Christian Rönnbacka: Operaatio troijalainen. 349 sivua, Bazar.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.2.2012.
Kustantaja leipoo sipoolaisesta vakuutusetsivä Christian Rönnbackasta Suomen dekkarigenren seuraavaa suurta nimeä. Näillä eväillä Next Big Thing saa vielä odottaa.
Poliisitaustan omaavan Rönnbackan helmikuun lopussa ilmestyvä Operaatio troijalainen kyntää samoja keskinkertaisen dekkarin vesiä kuin useimmat muutkin kotimaiset. Uskottavuutta haetaan poliisintyön asiantuntevalla kuvauksella ymmärtämättä, että kenen tahansa arkinen puurtaminen on enimmäkseen tylsää rutiinia. Niin myös poliisin.
Pahviset henkilöhahmot yllättävät vain omituisella käytöksellään.
Parempien dekkarien vaikutteet tulevat liiaksi pintaan.
Romaanin operaatio troijalainen on yritys soluttaa rikosylikonstaapeli Antti Hautalehto paljastamaan Suomessa toimiva kansainvälinen huumeliiga. Operaatioon päästään, kun noin puolet kirjasta on luettu. Sitten ruumiita alkaa tulla. Hautalehdolle, omaperäiselle yksinäiselle sudelle, on luvassa kolhu kolhun perään ennen kuin konnat ovat Vaalimaan rajalla kiikissä. Ja vielä sen jälkeenkin.
Antti Hautalehdon hahmosta tulee mieleen Jo Nesbøn norjalainen moniongelmainen sankari Harry Hole. Suomen Harry Holeako Rönnbacka pohjustaa sarjansa avauksessa?
Kansainvälisiä suurrikollisia romaanissa edustaa Ruotsin jugoslaavimafia. Vähän niin kuin Jens Lapiduksen loistavassa Tukholma-trilogiassa.
Näkemyksellisemmin peitetoimintaa käsiteltiin syksyllä suomennetussa Börge Hellströmin ja Anders Roslundin dekkarissa Kolme sekuntia.
Jos nuo ovat Christian Rönnbackan esikuvat, niin onnea vaan. Paljon on töitä edessä.
torstai 28. marraskuuta 2019
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Kriminaalipolitiikan varjomaailmassa
Anders Roslund & Börge Hellström: Kolme sekuntia. Suomentanut Sanna Manninen. 439 sivua, WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 23.12.2011.
Ruotsalaista dekkariperinnettä hienolla tavalla uudistava kirjoittajakaksikko Anders Roslund ja Börge Hellström iskee viidennellä romaanillaan kovemmin kuin koskaan. Kolme sekuntia on sietämättömän jännittävä tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun oikeusvaltio siirtyy laillisen toiminnan harmaalle alueelle.
Hoffman on mies ja Paula on hänen koodinimensä. Entinen ammattirikollinen on nyt kaksoiselämänsä varjon puolella poliisin lukuun toimiva puolalaisen huumemafian mies. Hän saa tehtäväkseen vallata toimeksiantajilleen Ruotsin ”suljetut markkinat”, siis vankiloissa tapahtuvan huumekaupan.
Siellä 4 000 huumeiden suurkuluttajaa on valmiina maksamaan aineista kolminkertaisen hinnan muurien ulkopuoliseen maailmaan verrattuna.
Ne jotka eivät pysty maksamaan rahalla, ovat vapauduttuaan pakotettuja tekemään töitä mafialle.
Poliisin näkökulmasta toimeksianto tarkoittaa sitä, että vuosia kestänyt peitehenkilöllisyyden rakentaminen on tuottanut tuloksen. Paula on edennyt organisaatiossa niin, että hänellä on mahdollisuus myös tuhota se.
Sen lisäksi on myös valtiovallan näkökulma. Operaatio-Paula on ollut pakko paljastaa maan korkeimmalle poliisi- ja lähes korkeimmalle valtiojohdolle. Miten käy, kun on vaara tulla julki, että valtion palkkalistalla on murhaajaksi epäilty mies?
Rikoksia tutkivat rikolliset muodostavat laillisuusvalvonnan harmaan alueen, joka kasvaa. Siihen pohjoismaisiakin poliiseja koulutetaan Yhdysvalloissa. Roslundin ja Hellströmin mukaan nämä soluttautujat ovat meidän aikamme lainsuojattomia. Paljastuessaan viranomaiset kieltävät heidät ja rikolliset hoitelevat omalla tavallaan.
Kolme sekuntia on hurja kuvaus myös ruotsalaisesta kriminaalihuollosta. Kirjoittajien mielestä viranomaiset sallivat huumeiden tuonnin vankilaan, koska huumeet rauhoittavat vankeja. Pilvessä olevat vangit tulevat halvemmaksi yhteiskunnalle.
Kaiken tämän lisäksi Kolme sekuntia on myös vuoden paras dekkari. Roslund ja Hellström kuvaavat yksityiskohtaisen mielenkiintoisesti, miten huumekauppa ulkomaailmasta vankilaan tapahtuu. Hoffmanin kujanjuoksu Aspåsin vankilassa ja tarinan huipentavat kolme sekuntia taas ovat tämän hetken parasta rikoskirjallisuutta koko maailmassa.
Julkaistu Kansan Uutisissa 23.12.2011.
Ruotsalaista dekkariperinnettä hienolla tavalla uudistava kirjoittajakaksikko Anders Roslund ja Börge Hellström iskee viidennellä romaanillaan kovemmin kuin koskaan. Kolme sekuntia on sietämättömän jännittävä tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun oikeusvaltio siirtyy laillisen toiminnan harmaalle alueelle.
Hoffman on mies ja Paula on hänen koodinimensä. Entinen ammattirikollinen on nyt kaksoiselämänsä varjon puolella poliisin lukuun toimiva puolalaisen huumemafian mies. Hän saa tehtäväkseen vallata toimeksiantajilleen Ruotsin ”suljetut markkinat”, siis vankiloissa tapahtuvan huumekaupan.
Siellä 4 000 huumeiden suurkuluttajaa on valmiina maksamaan aineista kolminkertaisen hinnan muurien ulkopuoliseen maailmaan verrattuna.
Ne jotka eivät pysty maksamaan rahalla, ovat vapauduttuaan pakotettuja tekemään töitä mafialle.
Poliisin näkökulmasta toimeksianto tarkoittaa sitä, että vuosia kestänyt peitehenkilöllisyyden rakentaminen on tuottanut tuloksen. Paula on edennyt organisaatiossa niin, että hänellä on mahdollisuus myös tuhota se.
Sen lisäksi on myös valtiovallan näkökulma. Operaatio-Paula on ollut pakko paljastaa maan korkeimmalle poliisi- ja lähes korkeimmalle valtiojohdolle. Miten käy, kun on vaara tulla julki, että valtion palkkalistalla on murhaajaksi epäilty mies?
Rikoksia tutkivat rikolliset muodostavat laillisuusvalvonnan harmaan alueen, joka kasvaa. Siihen pohjoismaisiakin poliiseja koulutetaan Yhdysvalloissa. Roslundin ja Hellströmin mukaan nämä soluttautujat ovat meidän aikamme lainsuojattomia. Paljastuessaan viranomaiset kieltävät heidät ja rikolliset hoitelevat omalla tavallaan.
Kolme sekuntia on hurja kuvaus myös ruotsalaisesta kriminaalihuollosta. Kirjoittajien mielestä viranomaiset sallivat huumeiden tuonnin vankilaan, koska huumeet rauhoittavat vankeja. Pilvessä olevat vangit tulevat halvemmaksi yhteiskunnalle.
Kaiken tämän lisäksi Kolme sekuntia on myös vuoden paras dekkari. Roslund ja Hellström kuvaavat yksityiskohtaisen mielenkiintoisesti, miten huumekauppa ulkomaailmasta vankilaan tapahtuu. Hoffmanin kujanjuoksu Aspåsin vankilassa ja tarinan huipentavat kolme sekuntia taas ovat tämän hetken parasta rikoskirjallisuutta koko maailmassa.
Kärppänä bisneksiä hoitamassa
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja. Gummerus 2011. 244 s.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Yhden vaisumman Viktorin jälkeen Matti Rönkä on taas kärppänä asian ytimessä. Kuudes Viktor Kärppä -romaani Väärän maan vainaja hykerryttää, mutta ajatteluttaakin sopivasti.
Rakennusbisneksiään hoiteleva Viktor Kärppä sotkeutuu nyt puolivahingossa vainajaan, josta eroon pääsemisestä tulee monelle ongelma. Jopa Venäjän lähetystöstä käsketään Kärppää olemaan puuttumatta pikkurikollista koskevaan tapaukseen. Neuvojia riittää rajan toisella puolellakin.
Välillä kadonnutta ruumista etsitään Helsingin ennätyslumisessa talvessa. Kaupunki ei saa lumia pois, mutta mielikuvitusmaailmassa nokkelat venäläislähtöiset bisnesmiehet organisoivat määräyksiä luovasti soveltavan aurauspalvelun.
Puoliväliin asti romaanissa kuvataan turhankin arkisesti Viktor Kärpän elinpiiriä ja toimia. Sitten Rönkä marssittaa Kärpän oppaaksi suomalaiselle veteraaniryhmälle, joka on tutustumassa vanhoihin taistelupaikkoihin rajan takaisessa Karjalassa. Mitä enemmän promillet nousevat, sitä vähemmän sankarivainajien muistomerkit jaksavat kiinnostaa.
Romaani herää henkiin Käkisalmessa. Taitavin pienin piirroin Rönkä kuvaa paikallisten pikkurikollisten muotokuvan ja ilotytön ilottoman kohtalon.
Siitä eteenpäin Rönkä kuljettaa tarinaa tutun letkeästi. Ruumiista huolimatta vallitsevin tyylilaji on hirtehishuumori, jota tasoittavat Kärpän kotihetket. Varsinkin ottopojasta, hiihtäjälupaus Sergeistä eli Erkistä kuullaan varmasti vielä.
Poliisi Teppo Korhosen rasittavaa sivuhenkilöä en oikein Röngän romaaneissa ymmärrä. Ehkä kysymys on siitä, että asiallinen uutismies haluaa päästää kielellisen irrottelun valloilleen edes jossain.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Yhden vaisumman Viktorin jälkeen Matti Rönkä on taas kärppänä asian ytimessä. Kuudes Viktor Kärppä -romaani Väärän maan vainaja hykerryttää, mutta ajatteluttaakin sopivasti.
Rakennusbisneksiään hoiteleva Viktor Kärppä sotkeutuu nyt puolivahingossa vainajaan, josta eroon pääsemisestä tulee monelle ongelma. Jopa Venäjän lähetystöstä käsketään Kärppää olemaan puuttumatta pikkurikollista koskevaan tapaukseen. Neuvojia riittää rajan toisella puolellakin.
Välillä kadonnutta ruumista etsitään Helsingin ennätyslumisessa talvessa. Kaupunki ei saa lumia pois, mutta mielikuvitusmaailmassa nokkelat venäläislähtöiset bisnesmiehet organisoivat määräyksiä luovasti soveltavan aurauspalvelun.
Puoliväliin asti romaanissa kuvataan turhankin arkisesti Viktor Kärpän elinpiiriä ja toimia. Sitten Rönkä marssittaa Kärpän oppaaksi suomalaiselle veteraaniryhmälle, joka on tutustumassa vanhoihin taistelupaikkoihin rajan takaisessa Karjalassa. Mitä enemmän promillet nousevat, sitä vähemmän sankarivainajien muistomerkit jaksavat kiinnostaa.
Romaani herää henkiin Käkisalmessa. Taitavin pienin piirroin Rönkä kuvaa paikallisten pikkurikollisten muotokuvan ja ilotytön ilottoman kohtalon.
Siitä eteenpäin Rönkä kuljettaa tarinaa tutun letkeästi. Ruumiista huolimatta vallitsevin tyylilaji on hirtehishuumori, jota tasoittavat Kärpän kotihetket. Varsinkin ottopojasta, hiihtäjälupaus Sergeistä eli Erkistä kuullaan varmasti vielä.
Poliisi Teppo Korhosen rasittavaa sivuhenkilöä en oikein Röngän romaaneissa ymmärrä. Ehkä kysymys on siitä, että asiallinen uutismies haluaa päästää kielellisen irrottelun valloilleen edes jossain.
Tervo ennakoi Breivikin hirmuteon
Jari Tervo: Layla. WSOY 2011. 362 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Tätä ei Jari Tervolta osannut odottaa. Joka suhteessa painavan historiallis-poliittisen trilogian ja hurjan mediafarssin jälkeen hän ryhtyy tuliseksi naisasiamieheksi. Ja onnistuu Laylalla lähes täydellisesti.
Layla on kurdityttö, jolle syntymästä lähtien on varattu vain yksi rooli. 15-vuotiaana hän menee naimisiin serkkunsa Muratin kanssa ja ottaa paikkansa klaanin ikiaikaisessa jatkumossa. Hääyön jälkeen Murat komentaa Laylan ylös patjalta ja tarkastaa lakanan. Ei verta. Layla on Perkeleen tytär ja tuomittu kuolemaan.
Tästä alkaa hurja pakomatka Kreikan ja Saksan kautta Finlandiyaan, valkoisten liljojen maahan, jonka kansa ainoana maailmassa on niin sivistynyt, ettei se piittaa jalkapallosta.
Tervo helisyttää jokaisen kunnon maahanmuuttokriitikon herkimpiä tunteita kuvailemalla islamilaisen naisen asemaa vanhoillisen klaanin alimmalla portaalla. Tyttäreksi syntyminen on pahinta, mitä ihminen voi tehdä.
Kuljettaessaan Laylaa Turkista Liisankadulle Helsinkiin Tervo kuitenkin kääntää asetelmaa vinhaan ja moneen suuntaan. Ei se oli islamista kiinni, että nainen on kauppatavaraa. Laylan asema ei muutu, vaikka hän kohtaa monta todellisuutta paremmissa eurooppalaisissa piireissä.
Helsingissä Tervon henkilögalleriaan kuuluu muun muassa filosofian ylioppilas Jaussi, ja silloin syyskuun alussa ilmestyneen romaanin lukijalta loksahtaa suu auki. Laylaa kirjoittaessaan Tervolla tuskin on ollut mitään tietoa joukkomurhasta, jonka Norja joutui kohtaamaan heinäkuussa. Mutta niin vain hänellä on tämä Jaussi, joka puhuu kristittyjen ja muslimien sodasta. Hän kirjoittaa manifestia ja innoittuu 1600-luvun Wienin piirityksestä, missä muslimien hyökkäys Eurooppaan torjuttiin kaupungin porteille.
Samoista Wienin porteista juopui myös Anders Behring Breivik.
Oman näkemyksensä Tervo kirjoittaa selkeästi ulos romaaninsa loppupuolella: Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappavat naisiaan aivan samoista syistä kuin niin sanotuissa kunniakulttuurin maissa. Finlandiyan miesten murhia ei kuitenkaan kutsuta kunniamurhiksi. Heidän uskontonsa on humala.
Sitä ennen Tervo kertoo kamalasta teemastaan huolimatta nautittavan tarinan, jonka laajan henkilökaartin asettamista tavoitteista toteutuu vain yksi. Se jota vähiten osasi odottaa.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Tätä ei Jari Tervolta osannut odottaa. Joka suhteessa painavan historiallis-poliittisen trilogian ja hurjan mediafarssin jälkeen hän ryhtyy tuliseksi naisasiamieheksi. Ja onnistuu Laylalla lähes täydellisesti.
Layla on kurdityttö, jolle syntymästä lähtien on varattu vain yksi rooli. 15-vuotiaana hän menee naimisiin serkkunsa Muratin kanssa ja ottaa paikkansa klaanin ikiaikaisessa jatkumossa. Hääyön jälkeen Murat komentaa Laylan ylös patjalta ja tarkastaa lakanan. Ei verta. Layla on Perkeleen tytär ja tuomittu kuolemaan.
Tästä alkaa hurja pakomatka Kreikan ja Saksan kautta Finlandiyaan, valkoisten liljojen maahan, jonka kansa ainoana maailmassa on niin sivistynyt, ettei se piittaa jalkapallosta.
Tervo helisyttää jokaisen kunnon maahanmuuttokriitikon herkimpiä tunteita kuvailemalla islamilaisen naisen asemaa vanhoillisen klaanin alimmalla portaalla. Tyttäreksi syntyminen on pahinta, mitä ihminen voi tehdä.
Kuljettaessaan Laylaa Turkista Liisankadulle Helsinkiin Tervo kuitenkin kääntää asetelmaa vinhaan ja moneen suuntaan. Ei se oli islamista kiinni, että nainen on kauppatavaraa. Laylan asema ei muutu, vaikka hän kohtaa monta todellisuutta paremmissa eurooppalaisissa piireissä.
Helsingissä Tervon henkilögalleriaan kuuluu muun muassa filosofian ylioppilas Jaussi, ja silloin syyskuun alussa ilmestyneen romaanin lukijalta loksahtaa suu auki. Laylaa kirjoittaessaan Tervolla tuskin on ollut mitään tietoa joukkomurhasta, jonka Norja joutui kohtaamaan heinäkuussa. Mutta niin vain hänellä on tämä Jaussi, joka puhuu kristittyjen ja muslimien sodasta. Hän kirjoittaa manifestia ja innoittuu 1600-luvun Wienin piirityksestä, missä muslimien hyökkäys Eurooppaan torjuttiin kaupungin porteille.
Samoista Wienin porteista juopui myös Anders Behring Breivik.
Oman näkemyksensä Tervo kirjoittaa selkeästi ulos romaaninsa loppupuolella: Finlandiyassa entiset miehet ja entiset poikaystävät tappavat naisiaan aivan samoista syistä kuin niin sanotuissa kunniakulttuurin maissa. Finlandiyan miesten murhia ei kuitenkaan kutsuta kunniamurhiksi. Heidän uskontonsa on humala.
Sitä ennen Tervo kertoo kamalasta teemastaan huolimatta nautittavan tarinan, jonka laajan henkilökaartin asettamista tavoitteista toteutuu vain yksi. Se jota vähiten osasi odottaa.
Murharouva Läckberg koukuttaa
Camilla Läckberg: Merenneito. Suomennos Outi Menna. Gummerus 2011. 489 sivua.
Vähän Trollhättanista pohjoiseen Lounais-Ruotsissa sijaitsee 12 200 asukkaan Tanumin kunta. Siitä ei ole paljon muuta kerrottavaa kuin että Ruotsissa ollessaan näyttelijä Ingrid Bergman asui kunnassa sijaitsevassa Fjällbackan kylässä. Muistona tästä kylässä on Ingrid Bergmanin tori.
Näin oli ennen. Nyt Fjällbacka alkaa olla maailmalla yhtä tunnettu murhapaikka kuin eteläruotsalainen Ystad. Maailmanmaineeseen pikkupaikkakunnan on johdattanut psykologisen jännityksen taitaja Camilla Läckberg romaaneillaan, jotka kertovat kirjailija-poliisipariskunta Erica Falckista ja Patrik Hedströmistä. Maailmanmaineesta voi puhua, sillä käännökset Läckbergin romaaneista nousevat yleensä listaykkösiksi.
Camilla Läckberg ottaa etäisyyttä ruotsalaiseen realistiseen ja yhteiskunnalliseen dekkariperinteeseen. Hän kuvaa monia kollegoitaan hienovaraisemmin rikosten taustoja ja kuljettaa äärimmäisen koukuttavasti pääjuonen lomassa ratkaistavana olevan tapauksen juuria.
Uusin, kuudes suomennos Merenneito on täyteen mittaansa kypsyneen dekkaristin suvereeni taidonnäyte. Mies katoaa jäljettömiin. Ystäväpiirin kolme muuta miestä saa nimettömiä uhkauskirjeitä. Eniten uhka menneisyydestä koskee juuri esikoisromaaninsa julkaissutta Christian Thydelliä.
Romaanin väliluvuissa eletään jossain menneisyydessä kauheaa lapsuutta. Lukija arvaa varsin pian kenen, mutta silti Läckberg onnistuu piinaamaan lukijaansa ja paljastaa arvoituksen vasta romaanin viime sivuilla.
Kaksi asiaa vähän häiritsee Läckbergin muuten täydellisyyttä tavoittelevissa dekkareissa. Tumpelo poliisipäällikkö on kliseinen hahmo. Kirjailija Erica Falck amatöörisalapoliisina menee uskottavuuden ulkopuolelle.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Näin oli ennen. Nyt Fjällbacka alkaa olla maailmalla yhtä tunnettu murhapaikka kuin eteläruotsalainen Ystad. Maailmanmaineeseen pikkupaikkakunnan on johdattanut psykologisen jännityksen taitaja Camilla Läckberg romaaneillaan, jotka kertovat kirjailija-poliisipariskunta Erica Falckista ja Patrik Hedströmistä. Maailmanmaineesta voi puhua, sillä käännökset Läckbergin romaaneista nousevat yleensä listaykkösiksi.
Camilla Läckberg ottaa etäisyyttä ruotsalaiseen realistiseen ja yhteiskunnalliseen dekkariperinteeseen. Hän kuvaa monia kollegoitaan hienovaraisemmin rikosten taustoja ja kuljettaa äärimmäisen koukuttavasti pääjuonen lomassa ratkaistavana olevan tapauksen juuria.
Uusin, kuudes suomennos Merenneito on täyteen mittaansa kypsyneen dekkaristin suvereeni taidonnäyte. Mies katoaa jäljettömiin. Ystäväpiirin kolme muuta miestä saa nimettömiä uhkauskirjeitä. Eniten uhka menneisyydestä koskee juuri esikoisromaaninsa julkaissutta Christian Thydelliä.
Romaanin väliluvuissa eletään jossain menneisyydessä kauheaa lapsuutta. Lukija arvaa varsin pian kenen, mutta silti Läckberg onnistuu piinaamaan lukijaansa ja paljastaa arvoituksen vasta romaanin viime sivuilla.
Kaksi asiaa vähän häiritsee Läckbergin muuten täydellisyyttä tavoittelevissa dekkareissa. Tumpelo poliisipäällikkö on kliseinen hahmo. Kirjailija Erica Falck amatöörisalapoliisina menee uskottavuuden ulkopuolelle.
Agentteja ja kaksois-agentteja Helsingissä
Jukka Parkkari: Vastarannan vakoilija. Arktinen Banaani 2011, 350 sivua.
Ruotsin sotilastiedustelun pääkohde Suomessa on tämä: Kuinka kauan Suomi kestää Venäjän täysmittaista hyökkäystä ennen kuin venäläiset ovat Ruotsin rajalla.
Tätä selvittämään Helsinkiin lähetetään Ruotsin salaisimman tiedusteluorganisaation KSI:n asiamies Stig Berg Jukka Parkkarin uudessa vakoiluromaanissa Vastarannan vakoilija. Samaan aikaan Venäjän sotilasasiamieheksi Helsinkiin saapuu majuri N.
Eletään vuotta 1995. Suomessa alkaa keskustelu maamiinojen kieltämisestä. Ruotsi ajaa alas armeijaansa keskittyäkseen kansainvälisiin tehtäviin. Suomen ja Ruotsin puolustuskyvyn mittailun lisäksi romaanissa tavataan kaksoisagentteja ja juonia heidän päänmenokseen.
Parkkarin vuoden takainen esikoisromaani Suoraan hevosen suusta oli hallittu taidonnäyte. Yhtä uskottavaa vakoiluromaania täällä ei ole ennen nähty.
Vastarannan vakoilijassa ote on yhtä asiantunteva ja hillitty. Lukija odottaa Parkkarin kehivän maltilla kasaan lopussa yllättävää juonta, mutta kliimaksia ei tulekaan. Viimeisen sivun jälkeen käteen jää vähän hölmistynyt olo, että tässäkö tämä nyt oli.
Parkkarin kontaktit tietäen Vastarannan vakoilijassa voi hyvinkin vähintään puolet olla täyttä totta ja 1990-luvulla tapahtunutta. Kirjailija on silti ehkä liikaakin lähteittensä vanki, sillä tarina etenee ilman nousuja ja laskuja suomalaisten mestarivakoojien (ja aika paljon kyllä venäläistenkin) ohjaamaan lopputulokseen. Draamaa ja jännitystä saa turhaan odottaa.
Osaksi edellisestä romaanista tuttujen miesvakoojien lisäksi Parkkari marssittaa näyttämölle nyt myös kaksi naista. Heidän roolinsa jää täysin ilmaan. Ehkä heistä kuullaan enemmän ensi syksynä ilmestyvässä sarjan kolmannessa osassa.
Ruotsin sotilastiedustelun pääkohde Suomessa on tämä: Kuinka kauan Suomi kestää Venäjän täysmittaista hyökkäystä ennen kuin venäläiset ovat Ruotsin rajalla.
Tätä selvittämään Helsinkiin lähetetään Ruotsin salaisimman tiedusteluorganisaation KSI:n asiamies Stig Berg Jukka Parkkarin uudessa vakoiluromaanissa Vastarannan vakoilija. Samaan aikaan Venäjän sotilasasiamieheksi Helsinkiin saapuu majuri N.
Eletään vuotta 1995. Suomessa alkaa keskustelu maamiinojen kieltämisestä. Ruotsi ajaa alas armeijaansa keskittyäkseen kansainvälisiin tehtäviin. Suomen ja Ruotsin puolustuskyvyn mittailun lisäksi romaanissa tavataan kaksoisagentteja ja juonia heidän päänmenokseen.
Parkkarin vuoden takainen esikoisromaani Suoraan hevosen suusta oli hallittu taidonnäyte. Yhtä uskottavaa vakoiluromaania täällä ei ole ennen nähty.
Vastarannan vakoilijassa ote on yhtä asiantunteva ja hillitty. Lukija odottaa Parkkarin kehivän maltilla kasaan lopussa yllättävää juonta, mutta kliimaksia ei tulekaan. Viimeisen sivun jälkeen käteen jää vähän hölmistynyt olo, että tässäkö tämä nyt oli.
Parkkarin kontaktit tietäen Vastarannan vakoilijassa voi hyvinkin vähintään puolet olla täyttä totta ja 1990-luvulla tapahtunutta. Kirjailija on silti ehkä liikaakin lähteittensä vanki, sillä tarina etenee ilman nousuja ja laskuja suomalaisten mestarivakoojien (ja aika paljon kyllä venäläistenkin) ohjaamaan lopputulokseen. Draamaa ja jännitystä saa turhaan odottaa.
Osaksi edellisestä romaanista tuttujen miesvakoojien lisäksi Parkkari marssittaa näyttämölle nyt myös kaksi naista. Heidän roolinsa jää täysin ilmaan. Ehkä heistä kuullaan enemmän ensi syksynä ilmestyvässä sarjan kolmannessa osassa.
Claes Andersson katsoo kuolemaansa
Claes Andersson: Oton elämä. Suomentanut Liisa Ryömä. WSOY 2011. 240 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Muistelmateoksessa 12 vuotta politiikassa Claes Andersson muisteli aikaansa kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä.
Nyt toukokuussa 74 vuotta täyttänyt Andersson katsoo itseensä henkilökohtaisemmin romaanissa Oton elämä. Päähenkilön nimestä huolimatta romaanin ikääntyvä mies on Andersson itse.
Oton elämässä Claes Anderssonin ajatus risteilee vaikeasta isä-suhteesta nuoruusvuosiin, nykyajan ilmiöihin, suhteeseen nykyiseen elämänkumppaniin, pelihimoon.
Ja tulevaisuuteen. Siellä ”Otto” ei näe enää juuri muuta odotettavaa kuin kuoleman. Hän on suunnitellut hautajaisensa valmiiksi. Soittokaverit esittävät Thelonius Monkin jazz-balladin Ruby My Dear. Ainoan puheen saa pitää yksi tyttäristä, joka lukee Eeva-Liisa Mannerin runon.
Kuolemansa jälkeen hän eläisi muutaman vuoden elämänkumppanin ja muutaman ystävän muistoissa, lasten ja lastenlasten mielikuvissa, minkä jälkeen tulisi lopullinen hälveneminen ja unohdus.
Näin Andersson pohtii sitä, mitä meistä lopulta jää jäljelle. Nopeasti katoava muisto.
Itseään hän ruoskii armotta. Vetäytyminen Meilahden työhuoneeseen sopii narsistille, joka apurahojen turvin pystyy ottamaan kantaa maailman vääryyksiin riskeeraamatta omaa henkeään, terveyttään, yöuniaan eikä edes yhteiskunnallista arvostustaan.
Entä ihannoitu 1960-luku, jolloin Ottokin vietti aktiivisimpia nuoruusvuosiaan erilaisissa liikkeissä? Mytologisoitu vuosikymmen oli hänelle myös auktoriteettikapinaa sodan käynyttä isää vastaan kuten 1960-luku oli yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Kun 1960-lukua ihannoidaan, on Otolla tapana muistuttaa, että moni asia, ehkä kaikki, oli ennen huonommin.
Elämäänsä politiikassa hän palaa sen verran, että istui laskelmiensa mukaan16 775 kokouksessa 13 vuoden aikana.
Oton elämä on kuin keidas ylipaineistetun nyky-yhteiskunnan keskellä. Claes Andersson pohtii ja filosofoi verkkaisasti, mutta ei hitaasti eikä tylsällä tavalla. Romaanissa mies riisuutuu kirjaimellisesti alasti ja paljastaa sisimmät tunteensa. Tällaiseen rehellisyyteen törmää harvemmin.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.10.2011.
Muistelmateoksessa 12 vuotta politiikassa Claes Andersson muisteli aikaansa kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä.
Nyt toukokuussa 74 vuotta täyttänyt Andersson katsoo itseensä henkilökohtaisemmin romaanissa Oton elämä. Päähenkilön nimestä huolimatta romaanin ikääntyvä mies on Andersson itse.
Oton elämässä Claes Anderssonin ajatus risteilee vaikeasta isä-suhteesta nuoruusvuosiin, nykyajan ilmiöihin, suhteeseen nykyiseen elämänkumppaniin, pelihimoon.
Ja tulevaisuuteen. Siellä ”Otto” ei näe enää juuri muuta odotettavaa kuin kuoleman. Hän on suunnitellut hautajaisensa valmiiksi. Soittokaverit esittävät Thelonius Monkin jazz-balladin Ruby My Dear. Ainoan puheen saa pitää yksi tyttäristä, joka lukee Eeva-Liisa Mannerin runon.
Kuolemansa jälkeen hän eläisi muutaman vuoden elämänkumppanin ja muutaman ystävän muistoissa, lasten ja lastenlasten mielikuvissa, minkä jälkeen tulisi lopullinen hälveneminen ja unohdus.
Näin Andersson pohtii sitä, mitä meistä lopulta jää jäljelle. Nopeasti katoava muisto.
Itseään hän ruoskii armotta. Vetäytyminen Meilahden työhuoneeseen sopii narsistille, joka apurahojen turvin pystyy ottamaan kantaa maailman vääryyksiin riskeeraamatta omaa henkeään, terveyttään, yöuniaan eikä edes yhteiskunnallista arvostustaan.
Entä ihannoitu 1960-luku, jolloin Ottokin vietti aktiivisimpia nuoruusvuosiaan erilaisissa liikkeissä? Mytologisoitu vuosikymmen oli hänelle myös auktoriteettikapinaa sodan käynyttä isää vastaan kuten 1960-luku oli yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Kun 1960-lukua ihannoidaan, on Otolla tapana muistuttaa, että moni asia, ehkä kaikki, oli ennen huonommin.
Elämäänsä politiikassa hän palaa sen verran, että istui laskelmiensa mukaan16 775 kokouksessa 13 vuoden aikana.
Oton elämä on kuin keidas ylipaineistetun nyky-yhteiskunnan keskellä. Claes Andersson pohtii ja filosofoi verkkaisasti, mutta ei hitaasti eikä tylsällä tavalla. Romaanissa mies riisuutuu kirjaimellisesti alasti ja paljastaa sisimmät tunteensa. Tällaiseen rehellisyyteen törmää harvemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)