Piia Helanderin lupaava esikoisdekkari Helios vie hevosten ja valta-aseman väärinkäytön maailmaan

 

Piia Helander: Helios. 380 sivua, Karisto 2025.

Vuoden 2025 kotimaisissa esikoisdekkareissa on ollut mukavan uudenlaisia aiheita ja miljöitä. Niin on myös tänään ilmestyvässä Piia Helanderin Helioksessa. Se on nuorten hevosharrastajien ympärille kietoutuva jännitysromaani, ehkä Suomen ensimmäinen aikuisten heppatyttödekkari. Ikuiseksi heppatytöksi itseään luonnehtii sen kirjoittaja, vuonna 1992 syntynyt hyvinkääläinen Helander.

17-vuotias Matilda Andersson katoaa heinäkuussa 2022 Hangon suuren ratsastustapahtuman jälkeen. Kilpailut ovat menneet häneltä täysin pieleen. Viimeksi Matilda nähtiin valmentajansa Kalle Eskelisen ratsastuskeskuksessa Hyvinkään Palopurossa.

Opettaja ja ratsastusaiheiseen lehteen kirjoittava Sandra Dahlqvist lähtee vastahakoisesti selvittämään tapausta Matildan isän pyynnöstä. Sandra on itsekin juuri palannut Hangosta, ja Matildan isä Klaus Andersson muistaa hänen joskus kirjoittaneen tyttärestään. Hyvinkään poliisissa juuri rikososastolle siirtyneelle Ossi Hietalalle katoaminen on ensimmäinen juttu uudessa virassa.

Helioksen alussa on vähän kotikutoisen omakustannedekkarin tuntua, mutta Helander tuntuu löytäneen varmuuden varsin nopeasti. Katoaminen, rikostutkinta sekä Dahlqvistin ja Hietalan henkilökohtaiset tasot vuorottelevat sujuvasti, ja Helios tempaa mukaansa vaikka en ole vähääkään kiinnostunut hevosharrastuksesta. Se on samanlaista kerronnan taikaa kuin huhtikuussa ilmestyneessä Hanni Maulan esikoisessa, jonka aiheena oli itselleni yhtä vieras vintage.

Helander tuo poliisi- ja ihmissuhdedekkarin yhdistelmäänsä alun kepeyden jälkeen rankkoja käänteitä ja vakavaa asiaa. Hän käsittelee teini-ikäisten kilparatsastusharrastuksen kautta yleispätevästi vaaroja, jotka liittyvät valta-aseman mahdollistamaan hyväksikäyttöön, kun nuorten tyttöjen menestymisen mahdollisuudet riippuvat lajilegendan suosikiksi pääsemisestä.

Yhtenä pontimena Helanderilla on ollut myrkyllinen nettikirjoittelu, jonka hän on kytkenyt hyvin teokseensa.

Isoksi teemaksi Helioksessa nousee myös lähisuhdeväkivalta, josta sen päähenkilöillä on omat kokemuksensa.

Joitain epäuskottavuuksia teoksessa on, mutta kokonaisuus on vankka. Loppupuolella jännitys tiivistyy, kun asemies astuu huoneeseen tasatakseen tilit olettamansa murhaajan kanssa. Se ei kuitenkaan ole loppukohtaus. Syyllinen onnistui yllättämään.

Nuoren Kuhalan erottaa vanhasta vain valuutta eli Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa takuuvarmaa viihdettä ja virnettä

Markku Ropponen: Kuhala ja kuoleman kurkkupurkit. 253 sivua, Tammi 2025.

Helmikuussa 70 vuotta täyttänyt Markku Ropponen tiivistää tahtiaan. Hykerryttävän hauskoja Kuhala-dekkareita ilmestyy nyt kaksi vuodessa entisen kirja per vuosi -tahdin sijaan. Kesäkuun alussa julkaistiin toinen osa nuoren Kuhalan seikkailuista, joulukuussa on taas vuorossa eläkeikään ehtineen Kuhalan seuraava juttu.

Kaikkiaan vuodesta 1990 murhia punoneella Ropposella on takanaan noin 35 kirjaa. Se on kova määrä kun ottaa huomioon, että jyväskyläläinen kirjastonhoitaja kirjoitti niistä suuren osan sivutöinään.

Viime kesänä ilmestyneessä uuden sarjan ensimmäisessä osassa Vaiennut viulu rääkkyläläinen konstaapeli Otto Kuhala komennettiin saattelemaan vankilassa istuvaa viulistia keikalle kansanmusiikkifestivaaleille. Ropposelle ominainen hauskuus jäi vähän piippuun. Vain vankikarkuriksi ryhtyneen miehen nimi Livohka nosti suupieliä yläviistoon.

Kuoleman kurkkupurkeissa nuori mies on asettunut Jyväskylään miettimään mitä elämällään tekisi erottuaan poliisivoimista. On kesä 1984. Hänen katutason asuntoonsa hyppää ranskalaisen parvekkeen kautta vauhko toinen nuori mies. "Sori, tota... ne hullut aikoo tappaa mut", ovat Tuukka Vintterin ensimmäiset sanat yllättävässä tilanteessa. Perässä pihaan ajaa amerikanrauta, josta luukutetaan tauotta Hurriganesin Bourbon Streetiä.

Kuhala pelastaa Vintterin ja pestautuu naaraamaan uppotukkeja Jyväsjärvestä. Jo toisena työpäivänä naaraan osuu tutun näköinen ruumis jaloissaan kurkkupurkkehin valetut betonimöhkäleet. Tukkijätkän homma saa jäädä, Kuhala löytää elämälleen suunnan jyväskyläläisenä passipoliisina.

Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa samanlaista letkeää menoa kuin Ropposen pääsarja. Ratkaiseva ero on vain valuutta. Kuhalan haltuun päätyy vahingossa Vintterin konnilta pihistämät 70000 markkaa, ei euroa. 

Muilta osin nuori Kuhala ajautuu samanlaisiin sattumuksiin ja persoonien kohtaamiseen kuin vanha vuosikymmeniä myöhemmin. Rikoksen selvittäminen on oheistoimintaa, joka ei edes varsinaisesti kuulu katuja mittaavalle passipoliisille. Erityisen näyttävää menoa Ropponen kehittää Kustavissa järjestettävistä passipoliisipäivistä, jotka joutuvat myrskyn kouriin.

Kuoleman kurkkupurkit naurattaa muutenkin kuin Ropposen briljantisti keksimien nimien osalta. Se on mainiota viihdettä olipa sitten kesä, syksy, talvi tai kevät.

Joona Keskitalo on totaalisesti ilmiliekeissä kolmannessa Takamailla-jännärissä Tunturi, joka ulvoi

 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi. 320 sivua, Bazar 2025.

Eihän tällaista voi ollakaan, mutta kuitenkin on. Vajaassa neljässä vuodessa huippulahjakkaalta Joona Keskitalolta ilmestyy jo kuudes rikosromaani, joista yhdellekään ei ole vertaa tässä maassa. Ensin mahtava kolmiosainen Tottelemattomat-sarja, ja nyt syrjäisiin paikkoihin sijoittuvan Takamailla-sarjan kolmas osa Tunturi, joka ulvoi on hänelle jälleen uusi voitto. Keskitalon suomalaismuunnelma Fargo-elokuvasta ja tv-sarjasta läkähdyttää kerronnan notkeudella ja yllättävillä käänteillään. 

Yllättäviä käänteitä löytyy toki vähintään joka toisesta rikosromaanista, ja enemmänkin, mutta Keskitalolla nekin ovat omassa ulottuvuudessaan.

Korppoon ja Raahen seudun jälkeen Keskitalo sijoittaa uusimman tarinansa Lappiin, niin kuin kirjan nimikin sen kertoo. Tarkemmin sanottuna Muonioon. 

Janita Torpparin äiti on romanialainen prostituoitu, joka karkasi synnytyssairaalasta. Isä on vilunkimies, jonka tärkein oppi tyttärelleen on opportunismi: "Opportunismi on sitä, että käyttää hyödykseen eteen ilmaantuvat mahdollisuudet turhia nirsoilematta." Janita on hyödyntänyt oppia täysillä, sekoillut miesten ja rahan kanssa, alituisessa pulassa, mutta pudonnut aina jotenkin jaloilleen. Hän on selviytyjä jos kuka.

Muoniossa Janita asuu isänsä rakennuttamassa homeisessa luksustalossa, jonka tuorein miesystävä on valmis ostamaan. Ensin on kuitenkin tehtävä kuntotarkastus. Siitä alkaa vimmatusta raivopäiseksi yltyvä seikkailu, joka imee pyörteisiinsä myös talon ainoa naapurin, kaikkea yleensä ja Janitaa erityisesti vihaavan Oddin. Sekä Muoniossa vaikuttavat Liljan desperadoveljekset, joiden setä Jyrki katoaa jäljettömiin hometarkastuskeikalla.

Ja tietenkin lukijan, joka ei voi kuin haukkoa henkeään Keskitalon kekseliäisyyden ja tarinankerronnan taidon edessä.

Keskitalon teoksilla on sukulaisuutta Antti Tuomaisen käännösmarkkinoilla menestyville veijarijännäreille. Mutta siinä missä Tuomainen kietoo murhakarusellinsa vapauttavaan mustaan huumoriin, Keskitalo kaartaa siitä kovaotteisempaan suuntaan. Rankimmillaan monen tyylilajin Tunturi, joka ulvoi on lähellä kauhuromaania, ja senkin jälkeen Keskitalolta irtoaa vielä infernomainen käänne.

Hillittömistä rikostarinoista pitäville Tunturi, joka ulvoi on täydellistä sateisen alkukesän viihdettä.

Hoivatyötä ja hitaan kuoleman arvoitus Eija Laineen harvinaisen kypsässä esikoisdekkarissa Keisarinvihreä

Eija Laine: Keisarinvihreä. 239 sivua, WSOY 2025.

Kustantaja määrittelee vuonna 1966 syntyneen sairaanhoitaja Eija Laineen tänään ilmestyvän esikoisteoksen Keisarinvihreä psykologiseksi dekkariksi. Määritelmä saattaa johtaa harhaan sekä dekkarien lukijoita että heitä, jotka eivät missään nimessä halua lukea dekkareita. Johonkin uinuvaan maalaiskylään sijoittuva Keisarinvihreä on vain hyvin etäisesti rikosromaani. Enemmän se on taitavasti kirjoitettu pieni lukuromaani pikkupaikkakunnasta, sen salaisuuksista ja pysähtyneistä elämistä, sinne asettuvan Kaislan epävakaasta persoonasta ja hoivatyön arjesta. 

Ja, kyllä, myös erään kuolemantapauksen selvittelystä.

Erikoissairaanhoitaja Kaisla pakenee entistä elämäänsä maalaiskylään, jossa hänen äkillisesti kuolleen tätinsä Kaarinin talo on jäänyt tyhjilleen. Entisyydessä on myrkyllinen parisuhde sekä lapsuudessa koettu trauma auto-onnettomuudesta, jossa Kaisla menetti äitinsä. Koulutetulle ja kokeneelle sairaanhoitajalle löytyy nopeasti työpaikka kunnan kotihoidossa.

Uusi elämä luonnonrauhassa ei ole sellaista kuin Kaisla toivoi. Työpaikalla on jännitteitä, ja Kaislasta tuntuu, että hän on tarkkailun alaisena uudessa kotitalossaan. Sisäänpäin kääntynyt pienyhteisö suhtautuu epäluuloisesti helsinkiläistulokkaaseen, kaupunkilaiseen. Se myös kantaa sisällään salaisuutta vuonna 2002 kadonneesta pienestä tytöstä, jonka uskotaan tulleen murhatuksi. Ruumista ei ole kuitenkaan löytynyt. 

Tai sitten kaikki tapahtuu vain Kaislan pään sisällä. Hänellä on vaikeuksia erottaa totuutta kuvitelmistaan. Hätävarana laukussa on bentsodiatsepiini-pakkaus, mutta mieluummin Kaisla yrittää rauhoittaa itseään painelemalla kämmentensä akupisteitä niin kuin hänen ystävänsä Alex on opettanut.

Pian muuton jälkeen Kaislan ihokin alkaa oireilla kummallisesti.

Esikoiskirjailija Eija Laine nivoo teoksensa eri elementit yhteen upealla ilmeikkäällä kielellä. Kielikuvat ovat tuoreita: "Avoimia kysymyksiä roikkuu huoneessa kuin siipiinsä kietoutuneita lepakoita", Kaisla ajattelee tätinsä talon vintillä. Räsymaton pinta on yhtä rosoinen kuin Kaislan teinivuodet.

Kaislan työstä kotihoitajana Laine kirjoittaa realistisesti. Se on lyhyitä pysähdyksiä muistisairaiden vanhusten luona, jalkojen rasvaamista, nopeita syöttöjä ja heidän asettamista yöpuulle ennen ensimmäisiä iltauutisia. Se on Keisarinvihreän yksi elementti.

Toinen ovat Kaislan unenomaiset kokemukset, jotka juontuvat hänen menneisyydestään, kolmas kohtaamiset kyläläisten kanssa. Niistä löytyy muutakin kuin epäluuloa, kun hän alkaa löytää paikkansa yhteisössä.

Ja sitten on se Kaarinin äkillinen kuolema. Johtuiko se kaivovedessä olleesta arseenista tai talon sisällä kuivumassa olleista yrteistä, jotka johtivat hitaaseen myrkyttymiseen? Viime hetkillään Kaarin etsinyt syitä oireilleen kuolettavasta myrkkykatkosta, joka on helppo sekoittaa koiranputkeen.

Koko tarina on saanut alkunsa Laineen mökin porakaivon vesianalyysistä. Kuolemansyyn selvittäminen kulkee Keisarinvihreän taustalla. Lopputulos on kekseliäs ja ehdottoman omaperäinen. Mutta oliko se rikos? Sitä ei parane tässä paljastaa.

Teoksen loppu vihjaa, että Laineella saattaa olla mielessään jatko-osa, joka olisi puhtaammin dekkari kuin hienovireinen Keisarinvihreä. Ville Laihosen kansikuva tavoittaa täydellisesti teoksen tunnelman.

Jos uskomme kustantajaa ja Keisarinvihreä on psykologinen dekkari, se kiilaa korkealle, kun etsitään vuoden parasta kotimaista esikoisdekkaria. Vuosi ei ole vielä puolessakaan, mutta jo nyt taso on parempi kuin muutamaan viime vuoteen.