Remes palasi juurilleen vaihtoehtohistoriaan

 Ilkka Remes: Kotkanpesä. 404 sivua, WSOY.

Saksa voitti toisen maailmansodan ja suurin osa Eurooppaa on kansallissosialistinen. Suomi on vihreiden johtama ekofasistinen valtio, jonka itäpuolella on Suur-Saksa. Saksa ja Japani jakoivat entisen Neuvostoliiton. 

Ekologisuus on kunniassaan kansallissosialistisissa valtioissa, ja juuri se yhdistää aatteen vihreisiin: kun jokin on riittävän tärkeää, molempien mielestä tarkoitus pyhittää keinot ja väärin ajattelevat tarvittaessa pakotetaan elämään oikealla tavalla.

Näin Ilkka Remes kuvittelee historiaa toisiksi uudessa trillerissään Kotkanpesä. Vaihtoehtohistorialla hän menestyksekkään uransa aloittikin. Vuonna 1997 ilmestyneessä loistavassa Pääkallokehrääjässä neuvostojoukot olivat miehittäneet Suomen vuonna 1944 ja 42 vuotta myöhemmin Suomen Demokraattisessa Tasavallassa käytiin itsenäisyystaistelu tavalla, joka muutti suomalaisen jännityskirjallisuuden suunnan. Pääkallokehrääjä oli ensimmäinen täysin uskottava suomalainen teknotrilleri kansainväliseen tyyliin.

Kotkanpesässä Remeksen kerronta on tavallistakin tönkömpää eikä suuren trilleritapauksen tuntua synny. Ei ole syntynyt vuosiin. 

Toiminnan ytimessä kyllä ollaan ensiriveistä lähtien. Kuolemantuomion saaneeseen Erika Manneriin ollaan jo pistämässä myrkkyruisketta rovaniemeläisessä vankilassa kun teloitus viime hetkellä keskeytetään. Erika lähetetään Berliiniin paljastamaan CIA:n vakoilijaa hallinnon ytimestä. Yhdysvallat yrittää horjuttaa Saksan fasistihallintoa operaatio Platinaluodilla ja samaan aikaan Saksalla on operaatio Käärmeenmyrkky, jolla nostetaan omaa miestä Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi.

Toiminta ja jännitys eivät hyvistä aineksista huolimatta lähde lentoon, mutta Kotkanpesä on silti kiinnostavaa luettavaa. Remes sekoittaa tapansa mukaan fiktioon niin paljon faktaa, että tämä voisi olla totta, jos sodan kulku olisi toinen. 

Olisiko Suomi noudattanut Rytin-Kekkosen ulkopolitiikkaa ja solminut YYA-sopimuksen Saksan kanssa?Kotkanpesän keskeinen salaisuus lähtee tästä asetelmasta. Jos olisi ja Suomessa olisi ollut saksalaisia joukkoja myös sodan jälkeen, niin olisiko täälläkin toteutettu "lopullinen ratkaisu" jonkin väestöryhmän osalta?

Remeksen kuvaukset fasistisista yhteiskunnista ja niiden valvontakoneistoista ovat totta jossain päin maailmaa. "Kun näin Kiinassa salaa ilmasta käsin kuvattua materiaalia, jossa vartijat siirtävät joukoittain silmiltään ja ranteistaan sidottuja, väriliiveihin puettuja ihmisiä junanvaunuihin, odotin ihmisoikeuksista huolestuneiden eurooppalaisten päättäjien reaktiota."

Näin Remes taustoittaa verkkosivuillaan. Kiinan uiguurien "uudelleenkoulutusleirit" ovat laajasti tiedossa, mutta suuren taloudellisen yhteistyökumppanin toimilta suljetaan silmät eikä pakotteita tai boikotteja järjestetä.

Virkistävää on myös se, että Remes on pitkästä aikaa kirjoittanut kirjan, jossa Venäjä ei hyökkää Suomeen.

Remes ei ole koskaan ollut mikään tyylin mestari, mutta hänen parhaat jännärinsä ovat silti vauhdikkaita, vetäviä ja lumoavia juuri faktan ja fiktion mestarillisina sekoituksina. Esimerkiksi Hiroshiman portissa hän kertoo DARPAsta, joka kehittelee Yhdysvaltain hallinnolle mielikuvituksellisia tulevaisuuden superaseita.

Viime vuosina ote lipsunut, kun Remeksen trillerit ovat muuttuneet Venäjän pahuutta julistaviksi turvallisuuspoliittisiksi selonteoiksi. Kotkanpesäkin on eri aiheestaan huolimatta jännitysviihteeksi suorastaan puuduttava.

Claes Andersson pelkäsi tylsyyttä ja kuolemaa

Riitta Kylänpää: Utelias mieli – Claes Anderssonin elämä. Siltala, 352 sivua.

Poliitikko Claes Anderssoniin liitettiin aina sana ”erilainen” ja sitten lueteltiin hänen olevan psykiatri, kirjailija, jazz-muusikko ja entinen kansallisen tason huippu-urheilija. Monipuolisuus oli tiedossa, mutta että näin monipuolinen kuin Riitta Kylänpään kirjoittamasta elämäkerrasta Utelias mieli ilmenee – se on huimaavaa.

Pelkästään kirjallisen tuotannon määrä on hengästyttävä: 24 runokokoelmaa, muutama tietokirja, romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta.

Siihen päälle hän oli monessa mukana ollut yhteiskunnallinen aktivisti, psykiatrisen sairaanhoidon uudistaja, yli kolmen kauden kansanedustaja ja aktiivinen keikkamuusikko. Aviomies, avomies, isä, isoisä.

Myös ongelmakimppu. Nuoruutta sävytti vaikea suhde isään, mutta välit ehdittiin korjata ennen tämän kuolemaa. 1980-luvulla hän oli varma sairastumisestaan Aidsiin ja oli jo hyppäämässä hotelli Hesperian ylimmästä kerroksesta. Taipumusta itsensä vähättelyyn ja riittämättömyyden tunteeseen. Pelihimon riivaama.

Loppuaikoina itselle yllätyksenä tuli ruumiin nopea rapistuminen. Se aiheutti karmeita painajaisia.

Kirjoittamisesta hän oli viimeisinä vuosinaan riippuvainen, soittaessaan vapaa, luonnehtii pitkäaikainen bändikaveri Reiska Laine.

Claes Andersson löysi uusia polkuja loppuun saakka. Runoilijana hän teki läpimurron 1960-luvun puolivälissä ja viitisenkymmentä vuotta myöhemmin hänestä ja laulaja Julia Korkmanista tuli suosittu duo, joka levyttikin.

Claes Andersson pelkäsi kahta asiaa: kuolemaa ja tylsyyttä.

Uusvasemmistolaiset hääräsivät kaikkialla

Anderssonin vasemmistolaistuminen saattoi johtua huonosta omastatunnosta. Vanhemmat rahoittivat nuoruuden ulkomaanmatkoja ja harrastuksia. Opiskeluaikana sairaaloiden harjoittelujaksoilla hän kohtasi itselleen aiemmin tuntemattoman todellisuuden. Nimenomaan psykiatristen potilaiden kohtelussa näkyi heidän taustansa. Hän koki, että sairauden aiheutti huono-osaisten kokema voimaton, sanaton raivo.

Vuonna 1964 Andersson oli perustamassa ruotsinkielistä sosiaalidemokraattista yliopistoyhdistystä. Siirtyminen kansandemokraatteihin tuli myöhemmin, kun demarit tuntuivat liian alttiilta kompromisseihin.

Myöhemmin 1960-luvulla Anderssonin toiminta asunnottomia auttavassa Marraskuun liikkeessä on tunnettua, mutta vähemmän muistetaan, että vuonna 1965 kiivaan kirjallisuuskeskustelun siivittämänä hän oli perustamassa yhteiskunnallis-kirjallista FBT-lehteä. Se kokosi piiriinsä huomattavan joukon ajan tunnetuimpia uusvasemmistolaisia.

Joukosta löytyi puheenjohtaja myös liikennepoliittiselle Enemmistö-yhdistykselle ja feministiselle Yhdistys 9:lle. Radikaalit liikkuivat sujuvasti yhdistyksestä toiseen. Haettiin innokkaasti uusia osallistumismahdollisuuksia.

Lars D. Eriksson sanoo kirjassa uusvasemmistolaisten olleen universaaleja, kun muut olivat nationalisteja.

– Me olimme feministejä, emme kuuluneet kirkkoon, olimme köyhien maiden puolella.

Ja solmiota ei käytetty.

Psykiatrialla laajempaan julkisuuteen

Viimeistään 1970-luvulla Andersson murtautui valtajulkisuuteen. Suomenkieliset aikakauslehdet kiinnostuivat miehestä, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia ja painavaa sanottavaa psykiatrisesta sairaanhoidosta.

Ihan totta. 1970-luvulla oli kiinnostavaa, kun joku puhui siitä, että sairaaloissa hoidetaan oireita, mutta unohdetaan sairastumisen  syyt.

– Psykiatrian on valittava puolensa, päätettävä, kenelle on solidaarinen, julisti Andersson.

Hän tuntui olevan aina keskipisteessä siellä, missä uusi haastaa vanhan, oli kyse sitten runoudesta tai hänen työstään lääkärinä.

Kulttuurielämä kuitenkin jäykistyi 1970-luvulla. Andersson sanoo kirjassa, että enää ei välitetty siitä, mitä joku sanoi vaan siitä, kenen kannattajaksi hän lukeutuu.

Lääkärinä hän oli pidetty, kirjailijana moneen kertaan palkittu ja takavuosikymmeninä runokirjoja myytiinkin paljon.

”Niinistö on sikamainen sadisti”

Anderssonin uteliaisuus johti hänet myös kansanedustajaksi, puoluejohtajaksi ja ministeriksi. Ne vaiheet on käsitelty Kansan Uutisissa moneen kertaan ja halukkaat löytävät verkkolehdestä yli sata juttua.

Yksi elämäkerrassa kerrottu tapaus kannattaa silti kertoa. Vuonna 1996 Andersson suuttui valtiovarainministeri Sauli Niinistölle niin, että, ”jossain vaiheessa kiehahdin ja suutuin niin, että olisin voinut käydä hänen kimppuunsa. Sanoin hänelle, että hän on sikamainen sadisti”.

Vain miesten välissä ollut pöytä saattoi estää ilmitappelun.

Niinistöllä oli valtiovarainministerinä ilmeisesti poikkeuksellinen kyky ärsyttää vasemmistoliittolaisia. Äsken ilmestyneessä Matti Huutolan elämäkerrassa kerrotaan, että samoihin aikoihin Anderssonin edustajatoveri Jorma Vokkolainen yritti eräänä iltana lyödä Niinistöä eduskunnassa. Nyrkki osui tilannetta rauhoittelemaan menneeseen Huutolaan.

Illalla lamppu sammuu

Viimeisinä vuosinaan Andersson kirjoitti ja soitti, ja muuttui yhä enemmän erakoksi.

– On kurjaa, kun ei voi enää liikkua, ei voi urheilla, ei voi juosta, ei voi mitään, hän totesi marraskuussa 2018.

Mutta kirjoittaa voi. Runoja ja viimeiseksi jäänyttä romaania Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3, joka lopulta ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen.

Claes Andersson kuoli 24.7.2019. Elämäkerran perusteella, ja jonkin verran hänet tunteneenakin, uskaltaa sanoa, että hän eli täysipainoisen ja antoisan elämän ennen kuin kuoli. Kuolemaa Andersson vertasi siihen, kun sammuttaa illalla lampun.

”Kuolemanpelko antaa minun elämälleni sen pääasiallisen sisällön”, hän kirjoitti runossaan jo vuonna 1989.

Riitta Kylänpää voitti Tieto-Finlandian edellisestä elämäkerrastaan Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Myös Utelias mieli on vetävä ja antoisa. Claes Anderssonin oma ääni on siinä voimakkaasti läsnä. Hän antoi kirjaa varten yli 20 haastattelua.

Kokonaisuus imaisee mukaansa. Kylänpään pelko siitä, jääkö hänelle enää mitään kerrottavaa Anderssonin paljastettua niin paljon itsestään jo romaaneissaan, osoittautuu turhaksi. Kirja kertoo enemmän kuin vain Claes Andersson -nimisestä miehestä. Se on optimistisen aikakauden kuvaus. Uskottiin, että maailmaa voi muuttaa ja sitten muutettiin sitä.

Menestyskirjailija Max Seeck täräytti uransa parhaimman jännärin

 

Max Seeck: Pahan verkko. 448 sivua, Tammi.

Max Seeckillä on saattanut olla melkoiset paineet uutta dekkaria kirjoittaessaan. Edellinen jännäri Uskollinen lukija oli kaivattu suomalaisen dekkarin iso läpimurto kansainvälisille markkinoille. Se myytiin 38 maahan ja nyt ilmestynyt Pahan verkko on myyty jo ilmestyessään 23 kielialueelle.

Seeck on kyllä tottunut menestymään. Jo hänen esikoisensa, toiminnallinen trilleri Hammurabin enkelit oli kotimainen arvostelu- ja myyntimenestys. Se sai kaksi erinomaista jatko-osaa, joiden jälkeen Seeck teki kiinnostavan suunnanmuutoksen kohti psykologista trilleriä. Uskollinen lukija kantoi lähes loppuun saakka, mutta töksähtävä loppu rikkoi lumouksen.

Nyt ei töksähdä. Pahan verkko on askel kohti perinteisempää poliisiromaania ja sellaisena niin täydellinen kokonaisuus kuin kuvitella saattaa. Seeck ei tavoittele uutta kansainvälistä menestystä helpoimman jälkeen, vaan kehittelee rauhallisesti henkilökuvia ja todella onnistunutta juonikuviota, jossa on muutakin itua kuin jännityksen rakentaminen.

Juoni on itse asiassa niin hyvä, monipolvinen ja loppuun asti yllätyksellinen, ettei siitä voi tässä sanoa juuri mitään. Nauttikaa itse. 

Lähtötilanne on joka tapauksessa se, että somevaikuttajat Lisa Yamamoto ja Jason Nervander katoavat. Ainoa johtolanka on Instagramiin ladattu kuva, jossa on Söderskärin majakka ja haudassa makaavasta prinsessasta kertova teksti. 

Samaan aikaan Vuosaaren Aurinkolahdesta löytyy japanilaisten manga-sarjakuvien tyyliin puettu kuollut nuori nainen. Yhteys Lisaan on siinä, että hän on taitava manga-piirustusten tekijä, joista on ollut kiinnostunut mystinen mies, poliisien Haamuksi nimeämä. Hänen ainoa tuntomerkkinsä on vahva partaveden haju.

Seeck taustoitti jo edellisessä romaanissaan perusteellisesti päähenkilönsä rikosylikonstaapeli Jessica Niemen. Tämä on upporikas tyttö, joka pitää kulissinaan pientä töölöläisyksiötä, mutta asuu oikeasti satojen neliöiden luksusasunnossa samassa talossa. Pahan verkossa mennään syvemmälle Jessican menneisyyteen ja traumoihin, mutta nyt myös muu poliisin väkivaltarikosyksikön porukka tulee paremmin esitellyksi.

Kirjan oikeastaan ainoa kauneusvirhe on Jessican ja yksikön uuden päällikön Helena Lapin suhde. Rikoskirjallisuus, tv-sarjat ja elokuvat ovat täynnä päähenkilöitä, joita pomo kohtelee v-mäisesti.

Että teki hyvää lukea Pahan verkko. Se on niin toista kuin itseään toistavat ruotsalaiset nordic noirit. Loistavan tarinan ja hyvien sivujuonien lisäksi Seeckin kielessä on jotain, joka nostaa Pahan verkon kauas yli tavallisten trillerien.

Marko Kilven Undertakerin räjähtävä loppuluku ei ole ainakaan viihdettä

Marko Kilpi: Undertaker - Kuoleman kosketus. CrimeTime, 442 sivua.

Jarmo Kivi on hautausurakoitsija ja häikäilemätön suurrikollinen samassa mustassa puvussa. Paljon kehuttu ja palkittu rikoskirjailija Marko Kilpi esitteli suomalaisessa dekkarissa käänteentekevän hahmon neljä vuotta sitten. Nyt on jatkuvajuonisen tarinan aika loppua. Kuoleman kosketus tekee sen hurjalla, mutta myös hämmentävällä tavalla.

Jos sarjan aiemmat osat eivät ole tuttuja, niin kannattaa hankkia vaikka pokkari, jossa kolme edellistä ilmestyivät samassa niteessä. Ei ole kovinkaan hyvä idea tehdä jatkuvajuonista dekkarisarjaa, kun siinä on niin paljon henkilöitä ja käänteitä kuin Undertakerissa. Nytkin jatketaan suoraan siitä, mihin viime vuonna päädyttiin: Kiven apuriksi houkuteltu Tuomas on haudattu elävältä ja komisario Saari on vangittuna Saarnaajaksikin kutsutun hauturin tekemistä rikoksista.

Päätösosassa meno on julmaa, totista ja synkkää. Kilpi ylittää rajoja, joihin dekkariviihteessä ei yleensä - eikä ainakaan Suomessa - mennä ikinä. Kylmä, rationaalinen ja kaikkeen varautunut Kivi on hahmo, josta ei enää voi olla varma, meneekö kirja parodian puolelle. Mutta jos menee, niin mitä näin rankalla ja lohuttomalla tarinalla parodioitaisiin?

Neljännessä osassa Kivi on yhä selvemmin saalis, ei saalistaja. Vauhti kiihtyy sivujen vähetessä ja sen Kilpi ainakin todistaa taas kerran, että hän on armoitettu jännityksen synnyttäjä.

Silti olen jollain lailla tyytymätön sarjan niin odotettuun lopetukseen. Kivi jää henkilönä arvoitukseksi ja loppuhuipennus pistää kysymään, mistä tässä oikein oli kysymys - siis koko sarjassa. Ruumiita neljässä kirjassa tulee läjäpäin ja tappamisessa on paljon sadismia mukana. Miksi?

Viihteeksi Undertakeria ei voi enää tämän jälkeen kutsua, mutta kaukaa haetulta tuntuu ajatella sitäkin, että kirjasarja olisi kuva maailmasta, jossa elämme. Tai sitten siviiliammatiltaan poliisina työskentelevä Marko Kilpi tietää jotain häiritsevää.

Kristian Kosonen vavahduttaa nyt sotaromaanilla Viipurin taistelusta kesällä 1944

Kristian Kosonen: Viipurin menetys. 347 sivua, Bazar.

Uuden sukupolven sotakirjailijoiden ykköskaartiin lukeutuva Kristian Kosonen ei petä. Neljäs romaani Viipurin menetys on jälleen historiallisiin tosiasioihin perustuva kouraiseva huipputyö. Alun pohjustuksen jälkeen se kertoo 20.6.1944 tapahtuneesta Viipurin taistelusta, joka oli ohi vain noin viidessä tunnissa. Suomalaisten puolustus luhistui täysin ylivoimaisen vihollisen rynniessä päälle.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Eeva Tammen tutkimuksessa Viipuri 1944 väitetään, ettei Viipuria ollut tarkoituskaan puolustaa. Kosonen ei kirjoita sodan suurista linjoista vaan rivimiesten yksilökokemuksesta äärimmäisessä helvetissä. Tulkitsen hänen kuitenkin olevan ainakin lievästi Tammen kannalla, sillä kirjan alussa hän kuvaa puolustuslinjojen heikkoa tilaa Viipurin itäpuolella. Pitkän asemasodan aikana tulevaan hyökkäykseen olisi kyllä ehditty varautua, mutta se laiminlyötiin.

Jos väite on tosi, niin sotilaita tapatettiin turhaan. Viipurissa kuoli tuona päivänä 23 suomalaista sotilasta.

Kososen tavaramerkki on yhteen tai enintään muutamaan hetkeen tihentyvä äärimmäinen taistelukokemus kaikkeen siihen sisältyvine elementteineen: kauhu, uupumus, nälkä, jano, kylmyys, märkyys, näkymät, jotka ovat kerta kaikkiaan liikaa ihmismielelle. Näin myös Viipurin menetyksessä. Kontrastia luovat juhannuskesän kauneus ja vielä silloin Suomen toiseksi suurimman kaupungin miljöö arvorakennuksineen ja puistoineen.

Romaanin keskushenkilö on ylikersantti Arvo Liekoski, mutta isossa henkilökaartissa nousee esille erilaisia tapoja pärjätä sodan äärimmäisessä julmuudessa. Yksi kestää, toinen murtuu ja kolmas kohtaa mieluummin kuoleman kuin häpeän tappiosta. Kososella on ainutlaatuiselta tuntuva kosketus tulituksen keskellä olevan miehen mieleen. Se nostaa hänen teoksensa sotakirjallisuuden pitkän historian kärkijoukkoon.

Viipurin menetys on siitä poikkeava sotaromaani, että korpisodan sijaan nyt käydään kaupunkisotaa. Kosonen kuvaa muutaman miesjoukon pakoa kortteli korttelilta kohti Linnansiltaa ja pelastusta. Rintamalinjoja ei ole. Vihollisen panssarivaunu voi olla minkä tahansa kulman takana. Kaupunkisota on vielä enemmän sekavaa kaaosta kuin korpisota.

Taistelu Vasikkasaaresta, Petäjäsaaren jäinen helvetti ja Isku Tornioon saavat Viipurin menetyksessä arvoisensa seuraajan. Jos nyrpistät nenääsi sotakirjoille, jos kuvittelet niiden olevan suur-Suomi- tai sankarihehkutusta, jos ajattelet niiden kaikkien olevan aina samanlaisia, niin ylitä ennakkoluulosi ja kokeile jotain näistä neljästä. Ja muista, että nuo nuoret miehet eivät valinneet osaansa. Heille ei annettu muuta vaihtoehtoa kuin taistele tai kuole - ja kuole ehkä sittenkin.

Paluu Päätaloon, osa 8: Kallen ensimmäinen uittotili

Alkuperäinen julkaisu 12.10.2012.

https://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/600-markan-uittotili-ja-hirvaskoski/

Tammetun virran viimeiset sata sivua esittelevät ne Kalle Päätalon kirjojen kaksi puolta, joiden vuorovaikutus johtivat hänen ilmiömäiseen suosioonsa. Ensin koittaa suuri ilo ensimmäisestä tukinuitosta, omasta polkupyörästä ja mukavasta uittotilistä. Heti perään alkaa isä Herkon sairaus ja tunnelma kääntyy päinvastaiseksi.

Kalle pääsi Isosyötteen maisemaan Naamanganjoen uittoon keväällä 1931. Siellä tuli selväksi, että yleismaailmallinen pula-aika on ehtinyt Selkoseen asti. Uittoa ja vesien sulamista vonkailemaan on kerääntynyt jo hyvissä ajoin joukko  miehiä, joilla on hätä saada nimi kirjaan. Eväät, hartsut, ovat loppuneet eikä kottia ole luvassa ilman tietoa työhönpääsystä. Oikea nälkä kurnii suolissa.

Nämä ovat vielä työnjohtajana toimivan Herkon murheita. 10-vuotiaalle Kallelle uitto on enimmäkseen suurta seikkailua. Sen aikana puolittain isän, puolittain omalla luvalla hän saa ensimmäisen polkupyöränsä, Viktoria Verken. Hinta oli 300 markkaa.

Juuret Hirvaskosken törmässä

Uittojakso on tavallista merkityksellisempi itsellenikin. Sen päättyessä Kalle käy soutamassa Hirvaskoskella, jossa ovat osittain omat juureni, kuten sukunimestäkin voi päätellä. Tarkemmin sanottuna Hirvaskosken kartanossa, jonka olen kerran nähnyt ulkoapäin. Syntyisin olen etelän veteliä.

Siitä ei ole tietoa, miksi esi-isälle tuli juuri näihin samoihin aikoihin lähtö Hirvaskosken kartanosta. Onneksi en kuitenkaan ole kartanonperijä. Kyseessä näyttää olevan pikemminkin iso pohjalaistalo kuin se, mikä sanasta kartano ensimmäisenä tulee mieleen. Lämmitys- ja ylläpitokustannusten täytyy olla hirmuiset.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin Hirvaskosken kartano on näköjään remontoitu ja se toimii matkailukäytössä. Ehkä seuraavilla Päätalo-päivillä pitää käydä sisälläkin.

Työhullun hermoromahdus

Sen verran Kalle oli nahitettuna työnkin laitaan useamman viikon uittoreissulla, että hän sai sen loputtua yli 600 markan tilin, ensimmäisensä metsämiehenä. Oliko se paljon vai vähän, selviää lukijalle heti uittojakson perään.

Syksyllä Päätalon kattilakunta kohtaa dramaattisen käänteen. Raumayhtiöltä loppuvat työt kokonaan ja Herkkokin lähetetään kotiin odottamaan tietoa mahdollisista talvisavotoista. Työhullu mies vouhkaantuu täysin. Vielä enemmän kuin töiden loppuminen häntä rassaa se, että kuukausipalkkalaisena hänelle kuitenkin palkka juoksee koko ajan, tosin 300 markalla alennettuna. Herkon alkuperäinen palkka oli 1800 markkaa kuukaudessa eli Kallen uittotili oli kolmannes työnjohtajan palkasta.

Herkon töiden loppuminen osuu hyvään aikaan, sillä käynnistymässä on juuri mökin laajennus. Herkko ei halua nähdä tätä niin. Joskus puoliksi kerjäämään joutuneena hän kokee nyt saavansa yhtiöltä almuja. Hermot alkavat toden teolla pettää. Hän kävelee vähintään kaksi kertaa viikossa kirkonkylään soittamaan piiripäällikkö Virralle, että eikö töitä ole vieläkään näkyvissä. Matkaa edestakaisin oli aina 40 kilometriä.

Loppujen lopuksi Herkon työttömyyttä ja ”ilmaista rahaa” ei kestänyt kuin kuusi viikkoa. Sitten hänet lähetettiin Latvajärvelle talvisavottaa valmistelemaan. Mies riehui jäätyvissä vesissä ja sairastui keuhkokuumeeseen. Siitä hän selvisi hengissä, mutta jälkitautina tullut henkinen sairaus kesti yli neljä vuotta ja johti perheen köyhyyteen ja jopa kerjuulle.

Nyt myös kuullaan ensimmäisen kerran ”kessäytyneestä särjestä”, joka Kallen mukaan esti suoranaiset nälkäkuolemat 1930-luvun Selkosessa. Se tarkoitti ”raskaitten painokivien alla suolaantuneita, kovettuneita ja hapantuneita kaloja”. Vieraspaikkakuntalaisten kulkijoiden mielestä kettujakin myrkytettiin lievemmillä tuoksuilla kuin mitä kessäytyneestä särjestä lähti, mutta jokijärveläisille se kuuluu olleen pottuvoin kanssa herkkuruokaa. 

Matti Huutola kolmen SAK:n puheenjohtajan aisaparina

Vesa Somppi: Matti Huutola – Heikomman puolella. 197 sivua, Otava.

Entinen vasemmistoliiton kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Matti Huutola aloitti SAK:n hallituksen varapuheenjohtajana 1.5.2004. Tänään julkaistussa Vesa Sompin kirjoittamassa kirjassa Matti Huutola – Heikomman puolella vedetään yhteen Huutolan koko henkilöhistoria, ja siis myös menneet 16 vuotta SAK:ssa.

Huutolan seuraajaksi valittiin tiistaina hänen kanssaan samaan aikaan vasemmistoliiton kansanedustajana toiminut Katja Syvärinen.

Eläkkeelle jäävä Huutola toimi kolmen SAK:n puheenjohtajan aisaparina. Hänen kirjassa kertomansa luonnehdinnat kolmesta puheenjohtajasta avaavat myös kulissien takaa sitä, miten keskusjärjestö on muuttunut, avartunut, puoluepolitiikan hallitsemasta linnakkeesta nykyaikaiseksi vaikuttajaksi.

Huutolan aloittaessa SAK:ta johti Lauri Ihalainen, keskusjärjestön pitkäaikaisin puheenjohtaja. Hän johti järjestöä 1990–2009 – liian pitkään, kirjasta voi päätellä.

Huutolan edeltäjä Pekka Ahmavaara oli jo edennyt pitkälle SAK:n demarien ja vasemmistoliittolaisten yhteistyön edistämisessä ja hän toivoi, ettei railoa enää revitä auki.

Kirjassa kerrotaan, että tästä huolimatta SAK:n sisällä demarileiri epäili valintansa aikaan vielä vasemmistoliiton varapuheenjohtajana toimineen Huutolan tekevän SAK:ssa vain vasemmistoliiton politiikkaa.

Demareilla oli oma sisäpiirinsä, johon hallituksen varapuheenjohtajalla ei ollut aluksi asiaa. Siihen kuuluivat Eero Heinäluoma, ekonomisti Pertti Parmanne ja järjestöosastoa johtanut Matti Tukiainen, joka oikein korosti puoluesidonnaisuuttaan.

Jäsenkirjan merkitys vähentynyt

Huutola johti viime vuodet SAK:ssa punakoneeksikin kutsuttua järjestöosastoa. Sen voimannäyttöjä olivat viime hallituskauden toimintapäivät Juha Sipilän hallituksen hankkeita vastaan. Lauri Ihalaisen aikana ajatus siitä, että joku muu kuin sosiaalidemokraatti johtaisi järjestöorganisaatiota, oli kirjan mukaan mahdoton.

Ihalaisen aikana muiden kuin demarien oli vaikea päästä edes töihin SAK:hon. Loppuaikoina valinnoissa alettiin kuitenkin painottaa enemmän asiantuntemusta kuin jäsenkirjaa.

Huutola kuvaa Ihalaista todelliseksi herrasmieheksi, mutta kirjassa esiintyy myös arvostelua. Liian pitkä kausi johti siihen, että organisaatio ei uskaltanut tehdä omia päätöksiä ilman ”Isä Aurinkoisen” siunausta.

Lylyn kanssa mutkatonta

Ihalaisen seuraajan Lauri Lylyn kanssa yhteistyö oli mutkatonta jo senkin takia, että heillä oli sama rytmi. Aamuvirkkuina he olivat usein ensimmäiset työpaikalla ja saivat käydä rauhassa läpi päivän asiat.

Lylyn kaudella SAK:sta poistettiin päällekkäisiä tehtäviä, vähennettiin johtajia ja henkilöstöä. Huutolasta tuli järjestöosaston johtaja.

Vaalityöhön osallistumiselle laadittiin säännöt. Siihen tai muuhun vapaaehtoistyöhön sai käyttää kolme työpäivää vuodessa. Mahdollisuutta ei rajattu vain vasemmistopuolueisiin eikä ylipäänsä puolueisiin.

”Lylyn aikana yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin pyrittiin höllentämään entisestään ja jäsenkirjan merkitystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa pyrittiin välttämään. Suuri osa hakijoista on siitä huolimatta edelleen ollut vasemmistolaisia, koska muita puolueita kannattavat eivät hae tehtäviä”, kirjassa kerrotaan.

SAK:n ilmapiirin kuvataan vapautuneen Lylyn kaudella. Eri mieltä sai olla ilman leimautumisen pelkoa.

Eloranta ei provosoidu kritiikistä

Kesäkuussa 2016 aloitti SAK:n nykyinen puheenjohtaja Jarkko Eloranta. Huutolan tulkinnan mukaan hän antoi heti alussa SAK:n väelle selvän viestin: kenenkään on turha tulla kuiskuttelemaan omien esimiestensä ohi edistääkseen omia asioitaan. Työhuoneen ovi on aina auki, mutta ennen puheenjohtajan puheille tuloa on keskusteltava oman osaston esimiehen kanssa.

Ilmapiiri vapautui entisestään.

”Esitykset Eloranta tekee niin, että hallituksen jäsenille jää tilaa kertoa oma mielipiteensä. Kritiikkiin hän suhtautuu kylmän viileästi, eikä provosoidu siitä. Jos hän huomaa, ettei esitys mene läpi, hän ei lähde runnomaan sitä päätökseen. Huutolan on vaikea kuvitella tilannetta, jossa Eloranta korottaisi ääntään”, kirjassa kuvataan nykymenoa SAK:ssa.

Muutos vuodesta 2004 on suuri.

”Iso harppaus avoimempaan toimintamalliin tapahtui, kun asioista alettiin jakaa avoimemmin tietoa organisaation sisällä. Ennen tietoja jaettiin vain tipoittain, mikä oli keino pönkittää omaa asemaa.”

Henkilökunnan työkalenterit ovat nyt kaikkien käytössä.

”Aiemmin omaa asemaa saattoi korostaa panttaamalla tietoa siitä, keitä tapaa päivän mittaan ja antamalla ymmärtää olevansa jonkin merkittävän asian päällä. Puheenjohtajien kalenterit olivat aiemmin tiukasti sihteerin hyppysissä, eikä niitä hevin avattu muille työntekijöille”, kuvataan kirjassa.

Aina sattuu ja tapahtuu

Heikomman puolella on elämäkerrallinen teos, jossa Huutola myös ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Tiukan asian vastapainona kerrotaan monista hupaisista sattumuksista, sillä Matti Huutola on toden teolla mies, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – niin työssä kuin vapaa-ajalla.

Kansanedustajana Huutola sai kerran kiihkeänä iltana puoluetoverinsa Jorma Vokkolaisen nyrkistä, joka oli tarkoitettu valtiovarainministeri Sauli Niinistölle.

Huutolan vauhdikasta luonnetta ja riuskaa asioihin tarttumista kuvaa tapaus, jossa perhe oli lähdössä lomamatkalle Kroatiaan. Se tapahtui pian muuton jälkeen ja edellisen asunnon parkkihallin avain piti vielä luovuttaa ennen matkaa. Kiireen takia Huutola pudotti avainkortin postilaatikkoon.

Ruokakaupassa hän huomasi, että postilaatikkoon olikin mennyt pankkikortti, kun yritti maksaa ostoksia avainkortillaan.

”Huutola jätti ostokset kaupan kassalle ja kaasutti vauhdilla takaisin postilaatikolle. Postilaatikon hän kiskaisi voimalla irti seinästä ja ympärilleen vilkuillen karisteli sisällön kadulle. Viimeinen kuori, joka laatikosta tipahti ulos, näytti tutulta. Huutola nappasi pankkikortin pois kuoresta ja sujautti parkkikortin tilalle. Sitten hän tyrkkäsi postilaatikon nopeasti takaisin seinään.”