Outi Hongiston uuden sarjan ideassa on omaperäisyyttä, mutta toteutuksessa saisi olla enemmän kipinää

 

Outi Hongisto: Hylätyt lapset. 311 sivua, Docendo 2026.

Pete hoippuu humalassa ja pilleripäissään uurnalehdon kupeeseen Espoon Niittykummussa, ja sammuu marjakuusen juurelle. Herättyään hän huomaa maanneensa tapetun naisen vieressä. Pete on niin sekaisin, ettei tiedä, onko hän syyllinen ja pakenee paikalta.

Alueelle juuri muuttanut Tuukka Halmeenkivi huomaa parvekkeeltaan oudosti käyttäytyvän miehen, jonka takissa näyttää olevan verta. Hän kuvaa miestä kännykkäkamerallaan. Juuri poliisiammattikorkeakouluun pyrkineellä nuorella miehellä on sellainen vaisto.

Outi Hongisto aloittaa kolmannen dekkarisarjansa kiitettävän suoraviivaisesti. Aiemmin häneltä on ilmestynyt loistava Veljet-trilogia ja rakennusalan epäkohtia ruotiva Hans ja Venla -ratkaisee, jossa myös oli kolme osaa. Se on asiasisällöltään erittäin kiinnostava sarja, mutta rikosromaaneina aika tasapaksu.

Hylätyissä lapsissa Pete saa apua kovapintaiselta lähihoitajasiskoltaan Katalta, jonka nykyinen kumppani on liivimies  Late.

Kun tieto uurnalehdosta löydetystä kuolleesta naisesta leviää, Tuukka haaveilee selvittävänsä rikoksen. Apua hän saa autistiveljeltään Miikalta, joka osaa kaivaa tietoverkosta kaiken löydettävissä olevan ja myös sen, mitä tavallisen ihmisen ei sieltä pitäisi löytää.

Tuukan, Miikan ja Peten tarinan rinnalle Hylätyissä lapsissa kuvaan astuu traumaattisen menneisyyden omaava kiinteistövälittäjä Laura, jonka mökkireissu saa karmean päätöksen. Vai saako? Kokeeko hän asioita vain mielikuvituksessaan entisten asioiden takia?

Hongisto pitää mielenkiintoa yllä annostelemalla kumpaakin tarinalinjaa sopivan mittaisin luvuin, joissa tapahtumat etenevät koko ajan, mutta arvoituksellisuus säilyy: miten nämä henkilöt liittyvät yhteen? Ja keitä ovat hylätyt lapset? Eivät ainakaan Tuukka ja Miikka, koska heidän vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.

Kuvio selkiintyy takaumien kautta ja osoittautuukin todella yllätykselliseksi. Niin yllätykselliseksi, että tätä enempää juonta ei enää voi kuvata. Hongisto yhdistää seitsemännen dekkarinsa tarinalinjat ammattinaisen varmuudella.

Rikos, rikokset, ratkaistaan nokkeluudella ja Miikan velhomaisella tietoteknisellä osaamisella. Normaalisti en pidä rikosromaaneista, joissa amatööri ratkaisee murhan, mutta Tuukan ja Miikan kombinaatio ylittää kyllä riman kirkkaasti.

Ikävä vaan, että Hylätyt lapset on vähän vaisu tapaus. Monia jännitysromaaneja kuvaillaan sanalla korkeaoktaaninen. Hylätyt lapset on enempi matalaoktaaninen. Se kulkee kahdeksaakymppiä moottoritiellä ilman nousuja ja laskuja, ja myös ilman pulssia nostattavia huippukohtia. Sama tahti jatkuu loppuhuipennuksessakin.

Terävyys puuttuu, vaikka teoksen käännekohta onnistuukin yllättämään. Henkilöt ovat särmättömiä, etenkin partiopoikamaisen rehti Tuukka. Eikä Miikankaan autismi käytännössä juuri käy tekstistä ilmi, ellei Hongisto kertoisi siitä. Hyvät ovat erityisen hyviä ja kaidalta tieltä eksynyt niin äkkivalmis muutokseen, että pienin muutoksin Hylätyt lapset voisi olla opettavainen kristillinen kirja.

Rauhallisista arvoitusdekkareista pitäville Hylätyt lapset on varmasti oivaa luettavaa, mutta särmää arvostavat jäävät vaille tarttumapintaa.

Outi Hongisto unohti rakennusalan epäkohtiin pureutuvan sarjansa uusimmassa osassa sen, mikä tekee hänen dekkareistaan niin erityisiä

 Outi Hongisto: Järjestely. 291 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla itsekin töissä oleva espoolainen Outi Hongisto on tarttunut kahdessa edellisessä dekkarissaan Gryderi ja Verkosto alalla piileviin väärinkäytöksiin. Tai mitä sitä kaunistelemaan: rikollisuuteen.

Ensimmäisessä osassa grynderi hankki tonttimaata rikollisin keinoin. Erityisen onnistuneessa Verkostossa kuvattiin häikäilemätöntä välistävetoa uusien asuntojen takuukorjauksissa. Uskonnollistaustaisten rakennusliikkeiden verkosto vaikuttaa kirjan perusteella suomalaiselta versiolta mafiasta.

Sarjan kolmas osa Järjestely on Hongiston jälkisanojen perusteella mahdollisesti sen viimeinen. Nyt taustalla on Helsingin yritys rakentaa asuntoja Stansvikin luontoalueelle. Hongisto on siirtänyt samanlaisen tilanteen Espoon Mustalahteen, jonka kaavoitus on parhaillaan käynnissä.

Hongiston kahdessa aiemmassakaan dekkarissa ei juhlita henkilökuvauksella eikä juuri jännitykselläkään. Niiden voima on hänen asiantuntemuksessaan rakennusalan epäkohdista. Oman alan mätäpaiseiden puhkominen tuntuisi vaativan mittavaa kansalaisrohkeutta.

Järjestelyssä Outi Hongisto on kuitenkin pitkälle unohtanut oman valttikorttinsa. Mustalahden tapaus jää taustalle ennen kuin se keritään hätäisen tuntuisesti kasaan kirjan loppupuolella. Etualalle nousee kahden murhan selvittäminen. Sarjan toiselta päähenkilöltä sairauseläkkeellä olevalta rikosylikonstaapeli Hans Järvelältä se käy luonnottoman helposti.

Suolistosyöpää sairastava Hans löysi Grynderissä uuden yhteyden toimittajatyttäreensä Venlaan. Nyt he asuvat yhdessä Espoon Leppävaarassa kolmantena Venlan pikkupoika Leo. Entinen poliisi ja nykyinen toimittaja muodostavat tehokaksikon, joka on selvittänyt edellisten osien jutut.

Hans joutuu kahden murhan loukkuun, kun hän on luvannut tutkia entisen tutkintasihteerinsä Pia Valkosen veljen seitsemän vuoden takaista kuolemaa. Ville Valkonen puukotettiin kuoliaaksi 15-vuotiaana. Juttu jäi selvittämättä. Sitten Hansille soittaa KRP:n rikostutkija Kim Vähäsalo työmatkalta Yhdysvalloista. Hänen vaimonsa Maria on kateissa. Poliisi tutkii tapausta, mutta voisiko Hanskin katsoa sitä?

Arkkitehtinä työskennellyt Maria on saanut potkut arkkitehtitoimisto Pilvilaivasta vuosi sitten. Hetken itseään keräiltyään hän on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen, joka flippaa asuntoja.

Jo komisario Palmu tiesi, että dekkarin, silloin puhuttiin salapoliisiromaaneista, ainoa kestävä aihe on murha. Ei siis ole yllätys, että Hans löytää Marian kuolleena tämän eräänlaisesta kakkosasunnosta, jossa tämä on tavannut rakastajaansa.

Olen allerginen dekkareille, joissa sivullinen, usein täysi amatööri, selvittää rikoksen, johon poliisi ei kaikista resursseistaan huolimatta pysty. Hans Järvelä ei ole amatööri ja vanhentuneen poliisikortin ahkera vilauttelu avaa hänelle ovia. Mutta ei vaan mene läpi, että hän löytää Marian ruumiin muutamassa tunnissa toisin kuin poliisi.

Rikosromaanina Järjestelyssä on samat heikkoudet kuin Grynderissä ja Verkostossa: kaikki käy liian helposti. Järjestely on lisäksi kerronnaltaan monotoninen. Hans saa idean, ajaa autolla tapaamaan asiasta tietäviä, jotka ovat aina heti tavoitettavissa. Seuraa 2-3 sivua dialogia, jonka jälkeen Hans ajaa Leppävaaraan makustelemaan kuulemaansa.

Molemmat murhat selviävät lopulta käden käänteessä. Marian murhaajan arvaa heti, Villessä on enemmän pureskeltavaa.

Kun kirjan lopulla päästään kunnolla käsiksi Mustalahteen, ollaan kiinni arvokkaan ranta-alueen kaavoitukseen liittyvässä vilunkipelin mahdollisuudessa ja talousrikollisuudessa. Siinä Hongisto pääsee elementtiinsä, mutta liian myöhään.

Nostin Verkoston viime syksynä vuoden kuuden parhaan kotimaisen dekkarin joukkoon. Siihen nähden Järjestely oli pettymys.