa Valpossakin työskennelleelle Tornille vakuutetaan, että uusi Suopo toimii uudelta pohjalta. Ketään ei vainota poliittisten mielipiteidensä takia. Silti Torni saa pian huomata, että Suopoa kiinnostavat lähinnä kommunistit ja metalliteollisuuden lakkohankkeet.

Otso Kekki ja muut sarjan keskeiset henkilöt ovat asuneet koko sen ajan Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevalla puutaloalueella Reunanpalstalla. Nyt sen aika alkaa olla loppu. Kasvavaan kaupunkiin tarvitaan uusia uudenaikaisia asuntoja. Lopullisia hyvästejä Reunanpalstalle ei vielä Surmasatamassa jätetä, mutta jos lisää jatko-osia tulee, niin ehkä eletään jo uusissa asunnoissa.

Urho Kekin tuominen Lahden poliisilaitokselle mahdollistaisi Sandbergille sarjan jatkamisen tuleville vuosikymmenille, vaikka Otso Kekki alkaa olla jo vaivainen. Mieluusti lukisin etenkin 1960-luvun loppupuolen vasemmistoradikalismista hänen kertomanaan. Sandbergilla on siihen hyvät pohjat entisenä pitkäaikaisena Metallityöväen liiton toimitsijana ja SKDL/vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona Järvenpäässä.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että oma aikamme on ainutlaatuista. Juuri nyt yksi huoli koskee yhteiskunnallista polarisaatiota. Timo Sandbergin romaanisarja tuo tähän perspektiiviä. Polarisaation aikaa elettiin Suomessa entisetkin vuosikymmenet, mutta somesotien sijaan se näkyi avoimena väkivaltana. Ehkä on kuitenkin parempi lyödä vastapuolta terävällä kommentilla X:ssä kuin nyrkillä naamaan tai vielä pahempaa.