Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta?

Heikki Turunen: Karjalan kuningas. WSOY 2014. 331 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 31.10.2014.

Heikki Turusen Simpauttaja (1973) on nostettu koko 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi esikoisteokseksi. Lopullisesti romaanin aseman suurena maaseudun murroksen tulkkina naulasi paikalleen Veikko Kerttulan loistava elokuvasovitus muutama vuosi myöhemmin.

Simpauttaja kertoo sotien jälkeisestä Suomesta. Sodan jälkeinen aika ulottui pitkälle 1970-luvulle, sillä debriefingin ja traumahoitojen sijaan suuri joukko sodasta palaavia miehiä laitettiin raivaamaan tilaa kylmään korpeen. Neljännesvuosisadan raadannan palkka oli se, että tehty työ oli laitettava pakettiin ja laudat oviin. Ainakin lapset lähtivät etsimään onneaan, tai ainakin työtä, Ruotsista.

Simpauttaja päättyy siihen, että taiteellisesti herkkä puunaisten veistäjä Otto Ryynänen viedään mielisairaalaan väärin perustein raiskauksesta syytettynä.

Heikki Turunen löysi esikoisromaaninsa aiheen 1960-luvun lehtimiesvuosinaan joensuulaisessa Karjalan Maassa. Myös Otolla oli oikea esikuva ja Turunen kuuli vasta pari vuotta sitten hänen tehneen itsemurhan menemällä junan alle. Tästä lähti syntymään Simpauttajan jatko-osa Karjalan kuningas ja lopputulos on Turusta parhaimmillaan.

Pääosin romaani jatkuu verevänä ja kielellisesti rikkaana siitä, mihin tarina 41 vuotta sitten päättyi.
Toisella tasolla se on Oton itsensä kirjoittama hulluutensa historia, se Karjalan kuningas. Syntyy kuva huippulahjakkaasta nuorukaisesta, joka onnettomuudekseen syntyi väärään aikaan tai ainakin väärään paikkaan lantakasoja levittämään sodan kovettaman tyranni-isän ärähtelyjen säestyksellä. Naisen kaipuu polttaa, tunteiden tulkkina toimivat suomalaiset tangot, mutta ensirakkaus on petollinen ja Otto ajautuu veistämään puusta unelmiensa naisen.

Turunen yhdistää mestarillisesti romaanin kaksi elementtiä. Oton tilinteko hulluutensa synnystä on niin ajateltu ja analyyttinen, että pakko siinä on olla mukana myös veljessielun, vuonna 1945 Pielisjärvellä syntyneen Turusen omaa tarinaa.

Simpauttajasta suoraan jatkuva Ryynäsen Impan tarina taas on turusmaisen burleskia ilotulitusta, kun mukaan tulee naapurikylän Marrilan miniä, Romanovien sukulaiseksi sanottu Jelena, joka sekoittaa miesten päät ja pistää juoruämmät papattamaan. Mutta olisiko Jelenasta myös hyötyä, kun käynnissä on kahden kylän välinen pudotuspeli kansakoulujen lakkauttamisissa?

Ajatuksena Simpauttajan jatko-osa voi tuntua viime vuosina vähälle huomiolle jääneen kirjailijan epätoivoisesta yrityksestä nousta pinnalle vielä kerran. Näin ei onneksi ole. Turunen tuntee nykykirjallisuudesta unohdetun kansan ja tietää, millaisten kärsimysten kautta modernia Suomea on rakennettu. Niin vain rehevän kielen maalainen näytti vielä ainakin yhden kerran latte-Suomelle, mistä suuret tarinat on tehty.

Nuoruuteni palstamillit

Heikki Turunen: Tulilintu. WSOY. 414 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 20.11.2009.

Henkka Oinonen on taiteellisia taipumuksia omaava maalaistöllin poika, joka pääsee harjoittelijaksi maakuntalehteen. Eletään 1960-luvun puoliväliä. Jokikylä on Henkalle iso kaupunki.

Heikki Turunen jättää uusimmassa romaanissaan EU-herrat rauhaan, mutta talonpojan tappolinja saa totta kai julman tuomion. Omaelämänkerrallisessa teoksessa sen hoitavat vielä ihan omat Helsingin herrat, kun peltoja pannaan pakettiin.

Henkan Mullikaksi kutsuttu työpaikka on Joensuussa edelleen ilmestyvä keskustalainen Karjalan Maa. Turusen siellä työskennellessä ja vielä myöhemminkin se yritti tosissaan haastaa Karjalaisen maakunnan ykköslehden paikalta. Ei onnistunut. Romaanin tapahtumavuosina se oli kuitenkin täyden palvelun uutislehti toisin kuin nyt.

Uutisoitavaa riittikin, koska ajan poliittinen kuohunta ulottui toimituksen sisälle ja koko ympäröivään yhteiskuntaan.

Parhaimmillaan Tulilintu on kuvatessaan vaihetta, jolloin Joensuun kaupunginteatterin johtajaksi tulee vallankumousmies Karhemaa ja syntyy kuuluisa vuoden 1971 Joensuun teatterisota. Karhemaa julistaa ensi-iltayleisöä ottamaan tuotantovälineet haltuunsa ja vaatimaan muutosta. Keskustalaisen verenperinnön jo syntymässään saanut Henkka vakuuttaa kulttuurikapakassa naapurilehden Mattijussi Roposelle olevansa pohjimmiltaan kumouksen kannalla, joskin maltillisesti. Che Guevaralta tuttu baskerikin on vinosti päässä.

Näihin muistoihin päästään vasta romaanin lopussa. Sitä ennen Henkan mieltä polttelevat isommat asiat, kuten naisenpuute ja suuri haave tulla kirjailijaksi. Kummankin pyrkimyksen tiellä on voittamattomia esteitä. Eivät mielitietyt eikä kustantaja lämpene Henkan pyrkimyksille.
Kirjailijahaave alkaa elää vasta, kun hän laskeutuu taiteellisista taivaista huomaamaan, että ihan lähellä on se suuri tarina. Sen aineksia ovat muun muassa naisia puusta veistävä mies sekä kotikylää puhuttanut tapaus, jossa juoppo renki vietteli naapurin emännän.

Lehtityön kuvaus romaanissa tihkuu nostalgiaa. Toimittajat ovat suuria persoonia ja lehden tekeminen käsityötä. Printti sylkee uutisia maailmalta, kirjoituskoneet paukkuvat, filmirullia kehitetään ja lopuksi jutut ladotaan koneellisesti. Se on maailmaa, joka uuden painotekniikan myötä alkoi väistyä 1970-luvun alussa.

Maakansan kuvaaja kertoo tässä romaanissa vuolaaseen tyyliinsä erään aikakauden päättymisestä. Kylät tyhjenevät ja kerrostalot kutsuvat. Teksti on nautittavaa, mutta aiheesta johtuen viimeisin vimma jää puuttumaan. Oman nuoruuden muistelu on herkkä paikka.