Ukkoslintu täydentää JP Koskisen Tulisiivestä alkavan siirtolaistarinan - Näin Kuurat vaihtoivat Yhdysvallat Neuvosto-Karjalaan onnettomin seurauksin

JP Koskinen: Ukkoslintu. 400 sivua, Like.

Vuonna 2019 tuotteliaalta JP Koskiselta ilmestyi historiallinen romaani Tulisiipi. Sen päähenkilö Kaarle Kuura toteutti lentäjäunelmaansa Stalinin sortokauden keskellä Neuvostoliitossa. Esiosassa Haukansilmä Kaarlen isovanhemmat ja muuta sukua lähti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1860-luvulla. Heistä isoisä Yrjö löysi vapautensa preerioilta intiaanien parista, kunnes oli aika palata perheen pariin.

Kaksi loisteliasta lukuromaania suorastaan huusi väliinsä sijoittuvaa kolmatta osaa. Miksi ihmeessä Yrjön poika Timo luopui lamasta huolimatta autokorjaajana saavuttamastaan vakaasta asemasta ja lähti perheineen kohti tuntematonta?

Juuri ilmestynyt Ukkoslintu vastaa kysymykseen. Sen päähenkilö on kuitenkin Yrjön toinen poika Janne, josta tuli jo nuorena lehtimies. Ensin kotiseudulla Duluthissa ja pian maineekkassa The New York Timesissa. Ukkoslinnun lopussa lehtimiehen levoton veri vie Jannenkin, amerikkalaisittain James Frostin, raportoimaan suomalaisten johtamasta työläisten valtiosta, vaikka Jannen vaimo Aili kirjoittaa ja varoittaa tulemasta. Kaikki on menossa väärään suuntaan Neuvosto-Karjalassa.

"Uusi seikkailu oli alkamassa ja olin varma, että se päättyisi hyvin", Janne kuitenkin toteaa.

Ennen kuin Ukkoslintu yhtyy Tulisiipenä jatkuvaan tarinaan koetaan kuitenkin ensimmäinen maailmansota Jannen näkemänä. The New York Timesin sotakirjeenvaihtaja todistaa kärsimystä ja kurjuutta länsirintamalla, itärintamalla niiden lisäksi Venäjän vuoden 1917 vallankumousten aiheuttamaa toisenlaista kaaosta. Sotilaat ampuvat upseereitaan, pitävät kokouksia ja äänestävät siitä, mihin tästä jatketaan.

Alussa Jannen matkaseurana on apassi-intiaani Nopea Hirvi, joka esittää puhuttelevia huomioita sodasta.

"Valkoisen miehen sodissa ei ole koskaan ollut mitään järkeä. Kaikilla oli asiat hyvin. Keisarilla oli paljon maata ja rahaa, samoin tsaarilla ja englannin kuninkaalla. Sitten he päättivät sotia."

Ja: 

"Vanhat miehet aloittavat sodat ja nuoret kuolevat heidän puolestaan, halusivatpa tai eivät. Niin se on aina ollut ja niin se tulee olemaan", Koskinen viittaa Nopean Hirven sanoin myös tähän päivään.

Täyttä tätä päivää on myös se, että "venäläinen sotilas muuttuu rosvoksi heti, kun upseerit eivät ole pitämässä heille kuria".

"He varastavat kaiken, mikä irti lähtee. Jos kukaan ei käske heitä, he eivät veljeyden, tasa-arvon tai edes vapauden nimissä pysty yhteistyöhön, puhumattakaan kurinalaisesta sotimisesta. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat eläneet aina tyrannian puristuksessa ja tottuneet siihen, että mikä ei ole erikseen sallittu, se on kielletty", Janne saa kuulla.

Jannen matkat rintamalta toiselle jatkavat suurenmoisesti Koskisen edellisestä osasta tuttua eeppistä seikkailuromaania, jossa asuu rutkasti viisautta. Ukkoslintu lentää korkealla. Se on suuri lukuromaani, joka vie täysin mukanaan.

Euroopasta palattuaan Janne alkaa kiinnostua työväen asiasta. Kipinän siihen hän sai jo sodassa tapaamaltaan venäläiseltä Olgalta, jota vallankumouksen kärpänen oli puraissut. 

The New York Timesin rikostoimittajana hän ei halua kirjoittaa vain murhista, vaan myös niiden taustoista. Janne perehtyy ay-liikkeeseen saadakseen tietää, miksi työväen piirissä on levottomuutta, joka purkautuu väkivaltana.

Ja purkautuu se myös amerikansuomalaisten Karjala-kuumeena kohtalokkain seurauksin.

Tulisiipi ja Haukansilmä saivat rinnalleen, väliinsä, arvoisensa kolmannen osan. Hienon sotakuvauksen lisäksi JP Koskinen kertoo elävästi ja uskottavasti 1920- ja 30-luvun New Yorkista, jota sävyttivät anarkistit ja työväenliikkeen nousu, nopea autoistuminen sekä väkivalta. Murha päivässä piti rikosreportteri James Frostin kiireisenä.

 Kuuran / Frostin kolmen sukupolven tarina on mahtava kokonaisuus. 

Ari Wahlstenin kahdeksas Kit Karisma värisyttää ajankohtaisuudellaan

 

Ari Wahlsten: Pahan syleily. 262 sivua, CrimeTime.

Ari Wahlsten menee tyylinsä mukaisesti suoraan asiaan kahdeksannessa dekkarissaan Pahan syleily. Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon matkalla lounasravintolaan. Uuden radikaalin ja tutkivan ympäristöliikkeen New Green Caren aktivisti Ansa Hietala on kuollut auto-onnettomuudessa Kouvolan seudulla tutkiessaan mahdollista ympäristörikosta. Poliisinkin mielestä kyseessä oli onnettomuus, mutta uhrin sisko Elisa Hietala ei siihen usko. Hän palkkaa Kit Karisman tutkimaan mahdollista murhaa.

Pahan syleily vie Kit Karisman ympäristörikosten ja kieron rakennusbisneksen maailmaan. Pisteliäitä huomioita Wahlsten esittää myös sosiaalisesta mediasta elävien blingbling-julkisuudesta. Politiikkaakin sivutaan ja vielä sillä lailla virkistävästi, ettei kansanedustaja Aarne Myllymaa ole mikään konna.

Aineksia riittää moneen suuntaan napakassa selvästi alle 300-sivuisessa teoksessa. Meno on alunkin jälkeen kiihkeää. Nyt ei pidetä ikävää' eikä tylsää. Nopeatempoisuuttaa ryydittää kovaotteisuus. Kun ammutaan, niin ammutaan kovilla ja kohti. Wahlstenin kerronta on takuutyötä niin perinnedekkarin kuin yhteiskuntatietoisen rikosromaaninkin ystäville.

Se mikä lopullisesti nostaa Pahan syleilyn Kit Karisma -sarjan parhaimmistoon on kuitenkin Lapissa tapahtuva yllätyskäänne. Koska kyseessä on yllätys, siitä ei voi tässä sanoa yhtään enempää. Kokekaa ja nauttikaa itse, miten mestarillisen koukun kirjailija on kehittänyt. 

Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava.

Vuosi sitten nihkeilin edellisen osan ilmestyessä, että Langennut kaupunki on liian samanlainen kuin edelliset Kit Karismat. Kaipasin jonkinlaista uusiutumista. Nyt sitä saatiin. Väkevän ajankohtaisuuden lisäksi Lapin paukkupakkasessa tapahtuvat toimintakohtaukset tuovat kaivattua vaihtelua pääasiassa Helsinkiin sijoittuvaan sarjaan.

Lievät, hyvin lievät, moitteet tulevat siitä, että Wahlsten on matkan varrella miltei unohtanut Kit Karisman rakkauden suomalaisiin tangoihin.

Päivi Alasalmen kolmas Hallavainen Kyy povellani on törkeän hyvin toimiva kesädekkari

 

Päivi Alasalmi: Kyy povellani. 336 sivua, Aviador.

Anu Murtovuo on taas hengenvaarassa, kun vankilasta paossa oleva kaksossisko Karla Kuusivuo hakee kostoa ja Anun ainoaa toimivaa munuaista. Siskokset on erotettu lapsuudessaan. Anu adoptoitiin hyvään ja rakastavaan kotiin, mutta Karla jäi laitokseen. Siitä alkoi rikoskierre, joka on tuottanut hänelle kyseenalaisen tittelin alamaailman kuningatar.

Karla lienee suomalaisen dekkarin kammottavin naishahmo. Todella paha ilman vivahteita. Psykopaatti väkivaltarikollinen. Kuitenkin kyllin viehättävä älyttämään pakomatkallaan kohtaamansa miehet. Miesten hölmöilyille ja pullistelulle Alasalmi nauraa makeasti.

Kolmannessa Hallavaisessa mennään jaarittelematta heti asiaan. Edellinen osa Häkkilinnut loppui siihen, että Anun ovikello soi. Nyt hän avaa oven. Karla melkein onnistuu sieppaamaan Anun kotoaan. Valppaana olleet poliisit ehtivät kuitenkin hätiin. Anun on muutettava miesystävänsä rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kotiin. Siitä sarjan nimi Hallavainen.

Hallavainen itse temmataan Lempäälään tutkimaan tapausta, jossa tavallinen nainen, viiden lapsen äiti, on jäänyt junan alle ja silpoutunut kappaleiksi. Oliko se synnytyksen jälkeen masennusta kokeneen naisen itsemurha? Jos oli, miksi hänen jäljiltään alkaa löytyä hätähuutoja? Entä mikä merkitys on naisen erikoisilla perhekuvioilla? Hän on jättänyt miehensä ja avioitunut naapuriin talon rakentaneen komistuksen kanssa. Komistuksen ex-vaimo pyörii silti kuvioissa.

Kyy povellani on jokseenkin täydellinen aivot vapaalle -kesädekkari. Sitä ennen tosin kannattaa lukea kaksi ensimmåistä osaa Alamaailman kuningatar ja Häkkilinnut, jos ne eivät vielä ole tuttuja. 

Alasalmi kuljettaa karmeaa tarinaansa hetkeäkään viipyilemättä, mutta hyviä koukkuja koko ajan pudotellen. Yksi murhatapa uusimmassa osassa on erityisen persoonallinen. Kovan menon ja rujon väkivallan vastapainoksi teoksessa on romantiikkaa, kun Anun ja Jarkon suhde näyttää etenevän seuraavalle askelmalle.

Oveluutensa Alasalmi todistaa, kun junan alle kuolleen naisen tapaus ratkeaa. Mysteerin takaa löytyy juonikkuutta kerrakseen. Kun helle sulattaa aivot, tällainen törkeän hyvin toimiva viihdejännäri on juuri sopivaa luettavaa.

Sellainen oli Viipuri sotavuosina - Pekka Jaatisen tasokkaiden kirjojen sarja jatkuu menetetyn kaupungin siviilien sitkeyden kuvauksella

 

Pekka Jaatinen: Viipuri 1939-1944. 302 sivua, Johnny Kniga.

Talvi- ja jatkosota ovat suomalaisen kirjallisuuden loppuun kalutuimmat aiheet. Voiko niistä enää kirjoittaa mitään uutta ja relevanttia. Raahelainen Pekka Jaatinen osoittaa kirjoillaan, että kyllä voi, kun näkökulma poikkeaa aiemmista. Viisiosaisen Lapin sota -sarjan lisäksi Jaatinen on kirjoittanut muun muassa suomalaisesta sukellusvenesodasta, Suursaaren taisteluista kesällä 1944 sekä sotainvalidien huumehelvetistä.

Uusin teos Viipuri 1939-1944 on ja ei ole sotakirja. Kuten vuosiluvut kertovat, se kattaa talvi- ja jatkosodan 20.6.1944 saakka, jolloin Viipuri menetettiin lopullisesti. Taisteluja siinä kuitenkin kuvataan vain lopussa, kun suomalaisjoukot yrittävät epätoivoisesti puolustautua neuvostohyökkääjiltä. 

Rintaman sijaan näkökulma on siviileissä, jotka kestävät kaksi sotaa ja rakentavat niiden välissä kaupungin uudelleen vain menettääkseen sen toisen kerran. Viipuri 1939-1944 alkaa kaksi päivää ennen talvisotaa, jolloin vaaran merkit ovat jo selkeät, mutta kaupunkilaiset jatkavat silti elämäänsä siinä uskossa ja toivossa, että sotaa ei sittenkään tule.

Kun Neuvostoliiton hyökkäys ja Viipurin suurpommitukset sitten alkavat, uuteen todellisuuteen sopeudutaan nopeasti. Elämä jatkuu uusissa puitteissa, kunnes väestö evakuoidaan.

Jaatisen uusimman romaanin päähenkilö on Veikko, joka ei kelpaa Suojeluskuntaan eikä armeijaan, mutta raitiovaununkuljettajana ja polttopullotalkoissa hän on mies paikallaan. Veikko rakastaa samaa naista kuin hänen neuvokas veljensä Toivo, joka aikoo pyrkiä vapaaehtoisena sotaan. Veljekset ovat ilmeisesti vielä teini-ikäisiä, koska eivät ole käyneet armeijaa. 1930-luvulla teinitkin joutuivat miesten töihin.

Mikä Veikkoa vaivaa, sitä Jaatinen ei tarkkaan kerro. "Veljelläs tais jäähä taas tollo päälle", suojeluskuntalainen sanoo Toivolle harjoituksen jälkeen. Ehkä hän on "luojalta saaliiseen jäänyt", kuten Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan miehiä, jotka eivät selviä arjesta samalla lailla kuin muut, mutta silti heillekin on paikkansa.

Veljesten yhteinen rakkaus on ilmavalvontalotta Inga, joka myös näyttelee Svenska Dramatiska Klubbenissa. Veikko ei tosin pysty sanallistamaan rakkauttaan. Hän leikkaa Ingan kuvan teatterin julisteesta ja pitää sitä aarteenaan.

Välirauhan aikana Veikko joutuu mielisairaalaan, koska on joutunut jättämään Viipurin. Takaisin palattuaan hän vannoo, ettei enää lähde. Isän hauta on Viipurissa. Sitä hän ei jättäisi enää koskaan, koska jonain päivänä kuolleet herätetään.

Pekka Jaatinen luo rikkaan kuvan Viipurista sotavuosina. Veikon ja Toivon ohella se on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän kertoo keltaisten raitiovaunujen reiteistä katu kadulta ja liikennelaitoksen toiminnasta poikkeusoloissa. Viipurin keskustan vuoden 1939 kartta olisi kannattanut painaa kirjaan tapahtumien kulun seuraamista helpottamaan ja rikastuttamaan.

Ovatkohan Jaatisella olleet kirjaa kirjoittaessa mielessä Ukrainan tapahtumat? Ukrainan kylät ja kaupungit ovat nyt samanlaisen tuhotyön kohteita kuin Viipuri Suomen sodissa. Ero on siinä, että pommituslentojen sijaan Venäjä iskee siviiliuhreista välittämättä ohjuksilla ja drooneilla. Lopputulos on sama, venäläinen maailma, joka on pelkkiä raunioita.

Jaatisen kirjan oheislukemiseksi sopii Kristian Kososen vuonna 2020 ilmestynyt kirja Viipurin menetys. Siinä kaupunkisota suorastaan vyöryy päälle 20.6.1944 viiden tunnin ajan, jonka viimeinen puolustustaistelu kesti. 

Hetki elämää sellaisena kuin se eli heidän unelmissaan - Kirja Arvottomat-elokuvasta pakahduttaa ja herkistää

 

Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.

"Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

"Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin."

"Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme."

Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. Kokemus on liian laimea sana. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.

Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.

Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.

Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin "oli mukana hengessä". Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa. 

Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.

Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjatui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin. 

Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.

Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta. Elokuva päättyy Pariisiin.

Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.

Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.

Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.

1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suursuosikkeja. 

Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.

Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat - hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.

Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.

Taas uusi naispuolinen toimintasankari pelastaa maailman Samuli Laihon uuden sarjan alkaessa

Samuli Laiho: Jäätymispiste. 330 sivua, Gummerus.

Uusien suomalaisten dekkarisarjojen päähenkilö on todennäköisesti nainen. Toimintajännityksessä hän on kovapintainen oman tiensä kulkija, joka hallitsee jonkin taistelulajin. Hänen sisällään on joku kalvava trauma, joka pulpahtelee aika ajoin pintaan. Kestäviä ihmissuhteita hänen on vaikea rakentaa, mutta satunnaiset seksikumppanit kelpaavat. Ne hän ottaa omilla ehdoillaan.

Tällainen on myös nuorempi konstaapeli Katja Mark, Samuli Laihon uuden jännityssarjan päähenkilö. Ensi vuodelle sille on luvassa kaksi jatko-osaa, joten onkohan tähän mennessä vain kaksiosainen toimintasarja Kuolemansynnit pantu vähintään tauolle?

Ensimmäisessä osassa Jäätymispiste jatketaan samaa turbotoimintaa kuin Laihon edellisessä jännärissä Joka kalliolle rakentaa. Jäätymispisteen  Katja Mark on tällaiseen teokseen uskottvampi toimintasankari kuin edellisen toipuva narkomaani Muska Meriläinen. Ajankohtaisiin aiheisiin pureudutaan molemmissa.

Jäätymispisteessä suojelupoliisi houkuttelee venäjän kielen taitoisen Katja Markin nopealle keikalle Pietariin. Hänen on noudettava sieltä muistisiru ja sitten nopeasti takaisin Suomeen. Eihän se tietenkään niin mene. Keikka mutkistuu, tulee ruumiita, Katja Mark on itsekin alituiseen kuolemanvaarassa. Pietarista käydään Murmanskissa, jossa selviää, miten kavala terrori-isku on suunnitteilla aivan lähiaikoina. Ja niin kuin aina, viime kädessä maailman pelastaminen on Katja Markin neuvokkuuden varassa.

Samuli Laiho kirjoittaa toimintajännitystä Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran hengessä. Voi taustalla nähdä myös 1970-luvun suursuosikkien Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn haamut. Jäätymispiste on samaa jatkumoa heidän trilleriensä kanssa, mutta nyt siis päähenkilö on nainen. Se ero edellisiin on, että Laiho saa asiansa sanottua paljon napakammin. Runsaat 300 sivua on sopiva mitta tälle teokselle.

Laiho on jo aiemmin näyttänyt, että kyllä häneltä toimintaviihde sujuu, erittäinkin hyvin. Niin tälläkin kertaa. Hyytävyysastetta lisää muutama kohtaus, jossa venäläinen kirkonmies uhoaa tulta ja tulikiveä lännen päälle. Ei lainkaan kaukaa haettua sille, joka tuntee hiukkasenkin Venäjän television keskusteluohjelmien uhoavaa sisältöä.

Jäätymispiste on hyvä, sujuva, käänteikäs trilleri. Venäjän nykytodellisuuden kuvausta lukuun ottamatta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta, mutta sen minkä Laiho kirjoittaa, hän tekee niin, että sivuja tulee käänneltyä tiheään tahtiin. Toimintakohtauksissa Laiho on erityisen hyvä. Jos Suomessa olisi resursseja ja osaamista toimintaelokuvien saralla, hänen kirjansa muodostaisivat hyvän pohjan.

Tuire Malmstedt hätkähdyttää ottamalla dekkarinsa lähtökohdaksi Breivikin tekemän joukkomurhan vuonna 2011

Tuire Malmstedt: Luusaari. 304 sivua, Aula & co.

Mikä olisi tavallista arkeaan elävän ihmisen peloista pahin? Läheisen kuolema tulee mieleen, mutta eikö vielä pahempaa ole, jos tämä katoaa täysin jäljettömiin. Yhteys puhelimeen katkeaa, pankkikortin käyttö on loppunut. Ei pihaustakaan.

Psykologisen jännityksen taitaja Tuire Malmstedt pelaa tällä asetelmalla uudessa dekkarissaan Luusaari.

Kirjan alku on todella hätkähdyttävä. On 22.7.2011 Norjan työväenpuolueen nuorten kesäleirillä. Kesän idylli ja kahden nuoren rakkaustarina päättyy äkkiarvaamatta joukkomurhaajan luoteihin. Äärioikeistolainen Anders Behring Breivik murhasi kahdessa iskussa 77 ihmistä.

Kammoalun jälkeen siirrytään Jyväskylään vuonna 2021. Malmstedtin edellisistä kirjoista tutut rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät nuorten ihmisten katoamisia. Heidän kohdallaan on toteutunut juuri pahin pelko. Ei mitään jälkiä. Kadonneita ei yhdistä mikään, ei ikä, sukupuoli, eikä muukaan tausta. Sitten poliisi alkaa saada sieppaajalta viestejä, joissa on kadonneen kuva, teksti "Elossa, vielä" sekä yleensä kaksi numeroa. 

Vahvan alun takia lukija kuitenkin tietää, että Jyväskylän katoamiset liittyvät jotenkin kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneeseen joukkomurhaan. Miten Malmstedt onnistuu näiden kahden yhdistämisessä, se on Luusaaren keskeinen jännityksen kohde, koska dramaattisista lähtökohdista huolimatta teos ei juuri värisytä.

Olen lukemattomissa dekkariarvioissa moittinut kirjassa olevan liikaa sivuja, ja siten löysää kerrontaa. Nyt on päinvastoin. Tuire Malmstedt juoksuttaa tarinaa kuin maileri. Se etenee vauhdilla, mutta ei pysähdy juuri lainkaan siihen, mikä värisyttäisi eniten: vankien ja heidän omaistensa pelkoon, tuskaan ja epävarmuuteen. Huumattujen ja sitten siepattujen vankien luona tehdään lyhyitä piipahduksia, omaisia tavataan vain, kun poliisit puhuttavat heitä.

Luusaari ei kosketa. Se vie pohjaa pois koko teokselta.

Entä poikkeuksellisen julman murhaajan motiivi? Miten Norjan tapahtumien liittäminen tähän teokseen onnistuu Malmstedtilta? Siinä ja siinä. Eihän tällaisen dekkarin voi olettaakaan olevan täysin realistinen, mutta lukijan pitää tuntea tapahtumien olevan mahdollisuuksien rajoissa. Tässä Malmstedt onnistuu paremmin. Koska arvoituksen ratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, siitä ei tässä voi sanoa oikeastaan yhtään enempää. Tosin se arvaa jo ennen kuin murhaaja paljastetaan, mutta motiivi, se selviää vasta lopussa.

Kunnianhimoinen aihe ei nyt saanut ihan ansaitsemaansa käsittelyä. Luusaaressa on sellaista kerronnallista kepeyttä, joka ei oikein sovi näin rankkaan aiheeseen. Henkilöiden käytös taas on osittain niin epäloogista, että sekin laskee vaikutelmaa.