Tuomas Lius: Kova luu. 597 sivua, CrimeTime.
Ensin otetaan ihanan paksu kirja käteen, ihaillaan sen komeaa kansikuvaa. Sitten säädetään oma pää toiselle taajuudelle. Ihailen dekkareita, joissa realismi ja yhteiskunnallinen näkemys sulautuvat. Tuomas Liusin Etsivätoimisto Haka -kirjat ovat tästä niin kaukana kuin mahdollista. Niissä on mahdottomia tilanteita, härskiä huumoria ja ylipäätään rempseä meininki.
Sarjan kahdeksas osa Kova luu on kaiken ihailemani vastakohtaisuudesta huolimatta ylitsevuotavan huima seikkailu ja vuoden paras kotimainen dekkari tähän mennessä, kun melkein koko vuoden kirjasato on niitetty.
Liperiläisessä etsivätoimistossa vaikuttavat elegantti ja osaava Julia Noussair sekä hänen vastakohtansa Marko Pippurinen. Kovan luun alussa Pippurinen on karannut vastuuttomaan tyyliinsä päihdekuntoutuksesta muotovalion ohjaajansa Kaian kanssa. Varsinais-Suomesta lähdetään hakemaan tajunnanlaajentajia, mutta kaksikko törmääkin kuolevaan mieheen, joka viimeisinä sanoinaan mainitsee aarteen ja Tapani Kaplaksen nimen.
Etsivätoimisto on menettänyt toimilupansa edellisen osan Sikojen lahti tapahtumien seurauksena. Se se ei edes hidasta etsiväkaksikkoa, kun he satunnaisten vaiheiden jälkeen lähtevät etsimään kuvanveistäjä Tapani Kaplasta, joka on kadonnut kohti tuntematonta 12-vuotiaan tyttären tyttärensä Aniellan kanssa. Kaplas on muinais-Suomi-fanaatikko, jolle Kalevanpojat ja muinaiset suomalaiset kuningaskunnat eivät ole kansantaruja, vaan historiallinen totuus, joka on pimitetty kansalta. Venäjän Karjalaan on piilotettu aarre, joka todistaa myytit todeksi. Se on noudettava.
Kova luu on seikkailukirja Indiana Jonesien, James Bondin, Tarzaneiden ja muiden vastaavien hengessä. Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken tapaan Noussair, Pippurinen, Kaplas, Aniella ja muu mukaan tarttuva seurue jäljittävät myyttistä muinaisesinettä, jossa piilee suunnattomia taikavoimia. Niiden välissä ilmestyneestä Tuomion temppelistä muistuttaa rankka väkivalta, jota Lius annostelee säälimättä.
Lius ponnistaa kuitenkin Lähi-idän myyttien sijaan suomalaisista taruista.
James Bondeihin kirjassa viitataan suoraankin.
Tarzaneista muistuttaa kohtaus, jossa jonkun on laskeuduttava vaaralliseen luolaan, jossa odottaa melkein varma kuolema. Kun tässä tarinassa ei ole mustia kantajia uhrattaviksi, vastineeksi käyvät venäläiset palkkasotilaat, jotka ovat Bond-pahiksia muistuttavan Wäinö Ukonvuoren palveluksessa. Myös Oulussa isossa kartanossa asuva äveriäs Ukonvuori haluaa selvittää muinaisten suomalaisten suurimman salaisuuden, mutta pahan voimien palvelukseksi.
Liusin kirjojen tapaan meno on uusimmassakin osassa riehakkaan räyhäkästä. Vauhtia ja äkkikäänteitä riittää. Fyysisiä yhteenottoja hän kuvaa kekseliäästi. Ruumiita tulee kuin Kannaksella kesällä 1944.
Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen.
Tarina etenee hirmuisella vauhdilla, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että 600 sivua on liikaa. Sen sijaan tulee tunne, että Tuomas Lius on kirjoittanut järkälettään jonkinlaisessa hurmiossa. Tarinan kuljetus on niin vaivatonta ja ketterää, että jokin kalevalainen taikavoima on vienyt häntä kirjaa kirjoittaessa.
Liusin tyylilajia mukaillen: toimii kuin molo riemureiässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti