Pieruhuumori pilaa hyvin kehitetyn vakoilutarinan, jossa Jackson Lambin luupäät palaavat näyttämölle

Mick Herron: Vakoojakatu (Spook Street). Suomentanut Ilkka Rekiaro. 391 sivua, CrimeTime.

Mick Herronin Jackson Lamb -vakoiluromaanit ovat olleet alan piireissä tapaus ja arvostelumenestyksiä. Kirjoista on tehty kaksi kautta tv-sarjaa Apple-tv -suoratoistoon. Niiden suomentaminen alkoi kesällä 2021 ja syksyllä ilmestyi jo neljäs osa Vakoojakatu.

Olin ensimmäisestä osasta Luupäät innoissani minäkin, sillä Herron kirjoittaa oikeita vanhan ajan vakoiluromaaneja humoristisella otteella. 

Nyt ei enää oikein nappaa. Vakoojakadussa on merkittävä ja hyytävä juoni siitä, miten tiedustelupalvelun salainen operaatio suistuu raiteiltaan tuhoisin seurauksin. Herronin pieruhuumori ei mitenkään istu näin traagiseen tarinaan. Sitä ja paljoa humoristiseksi tarkoitettua puhetta ei vaan jaksa lukea.

Esikoisteoksen luupäät tarkoittavat tiedustelupalvelussa jonkun töppäyksen takia sivuraiteelle Slough Houseen siirrettyjä luusereita, jotka kuitenkin osoittautuvat varsin kyvykkäiksi niin kuin uusimassakin osassa. Heitä johtava vanha vakooja Jackson Lamb on törkimys olemukseltaan ja puheiltaan. Hänen vittuilunsa alaisilleen on piereskelyn lisäksi olennainen osa huumoria, josta ilmeisesti monet pitävät.

Perustarina tässäkin osassa on täyttä rautaa. Lontoossa tapahtuu tuhoisa terrori-isku ja samaan aikaan herää huoli, puhuuko sarjan yhden keskushenkilön River Cartwrightin isoisä, entinen vakoilupomo David Cartwright vanhetessaan ja seniiliytyessään sivusuunsa edelleen arkaluontoisia salaisuuksia.

Joku on lähettänyt murhaajan hiljentämään vanhan vakoilijan, mutta "tilauksen lähettäminen" epäonnistuu, ja se vie puolestaan Riverin Ranskaan selvittämään mistä on kysymys.

Vakoojakadun pohjalla on vanhoista tosielämän agenttitarinoistakin tuttu pyrkimys tehdä kokeita ihmismielen hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi haluttuihin tarkoituksiin. Nyt salainen koe on karannut käsistä. 

Tuima loppunäytös sijoittuu Lontoon kaduille kaatosateeseen ja Slough Houseen, joissa salaisuudet paljastuvat. 

Herron osaa yhdistää klassisen hiljaisen vakoiluromaanin kertomisen toiminnallisiin jaksoihin. Jos hän jättäisi typerän huumorin pois, käsillä olisi mestariteos. Nyt on vain sekasikiö, jonka eri elementit eivät ole oikeassa suhteessa toisiinsa.

Kymmenes Hautalehto on jämäkkä rikostarina ilman turhia rönsyjä

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. 318 sivua, Bazar.

Jugoslaavimafian uusi pomo järjestää kostoretken Porvooseen juuri kun Antti Hautalehto palaa tutkinnanjohtajaksi saman kaupungin poliisilaitokselle entiseen ryhmäänsä. Serbialaista Vladoa polttaa juuri Hautalehto, jonka toimesta hänen kaksosveljensä kuolivat pieleen menneessä kokaiinin salakuljetuksessa Suomessa vuosia aiemmin.

Christian Rönnbacka palaa kymmenennessä Hautalehdossa sinne, mistä aloitti esikoisdekkarissaan Operaatio Troijalainen. En ole kymmenen vuotta sitten esikoista arvostanut, sen kertoo tämä arvio. Kostajan merkki sen sijaan on laatutyötä toiminnallisen poliisiromaanin puitteissa. Laadullinen ailahtelu on kyllä tyypillistä Rönnbackalle kokeneenakin kirjailijana. Uutuus menee kärkeen hänen tuotannossaan.

Hautalehto ja Simon Kannas eivät tiedä mitään osalleen langenneesta tappotuomiosta, kun porvoolaiselta golfkentältä löytyy jousella murhattu mies. Hyvin rakennetussa tarinassa Hautalehdolla on myös suojelija menneisyydestä. Hän havittelee Porvoon liepeille haudattua ase- ja rahakätköä. Sijainnin selvittämiseksi Hautalehdon on ratkaistava koodi, joka on löydettävissä aiemman jutun tutkintamateriaalista. Kiire on, sillä vaikka yksi tappaja on eliminoitu, on liikkeellä toinenkin.

Rönnbackan monen dekkarin kompastuskivi on tyhmä huumori. Nyt ei ole. Kostajan merkki yllättää myönteisesti keskittymällä jämäkästi itse asiaan ja synnyttämällä kohtalaisesti jännitystäkin. Ytimen ympärillä yritykset aloittaa uudelleen yhteiselämä Leenan kanssa ja huulenheitto muun poliisiporukan kanssa kuuluvat asiaan kunhan pysyvät aisoissa. Nyt pysyvät. Hautalehdon ryhmän sisäisen dynamiikan kuvaus toimii ja huumoriakin on sopivasti.

Lopussa meno äityy tosi tuimaksi, kun maastokätköllä tapahtuu ja Hautalehdon tietämättä Leena on vaarassa. Sen verran arvaamattomia Rönnbackan kirjat kuitenkin ovat olleet, ettei mikään ole tässä sarjassa itsestään selvää, ei edes päähenkilön selviäminen, sillä hän aloitti keväällä uuden sarjan ruotsalaispoliisi Henna Björkistä.

Tiukka tarina ja komeasti kulkee.

Päätalomainen dialogi on herkkua kummallisessa sotakirjassa Laguksen nuolet

 

Rauno Jääskeläinen: Laguksen nuolet - Panssaridivisioonan miehet jatkosodassa. 240 sivua, readme.fi.

Rauno Jääskeläisen kolmas sotaromaani Laguksen nuolet perustuu tämän savottakämpillä kuulemiin isänsä Tauno Jääskeläisen työkaverien kertomiin juttuihin. Tai romaanin, tietokirjan ja vielä jonkin vaikeasti määriteltävän risteyshän tämä on. Paljon tietokirjoja ja sotaromaaneja lukeneena ei ole ennen tullut vastaan näin erikoista tapausta.

Kirjassa seurataan kenraali Ruben Laguksen johtaman panssaridivisioonan sotatietä talvesta 1942 Kannaksen suurhyökkäykseen ja vielä Lapin sotaan asti. Teoksen päähenkilöt ovat Pyhäjärven korpimökeistä sotaan kutsutut Tauno ja sotilaskurin vakituinen vastustaja Frans eli Ransu.

Laguksen nuolet etenee hypähdellen tilanteesta toiseen niin, että lukija ei aina pysy kärryillä edes siitä, missä vuodessa mennään. Romaanimaista kerrontaa katkovat dokumentaariset osuudet, tietokirjamaiset katsaukset ja lainaukset Kansa taisteli -lehdestä.

Sekavuudestaan huolimatta teos kyllä vetää mukaansa. Rauno Jääskeläinen pääsee lentoon etenkin dialogeissa. Itämurteinen leuanlouskutus on kuin Kalle Päätaloa parhaimmillaan. Päätalon jatkosotaan sijoittuvia Iijoki-sarjan kirjoja Laguksen nuolet muistuttaa siinäkin, että teoksessa ovat mukana myös kotirintama ja sotasairaala. Taunon tikusteleva anoppi on kuin kuin Ahoniemen muori Päätalon kirjoissa. Ja tunnonvaivoihin joutui Taunokin aviorikoksen takia.

Jääskeläisen kirjasta löytyvät myös kaikista sotaromaaneista tutut lihamyllyt, teräsmyrskyt, moraalin vievät sotaväsymys ja vitutus, herroille ärhentely ja jermuilu. Hän kertoo sodasta niin kuin sodan käyneet savottajätkät hänelle sitä ovat kuvanneet. Ei Laguksen nuolissa oikeastaan mitään uutta ole, mutta kuten Veikko Lavin laulussa sanotaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Miksi ei sitten myös pienen romaanin?

Laguksen nuolet tarkoittaa joukko-osaston hihamerkkiä, jossa on kallellaan olevassa vihreäpohjaisessa kolmiossa kolme oikealle suuntautuvaa keltaista nuolta, joista keskimmäinen on muita pidempi.

Dekkariseuran Vuoden johtolankaehdokkaat julki, omalla varjolistalla Keskitalo, Laiho, Malmstedt, Raatikainen, Rämö ja Wahlsten

 Suomen dekkariseura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -kirjallisuuspalkinnon. Tänä aamuna julkaistuista kuudesta palkintoehdokkaasta yksi kirja voittaa Vuoden johtolanka -palkinnon vuoden parhaasta kotimaisesta fiktiivisestä jännityskirjasta helmikuussa 2023.

”Julkaisemme kuuden kirjan lyhyen listan nyt toista kertaa, sillä haluamme nostaa esiin suomalaista rikos- ja jännityskirjallisuutta laajemmin yhden voittajakirjan sijaan. Suomessa ilmestyy runsaasti korkealaatuista rikoskirjallisuutta, ja koemme tehtäväksemme tuoda näitä teoksia enemmän yleisön ja lukijoiden tietoisuuteen”, Suomen dekkariseuran hallituksen puheenjohtaja Leena Korsumäki kertoo.

Ehdokkaat on valinnut kolmihenkinen Vuoden johtolanka -raati, jonka jäsenet ovat Elo Lammi (puheenjohtaja), Kyösti Pienimäki ja Helena Ranta. He valitsevat myös lopullisen voittajan. Raati luki 90 kotimaista tänä vuonna ilmestynyttä dekkaria.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää (Otava)

Podcast-mainetta saanut ja uutta aineistoa etsivä Saana Havas houkutellaan matkustamaan Pohjois-Lappiin paneutumaan vuosia sitten kadonneen ja murhattuna löytyneen nuoren tytön tapaukseen. Kirjan hienointa antia on napapiirin pohjoispuolella sijaitsevan miljöön ja ihmisten kuvaus. Elina Backman hahmottaa hyvin Havaksen roolin oudohkossa ympäristössä, jota ”harrastelijasalapoliisi” tarkkailee perimmältään sympaattisesti. 

Simo Halinen: Nainen joka katosi (CrimeTime)

Tyylikkäästi kirjoitettu salaperäinen rikostarina, johon Simo Halinen mahduttaa yllätyksellisiä käänteitä. Tarina on loistavasti pelkistetty lähes elokuvamainen kertomus, jossa koetaan yksinäisyyttä, ihmisen kadottamisen kipeyttä ja uudelleen löytämistä. Rikoskirjaksi Halisen romaani on myös harvinaisella tavalla kauniin eroottinen syvine kiintymisineen ja tunteineen. 

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit (Otava)

Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan yhdeksäs romaani on hieno ajankuva 1920-luvun Helsingistä. Sarjan dekkareissa Virpi Hämeen-Anttila yhdistää uskottavan onnistuneesti tuon ajan rikostutkintaa, arkista tapainkuvausta, ja säätyläiseroista johtuvia jännitteitä. Historiallinen tarkkuus, jolla Hämeen-Anttila kuvaa ajan ilmiöitä, on ihailtavaa. 

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen (CrimeTime)

Romaani vahvistaa entisestään JP Koskisen verratonta Murhan vuosi -teemasarjaa. Kirjassa on veijarimaista kuvausta Totuuden veljeskunnan hämäristä, salaisista ja kohtalokkaistakin menoista, joita Arosuon etsivätoimiston Juho Tulikoski ujutetaan tarkkailemaan. Rinnakkaistarina 1700-luvun Hämeestä on todentuntuisen rosoinen ja vaikuttava ajankuva. 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio (Into)

Anu Patrakan Katumuksen kallio on Portugaliin sijoittuvan kirjasarjan perinteinen arvoitusdekkari, jossa lukija saa arvailla syyllistä ja varmasti erehtyäkin moneen kertaan. Kirja koukuttaa myös pohtimaan katolisen kirkon sielunpaimenten rooleja kirkon sääntöviidakossa. Patrakka kirjoittaa kiinnostavasti padreista ja seurakuntien työntekijöistä aina haudankaivajia myöten. 

Max Seeck: Loukko (Tammi)

Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.

 VARJOLISTA

Joona Keskitalo: Kunniattomat

Keskitalon kehittämä tarina on suuren luokan rikoskirjallisuutta. Suorastaan hengästyttävät juonenkäänteet ovat kaikessa kekseliäisyydessään ja monimutkaisuudessaan nopeita ja älykkäitä. Nyt ei jaaritella. Keskitalo heittää henkilöitään ja lukijan koko ajan uusiin ja vaikeasti ennakoitaviin tilanteisiin.

Tommi Laiho: Rikotut

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Hyytää luihin ja ytimiin asti.

Jari Raatikainen: Syndikaatti

 Raatikainen on erinomainen kirjoittaja ja dialogi on jopa nautittavan luontevaa. Romaanin kaikki haarat ovat niin kiinnostavia, että lukija pysyy tiukasti hänen otteessaan. Sekä draama ja sen kaari että faktapohjainen aines pelaavat komeasti yhteen.

Satu Rämö: Hildur

Parikymmentä vuotta Islannissa asunut ekonomi on kirjoittanut kirjan, joka hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan. Hilduriin henkilönä ja Hilduriin romanina ei voi olla rakastumatta.

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso

Ari Wahlstenin tummapintaisesta yksityisetsivä Kit Karismasta kertovan dekkarisarjan jokainen osa on ollut vielä parempi kuin edellinen. Sama pätee myös kuudenteen osaan Kyynelten laakso. Teos saa kirjaimellisesti räjähtävän alun ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Tarinassa ja sen henkilöissä on uskomaton imu.

Tuire Malmstedtin Lumihauta hyytää luihin ja ytimiin asti

 Tuire Malstedt; Lumihauta. 301 sivua, Aula & co.

Tuire Malmstedtin kirjat ovat jostain syystä menneet ohi, vaikka hän sai vuonna 2018 Suomen dekkariseuran parhaan esikoisteoksen palkinnon Pimeä jää -kirjallaan. Nyt Malstedtilla on menossa jo toinen sarjansa. Taatusti eivät jää kirjat tästä eteenpäin lukematta, on Lumihauta niin kamalan vakuuttava, ja Metso & Vauramo -sarjan ensimmäinenkin osa Lasitarha on hankittava käsiinsä.

Lumihauta alkaa niin hyytävästi, että hyytävämpää ei ole. Jyväskyläläisessä asunnossa on tapahtunut perhesurma. Kaikki viittaa siihen, että isä on tappanut vaimonsa, kaksi lastaan ja lopuksi itsensä. Yksi perheen lapsista löytyy kuitenkin elossa kylpyhuoneen pyykkikorista.

Tapaus järkyttäisi ketä vaan, vetää se hiljaiseksi lukijankin, vaikka kyseessä on fiktio. Rikostutkija Matilda Metso joutuu niin tolaltaan, että ottaa työstään vapaata ja palaa kasvattivanhempiensa luokse Angeliin. Lumihauta on taidokkaasti rakennettu matka Matildan menneisyyteen, jonka hän on itsekin unohtanut. Nyt muistot alkavat tutuilla paikoilla palata ja samalla menneisyys vaikuttaa myös nykyisyyteen.

Pohjoisesta on tullut suurta muotia nykydekkareissa. Sinne sijoittuu Liza Marklundin uusi sarja, josta syksyllä ilmestyi Suonsilmä ja Elina Backmanin kolmannessa dekkarissa Saana Havas tutkii juuri Angelissa tapahtunutta murhaa. Monia muitakin on, toisistaan riippumattomia teoksia totta kai. Jokin Lapissa nyt vetoaa.

Elina Backman oli tehnyt taustatyönsä tarkkaan ja kuvasi Lappia ilman etelän eläjän eksotisointia. Myös Tuire Malmstedtilla tuntuvat olevan hyvin hallussa saamelaisten mytologiat, tavat ja taiat. Lumihaudan nykyaikaa lomittavat tarkemmin määrittelemättömässä menneisyydessä tapahtuvat luvut, jotka on nimetty suomen ja saamen kielillä. Ne kertovat Ebbásta, tämän Ivalon poliisipäällikön Madsin kanssa saamasta kahdesta aviottomasta lapsesta, murhasta ja pakomatkasta.

Dekkarin nykyajassa Angelissa vaikuttaa Ebbá-kultti, johon sisältyy verta lumella, lumihahmoja, joilla on saamelaiset nimet, eläinuhreja ja "hiljennettyjen lasten" taikamenoja. Ne palauttavat Matildalle mieleen, että vielä 1980-luvulla koulussa oli kiellettyä puhua inarinsaamea ja käyttää saamenpukua. Kesällä ilmestynyt Lumihauta osallistuu nyt vahingossa polttavan ajankohtaiseen keskusteluun saamelaisten identiteetistä ja suomalaisten kolonialistisesta menneisyydestä.

Rikosjuoni, Ebbán pakomatka ja mytologioiden yhdistyminen synnyttävät vastustamattoman yhdistelmän. Tuire Malmstedt soittaa tunteita kuin herkkää viulua. Teoksen emotionaalinen voima on valtava, Matildan epätietoisuus ja tuska käsin kosketeltavaa.

Matilda hakee johtolankoja perhesurmaan Inarista käsin, tutkijapari Elmo Vauramo selvittää sitä poliisitutkinnan keinoin Jyväskylässä. Loppuratkaisu jättää epäuskottavuudessaan toivomisen varaa, mutta kokonaisuudessaan Lumihauta on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava ja koskettava dekkari.

Hulda-sarjan kirjoittanut Ragnar Jónasson oli aika seppä jo esikoisessaan

 

Ragnar Jónasson: Lumisokea (Snjóblinda). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 312 sivua, Tammi.

Keväällä 2021 Hulda Hermannsdóttir valloitti Islanti-dekkarien koko ajan kasvavan suomalaisen ystäväjoukon. Ragnar Jónassonin surumielisen trilogian avausosa Pimeys vakuutti henkilökuvauksellaan, yllätyksellisyydellään ja omaperäisyydellään. Kolmiosainen kokonaisuus oli ammattimiehen loppuun asti hioma lukuelämys.

Entä miten toimii Jónassonin kymmenen vuotta ennen ensimmäistä Huldaa kirjoittama esikoisdekkari Lumisokea? Erittäin hyvin. Hänellä oli henkilökuvaus heti hyvin hallussaan, samoin kaukana kaikesta olevien paikkojen miljöö ja mielentila.

Hulda-sarjan kirjat tapahtuvat eristyneissä ympäristöissä. Sellaiseksi voi laskea myös parhaat päivänsä kauan sitten nähneen kalastajakylä Siglufjördurin ainakin dekkarin tapahtuma-aikaan joulu-tammikuussa. Satoja kilometrejä Reykjavikista pohkoiseen sijaitseva kylä tai pieni kaupunki on muutenkin vaikeakulkuisen tien päässä. Nyt sankat lumisateet eristävät sen totaalisesti niin kuin hienossa islantilaisessa tv-dekkarissa Loukussa. 

Liekö Jónassonin kirjalla ollut osuutta tv-sarjaan ainakin ideatasolla, sillä alkuteos ilmestyi vuonna 2010 ja Loukussa-sarjan ensimmäinen kausi vuonna 2015.

Siglufjörduriin päätyy poliisiksi Jónassonin ensimmäisen sarjan päähenkilö Ari Thor melkein hetken päähänpistosta. Reykjavikilainen ajelehtijatyyppi Ari Thor on viittä vaille valmis poliisi, kun Siglufjördurin poliisin päällikkö Tómas soittaa ja tarjoaa työpaikkaa. Hetkeäkään miettimättä ja tyttöystävänsä Kristínin mielipidettä kysymättä hän päättää lähteä satojen kilometrien päähän kaupunkiin, "jossa ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten tietysti alkaa tapahtua, koska kyseessä on dekkari. Ensin kuolee yhdellä muinoin ilmestyneellä romaanilla itsensä kirjailijalegendan asemaan saattanut Hrórlfur paikallisen teatterikerhon harjoituksissa. Tapaus näyttää onnettomuudelta, mutta pian näytelmän pääosan esittäjän avovaimo Linda löytyy pihaltaan henkihieveriin pahoinpideltynä.

Siglufjördurissa kaikki tunteva Tómas on haluton pitämään Hrólfurin tapausta muuna kuin onnettomuutena. Ari Thor taas haluaa näyttää kyntensä ensimmäisessä jutussaan. Sitkeän poliisityön ja päättelyn kautta avautuu näppärästi sommiteltu vyyhti sisäänlämpiävän kaupungin salaisuuksista ja useammankin miehen likaisesta menneisyydestä. Romaanin nykyajan lomassa kulkevissa lyhyissä luvuissa kuvataan erästä aiemmin tapahtunutta ryöstöä hyytävin kääntein. Vähitellen sekin aukeaa Lumisokeassa.

Taitavaksi poliisiksi ensimmäisessä jutussaan osoittautuva Ari Thor on henkilökohtaisessa elämässään hieman hukassa niin kuin Hulda kymmenkunta vuotta myöhemmin. Hän on loukkaantunut Kristínille, koska nainen ei ymmärrä häntä, mutta ei pääse alkua pidemmälle, kun pitäisi selvittää asiaa puhelimessa. Siglufjördurissa hän ajautuu suhteeseen pianonsoiton opettajansa Uglan kanssa, mutta saa siitäkin huonon omantunnon. Kristínin näkökulmaa äkkipäätökseensä hän ei osaa edes ajatella, mutta Ragnar Jónasson rakentaa siitä yhtä puitetta sarjan seuraavaan osaan Tuhkayö.

Pohjoismaiden myydyimpiin dekkarikirjailijoihin lukeutuva Ragnar Jónasson näyttää jo esikoisessaan taiturin merkkejä. Lumisokea ei ole kovin jännittävä teos, mutta se on tavallista mietitympi kuka sen teki -mysteeri.

Camilla Greben uusimmassa kihelmöi pitkästä aikaa, kuka sen teki

 Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Välkommen till Evigheten). Suomentanut Sari Kumpulainen). 457 sivua, Gummerus.

Kuka sen teki, ei ole moderneissa pohjoismaisissa dekkareissa ollut olennainen kysymys enää pitkään aikaan. Ne kuvaavat usein sitä, miksi se tehtiin, mitkä olivat olosuhteet.

Dekkaripalkintoja niittäneen Camilla Greben uusinta lukiessa herää pitkästä aikaa vastustamaton halu mennä etukäteen viimeisille sivuille lukemaan loppuratkaisu. Niin kovan jännitteen hän luo heti Ajasta ikuisuuteen -teoksensa ensimmäillä sivuilla. Ei kuitenkaan kannata. Kannattaa malttaa ja nauttia psykologisen jännityksen taiturin täyteläisestä juonesta.

Grebe lassoaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla. Kustannustoimittaja, menestyskirjailija Gabriel Andersenin vaimo Lykke Andersen tuodaan sairaalan tutkimusosastolle verisenä ja käsiraudoissa. Tyylilajin perusteella on tapahtunut todennäköisesti murha, mutta sitä ei saada tietää vielä pitkään aikaan.

Nopeasti siirrytään ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin elokuuhun, jolloin Andersenien Ikuisuus-nimisessä maalaistalossa valmistaudutaan kesäjuhlaan. Grebe virittää sielläkin heti odotuksen, että jotain kauheaa on kehkeytymässä.

Gabriel Andersen on hieman Jan Guillouta muistuttava pitkän historiallisen romaanisarjan luonut kirjailija ja kustantamon rahasampo. Lykke on noussut vähitellen samassa kustantamossa avustavista töistä merkittävien kirjailijoiden kustannustoimittajaksi. Idyllin täydentävät 17-vuotiaat kaksospojat Harry ja David.

Elokuinen ilta kääntyy yöksi. Tapahtuu murha, joka suistaa Andersenien elämän raiteiltaan. Romaanin nykyhetkessä Lykke suostuu puhumaan vain kahdeksan vuoden takaista murhaa tutkineelle Manfred Olssonille. Hänellä on siihen hyvä syy.

Valtavan taitava Camilla Grebe sekoittaa Ajasta ikuisuuteen -dekkarissa klassisen suljetun huoneen rikoksen tämän päivän psykologiseen jännitykseen, pakkomielteisiin ja taitavaan manipulointiin. Teos kulkee upeasti ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Loppuratkaisu saa ähkimään nautinnosta.

Viime vuonna ilmestyneessä Veteen piirretyssä viivassa päähenkilö joutuin pohtimaan, kuinka hyvin voi tuntea edes kaikkein lähimmän ihmisen. Samaa teemaa on tässä uutuudessakin. Camilla Grebe on tyylilajinsa suvereeni mestari.