Tatiana Elfin toinen trilleri Mestari kääntyy lähes kauhuromaaniksi eristetyllä saarella myrskyn ulvoessa

 Tatiana Elf: Mestari. 301 sivua, Into 2026.

Tv-käsikirjoittaja Tatiana Elf loi jännityskirjallisuuteen uudenlaisen päähenkilön viime kesänä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Huijari. Rebekka Nummi on tilansa tiedostava ja siitä voimaa saava sosiopaatti. Rebekalla on sen verran kontrollia, että hän onnistuu pidättäytymään väkivallasta muita ihmisiä kohtaan. Helposti pitkästyvä Rebekka huvittelee holtittomilla tempauksilla.

Huijari oli yksi viime vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita ja kotimaisia rikosmaailmaan sijoittuvia kirjoja ylipäätään.

Rima on siis korkealla, ja lukijaa on vaikea yllättää toista kertaa Huijarin tempuilla. Silti Elf onnistuu siinä, vaikka jatko-osan Mestarin alussa onkin käynnistysvaikeuksia.

Rebekka Nummi on ensimmäisen osan jälkeen yrittänyt auttaa romanssihuijausten uhreja, mutta joutuu antamaan periksi, koska emotionaalisesti koukutetut ihmiset eivät usko mitään todisteita. Sen jälkeen hän narauttaa pedofiilin. Varsinainen tarina lähtee liikkeelle, kun Rebekka tutustuu hyvinvointiguru Ellaan.

Tatiana Elf on perehtynyt syvällisesti erilaisten huijausten psykologiaan. Ei ole liian kaukaa haettua, että tavallinen suomalainen nainen voi luulla olevansa ainoa, joka voi auttaa - rahallisesti tietenkin - vaikeuksiin joutunutta rakastettuaan Barack Obamaa. Miksi? Elf kirjoittaa huijausten taustoista niin paljon, että Mestari tuntuu romaaniksi naamioidulta tietokirjalta.

Sitten kun se alkaa vetää, se vetää taas oikein kunnolla. Rebekka kiinnostuu karismaattisesta joogaohjaaja Ella Lindgrenistä, jonka oppilaat tuntuvat olevan täysin tämän lumoissa. Ellan taustalta löytyy erikoisia terveysväittämiä. Esimerkiksi, että ihmisen parantumiseen vaikuttaa eniten se, miten hän suhtautuu sairauteensa. Sairauden etenemisen voi estää ajatusmallejaan muuttamalla.

Ellalla on varmasti monia esikuvia, mutta ei voi olla heti ajattelemasta erästä hyvin tunnettua kotimaista itseoppinutta hyvinvointivalmentajaa, joka todellakin väittää sairauksien saavan alkunsa ihmismielen ylireagoimisesta uhaksi tulkitsemiinsa asioihin.

Rebekka on suoraviivaiseen tapaansa sitä mieltä, että Ella on huijari. Hänet on paljastettava. Ellan luottamuksen saatuaan hän pääsee pienen valittujen joukon kanssa retriittiin ulkosaaristoon, jossa noudatetaan huuhaa-oppeja.

Saari kaukana kaikesta. Koko ajan uhkaavammaksi muuttuva tunnelma. Lopulta rajumyrsky. Jos jännityksen kehittäminen ottaakin aikansa, lopulta Elf annostelee sitä kukkuramitoin niin, että ollaan lähellä kauhuromaania. Taustaksi hän on muistuttanut monista kulteista, joiden johtajat ovat ajaneet seuraajansa joukkoitsemurhiin. Ellan ja hänen avustajansa Loviisan outo käytös pistää tätä taustaa vasten mielikuvituksen villiin laukkaan.

Huijarin teho perustui ennen kaikkea sen puolivälissä tulleeseen täysin arvaamattomaan täyskäännökseen. Mestarissa sitä osaa odottaa, ja on helposti arvattavissa, mistä suunnasta se tällä kertaa tulee. Vaan Elfillä onkin varattuna vielä pari uutta koukkua niin, että Mestarin jännite kantaa loppuun asti. Ja oikeasti sen ylikin, sillä Rebekan liikkeistä on puolestaan kiinnostunut KRP:n rikosylikonstaapeli Saku Balogun. Mutta se tutkinta käynnistetään - ehkä käynnistetään - vasta seuraavassa osassa. Tatiana Elfin kirjat perustuvat moninkertaisiin huijauksiin, joten voihan olla, että hän itse huijaa lukijan odotuksia väärään suuntaan.

Huijari ja Mestari poikkeavat täysin kaikesta muusta kotimaisesta rikoskirjallisuudesta. Tatiana Elf on luonut päähenkilön, joka on täysin arvaamaton ja siksi niin monia mahdollisuuksia antava. Nämä trillerit karttavat kaavamaisuuksia, tutkivat ihmismielen synkimpiä puolia ja ovat jännityksen etujoukkoa. Kahden trillerin perusteella voi sanoa, että melkoinen mestari Tatiana Elf on itsekin.

Mindfulness johtaa asianajajan uusiin murhiin sarjan hersyvässä jatkossa

 Karsten Dusse: Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus (Achtsam morden am Rande der Welt). Suomentanut Anne Kilpi. 333 sivua, Aula & co 2026.

Saksalainen asianajaja Karsten Dusse osui kultasuoneen ensimmäisellä jännitysromaanillaan Murhat ja mindfulness. Miljoonat lukijat eri puolilla maailmaa ovat halunneet lukea asianajaja Björn Diemelistä, jonka päämies oli suurrikollinen Dragan Sergowicz. Nimenomaan oli, sillä Björn Diemel antoi päämiehensä kuolla ja sitten hävitti tämän ruumiin.

Sitä seuranneessa rikollisryhmien valtataistelussa ja itsensä ja perheensä suojaamiseksi Diemelin piti turvautua myös varsinaisiin murhiin.

Vuonna 2024 suomennetussa kirjassa Diemel koki elämänmuutoksen mindfulnessin avulla. Terapiaan koko ajan stressaantuneen asianajajan patisti hänen vaimonsa Katharina. Avioliittoa Björn Diemelin seestyminen ei pelastanut. He ovat eronneet sivistyneesti.

Sarjan kolmannen osan alussa Björn Diemel on itse ajautunut Draganin rikollisporukan johtajaksi. Björnin 45-vuotissyntymäpäivän jälkeen terapeutti Joschka Breitner saa hänet tajuamaan, että Björn toteuttaa vain muiden toiveita. Elämän puolivälissä hänen on opittava tuntemaan itsensä ja ottamaan elämä omiin käsiin. Siihen tarvitaan lisää mindfulnessia, ja sitä voi löytää pyhiinvaellukselta Santiago de  Compostelaan.

Kahden ensimmäisen kirjan aikana Björn Diemelin mindfulness-harrastus on aiheuttanut kahdeksan ihmisen kuoleman. Kolmannen alussa voi vain arvailla, montako tulee nyt lisää.

Aika mainiota komediaa Dusselta irtoaa tälläkin kertaa. Sitä saavat aikaan etenkin Björnin johtaman rosvokoplan woke-henkiset jäsenet, jotka ovat tarkkoja poliittisesti korrektista kielenkäytöstä ja ryhmän prostituoitujen asiallisesta kohtelusta. Kun epäasiallista tapahtuu, siitä rangaistaan ruiskuttamalla uretaanivaahtoa törkimysten takatuuppariin. Sitten käy ilmi, että rangaistut kiinalaiset kuuluvat triadiin ja ovat kostonhimoisia.

Mutta kuka seuraa ja jahtaa Diemeliä pyhiinvaelluksella? Kiinalaiset vai joku muu, joka kantaa hänelle kaunaa? Monta sattumaa ja myös kieroilua tarvitaan ennen kuin hän on Cabo da Naven kallionkielekkeellä Atlantin rannalla muinaisuudessa tunnetun maailman päätepisteessä. Ja tietysti Joschka Breitnerin oppaiden viisauksia.

Karsten Dusse iskee tarinaa irtonaisesti ja hilpeästi. En ymmärrä, mikä on "kesädekkari" tai sitä, että dekkareita luettaisiin vain kesällä. Mutta jos niin on, niin keveydessään ja kepeydessään Murhat, mindfulness ja pyhiinvaellus on kyllä mainiota kesäviihdettä.

Kriminalisti ratkaisee älyllään Taina Haahdin uuden sarjan viisaassa ja lämpimässä avauksessa

 Taina Haahti: Koti. 384 sivua, CrimeTime 2026.

Taina Haahti on aiemmissa jännäreissään kirjoittanut suuren luokan globaalista eriarvoisuudesta. Ex-toimittaja Mara Nuutinen on niissä tutkinut laitonta jätebisnestä Hongkongissa ja vihreän siirtymän kääntöpuolta Kapkaupungissa.

Uuden sarjan avaava Koti on mahdollisimman kaukana näistä kuvioista. Se sijoittuu Nurmijärven uneliaaseen kirkonkylään. Lähtökohta on Suomen tyypillisin henkirikos, juoppojen kesken tapahtunut puukotus. Poikkeuksellista on vain se, että puukosta saaneen Aapo Tammiston sisar Lydia tapettiin 40 vuotta aiemmin. Voiko kaksi samanlaista tragediaa osua samaan perheeseen?

Kriminalisti Lauri "Lare" Kivelä on tehnyt pitkän kierroksen Pohjois-Amerikassa. Torontossa nykyisin asuva Lare lupautuu auttamaan kouluaikaista ystäväänsä rikoskomisario Arto "Arska" Mäkelää Aapon surmajutussa. 

Lare on tullut pitkästä aikaa Nurmijärvelle katsomaan kahdeksankymppistä isäänsä, koska on saanut viestin, että tämä on huonossa kunnossa. Pertti Kivelä ei suostu lääkäriin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat kuolleet syöpään. Pertti ei halua tietää kohtaloaan.

Lare ja Arska ovat kohta kuusikymppisiä. Niin ovat myös entiset koulutoverit, joita Lare tapaa ja jututtaa Lydian viimeisestä illasta. Viimeinen havainto hänestä on, kun Lydia oli alamaissa ja poistui aikaisin kotibileistä. 

Lydian murha selvisi heti, mutta on ilmeistä, että sen tunnustanut vähän henkisesti jälkeen jäänyt mies teki väärän tunnustuksen. Tutkinnassakin hutiloitiin. Aapon murha saa Laren paneutumaan uudelleen Lydiankin tapaukseen.

Koti on nostalginen kotiseutudekkari. Siellä Taina Haahtikin asui teininä ja kirjoitti ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1979. Kun Lare kulkee pitkin muistojensa reittejä, samoja on kulkenut Haahtikin. Nyt he näkevät lakkautettujen pankkien rakennuksia, lakkautettuja kauppoja eikä linja-autoasemallakaan ole enää elämää. Kauppa on keskittynyt nurmijärveläisiä ennen isosti työllistäneen Perloksen tehtaan paikalle rakennettuun markettiin. 

Marketissa pitää Ceccerit-juhlatavaraliikettä Laren nuoruuden rakastettu Tiina, nyt eronnut nainen ja aikuisen tyttären äiti. Nostalgiaa on tarjolla myös ihmissuhteissa, ja vanhan suolan janoa.

Koti on dekkari, jonka tunnelma on lämmin, mutta ei cozy crimelle tyypillisellä tavalla, jossa puuhakkaat ja ylienergiset henkilöt ratkaisevat rikoksia amatööripohjalta. Haahdin henkilöt ovat tavallisia.

Lämpimimmillään teos on Haahdin kuvatessa Laren ja hänen isänsä välejä. Etäisyyttä on paljon, mutta ei niin paljon, etteikö sitä ehtisi vielä rakentaa uudelleen. Osat ovat vaihtuneet. Poika huolehtii isästään, mutta vain sen verran mihin tämä suostuu. En mä vielä ole kuollut, Pertti-isä äyskähtää pojalleen.

Harvoin jos koskaan suomalaisessa dekkarissa on kuvattu näin syvällisesti ja viisaasti kahden sukupolven uutta yhteiseloa ja lähentymistä. Jutut ruokapöydässä ja saunassa ovat arkisia, mutta aina välissä lipsahtaa joku sana tai lause, joka kertoo, että välitän.

Aapon surman, ja Lydian, tutkinta etenee verkalleen. Lare saa käsiinsä Lydian murhan vanhan tutkintakansion. Hän kirjoittaa itselleen muistilappuja, joita liimaa vanhan huoneensa seinille jääneisiin jääkiekkojulisteisiin. Muistilappuja eri järjestykseen sekoittamalla hän yrittää saada kiinni jostakin.

Larea työllistää myös hänen isänsä hyvän ystävättären talokauppaan liittyvä epäselvyys. Vanha talo on myyty kosteusvaurioisena. Nyt kahdeksankymppiseltä eläkeläiseltä perätään jättisummaa sen remontointiin, vaikka kosteusvaurio oli tiedossa.

Tarina etenee hiljalleen, mutta Haahdilla on sellaista kerronnallista voimaa, että tylsää ei ole hetkeäkään. Koti suorastaan imaisee mukaansa hyvässä tasapainossa olevilla osasillaan, joissa vaihtelevat arki, menneisyyden muistot ja kahden rikoksen selvittely.

Koti aloittaa Nurmijärvi Noir -sarjan. Noiria teoksessa ei kylläkään ole ollenkaan. Siihen se on - onneksi - liian lämminhenkinen tavallisten ihmisten tarina. Ratkaisukin on enemmän Agatha Christietä kuin noiria. Lopulta Lare saa muistilappunsa järjestykseen ja ratkaisee molemmat murhat älykkään päättelyn ja oveluutensa avulla.

Petri Saari rakentaa huolella esikoisdekkarinsa On hiekka polttavaa asetelmia ja koukuttavuus on taattu

 Petri Saari: On hiekka polttavaa. 427 sivua, Gummerus 2026.

Oululaisen myynti- ja markkinointimiehen Petri Saaren esikoisdekkari On hiekka polttavaa nousi harvinaisella tavalla listojen kärkeen heti ilmestyttyään. Menetyksen ymmärtää heti lyhyen prologin luettuaan. Saari iskee lukijaan kuin iskukoukku hauen leukaan. On pakko saada tietää, mistä on kysymys, kun öisellä venematkalla toinen kulkija iskee toista puukolla kylkeen ja jättää tämän mereen hukkumaan.

Tapani Kansan muinaisen hitin tuntevat yhdistävät teoksen jo nimen perusteella Kalajoen hiekkasärkille. Juhannuksen alla kansainvälisen kaupan alalla toimiva myyntimies Mikko Lehto löytää puukosta saaneen hukkuneen kalastajan rantavedestä. Hänen hyvä ystävänsä rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala saa jutusta tutkintavastuun.

Puukonhaavaa lukuun ottamatta kyseessä näyttää olevan se tavallinen tarina Suomen kesävesillä. Vainaja on hukkunut sepalus auki. Tästä Saari lähtee kehittämään maltillisesti isompaa tarinaa, johon sisältyy huumekauppaa ja terrorismiakin. Jälkimmäistä maltillisessa koossa ja viime vuosien uutisista omaksutulla tavalla.

Oleellisessa roolissa on satama ja sieltä puutavaralastia noutava laiva Pacific Voyager.

Jotkut dekkarit toimivat erinomaisesti turbovaihteella. Petri Saari ei kirjoita sellaista. Hän rakentaa juonta huolellisesti, mutta jännitys kohoaa sivu sivulta. Henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Saari saa sen tuntumaan elävältä tarinan kannalta olennaisia sivuhenkilöitä myöten. Laatua löytyy jokaisella osa-alueella.

Keskeisistä henkilöistä löytyy myös moniulotteisuutta. Etenkin aluksi puhtaalta sankarilta vaikuttavasta Mikko Lehdosta paljastuu puolia, jotka pistävät kysymään itseltään, voiko hän sittenkin olla tarinan konna. 

Rikosylikonstaapeli Kaisa Rantala on ehkä vähän liiankin tyypillinen nykydekkarien naishahmo kulmikkaine luonteineen ja kamppailu-urheilutaustoineen. Kotirintamallakin menee huonosti niin kuin useimmilla dekkarien poliisihahmoilla sukupuolesta riippumatta. Syykin on se sama: Kaisa on omistautunut enemmän työlleen kuin perheelleen.

Sivuhenkilöiden inhimillisistä heikkouksista syntyy monenlaista tragediaa. Sananlasku pirulle annetusta pikkusormesta pitää tälläkin kertaa kutinsa. 

Saari rakentaa tarinaa sopivan viipyillen niin, että sillä, henkilöillä ja hiekkasärkkien miljööllä on tilaa hengittää helteisenä juhannuksena. Kun juhannuksen jälkeen myrsky nousee, Saari kääntyy kuin katkaisijasta toiminnallisen trillerinkin taitajaksi.

Takaumissa Saari kuvaa, miten perheensä auto-onnettomuudessa menettäneestä ja koulukiusatusta Antista kehittyy tarinan shakkia pelaava pääkonna. Rakennetta käytetään paljon dekkareissa, ja hyvin se toimii tälläkin kertaa. Teoksen monista juonista se isoin saa uskottavuutta lisäävän inhimillisen ulottuvuuden.

On hiekka polttavaa on Petri Saarelta vakuuttava debyytti. Se on harvinaisen täysipainoinen rikosromaani, jonka yli 400 sivun mittaan mahtuu rikosten lisäksi elämän kirjoa suruineen, mutta myös iloineen. Teos on kirjoitettu sujuvasti, koukuttavasti ja ilmeikkäästi.

Petri Saari menee sinne alkuvuoden kotimaisten esikoisdekkarien kärkeen, jossa ovat jo Antti Halmeen Lintukoto, Anne Prokofjeffin Kohtalonpyörä ja Teppo Hovin Enkelit jotka katosivat. On erinomaista, että ne kaikki edustavat huippulaatua, mutta ovat keskenään täysin erilaisia.