Karl Axel Björkin kahdeksas juttu polkee paikallaan

Virpi Hämeen-Anttila: Juhannusyön painajainen. 344 sivua, Otava.

Virpi Hämeen-Anttila yllätti vuonna 2014 dekkarilla, joka sijoittuu 1920-luvulle ja päähenkilöllä, joka ratkoo rikoksia oman toimensa ohella ”salapoliisina”. Elegantista sarjasta on tullut lukijoiden suosikki. Juhannusyön painajainen on sen jo kahdeksas osa.

Virkamiehestä liikeuralle suunnanneen Karl Axel Björkin elämä on mallillaan. Hän vuokraa isomman asunnon Kruununhaasta. Hinta on suolainen, mutta nyt on varaa. Björk myös miettii vakavasti perheellistymistä kihlattunsa Lisbetin kanssa.

Mukavan juhannusjuhlan Axelskiöldien huvilalla katkaisee avunpyyntö tulla läheiseen saareen selvittämään poliisin kanssa kahta kuolemantapausta. Rantavedestä on löydetty hukkunut nainen ja rannasta ammuttu mies. Juhannusjuhlissa on ollut iso joukko herrasväkeä ja jokainen on totta kai epäilty.

Siinä onkin Juhannusyön painajaisen pahin kompastuskivi. Tarina ei pääse millään käyntiin, kun Martti Ekmanin johtama etsiväryhmä ja Björk kuulustelevat jokaisen yksi kerrallaan. Kaikki kertovat juhannusaaton pitkästä lounaasta, aarteenetsintäleikistä, saunasta ja uinnista suunnilleen samat asiat. Se selviää, että nuorten aikuisten seurueessa yksi on rakastunut toiseen, mutta toinen onkin rakastunut kolmanteen ja niin edelleen. Mutta olisiko se murhan syy?

Juhannusyön painajaisessa ollaan aivan liikaa Almqvistien huvilalla tekemässä perusrikostutkintaa. Hämeen-Anttilan sarjan ehdoton viehätys on 1920-luvun Helsingin katujen, henkisen ilmapiirin ja tapojen kuvaus. Nyt sille on kovin vähän tilaa.

Romaani herää hetkeksi henkiin, kun Björk pukeutuu valepukuunsa ja lähtee katuviisaan apurinsa Valkaman johdatuksella syrjäiseen ja maaseutumaiseen Hermannin kaupunginosaan hakemaan tietoja alueen pimeän viinan kauppaa hallitsevalta Keisarilta. Sillä reissulla tarvitaan Björkin hallitsemia itämaisia taistelutaitojakin.

Kieltolaki, pirtukauppa ja sitä hallitsevat Keisarin ja Atamaanin kaltaiset johtajat, avoin huumeiden käyttö sekä kaupungin herrasväen mieltymys itämaisiin huoneisiin tuovat väriä tarinaan, mutta tällä kertaa liian vähän.

Virpi Hämeen-Anttilan leppoisa vanhan ajan salapoliisitarina löytänee silti tälläkin kertaa lukijansa niistä, joille nordic noirien synkkyys ja väkivalta ovat liikaa.

Hylkiöistä kasvaa tiimi Mick Herronin vakoilusarjan ensimmäisessä osassa Luupäät

Mick Herron: Luupäät – Jackson Lamb 1. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 399 sivua, CrimeTime.

John Le Carré on kuollut, vakoiluromaani elää. Sen kuumin nimi tällä hetkellä lienee Mick Herron, jonka Jackson Lamb -sarja tosin käynnistyi vuonna 2010, jolloin viime vuonna kuolleelta Le Carrèltakin oli vielä monta kirjaa kirjoittamatta.

Herronin esikoisen Luupäiden jälkeen sarjassa on ilmestynyt kuusi teosta. Sarja on kerännyt joukon alan arvostetuimpia palkintoja ja on tapaus vakoiluromaanien saralla.

Luupäitä ovat brittien tiedustelupalvelussa MI5:ssä jollain tavalla mokanneet. Heidät on siirretty Slough House (räme, mutakuoppa) -nimiseen rakennukseen tylsiin rutiinitöihin siinä toivossa, että ymmärtäisivät erota itse. Osastoa johtaa kaikin puolin vastenmielinen Jackson Lamb.

Mick Herron kirjoittaa vakoilusta realistisesti, mutta vauhdikkaammin ja humoristisemmin kuin alan vanhat vakavat mestarit. Sitten kun tarina vihdoin pääsee vauhtiin. Omaan makuuni henkilöitä esitellään alussa liiankin perusteellisesti.

Ensimmäisen osan keskushenkilö River Cartwrigth on sysätty hylkiöiden joukkoon, koska hän epäonnistui terrorismiharjoituksessa. Nyt hän tonkii epäilyttävän toimittajan Robert Hobdenin jätteitä tietämättä kunnolla itsekään, mitä niistä etsii.

Luupäitä lukiessa on olennaista huomata, että se on alunperin ilmestynyt vuonna 2010. Sen tarina on sidoksissa Lontoon kesän 2005 terrori-iskuihin. Romaanissa kuvatut äärioikeistolaiset hourupäät taas ovat myös täyttä tätä päivää.

Kun tarinassa vihdoin päästään liikkeelle, se kiertyy stand up -koomikon urasta haaveilevan nuoren opiskelijan sieppauksen ympärille. Häneltä uhataan katkaista kaula 48 tunnin kuluttua.

Miksi sieppaus tehtiin ja ketkä sen tekivät? Tästä päästään vakoiluromaanien varjomaailmaan, sen harhautuksiin, kaksoisharhautuksiin, petoksiin. Herron kuljettaa taitavasti tarinaa, jossa perinteen mukaisesti mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Joku on sortunut omaan näppäryyteensä. Nyt jäljet on peitettävä ja tarvitaan sijaissyyllisiä.

Slough Housen hajanaisista ja haluttomista hylkiöistä kasvaa tiimi, jossa jokaisella on jotain erityisosaamista. Jackson Lamb osoittautuu muuksikin kuin ylipainoiseksi ja sottaiseksi paskiaiseksi. River Cartwrightin oma tarina saa erityishuomiota, mutta Luupäät on kuitenkin kollektiiviromaani, ei kertomus yksinäisestä sankarista.

Luupäät avaa sarjan tavalla, jonka jälkeen on itsestäänselvyys, että jatko-osatkin menevät lukulistalle. Mick Herron tuo vakavasti otettavaan vakoilukirjallisuuteen uuden kulman. Vaikka se on uskottavaa, siinä voi olla myös ripaus kepeyttä.

Reijo Härmistön syöksykierre hykerryttää, mutta ei tarpeeksi

Mikko Kalajoki: Velkakirja. 320 sivua, Otava.

Kirjoituskilpailu Rikos 2019 tuotti hyvän sadon. Sen voitti A.M. Ollikaisen Kontti , sujuva mutta täysin persoonaton trilleri. Paremmin voiton olisi ansainnut Tommi Laihon Uhanalaiset  , joka taas on superpersoonallinen ja näkemyksellinen ihmissuhde- ja rikoskirja.

Lievästi Kontin edelle nostaisin myös juuri ilmestyneen Velkakirjan. Se on kirjailija Mikko Kalajoen avaus dekkarimaailmaan. Oikeinkin onnistunut, jos takaraivossa ei sitä lukiessa jyskyttäisi koko ajan, että suomalaisten humorististen rikoskirjailijoiden kuningas Antti Tuomainen on tehnyt tämän jo, ja paremmin.

Suomalaisen perusmiehen syöksykierteestä on siis kysymys. Velkakirjassa hän on urheiluvälineyrittäjä Reijo Härmistö, jolla on kalliiseen makuun tottunut vaimo, raskaana oleva ex-rakastajatar sekä paljon velkaa puolalaiselle Pawelille.

On myös nimettömänä pysyvä stalkkeri, joka vaanii Härmistöä terävä naskali taskussaan, kiero entinen työntekijä ja ainoana kaverina vitsejä suoltava voimamies VK, joka houkuttelee Härmistön laittamaan raha-asiansa kuntoon huumekaupalla.

Sitä ei tarvitse jännittää, miten Reijon käy. Hänen ruumiinsa löytyy jo romaanin toisella sivulla. Mutta kuka on murhaaja, sillä tarjokkaita on enemmän kuin tarpeeksi? Niin monella oli hyvä syy päästää Reijo Härmistö päiviltä.

Mikko Kalajoki pärjää kyllä omillaan, vaikka mielleyhtymiä Antti Tuomaisen kirjoihin ei voi välttää. Härmistön surkuhupaiset bisnekset, itseään kontrolloiva ja harhoissaan elävä parin illan suhde, epäluuloinen vaimo sekä rento VK muodostavat hyvät puitteet veijaridekkarille.

Silti ei voi välttyä tunteelta, että Velkakirja oli tarkoitettu humoristisemmaksi ja hirtehisemmäksi kuin mihin lopputulos yltää.

Kerronta Kalajoella on hallussa, joten kyllä tästä nauttii. Velkakirja on nopeasti luettava kevyt kesädekkari, vaikka tapahtuu loka-marraskuussa ikään kuin muistutuksena raivostuttavasta ruotsalaisiskelmästä, jonka mukaan sommaren är kort.

Norman Ohler kirjoittaa loisteliaasti idealistinuorista, jotka yrittivät horjuttaa natsi-Saksaa

Norman Ohler: Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suomentanut Raija Nylander. 448 sivua, Like.

Kolmikymppinen Harro Schulze-Boysen kätki viimeisen viestinsä juuri ennen teloitustaan 22.12.1942 Gestapon päämajaan, jonka raunioista se löytyi kesällä 1945.

Viimeiset argumentit

köysi ja giljotiini eivät ole,

eivätkä nykyiset tuomarit

vielä viimeistä tuomiota lue.

Sen jälkeen Harro ja hänen vaimonsa Libertas Schulze-Boysen sekä monta muuta vastarintaliikkeen jäsentä teloitettiin Plötzenseen vankilassa. Saksassa kuolemantuomiot pantiin yleensä toimeen mestaamalla, mutta Adolf Hitlerin erikoismääräyksestä Schulze-Boysenit hirtettiin, mitä pidettiin vielä kovempana rangaistuksena.

Miksi 1909 syntynyt ilmavoimien upseeri Harro ja 1913 syntynyt elokuva-alalla työskennellyt Libertas olivat Hitlerin erityisen vihan kohteina? Sen kertoo Norman Ohler kirjassaan Soluttautujat – Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä.

Kirja on kaunokirjallisin keinoin loisteliaasti kirjoitettu kuvaus löyhästä vastarintaliikkeestä Hitlerin Saksassa. Trillerimäisesti etenevä Soluttautujat perustuu kirjeisiin, päiväkirjoihin ja muihin arkistolähteisiin. Tietokirjaksi siinä on mukana poikkeuksellisen paljon tunnetta ja elämyksellisyyttä. Harro ja Libertas elivät ja rakastivat väkevästi, ja ottivat tietoisen riskin aikana, jolloin elämässä ei ollut mitään normaalia.

Vastarintaliike, jossa oli noin 150 jäsentä ei käyttänyt itsestään mitään nimeä, mutta Gestapon papereissa sitä kutsuttiin Punaiseksi orkesteriksi. Liikkeen toimintamuotoja olivat kansallissosialismin vastaiset lentolehtiset ja eräänlaiset tarrat, monikielinen pakkotyöläisille suunnattu aikakauslehti ja juutalaisten tukeminen. Muun muassa.

Työssään ilmailuministeriössä Harro pääsi salaisten sotasuunnitelmien äärelle, joista liike välitti tietoa Neuvostoliitolle.

Stalin sai jo 17.6.1941 Harron välittämän tiedon Saksan tulevasta hyökkäyksestä eli Operaatio Barbarossasta, mutta ei uskonut siihen. Turvallisuuspalvelujen päällikkö Lavrenti Berija vaati Stalinia erottamaan ja rankaisemaan Berliinin-suurlähettilään Vladimir Dekanozovin väärien viestien levittämisestä vielä viime hetkellä ennen hyökkäyksen alkamista.

Myöhemmin yhteyttä Neuvostoliittoon pidettiin radiolähettimillä, mikä johti liikkeen paljastumiseen.

Harro Schulze-Boysen vastusti natseja jo 1930-luvun alussa julkaisemassaan Gegner-lehdessä. Se vei intohimoisen ja avarakatseisen keskustelijan ensi kerran Gestapon vankilaan kidutettavaksi vuonna 1933. Hän selvisi hengissä, mutta ystävänsä Henry Erlanger hakattiin kuoliaaksi.

Tästä Harro oppi, että avoin vastarinta ei ole natsi-Saksassa mahdollista. Hän kouluttautui lentäjäksi ja pääsi töihin ilmailuministeriöön, jonka julkisivun takaa organisoi vastarintaa.

Iloluontoinen ja seikkailuhenkinen Libertas pääsi Berliinissä ensin amerikkalaisen MGM-elokuvayhtiön palvelukseen, kun sen juutalaiset työntekijät erotettiin. Työssään Kulttuurielokuvakeskuksessa hänen työpöydälleen päätyi sotilaiden itärintamalta lähettämiä kuvia ja muita todisteita julmuuksista, jotka pimitettiin suurelta yleisöltä. Libertas kokosi niistä aineiston, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.

Vastarintaliikkeen vaarallisen työn ohella Norman Ohler kuvaa oivallisesti ja syvälle käyvästi elämää ja sen muuttumista Berliinissä Weimarin tasavallan viimeisten aikojen riehakkuudesta natsivallan kaiken kattavaan ahdistukseen ja vainoon.

Harro ja Libertas pääsivät asemiinsa hyvien sukutaustojensa ansiosta. He tunsivat suuren joukon aikansa kulttuurivaikuttajia, joista osa pakeni ulkomaille, osa teloitettiin. Riehakkaat juhlat, avioliiton riemu ja vaikeudet ulkopuolisine suhteineen sekä salaisen toiminnan paineet tulevat kerrotuiksi pikkutarkasti ja eläytyen.

Soluttautujat on vuoden parhaita jännityskirjoja, vaikka tarina on tosi.

Heine Bakkeidin kolmannessa on perhesalaisuuksia ja ympäristönsuojelua Islannissa

Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani. 420 sivua, Into.

Alussa oli entinen poliisi, itsetuhoinen Thorkild Aske, jolla on lievä aivovamma ja hallusinaatioita aiheuttava vahva lääkitys. Heine Bakkeidin Meren aaveet oli mielenkiintoinen yhdistelmä dekkaria ja kauhua.

Viime vuonna ilmestyi Paratiisin kutsu, jossa tapahtui roppakaupalla murhia ja murhayrityksiä, ja mentiin hirveällä vaudilla pitkin Norjaa ja Venäjää.

Sarjan kolmas osa Nuku lapsi armaani on jo melko tavanomainen pohjoismainen dekkari. Thorkild Aske on edelleen entinen poliisi, mutta toimii ja ajattelee niin kuin poliisi. Itsetuhoisuudesta muistuttaa vain se, että hän ei syö juuri mitään. Aivovamma ja pilleririippuvuus jäivät jonnekin matkan varrelle.

Bakkeidin kolmannessa dekkarissa Aske palaa synnyinmaahansa Islantiin. Hän on oitis valmis jättämään eräänlaisen kuntouttavan työtoiminnan, kun saa viestin, että isä on tuomittu murhasta ja sairastaa syöpää. Mukaan lähtee sisko Liz, nainen nyrkin ja hellan välistä.

Kaksikon isä Ulfur on ympäristöliikkeen sankari, joka on taistellut ja taistelee vieläkin Islantia raatelevia alumiinisulattoja ja suurpatoja vastaan.

Perheen salaisuuksiin palataan takaumissa, joissa Ulfur johtaa suurta ympäristömarssia Islannin laavakentillä vuonna 1982. Thorkild ei sitä juuri muista, mutta koko ajan voimaantuva isosisko Liz sitäkin enemmän. Mitä marssilla tapahtui? Miksi yksi sen osanottaja teki itsemurhan? Miksi muu perhe muutti sen jälkeen Norjaan?

Dekkarin nykyajassa suuri joukko räjähteitä on varastettu ja toisen ympäristöliikkeen hahmoja murhataan sarjana. Liikkeellä on kostaja, mutta mitä kostamassa? Ja miksi mustapukuiset amerikkalaiset painostavat Asken perhettä?

Heine Bakkeidin kolme dekkaria ovat kovin kehuttuja, mutta omasta mielestäni hän on taantunut liikaa tavanomaisuuksiin hyvän esikoisen jälkeen. Kepeä kirjoitusote erottaa hänet monista muista skandidekkaristeista, mutta tarinat eivät ole riittävän vahvoja.

Parasta uusimmassa on Islannin luonnon kuvauksen lisäksi Asken perheen perhesalaisuuksien avautuminen. Mutta onko Thorkild Aske kuitenkaan niin hyvä dekkarihahmo, että hänen taustansa jaksaisi oikeasti kiinnostaa? Nyt ei tullut sellaista tunnetta, että kunpa tämä kirja jatkuisi vielä, vaan sellainen, että loppuisi jo.