Tiina Martikainen tuo uutta eläimellistä näkökulmaa dekkariin, mutta Ruuti on tasapaksu

 Tiina Martikainen: Ruuti. 366 sivua, Otava.

Ensin hyvät uutiset. 

En muista ennen lukeneeni ainakaan aikuisten dekkaria, jonka yksi päähenkilö on poliisikoira. Tiina Martikaisen viidennessä dekkarissa Ruuti saksanpaimenkoira Ruuti ja 26-vuotias rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo muodostavat saumattoman työparin Lohjan poliisissa. Koiran ja hänen ohjaajansa työn kuvaus piristävät ja tuovat uuden näkökulman suomalaiseen dekkariin.

Lisäksi Martikaisen aihekin on ainakin itselleni uusi. Ruuti käsittelee rikollista eläinbisnestä. Martikaisen tekstistä huokuu asiantuntemus pentutehtailusta, koirien salakuljetuksesta ja niiden aiheuttamista ongelmista. Niiden jäljille Mira Tulenheimo pääsee, kun lohjalaisen rescueyhdistyksen tiloista löytyy murhattuna sen puuhamiehiin kuulunut Tuomas Alapuro.

Sitten vähemmän hyvät.

Ruuti on tasapaksu poliisiromaani, jonka henkilösuhteet ovat ne kaikkein kliseisimmät. Tutkintaa johtava nuori rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo ei saa tukea esimieheltään Niilolta ja alaisista Miralle kateellinen Antti vähättelee ja mitätöi häntä koko ajan. Poliisiryhmässä juuri aloittanut Marcus taas on mukava ja reilu. Romanssia todennäköisesti pukkaa seuraavissa osissa.

Tasapaksuus on sitä, että Ruuti etenee ilman nousuja ja laskuja ennen kuin yli 300 sivun päässä odottaa kuitenkin aika nokkela loppuratkaisu. Mira suhaa muutaman rescueyhdistyksen aktiivin välillä tekemässä kuulusteluja ja käy välillä juoksuttamassa Ruutia. Tarina etenee suurelta osin dialogin varassa, jota Martikainen kirjoittaa sinänsä hyvin, mutta liika on liikaa ja kerronta puuduttavaa.

Ruuti on ylipitkä ja tylsähkö poliisiromaani tärkeästä aiheesta. Poliisi- ja koiratoiminnan kuvauksen asiantuntevuutta ei tarvitse epäillä, mutta kerronta kaipaisi rutkasti lisää ruutia.

Anu Ojalan mestarillista Jääsilkkitietä seuraavaa Kuolinsoittoa painavat jatko-osan ongelmat

 Anu Ojala: Kuolinsoitto. 264 sivua, Gummerus.

Vuosi 2021 oli ehkä kaikkien aikojen paras kotimainen dekkarivuosi. Vakiintuneiden konkareiden laatuteosten lisäksi päästiin lukemaan ällistyttävän hyviä esikoisia. Niihin kuului rovaniemeläisen juristin Anu Ojalan rikollisen vähälle huomiolle jäänyt pohjoinen huumetarina Jääsilkkitie. 

Nyt olen joutunut kirjoittamaan monen silloin debytoineen kohdalla, että kakkososa on ainakin lievä pettymys. Valitettavasti se pätee myös Anu Ojalan juuri ilmestyneeseen Kuolinsoittoon.

Jääsilkkitie oli toiminnan täyteinen kuvaus huumehelvetistä Suomen ja Ruotsin rajalla. Jostain tulvi fentanyyliä Tornioon ja Haaparantaan. Nuoria kuoli yliannostukseen ja rikolliset sotivat toisiaan vastaan. Koko ajan umpiväsynyt Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä Ronja Jentzsch yritti selvitä mahdottomassa tilanteessa.

Kuolinsoitto on suoraa jatkoa Jääsilkkitielle. Huumekuolemat jatkuvat ja kaidalta tieltä edellisessä osassa poikennutta tullimies Kristiania kiristetään, koska hänen haltuunsa joutuneeseen reppuun on kätketty rikollisia kiinnostavaa tietotekniikkaa.

Anu Ojala on taitava kuvaamaan kuumeista poliisitoimintaa ja ihmisiä epätoivoisissa tilanteissa. Siltä osin Kuolinsoitto on samalla tavalla veret seisauttava poliisiromaani kuin edeltäjänsä. Ojala ei ole poliisi, mutta juristina hän ottaa paikkansa siinä uusien karun realististen dekkareiden kirjoittajana, joilla useampi poliisi tai poliisitaustainen henkilö on suomalaista rikoskirjallisuutta viime vuosina rikastuttanut.

Henkilökuvaajana ja luontevan dialogin kirjoittajana Ojala on erityisen osaava.

Miksi en kuitenkaan isommin innostu Kuolinsoitosta? Se on liiankin selvästi jatko-osa, jonka lopussa pohjustetaan seuraavaa jatko-osaa. Kirja on kuin loputtomiin jatkuvan tv-sarjan yksi kausi. Sitä on mahdoton ymmärtää ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Ja oikeastaan mikään ei ratkea toisessakaan. Jo Jääsilkkitiessä vihjailtiin taustalla oleviin isompiin kuvioihin ja niin tehdään myös Kuolinsoitossa, mutta kokonaisuus hahmottuu sitten joskus, kun sarja on valmis. 

Nyt puhutaan myös haasteista, "joita ystävällismieliset valtiot eivät toisilleen aseta". Anu Ojalalla voi olla takataskussaan vaikka kuinka hieno juonikuvio, mutta kovin hitaasti se etenee. Ensimmäisen jatko-osan ilmestymistä piti odottaa kaksi vuotta.

Niin makeita syöttejä Ojala kuitenkin taas virittelee, että lievistä moitteista huolimatta seuraavakin osa on päästävä lukemaan. Toivottavasti siinä selviää, mikä rooli Haaparannassa toimivalla kiinalaistaustaisella International Trust Inc. -sairaalalla on tapahtumien taustalla ja mitkä ovat ne suuremmat kuviot, joiden takia Supo on ottamassa tutkinnan paikallispoliisilta.

Lyijysydän on ohilaukaus Tuire Malmstedtilta

 Tuire Malmstedt: Lyijysydän. 303 sivua, Aula & Co.

Alkukesällä fiilistelin psykologisten dekkarien taitajan Tuire Malmstedtin varhaisdekkarien hienoa tunnelmaa ja yllätyksellisiä loppuratkaisuja. Kirjoitus syntyi kutkuttavan odottavassa tunnelmassa, olihan tiedossa, että Malmstedtin uuden sarjan kolmas osa Lyijysydän ilmestyy heinäkuun alussa. Sen edellinen osa Lumihauta oli vahva kokemus, vielä vähintään yksi askel eteenpäin upeasta kolmiosaisesta Isa Karos -sarjasta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse, opetti maailmanhistorian hirmuvaltiaisiin lukeutuva Lenin. Harmi kyllä Lyijysydän on enemmän kuin yksi askel taaksepäin Tuire Malmstedtin tähän asti nousujohteisella uralla. Psykologisen tarkkanäköisyyden, tummien tunnelmien ja yllätyksellisten juonien sijaan Lyijysydän on tarina- ja dialogivetoinen pikkudekkari, jonka palaset eivät asetu kohdalleen.

Alussa kyllä näyttää siltä, että Malmstedt käynnistää taas mahtavaa tarinaa. Jyväskylän vanhan pappilan lattian alta löytyy naisen luuranko. Ensimmäisissä takaumissa mennään vuoteen 1968 seudulla eläneiden neljän nuoren naisen maailmaan. Kolme heistä hukkui Tuomiojärveen samaan aikaan, kun neljännen sanottiin kadonneen Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Toisissa ja rankimmissa takaumissa ollaan natsien Ravensbrückin keskitysleirissä, jonne passitettu ranskalaisnäyttelijä ottaa elämäntehtäväkseen pienen tytön pelastamisen.

Ainekset ovat mieltä kiihottavat, mutta tällä kertaa Malmstedt ei saa niistä kokoon kunnollista keitosta. Lyijysydän tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja keskeneräiseltä teokselta. Tarina etenee kuin pikajuoksu, mikä toimintatrillereissä on yleensä hyvä asia, mutta psykologissa jännityskirjoissa ei. Sarjan päähenkilöt rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo rientävät paikasta toiseen ja löytävät yllättävän paljon yllättävän hyvämuistisia ihmisiä kertomaan neljästä nuoresta naisesta vuonna 1968.

Kerronnallisten ongelmien lisäksi Lyijydämen traagiseksi tarkoitettu juonikuvio on höttöinen ja täynnä aukkoja. Aika epätodennäköiseltä esimerkiksi tuntuu, että kolme naista hukkuisi järveen ja katoaisi ikiajoiksi niin, ettei yhdenkään ruumis tai sen osia nousisi pintaan. Teoksen alkuasetelmalle Malmstedt ei anna kunnon selitystä. Kuka piilotti ja miksi nuoren naisen ruumiin pappilan lattian alle?

Lisäksi Lyijysydäntä on mahdoton ymmärtää, jos ei ole lukenut ainakin Lumihautaa. Malmstedt tuo sarjan keskeisiä henkilöitä tarinaan esittelemättä heitä ja heidän suhteitaan toisiinsa. Ne tulevat toki tutuiksi kirjaa lukiessa. Suurempi ongelma on, ettei Malmstedt kertaa ollenkaan sitä, miten Matilda Metsosta tuli vahvasti traumatisoituneen ja kuolemaa leikkivän Siljan adoptioäiti. Suoraan Lyijysydämestä aloittavalle Silja on hämmentävä tapaus, edellisen osan lukeneelle taas looginen hahmo.

Lyijysydän ei ole sitä, mitä Tuire Malmstedtilta odotettiin ja toivottiin seuraavaksi. Jos teoksen taustalla on tavoitteellinen uusiutuminen, kun kyseessä on jo kuudes dekkari, niin se meni tällä kertaa väärään suuntaan.

Tove Alsterdalin suku- ja murharomaani on pakahduttavan hyvä

 Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa (I tystnaden begravd). Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013.

Olen viime vuosina enemmän haukkunut kuin kehunut niin maineikkaita ruotsalaisia dekkareita. Syitä on kaksi. Uudet tekijät ovat korvanneet omaperäisyyden aina vain raaemmalla väkivallalla ja ruotsalaisissa dekkareissa on jo liikaa sarjatuotannon makua.

Tyhmä minä, kun olen samaan aikaan jättänyt lukematta aivan laadukkaimpia ruotsalaisia dekkareita. Tämän hetken suosikkiruotsalaiseni on Tove Alsterdal, jonka loistavan Eira Sjödin -sarjan kolmatta osaa odotetaan kuumeisesti.

Mutta pakahduttavan loistelias on myös kymmenen vuotta sitten suomennettu Haudattu hiljaisuudessa, jonka tajusin lainata kirjastosta vasta nyt. Teoksessa on samoja elementtejä kuin Alsterdalin uudessa sarjassa. Se sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja rikoksen lisäksi mukana on täyteläistä alueen, sen ominaispiirteiden ja historian kuvausta. Tärkein ominaispiirre on Suomi-yhteys.

Työtön tomittaja Katrine Hedstrand saa tietää, että hänen suvullaan on autioksi jäänyt talo Kivikankaan kylässä Tornionjokilaaksossa. Yllättäen talolle olisi ostaja, joka maksaisi siitä valtavan summan rahaa. Samaan aikaan samassa kylässä murhataan erakoitunut hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg. Ja edelleen samaan aikaan Pietarissa murhataan rikollispomo.

Kivikankaalla Katrine tutustuu itselleen täysin vieraaseen elämänpiiriin ja -tapaan. On kaksi sääntöä: älä koskaan kieltäydy kahvitarjouksesta ja osaa vastata, kun kysytään, kenen sinä olet. Ei kysytä, kuka olet vaan kenen jälkeläinen olet.

Matkasta Kivikankaalle tulee matka Katrinen omaan historiaan. Hän ei ole tiennyt juuri mitään nyt dementoituneen äitinsä menneisyydestä. Kivikankaalla Katrinelle avautuu kylän menneisyys, jota värittivät 1930-luvulla tiukka uskonnollisuus ja toisaalta kommunismi. En tiennyt, että Ruotsistakin lähdettiin rakentamaan työläisten valtiota 1930-luvulla, mutta ei loikkareina vaan siirtolaisina, joista osalle maksettiin jopa matkat. 

Sama kohtalo heillä silti oli kuin suomalaisilla kommunisteilla ja muilla Karjalan sosialistisen neuvostotasavallan rakentajilla. Romaanissa on jakso, jossa Katrine pääsee tutustumaan arkistoihin Petroskoissa. Samalla matkalla hän vierailee Krasnyi borin metsässä, jossa siirtolaisia ammuttiin joukkohautoihin Stalinin vainojen aikaan.

Romaani ilmestyi Ruotsissa vuonna 2012, mutta siinä on jo aavistus aikojen muuttumisesta ja Venäjän käänteestä autoritaarisempaan suuntaan.

Haudattu hiljaisuudessa on ensisijaisesti mahtava sukuromaani, mutta kyllä se on myös täysverinen murhatarina. Tove Alsterdalin kerronta on silkkaa nautintoa, samoin hänen kykynsä liittää eri elementtejä yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Lukuromaani ja vaikuttava dekkari samoissa kansissa, niin kai tätä teosta voisi parhaiten luonnehtia.

Poliisiveteraani esittää raskaita syytöksiä omasta alastaan vakoilutrillerissä, jossa Venäjä sabotoi Olkiluodon ydinvoimalan valmistumista

 Petri Kangas: Harhautus. 295 sivua, Atena.

Vuonna 1963 syntynyt ylikomisario Petri Kangas on työskennellyt muun muassa hälytyspartiossa, rikostiedustelussa ja vastannut ydinvoimala-alueen turvallisuudesta. Monipuolinen kokemus näkyy hänen ensimmäisessä dekkarissaan Harhautus. Mutta niin näkyy myös kokemattomuus kaunokirjallisen tekstin parissa. Teoksessa on paljon kiinnostavaa, mutta jännityskirjana se ei oikein toimi. Kangas vyöryttää tapahtumia sellaista kyytiä, että mitään kunnon jännitettä ja jännitystä ei synny.

Harhautus sijoittuu viime vuosikymmenelle ja kytkeytyy ainakin jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Venäjän tiedustelupalvelu on turhautunut Pyhäjoelle suunnitellun ydinvoimalan lupaprosessin hitauteen ja vauhdittaa sitä salaisella operaatiolla. Olkiluotoon rakenteilla olevan ydinvoimalan valmistumisen hidastaminen aiheuttaisi Suomessa sähköpulaa ja saisi viranomaiset katsomaan läpi sormien Pyhäjoen hankkeen ongelmia.

Teoksessa sivutaan myös vuoden 2018 eri viranomaisten yhteisoperaatiota kiinteistöyhtiö Airiston helmeen.

Sabotööriksi värvätään Turun poliisin rikoskomisario Ville Rush, jolla on kunnianhimoa saada itselleen nimeä ja ylennyksiä. Sen sijaan viitseliäisyyttä laadukkaaseen poliisityöhön häneltä puuttuu. Turussa vaikuttava Niko Jansson nimeä käyttävä venäläisagentti järjestää rikoksia ja terroriuhkia, jotka suomalaisenglantilainen Rush saa selvittää ja tie tähtiin on valmis. Mutta niin on koukkukin hänen kidassaan. Rush tosin luulee ensin työskentelevänsä Britannian tiedustelupalvelulle ennen kuin totuus valkenee.

Niko Jansson eli Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n upseeri Nikita Janajev on aiemmin toiminut Britanniassa, missä hänet on etsintäkuulutettu. Kun tieto Rushin ja "Janssonin" yhteisistä liikkeistä Lontoossa saavuttaa brittiviranomaiset, käynnistyy Suomessa MI5:n ja MI6:n mittava yhteisoperaatio. 

Rushin värväyksen ja brittitiedustelun operaatioiden kuvaukset ovat Kankaan jännärin parasta antia. Niissä on sitä jännitettä ja jännitettävää, joka Harhautuksesta kokonaisuutena puuttuu.

Ville Rush on mätänä poliisina epäuskottava hahmo. Hän välttelee työtehtäviä ja toisaalta järjestää omin päin tiedotustilaisuuksia venäläisten avulla selvittämistään jutuista ja jopa keskeneräisistä tutkinnoista, joille niistä on haittaa. Silti hänen leväperäinen toimintansa saa jatkua.

Ja nyt tullaan otsikossa mainittuihin Kankaan esittämiin raskaisiin syytöksiin. Paikallinen poliisijohto suosii Rushia, järjestää hänelle ylennyksiä ja opintomatkoja vaikka muut tutkinnanjohtajat protestoivat ja ihmettelevät tämän saamia resursseja esimerkiksi tavalliseen varkausjuttuun. On häiritsevä ajatus, jos tämä perustuu Petri Kankaan omiin kokemuksiin poliisina. Voiko poliisijohto todella olla näin sokea ja supliikkimiehen vietävissä?

Toisena raskaana syytöksenä pidän sitä, että suojelupoliisi pääsee Rushin jäljille ja tietää hänen olleen sabotoimassa Olkiluodon hanketta. Silti Rushia ei panna viralta saati syytteeseen, vaan hänelle järjestetään uusia tehtäviä rikosten ennalta ehkäisemisessä.

Eräät viime vuosien parhaat kotimaiset dekkarit ovat poliisien kirjoittamia. Niko Rantsi ja Kale Puonti nousivat kärkijoukkoon heti esikoisteoksillaan. Petri Kangasta en tähän joukkoon nostaisi. Harhautuksessa on hyviä aineksia, mutta kuten sanottu, myös liikaa epäuskottavuuksia, että se nousisi huipputasolle. Niistä mainittakoon vielä se, että Ville Rushin avopuoliso Tiina Mäki on poliisilaitoksen hallintopäällikkönä junailemassa Rushin etenemistä urallaan.

Tai sitten sen voi tulkita Kankaan kolmanneksi raskaaksi syytökseksi siitä, millaista meno on poliisin kulissien takana.

Valtteri Mörttisen agenttiparodiassa on asiaa ja mahtavaa viihdettä

 

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa. 416 sivua, CrimeTime.

Parin viime vuoden aikana Suomessa on ilmestynyt kaikkien aikojen paras rypäs esikoisdekkareita. Osa tuoreista tulokkaista on julkaissut jo toisenkin teoksen. Kaikki eivät ole saavuttaneet niille asetettuja toiveita, mutta Valtteri Mörttinen pistää vielä paljon paremmaksi, vaikka jo Mutta suurin niistä on raha sai hihkumaan innostuksesta. Ellei sade lakkaa on esikoista suoraviivaisempi agenttiromaanin parodia, joka saa välillä naurahtelemaan ääneen.

Vertasin jo esikoisteoksen arviossa Mörttistä kansainvälisen läpimurron tehneeseen Antti Tuomaiseen. Kakkosessa yhtäläisyydet ovat vielä selvemmät. Mörttinen kirjoittaa korkean luokan lennokasta huumoridekkaria, jossa tarina kulkee kepeästi, ruumiita syntyy läjittäin ja henkilöt ovat erittäin eksentrisiä.

Mutta hupailun ohella Valtteri Mörttisellä on myös painavaa asiaa. 

Ellei sade lakkaa lähtee liikkeelle vasemmistoliiton kansanedustajan Ville Vilosen kuolemasta. Vilonen kuoli huumepäissään, mutta suojelupoliisin etsivä Oiva Touhunen ei usko yliannostukseen. SKDL-taustainen veteraanietsivä on varma rikoksesta ja salaliitosta, sillä Vilonen tutki ennen kuolemaansa Suomen Puolue -nimistä nousevaa äärioikeisto- ja sekopääryhmää, jonka on määrä pian julkistaa uusi puheenjohtajansa. Suomen Puolueen tavoitteena ovat ensi vuoden eurovaalit, joiden jälkeen voisi saada sisarpuolueidensa kanssa virallisen Venäjä-mielisen kapuloita EU:n rattaisiin laittavan puolueryhmän aseman europarlamentissa.

Avukseen Touhunen saa anarkistisen rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin, joka oli Mörttisen esikoisen päähenkilö. Kakkosessa hän jää hieman sivurooliin etualalle nousevien Touhusen touhuilun ja freelance toimittaja Manne Särjen takia. Touhunen kytkee Särjen mukaan juttuun, koska tämä oli kyhännyt nopeasti kokoon Hämy-lehden erikoisnumeron Ville Vilosesta. Lehden kannessa puhuttiin "synkästä salaliitosta" ilman, että sisällöstä löytyy katetta otsikolle.

"Toimituspäällikkö lisäsi sen, jotta lehden olisi ostanut joku", Manne selittää Oivalle journalismin logiikkaa. Hankkeissaan epäonnistuneen Manne Särjen kautta Mörttisen kirjassa on huikeinta mediakritiikkiä sitten Arto Salmisen Paskateorian. 

Muita Mörttisen sivuamia ajankohtaisia aiheita ovat tutkijoiden maalittaminen, salaliittomediat, demokratialle vaaralliset poliittiset liikkeet ja myrkytyskuolemat. Ellei sade lakkaa on omistettu Aleksei Navalnyille, "joka teoksen valmistuessa saattaa olla jo marttyyri".

Ellei sade lakkaa on vastustamaton yhdistelmä aitoa poliittista jännityskirjallisuutta, sekopäistä toimintaa ja uskomattomia käänteitä. Mörttinen osoitti osaamisensa heti esikoisessa, mutta nyt tuntuu kuin tulppa olisi irronnut kokonaan ja tarina vyöryy kuin vesimassat Kahovkan padosta. 

Mitään näin hauskaa ei ole ilmestynyt sitten Antti Tuomaisen Majavateorian, ja voi olla, ettei sekään ollut näin hykerryttävä. Mörttinen yhdistelee suomalaisittain ainutlaatuisesti asiallisia teemoja asiattomiin henkilöhahmoihin ja tekee sen pirun viihdyttävästi.

Tuire Malmstedtin psykologisissa varhaisdekkareissa on ainutlaatuinen tunnelma

 

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. 341 sivua, Myllylahti 2019.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. 310 sivua, Myllylahti 2020.

Pölkyllä päähän pitäisi lyödä tällaista dekkareitten suurkuluttajaa, joka on jättänyt lahjakkaan Tuire Malmstedtin teokset melkein kokonaan lukematta. Viime syksynä luin hänen uusimpansa Lumihaudan ja erinomaiseksi havaitsin, mutta ensimmäinen kolmen dekkarin kokonaisuus on mennyt ohi. 

Järvenpään kirjastosta ei löytynyt palkittua esikoisteosta Pimeä jää, mutta sen kaksi jatko-osaa Mykkä taivas ja Enkelimetsä olivat niin vetäviä, että luin ne tällä viikolla muutamassa päivässä. Ainoa miinus Malmstedtin ensimmäisille dekkareille tulee siitä, että ne eivät täysin toimi itsenäisinä teoksina. Päähenkilö Isa Karoksen kuolleen Edith-tyttären tapaukseen on vaikea päästä kiinni, koska Malmstedt ei kertaa ollenkaan ensimmäisen kirjan tapahtumia jatko-osissa. Arvoitukseksi jää myös Isa Karoksen vaikealta tuntunut suhde kuolleeseen äitiinsä ja lapsuuden kotitaloon, jota hän myy Mykässä taivaassa. 

Kertaus olisi tarpeen, sillä Enkelimetsän lopussa havaitaan trilogian muodostavan kiinteän ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Se nillityksestä. Savonlinnaan ja sen ympäristöön sijoittuva Isa Karos -sarja on huolellisesti kirjoitettua psykologista dekkaria, jonka omin ääni tulee menneisyyden linkittymisestä teoksien nykyaikaan. Tämä sinänsä on dekkarien peruskauraa, mutta kun Mykässä taivaassa ajan ja paikan koordinaatit ovat Savonlinnan lisäksi Syyrian Aleppo vuonna 2015 ja Neuvostoliitolle luovutettu Salmi vuonna 1944, herää Malmstedtin kirjoja huonosti tuntevan uteliaisuus. 

Enkelimetsässä vauhtia otetaan vielä kauempaa marikansan myyteistä 1670-luvulta.

Oleellista on se, miten hienosti Malmstedt linkittää menneet tapahtumat kirjojensa juoniin. Samaa hän on jatkanut uudessa sarjassaan ainakin Lumihaudassa.

Mykässä taivaassa Savonlinnan poliisit Isa Karos ja Niiles Aarnikoski tutkivat metsästä löytyneen pään arvoitusta. Mustien joutsenten symboliikalla kuorrutettu murha tulee lähelle poliisilaitosta, ja myös Isa joutuu vaaraan. Enkelimetsässä kaksi nuorta naista löytyy hirtettyinä morsiuspuvuissa talvisesta metsästä. Nyt morsian-teema tulee lähelle Isaa, sillä hän on menossa kesällä naimisiin ja etsii itselleen morsiuspukua teoksen alussa.

Edithin kuolema ja muut menneet tapahtumat lyövät leimansa Isaan. Hän on murheen lapsi, joka näkee ja kuulee näkyjä. Voisikohan psykologisesti noin tasapainoton ihminen oikeassa elämässä toimia rikostutkijana? Sitä on turha miettiä, sillä Malmstedt pystyy luomaan kummassakin kirjassa vahvan tunnelman juuri mystisten tapahtumien ja hyvän henkilökuvauksen kautta.

 Kumpikaan teos ei silti ole syvissä vesissä vellomista, vaan mukana on myös huumoria ja valoa. Savonlinnan rikospoliisin pieni yhteisö on lämminhenkisempi kuin yleensä suomalaisissa dekkareissa. Yhtään selkään puukottajaa ja tunnelman pilaajaa ei ole.

Yllätykselliset loput kuuluvat dekkareihin ja niihin Malmstedt on todella panostanut. Murhaajaa ei osaa arvata kummassakaan teoksessa ennen kuin hänet paljastetaan. Takaumat on silti syytä lukea tarkkaan, sillä taustat löytyvät niistä. Pieni kauneusvirhe on se, että Enkelimetsässä morsianten murhaaja tunnustaa tekonsa lopulta kovin äkkinäisesti. Sitäkin voi selittää omantunnon painolastin keventämisellä.

Suomen dekkariseura kiitti Malstedtin esikoisteosta Pimeä jää rakenteeltaan monitahoiseksi ja yllättäväksi, jopa genreä uudistavaksi. Sama pätee trilogian kahteen jälkimmäiseenkin osaan. Tuire Malmstedt tuntuu herkkävaistoiselta kohteitaan kunnioittavalta kirjailijalta, joka kykenee myös itseironiaan. Siitä kertovat hänen poikiensa kommentit teosten jälkisanoissa. Eikö muita julkaistu? pojat olivat kysyneet, kun Malmstedt oli kertonut voittaneensa vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan.

Uudessa Matilda Metso -sarjassa ilmestyy seuraavaksi Lyijysydän. Toivottavasti pian, sillä Tuire Malmstedt -kuume ei talttunut näillä kahdella teoksella.