Trilleri, jollaista ei ole ennen Suomessa kirjoitettu: pakohuonepeli muuttuu peliksi elämästä ja kuolemasta Alex Ansamaan Pelintekijässä

 Alex Ansamaa: Pelintekijä. 271 sivua, Docendo 2025.

Pakohuonepeli, jonka panoksena on oikean terrori-iskun estäminen. Ohjelmistoasiantuntija Alex Ansamaa laittaa esikoistrillerissään Pelintekijä ohjelmistoasiantuntija Marko Karhun pirulliseen tilanteeseen. Tuntematon taho pakottaa Karhun johtamaan peliä, jossa ratkaisun epäonnistuminen määräajan puitteissa johtaa mittavaan terrori-iskuun. Ja sen jälkeen tulee uusi peli, jossa Karhun henkilökohtaiset panokset nousevat tappiin saakka.

Ansamaa on kehittänyt mahtavan erilaisen konseptin trilleriin. Tällaista ei ole ennen tullut vastaan. Lukija vedetään mukaan tiivistahtiseen jännitysnäytelmään, jossa toiminnan sijaan pelataan älyllä ja ongelmanratkaisulla.

Pelintekijä on myös polttavan ajankohtainen. Marko Karhu on konsulttina ohjelmistoyhtiössä, jossa kehitetään mullistavaa aseteknologista keksintöä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan pisti kehitystyöhön vauhtia. Prototyyppi on valmis, mutta nyt keksintö on vaarassa, ja se näyttää liittyvän peliin.

Entä liittyykö asiaan myös Venäjä-mielinen kansanedustaja, jonka todellista esikuvaa Ansamaa ei pahemmin peittele?

Marko Karhu ja pieni pelaajatiimi saa aikarajan ja rajallisen määrän vihjeitä, joiden varassa arvoitus pitää selvittää. Ongelmat ja niiden ratkaisu sekä varsinkin ratkaisuun johtavat päättelyt kutkuttavat sellaistakin, joka ei ole koskaan pelannut pakohuonepeliä. Aitoutta ei tarvitse epäillä, sillä Ansamaa on ollut rakentamassa todellista pakohuonepeliä. Teokselle apua antanut asiantuntijaluettelo kirjan lopussa on vaikuttava.

Loppupeli käydään teollisuushallissa, johon Pelintekijä on rakentanut massiivisen lavastuksen, ansoja ja arvoituksia. Kello tikittää 90 minuutista kohti nollaa. Epäonnistuminen johtaa varmaan kuolemaan.

Ansamaa luottaa älylliseen jännitykseen lähes loppuun asti. Paukutteluun mennään vasta aivan lopussa ennen kuin selviää, kuka haastoi Marko Karhun peliin ja miksi. Sekin on perusteltua tässä mielettömän hyvin toimivassa trillerissä.

Pelintekijä on luonnollisesti kokonaisen sarjan alku. Pakohuonepeli on hieno kehitelmä trillerin puitteeksi ja Alex Ansamaa onnistuu moitteettomasti. Ainakin tämän kerran. Mutta onko konsepti sellainen, että se kestää toisen tulemisen ja muut jatko-osat, kun lukijaa ei voi enää yllättää? Tai ehkä Ansamaa onkin se, joka yllättää uudelleen keksimällä uusia kuvioita. Esikoisteos ainakin lupaa paljon.

Kaksi tapaa selviytyä sodassa Kristian Kososen viiltävässä sotaromaanissa Veljet Raatteen tiellä

Kristian Kosonen: Veljet Raatteen tiellä. 332 sivua, Bazar 2025.

Elokuun lopulla ilmestyi suomeksi ranskalaisen Olivier Norekin talvisotaromaani Talven soturit. Loistava teos sijoittuu talvisodan ehkä kuuluisimmalle rintamalle Kollaalle. Kokeneen kotimaisen sotakirjailijan Kristian Kososen yhdeksäs kirja Veljet Raatteen tiellä kertoo samoihin aikoihin käydyistä taisteluista yhtä kuuluisissa maisemissa.

Norekin kirja kertoo oikeista Simo Häyhästä ja Aarno Juutilaisesta.

Kososen teoksen veljekset Timo ja Väinö Eerikkilä ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat tosia. Varsinaiset Raatteen tien taistelut käytiin 1.-7. tammikuuta 1940. Voitto oli tärkeä suomalaisten sotamielialankin kannalta. Kollaan ja Raatteen taistelut loivat uskoa, että Suomi selviää vaikka vihollinen on lukumääräisesti ylivoimainen. Lisäksi sotasaalista tuli valtavasti avittamaan tulevia taisteluita.

Erinomaisten sotaromaanien kirjoittaja Kristian Kosonen tarkastelee uusimmassaan kahta erilaista mielen kestävyyttä sodan kaltaisessa ääritilanteessa. 

Kersantti Timo Eerikkilä on saanut jo muutaman sotaviikon aikana kotipuoleen asti yltävää mainetta sotasankarina. Pikkuveli Väinö ehtii sairastumisensa takia rintamalle jälkijoukoissa jouluna 1939.

Joukkueenjohtajaksi nousevan Timon tuskainen sielu on paatunut kaikesta siitä epäinhimillisestä, jota sodassa joutuu kokemaan. Jo alkujaan herkempi Väinö tapaa etulinjassa miehen, jota ei ole tunnistaa veljekseen. Tämä on kova, ärtynyt ja tyly. Hän hiihtää aina taisteluun joukon kärjessä ja kokee ahdistusta, jos joutuu luottamaan myös muiden tekemisiin. Ahdistuksensa hän käsittelee taistelun jälkeen yksin tyhjää tuijotellessaan. Sota on polttomerkinnyt Timon synkällä ja raa´alla tavalla.

Väinö on alusta asti epävarma siitä, kestääkö hän sodan paineen. Mielessään kaukana rintamasta hän on uhonnut ja lyönyt nyrkkiä pöytään siitä, miten kova sotilas on. Tosi tilanteessa pelkkä ajatus kuoleman läheisyydestä ja luotien vinkunasta pistää värisemään. Väinö joutuu miettimään, olisiko minusta samaan kuin isoveli. Isoveljen tylyys, jossa mukana on myös suojelua, ei helpota tilannetta.

Kosonen on käsitellyt aiemmissakin teoksissaan sotilaan psyykkeen kestokykyä alituisen tulituksen, räjähdysten, äärimmäisen kylmyyden, väsymyksen ja nälän kalvaessa sekä ruumista että mieltä. Veljet Raatteen tiellä -sotaromaanin kaksoisvalotus pureutuu tässä entistä syvemmälle. Hän on ihmismielen tarkka rekisteröijä, jolla on koko ikänsä rauhan oloissa eläneeksi ihmeellisen hyvä kyky eläytyä korpisodan tulihelvetin kaltaisiin oloihin.

Sotaromaanina Veljet Raatteen tiellä on hieman erilaista Kososta. Monissa aiemmissa teoksissaan hän on keskittänyt katseensa jonkin yksittäisen taistelun ääri-intensiiviseen kuvaukseen. Tuloksena on sarja romaaneja, jotka iskevät ilmat pihalle lukijasta, nostavat silmien eteen kaiken sen kauhun, mitä sota on, niin tehokkaasti kuin sen kaunokirjallisessa muodossa voi tehdä.

Veljet Raatteen tiellä edustaa sotaromaanien pitkää perinnettä, jossa otetaan lähitarkasteluun joukkue ja sen erilaiset persoonat, ja pidempi siivu sodasta. Kahden veljeksen lisäksi teoksessa erottuvat sotaromaanien arkkityypit, ainakin ulkoisesti kovat taistelijat, huumorimiehet, pelkääjät ja sekä miehiä ymmärtävät että paskantärkeät upseerit.

Kososen ilmaisu on vuoroin havainnollista ja iskevää, vuoroin inhimillistä ja sodan kurimukseen joutuneita kohtaan myötätuntoista. Vihollista ei käsitellä uhomielellä vaan heidän yhtäläisen kurjuutensa tiedostaen.

Veljet Raatteen tiellä on sotaromaani parhaasta päästä - niin kuin Kososella melkein aina. Hän on osannut uudistaa ilmaisuaan, kun kirjat alkoivat muistuttaa liikaa toisiaan.

Antti Tuomaisella ei ole kiirettä uusiutua, koska tämänkin syksyn tuttua kaavaa toistava uutuus on niin viihdyttävä

 

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla. 288 sivua, Otava 2025.

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Antti Tuomainen varioi periaatteessa samaa tarinaa humoristisissa jännitysromaaneissaan. On vakaa ja säntillinen näyttelijä Jussi Vatasen oloinen yrittäjä, joka ilman omaa syytään joutuu rikosten pyörteisiin. Jollain oudolla tavalla hän vetää kuitenkin pitemmän korren kuin paatuneet ammattirikolliset.

Jussi Vatasen olemus tuli tässä mieleen, koska hän henkilöi niin osuvasti sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaata Tuomaisen vuoden 2016 jännäriin perustuvassa tv-sarjassa Mies joka kuoli. Tämän syksyn Tuomainen Hyvällä tai sahalla on eräänlainen rinnakkaisteos sille. Sen nimi voisi olla Nainen joka kuoli tai Nainen joka ei kuollutkaan.

Tällä kertaa Tuomaisen yrittäjä on kolmannen polven sahanomistaja Heikki Nevalainen. Hän on ahdingossaan lainannut rahaa monialarikollinen Ismo Sipolta, ja nyt on takaisin maksun aika - tavallaan. Sippo on murhannut myrkkyruiskeella vaimonsa Annaleenan. Heikin on hävitettävä ruumis tai hänen sahansa on konkurssissa heti seuraavana päivänä.

Heikki saakin Annaleenan virkoamaan. Tämä alkaa heti suunnitella kostoa.

Heikin pitää kiireisenä Antwerpenistä vierailulle tuleva perheyhtiön johtaja herra Dupont, mahdollinen premium-asiakas. Kaupat hänen kanssaan huuhtoisivat yhtiön velat ja murheet pois.

Tästä alkaa kuolemaan johtavien onnettomuuksien ja kommellusten ketju Tuomaisen useista aiemmista teoksista tuttuun tapaan. Mausteena on nopeasti heräävä rakkaus Heikin ja Annaleenan välillä, jota sotkee se, että myös herra Dupont salamarakastuu Annaleenaan.

Ismo Sippo, joka on aikonut karistaa Suomen pölyt jaloistaan, löytää itsensä kirjaimellisesti kusesta. Suuret suunnitelmat murenevat askel kerrallaan. Oloa ei helpota rakastajatar Jessika. Nopeat hekuman hetket hänen kanssaan ovat olleet ihania, mutta arki saman katon alla on toinen juttu.

Mies joka kuoli -kirjan rinnakkaisteokselta Hyvällä tai sahalla tuntuu siksikin, että se sijoittuu samoihin maisemiin Haminan seudulle.

Tuomaisen huumori ei ole kuoliaaksi naurattavaa laatua. Se saa hykertelemään hänen ilmaisustaan ja tarinan lennokkaista käänteistä. Toimii ainakin vielä tämän kerran.

Rokkiin keskittyvä elämäkerta sivuuttaa Atte Blomin roolin taistolaisuuden soundtrackin julkaisijana

 

Elina Saksala: Atte Blom - Mies Love Recordsin takana. 477 sivua, Johnny Kniga 2025.

Kuka oli tärkein yksittäinen henkilö taistolaisuuden nousun takana?

Olisivatko maailmaan vääryyksiin heränneet parikymppiset opiskelijat syttyneet sille nimen antaneen SKP:n varapuheenjohtajan Taisto Sinisalon mongerruksesta marxismi-leninismin vääjäämättömästä voittokulusta? 

Tai synkän oloisista vanhemman polven taustavaikuttajista SKP:n Uudenmaan piirisihteeristä Markus Kainulaisesta ja Tiedonantajan päätoimittajasta Urho Jokisesta, joita taistolaisuuden syväanalyysin tehnyt Lauri Hokkanen pitää liikkeen todellisina johtajina?

Ehkä tärkein onkin Love Recordsin perustaja ja levytuottaja Atte Blom. Hän julkaisi taistolaisuuden koko soundtrackin, etenkin KOM teatterin ja Agit-propin levyt, joilla Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämät iskusävelet tenhoavat tänäänkin, vaikka huuruisimpia kommunismi-sanoituksia on muuten vaikea kuunnella.

"Ilman sitä suunnattoman ihastuttavaa, iloista ja hurjaa taidemeininkiä sitä liikettä ei olisi syntynyt, väitti menestyskirjailija Raija Oranen Kansan Uutisten haastattelussa elokuussa 2009.

Oranen työskenteli nuoruudessaan Tiedonantajan toimittajana ja tunsi keskeiset taistolaispoliitikot.

Ja jos Blom ei sitä ollutkaan, ainakaan yksin, on erikoista että tuoreessa elämäkerrassa ei käsitellä ollenkaan Love Recordsin roolia poliittisen musiikin kustantajana. Rock oli Loven kivijalka, mutta taistolaislaulut sen tärkein sivuhaara 1970-luvun alussa.

Jonkin verran keskustelua on herättänyt, että Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa Atte Blom - Mies Love Recordsin takana ei käsitellä ollenkaan Blomin nykyisiä näkemyksiä Venäjän ja Putinin vankkumattomana tukijana. 

Se on ymmärrettävää. Nykyinen Venäjä ei liity mitenkään Blomin musiikkiuraan, ja näkemyksineen siitä hän ei ole sen suuremmassa asemassa kuin kuka tahansa paikallislehden tekstiviesti-palstalle kirjoitteleva.

Blomin ja Loven rooli Chydeniuksen ja Ojasen sävellysten ja aikansa tärkeimpien runoilijoiden niihin tekemien tekstien julkaisijana taas on aivan keskeistä yhden aikakauden kulttuurihistoriaa, olipa laulujen sisällöstä mitä mieltä tahansa. Ne eivät olleet vain mobilisaation välineitä, vaan Taidetta isolla t:llä.

Ilman tätä puolta elämäkerta tuntuu torsolta. Nyt jää kertomatta, millaisessa vuorovaikutuksessa ajan keskeiset poliittiset levyt syntyivät, minkälaiset olivat Blomin yhteydet Chydeniukseen ja Ojaseen ja millaisia satsauksia Love teki alan keskeisiin levyihin. Ajan saatossa monien melko vähämerkityksisiksi osoittautuneiden rocklevyjen tuotannosta Saksala sen sijaan kertoo tarpeettoman pikkutarkasti.

Atte Blomin yhteiskunnallisista vaiheista Elina Saksala nostaa esiin vain täysverisen 60-lukulaisuuden. Blom toimi monissa liikkeissä, eikä SKP:n riidan kärjistyessä valinnut aluksi puoltaan. 1970-luvun alkaessa Blom yhteiskunnallisena henkilönä ja vaikuttajana katoaa kirjassa kokonaan kuvasta.

Suomen populaarimusiikin historian tärkein levytuottaja. Sellaisena Atte Blomia voi pitää. Suomalainen musiikkimaisena olisi aivan toisenlainen ilman häntä, todistavat monet artistit elämäkerrassa. Vuonna 1966 perustettu Love Records vapautti pinnan alla kyteneen paineen päästää levyttämään ne uuden ajan bändit ja artistit, joilla oli sanottavaa, mutta jotka eivät vakiintuneille levy-yhtiöille kelvanneet. Blom oli erityisen hyvä aistimaan, mistä nyt milloinkin tuulee.

Loven tärkeitä bändejä olivat muun muassa tietä raivannut Blues Section ja sen raunioista syntyneet progejätit Wigwam ja Tasavallan Presidentti, Hurriganes ja Juice Leskinen & Coitus Int. Uusi suomalainen rocklyriikka syntyi Hectoria lukuun ottamatta kokonaan Loven tallissa. Juice Leskisen lisäksi sen pioneereja olivat Pekka Streng, Dave "Isokynä" Lindholm ja Veltto Virtanen.

Love Records ajautui konkurssiin vuonna 1979, mutta sen kulttuurinen merkitys ei ole himmennyt missään vaiheessa. Yhtiön julkaisemat alkuperäiset vinyylilevyt ovat Suomen kalleimpia keräilylevyjä. Loven bändeistä Coitus Int. teki juuri mittavan kiertueen yhtyeen ensilevyn 50-vuotisjuhlan merkeissä. Nykyään aktiivisin on Kaseva. Tabula Rasa aktivoitui Heikki Silvennoisen muistokonserttiin, Lovella aloittanut Alwari Tuohitorvi on tehnyt kiertueen ja Wigwamin perintöä ylläpitävä Wigwan Revisited on keikkaillut säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien ajan mukanaan alkuperäisjäsen Jukka Gustavson.

Levytuottajana nero, mutta talousmiehenä surkea. Sellainenkin Blom on. Loven lisäksi muutkin hänen levy-yhtiönsä tekivät lopulta konkurssin, Loven kohtaloksi koitui se, että rokkimenestysten tuotoilla tuotettiin koko ajan uutta musiikkia, paljon marginaaliin jäänyttä, joka tuotti tappiota. Kun rahaa tuli, sitä ei sijoitettu järkevästi.

Blomista piirtyy kuva, jossa levytuottaja piti hyvää huolta bändeistään ja antoi niille täydellisen taiteellisen vapauden. Hän oli mukana levytyksissä, mutta määräilemättä, ja kävi bändiensä keikolla aktiivisesti. Rahaa kului joskus ylipitkiin studioaikoihin ja siihen, että levymoguli piti studion jääkaapin täynnä olutta ja muita virvokkeita.

Poliittisen musiikin käsittelemättä jättämisen lisäksi on huomautettava myös siitä, että Saksala ei huomioi ollenkaan Loven iskelmäpuolta. Yhtiön perustamisen yhteydessä kerrotaan, että tietoisesti päätettiin jättää klassinen musiikki ja iskelmä kustantamisen ulkopuolelle, koska perustajilla ei ollut siihen omasta mielestään taitoa. Muut perustajat olivat Otto Donner ja Christian Scwindt.

1970-luvulla Love kuitenkin julkaisi useita Tuulikki Elorannan singlejä ja pari LP:täkin, sekä muutakin iskelmää. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten yhtiö päätyi kuitenkin iskelmän pariin ja miten sitä tuotettiin, jos osaamista ei ollut omasta takaa. Tämä puoli jäi käsittelemättä myös Miska Rantasen hienossa Love Records -historiikissa vuonna 2005.

Atte Blom oli tuomassa Suomeen ensimmäisenä progen ja punkin. Sen jälkeen hänellä oli sormensa pelissä suomimetallin ja rap-musiikin läpimurrossa. Love Recordsin bändeissä soittivat Suomen parhaat rock- ja jazzmuusikot, mutta tekninen soittotaito oli Blomille, vanhalle jazz-kriitikolle, vain yksi puoli muiden joukossa. Häntä ei haitannut soiton huojahtelu, jos bändillä oli omaa sanottavaa.

Löytöjä tuli paljon, menestystä myös. Atte Blomin taloudessa se ei näkynyt. Love Recordsin velat seurasivat häntä seuraaviin levy-yhtiöihin. Monen tutun asunto oli pantattu niiden vakuudeksi. Blom piti kunnia-asianaan estää niiden joutumisen pankin haltuun. Tässä hän myös onnistui.

Lovea seuranneen Johannan ja sen seuraajien toiminta oli vaikeaa, kun iso osa uusien menestyslevyjen tuotoista meni aina velkojen maksuun.

Atte Blomin näkemykset Venäjästä ovat puistattavia, mutta ne ovat vain alaviite ainutlaatuisella musiikkiuralla. Toivottavasti hänet muistetaan jatkossakin vain siitä. Puutteistaankin huolimatta Elina Saksalan kirja keskittyy olennaisimpaan, Blomin valtavaan elämäntyöhön monenlaisen musiikin kustantajana.

Ilveksen kynnet on hajanainen, koska edes Karin Smirnoff ei voi välttää kolmiosaisen dekkarisarjan keskimmäisen osan ongelmaa

 Karin Smirnoff: Ilveksen kynnet (Lokattens klor). Suomentanut Anna Skogster. 421 sivua, WSOY 2025.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmestynyt Stieg Larsssonin kolmiosainen Millennium-sarja oli dekkarisensaatio. Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut kirjoittaja ei ehtinyt nähdä sen menestystä.

Larssonin luomat hakkeri Lisbeth Salander ja toimittaja Mikael Blomqvist jatkavat dekkarihahmoina muiden kirjoittamissa kolmiosaisissa jatko-osissa. Mikäpä kustantaja kieltäytyisi valmiista menestysreseptistä, vaikka kyseenalaiselta se tuntuu.

Kolmessa osassa ilmestyvä yhtenäinen tarina on vaikea tapaus. Vaikka ensimmäinen olisi kuinka vetävä ja dynaaminen, on keskimmäisenä ilmestyvää vaikea hahmottaa, koska se alkaa keskeltä tapahtumia eikä varsinaisesti pääty ollenkaan. Kovimmat paukut jätetään päätösosaan.

Stieg Larssonkaan ei välttynyt tältä ongelmalta. Kakkososa Tyttö joka leikki tulella on hänen trilogiansa heikoin lenkki. Kokonaista lopputulosta vielä näkemättä tuntuu vahvasti siltä, että myös niinkin taitava kirjoittaja kuin Karin Smirnoff on vuorostaan ollut saman pulman edessä kirjoittaessaan omaa keskimmäistään Ilveksen kynnet.

Janakippo-kirjoillaan maineeseen noussut Smirnoff oli loistovalinta jatkamaan Lisbeth Salanderin tarinaa, jos sitä kerran piti jatkaa. Hänen sarjansa ensimmäinen osa Merikotkan huuto sijoittuu Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, jossa rikollinen bisnes kietoutuu vihreään siirtymään erityisesti tuulivoiman osalta. Trilleriparodialta tuntunut teos nosti vanhojen päähenkilöiden edelle Lisbeth Salanderin 13-vuotiaan veljentyttären Svalan, numeroneron ja muutenkin poikkeuksellisen kylmäpäisen ja osaavan tytön.

Ilveksen kynsien alussa Svala on tet-harjoittelussa paikallislehdessä. Toimittaja Ester Södergranin kanssa hän valmistelee kevyttä viikonvaihdejuttua Gasskasin kummitustaloista. He kuvaavat autioksi jäänyttä parantolaa droonilla. Kuviin tarttuu jotain, jonka takia Ester murhataan.

Ilveksen kynnet käsittelee vihreää siirtymää rikolliseksi muuttuvan kaivosbisneksen kannalta vähän niin kuin Taina Haahdin Aktivisti. Pian myös Svala on vaarassa, ja Mikael Blomqvist ja Lisbeth Salander palaavat jälleen Gasskasiin niin kuin Smirnoffin ensimmäisessä osassa.

Rikollisia kiinnostaa myös tiettävästi Svalan hallussa oleva kovalevy, jolla on suuri määrä kryptovaluuttaa, mutta jonka salasana ei ole tiedossa. Svala voisi senkin selvittää.

Monista hyvistä aineksista huolimatta Ilveksen kynnet on hajanainen ja sekavakin trilleri. Pitäisi muistaa edellisestä osasta kuka on kuka, mutta henkikögalleria on poikkeuksellisen suuri. Siihen kuuluvat muun muassa Svalan enot, joiden luona hän asuu. Pääroisto Marcus Branco johtaa rikollisorganisaatiota, joka muistuttaa James Bond -elokuvien Spectreä ja jonka palkkatappajaa kutsutaan siivoojaksi. Svala muistelee paljon edellisessä osassa murhattua Märta-äitiään.

Sekä monia muita henkilöhahmoja. Osa esiintyy teoksen nykyajan lisäksi myös takaumissa omassa menneisyydessään.

Haaroja on niin paljon, ettei Smirnoff saa varsinaista juontaan oikein millään käyntiin. Pakko myöntää, että Ilveksen kynnet on pikkuisen tylsä ennen tarina tiivistyy vasta lopussa.

"Helvetissä on erityinen paikka johtajille ja pääomasijoittajille", kuuluu kirjan ensimmäinen lause. Yhteiskunnalliset teemat ovat teoksen taustalla, mutta myös jäävät sinne. Ehkä sitten rävähtää kunnolla, kun viimeinen osa ilmestyy vuoden kuluttua.

Murhatutkinta sivuroolissa Hélène Gullbergin lumoavassa dekkarissa Suojatti

 

Hélène Gullberg: Suojatti (Adepten). Suomentanut Hanni Salovaara. 393 sivua, Docendo 2025.

Aluksi ihmetyttää, miksi Hélène Gullbergin Suojatti arvotettiin Ruotsissa yhdeksi vuoden 2023 parhaaksi esikoisdekkariksi. Sen ja kokonaisen nyt alkavan sarjan päähenkilö Majja Skog on kuin kopio Lisbeth Salanderista ja Sillan Saga Norenista.

Majja kahdella j:llä on sosiaalisesti yhtä kömpelö kuin nuo kaksi pohjoismaisten dekkarien suurta naishahmoa. Hänen nörttiytensä kohdistuu historiaan, taiteeseen ja antiikkiin. Lamborghinissaan hän kuuntelee kaupunkiajossa Bachia ja moottoritiellä raakaa metallimusiikkia. Ulkoisesti Majja muistuttaa huippuhakkeri Lisbeth Salanderia.

Alkuhämmennyksen jälkeen ei tarvitse ihmetellä yhtään. Tukholman kuninkaanlinnan intendenttinä työskentelevä taideasiantuntija Hélène Gullberg ei kopioi mitään. Suojatti vetää väkisin mukaansa. Se on kiehtova kasvutarina, jossa kaksi sosiaalisesti varautunutta naista löytää yhteyden ja luottamuksen.

Koska kyseessä on dekkari, tarvitaan kuitenkin murha. Valtavan yksityiskokoelman kartanoonsa kerännyt Sten Hammar on murhattu kotiovellaan. Tapaus on yritetty lavastaa ryöstömurhaksi, mutta terävä rikostarkastaja Karin Klinga huomaa heti, että kyseessä on monimutkaisempi juttu.

Karin Klinga on lähtenyt melkein hetken mielijohteesta Tukholmasta vaihtoon maaseudulle Östhammarin poliisiin. Koppavan oloinen tukholmalaispoliisi joutuu sopeutumaan ystävälliseen työyhteisöön, jossa ei jätetä käyttämättä tilaisuutta yhteiseen kahvihetkeen. Työtoverikseen hän saa suulaan ja ärsyttävän Rickyn.

Majja Skog työskentelee asiantuntijana huutokauppahuone Walliuksella. Hänet lähetetään luetteloimaan ja arvioimaan Sten Hammarin kokoelmaa. Se on hänelle ennestään tuttu, sillä Majja kahdella j:llä oli teoksen suojatti. Hammar alkoi opettaa peikkomaista koko ajan kyselevää terävä-älyistä maalaistyttö Majjaa antiikin saloihin, kun tämä oli noin kymmenvuotias. He tapasivat, kun Hammar törmäsi maatilan yhteydessä toimivaan epämääräiseen kirppikseen, jonka uumenista löytyi yllättäen antiikkiaarteita.

Miksi Majja on kuitenkin jättänyt nuorena aikuisena Hammarnäsin kartanon ja päättänyt, ettei palaa sinne koskaan? Se on yksi Suojatin kiehtovista arvoituksista, joita lähestytään runsaiden takaumien kautta. Majja oppii koko ajan lisää ja lukija Majjasta.

Alussa Sten Hammar on murhattu ja lopussa murha ratkeaa. Murha on Gullbergille vain keino saattaa Majja ja Karin yhteen. Kahdella introvertilla synkkaa. Ei romanttisessa mielessä ollenkaan, vaan heistä kehittyy sielunkumppaneita, jotka liikkuvat ja nauraa räkättävät yhdessä, keppostelevatkin. He löytävät toistensa kanssa itsestään puolia, joita eivät ole ennen kokeneet.

Suojatti on lopulta kaunis tarina. Karulla karjatilalla juopon isänsä ja isoveljen kanssa kasvanut ympäristöönsä sopeutumaton Majja on saanut sittenkin rakkautta vaikka ei ole sitä ymmärtänyt. Nyt elämään tulee myös ystävyys.

Vaikka murhatutkinta on Suojatissa sivuroolissa, se etenee lopulta pieneen jännitysnostatukseen ja ennalta vaikeasti arvattavaan loppuratkaisuun.

Suojatti on omaperäinen dekkari, jossa lukija saa kaupan päälle aimo annoksen taidehistoriaa ja kuvauksia antiikkiesineiden avaamista merkityksistä. Tai sitten sen voi lukea vain loistavana romaanina.

Vihreä siirtymä meille, haitat heille - Taina Haahdin Aktivisti perkaa globaalia eriarvoisuutta dekkarin muodossa

 Taina Haahti: Aktivisti - Mara Nuutinen -rikosromaani. 402 sivua, CrimeTime 2025.

Vihreä siirtymä on läntisen maailman megatrendi. Tarvitaan puhdasta energiaa ja sähköautoja. Tuuli- ja aurinkovoimaa, ja sähköautojen akkuja ei voi valmistaa ilman kriittisiä metalleja. Niistä suuri osa louhitaan Afrikassa orjatyötä muistuttavissa oloissa ja elinympäristö pilaten.

Pääomamarkkinoilla johtotehtävissä ja vastuullisen sijoittamisen neuvonantajana toiminut Taina Haahti lataa uudessa dekkarissaan Aktivisti lukijan silmille järeän tietopaketin globaalin eriarvoisuuden yhdestä muodosta helposti sulavassa muodossa.

Qatarissa kuolleen influensserin tapaus tuo vipinää KRP:ssä tarkastajana työskentelevän Marita "Mara" Nuutisen yksitoikkoiseen elämään. Janna Niina Hurskainen eli Janine löytyy kuolleena uima-altaasta Dohassa. Paikallisen poliisin mukaan kuolemaan ei liity rikosta eikä Suomenkaan poliisilla ole siten kiinnostusta asiaan. Maran sisko Krisse ei usko onnettomuuteen, ja haluaa Maran tutkivan asiaa. Janna oli hänen ystävänsä sisko.

Työpaikastaan huolimatta Mara ei ole poliisi, mutta taas kerran hän silti sotkeutuu poliisiasiaan. Sarjan edellinen osa Bulvaani vei hänet Hongkongiin tutkimaan rikollista jätebisnestä.

Siinä jutussa hän tutustui ympäristöaktivisti Daniel Meieriin, joka sai palkkatappajat kintereilleen. Nyt Daniel työskentelee Max Duboisin nimellä eteläafrikkalaisessa lakiasiaintoimistossa Bellows & Applehofissa, jonka asiakkaisiin kuuluu kiinalaisomisteinen kaivosyhtiö CMCC. Yksi sen kaivoksista sijaitsee Kongon kupari-koboltti -vyöhykkeellä.

Maxin elämään tulee käänne, kun hän saa hoidettavakseen kongolaiselta ihmisoikeusjuristilta Manuel Ikamalta lakitoimistoon tulleen kirjeen. Siinä kerrotaan CMCC:n kaivosalueella sijaitsevan kylän tuhoutumisesta ja veden ja maaperän pilaantumisesta, jolloin ainoa toimeentulon mahdollisuus on mennä työhön kyseiseen kaivokseen.

CMCC on tarjonnut kyläläisille minimaallista kertakorvausta alueen pilaamisesta.

Maxin eettinen ristiriita on huutava. Totta kai kyläläisille pitäisi järjestää kunnolliset korvaukset, mutta hänen työnantajansa intressi on pitää ne mahdollisimman matalina.

Myös Mara Nuutinen ajautuu Jannan kuolemaa ilman työnantajan lupaa selvitellessään Kapkaupunkiin. Siellä hän kohtaa uudelleen Danielin/Maxin. Pian vaara uhkaa molempia.

Haahti luovii luontevasti Aktivistin tieto- ja jännitysaineksen vuorottelussa. Tällaisessa kirjassa ei voi välttää luennointia, mutta Aktivistissa sitä ei ole liikaa eikä se tunnu vaivaannuttavan päälle liimatulta. Toisaalta jännäriaines ei ole kirjailijalle vain välttämätön paha, jolla hän saa haluamansa sanoman perille. Haahti on ehta jännityskirjailija. Kerronnallisesti Aktivisti toimii paremmin kuin vähän imuton Bulvaani.

Takakannessa Aktivistin luvataan kuvaavan myös taistelua maapallon herruudesta. Niinhän se on melkein kaikissa trillereissä. Taina Haahdilla sekin on uskottavaa, koska kriittisten metallien hallinta ei lupaa päävoittoa ainoastaan vihreässä siirtymässä vaan myös uusimmassa aseteknologiassa.

Aktivisti herättelee ajattelemaan, miten kaivoslupiin pitäisi suhtautua Suomessa silloin, kun ne koskettavat herkkää luontoa. Vaalitaanko omaa puhtautta ja jätetään haitat niille, jotka eivät itse koskaan pääse osallisiksi vihreästä siirtymästä? Vai tingitäänkö siitä, ja louhitaan maailman janoamia kriittisiä metalleja säädellyissä pohjoismaisissa työoloissa?